perjantai 30. maaliskuuta 2012

Edith Södergran ja runotilitystä

Jo vähän kolhiintunut pokkarini.
Runoprojektini etenee. Se etenee kuin... Hm. Sanotaan nyt vaikka näin: kirmaan eteenpäin valitsemallani tiellä hilpeästi kuin mudassa kahlaava mastodontti. Joka on viettänyt päivän Ikeassa shoppaillen. Jonka navigaattori on hajonnut. Pekingissä. 

Heti perään on varmaan syytä lisätä, että en viittaa tuolla (todellakaan) Edith Södergranin runoihin - kyse on meikäläisen henkilökohtaisesta ongelmasta. Olen lähtenyt tähän runouteenuudelleenkouluttautumisprojektiini heikolla tekniikalla ja väärällä taktiikalla.

Heikolla tekniikalla tarkoitan, että minun on vaikea löytää itsestäni sitä hiljaista pistettä, jossa runo aukeaa. Väliin luen runoa kuin ratkoisin sudokua, välillä kuin pänttäisin tenttiin, välillä kuin katsoisin nyyhkyleffaa. Se tasapainoinen tila, jossa tunne taluttaa hellästi älyä kohti runon kokemusta, sijaitsee tukevasti mukavuusalueeni ulkopuolella.

Ja taktiikka sitten - minkälainen tollo laittaa itselleen tavoitteeksi lukea runoja kirjallinen kerrallaan? Ja sitten valitsee opuksia otsikolla "kootut runot "kirjoiksi? Ei ihme että iski ähky.

Otan kapustan kauniiseen käteeni ja tunnustan tappioni. Ei mene alas näin. En enää lupaa itselleni muuta kuin sen, että kerran kuussa bloggaan jotain joistain runoista, olkoon aiheena kokoelma tai puoli tai kuusi. Saan vaikka poimia paloja sieltä täältä jos siltä tuntuu... Pointtihan oli opetella lukemaan runoja, ei vihaamaan niitä.

Heti helpotti! 

Sitten asiaan. Edith Södergran. Ostin tämän koottujen runojen pokkaripainoksen syksyllä kirjamessuilta. Osasyy on Anki, jonka nyt tauolla olevan blogin sivupalkissa on pitkään komeillut eräs Södergranin tunnetuimmista runoista, Vierge moderne. Olen nyt edennyt Södergranin koottujen kanssa noin puolimatkaan, ja ajattelin tänään jutustaa tähänastisista kokemuksistani.

Minulla on ollut Södergranin kanssa muutamia aivan älyttömän hienoja hetkiä, joskin myös kasapäin turhautuneita päänraapimishetkiä. Moni runo ei sano minulle oikeastaan mitään, ei millään määrällä miettimistä. Tiedättekö sen tunteen kun ei pääse sanaristikossa edes alkuun? Ei ollenkaan? Tarkoitan juuri sitä tunnetta.

Toisten runojen kanssa melkein ymmärrän... Mutta, ehkä, kai, en sittenkään. Esimerkiksi runo Neidon kuolema, kokoelmasta Syyskuun lyyra vuodelta 1918. Olen viimeisen parin kuukauden ajan ottanut sen esiin varmaan kuuteen kertaan, enkä pääse sen kanssa puusta pitkään. Ymmärtäisin sen - omalla tavallani - jos yksi ainoa sana olisi toisin. Mutta kun ei ole.

Kyllä siinä on "neitojen" eikä "naisten" vaikka luen kuinka monta kertaa.

Lopulta päätin, että runo saa tarkoittaa minulle sitä mitä ajattelen sen tarkoittavan ja sillä siisti. Runopoliisin ratsiaa odotellessa... Onneksi Södergran on itse sanonut: Minun runoni on otettava huolettomina käsivarapiirroksina.  

Otin esille tuon jankkaamiseni Neidon kuoleman kanssa, koska se tuntuu oireelliselta. Luulen, että tässä on yksi minun heikkouteni runonlukijana, ehkä ihmisenäkin: kun näen yhden vastauksen, lukitsen sen. Ja koska se vielä on itse keksimäni vastaus, kiinnyn siihen enkä tahdo nähdä muita. Saan toden teolla ravistella itseäni löytääkseni sen toisen ja kolmannen suunnan... Ja joskus jään kyhjöttämään umpikujaani vaikka kuinka ravistuttaa.

Moniuloitteisten tekstien kanssa ei kai pitäisi olla näin helppo nakki. Pitäisi flirttailla ratkaisujen kanssa, ei heittäytyä suin päin niiden syliin.


Sitten hyviin hetkiini näiden runojen kanssa. Södergranin runot hehkuvat tunnetta ja voimaa. Kun oma mieli on oikealla tolalla, kun Södergranin tavoittama tunne resonoi jonkin oman elämyksen kanssa, näistä runoista tulee itkettävän hyvä olo. Kirkas ja syvä. Hetken aikaa on vain ihminen, ei nisäkäs eikä tuotantoyksikkö ensinkään.

Tuota euforiaa jahdaten minäkin mastodonttina taaperran runojen teillä... Vaikka tiedän että jumala rakastaa kepeäjalkaisia vaeltajia. Ehkäpä askel tästä yhä kevenee kun opin lukemaan runoja rennommin. Södergran on joka tapauksessa onnistunut vakuuttamaan että kannattaa jatkaa, ajoittaisista takuista huolimatta.

Loppuun tietysti runo. Emmin pitkään valintaa kahden Runoja - Dikter (1916) kokoelman runon välillä, mutta päädyin lopulta tähän Tuskaan, josta tarjoilen teille alkuosan. Asettelut ovat valitettavasti pielessä, rivinvaihtoa mutkikkaampaan en Bloggerin muotoilujen kanssa yllä. Tuska on moniin muihin Södergranin runoihin verrattuna yksioikoinen ja helppo... Mutta ei ainakaan tule tunnetta, että pitäisi tuntea ajan kirjallis-kulttuurinen konteksti ymmärtääkseen Tuskaa.


Tässä Södergran puhuu suoraan minulle.

Tuska

Onnella ei ole lauluja, onnella ei ole ajatuksia, onnella
ei ole mitään.
Töytäise onneasi että se särkyy, sillä onni on paha.
Onni tulee hiljaa aamun huminassa nukkuvissa
pensaissa,
onni liukuu pakoon pilvikuvina sinisen syvyyden yli,
onni on sydänpäivän helteessä uinuva keto
tai rannaton meren lakeus auringonsäteiden alla.
Onni on voimaton, hän nukkuu ja hengittää eikä
tiedä mitään.
Tunnetko tuskan? Hän on väkevä ja suuri, hän on salaa
pusertanut kätensä nyrkkiin.
Tunnetko tuskan? Hän hymyää toivon hymyä
itkenein silmin.
Tuska antaa meille kaiken tarvitsemamme -
hän antaa meille avaimet kuoleman maahan,
hän työntää meidät portista sisään, kun epäröimme
vielä.
Tuska kastaa lapset ja valvoo äitien keralla
ja takoo kaikki kultaiset vihkisormukset. 
[--] s. 71

Edith Södergran (2010, alkuperäiset 1916-1922). Elämäni, kuolemani ja kohtaloni. Kootut runot. Suomentaneet Pentti Saaritsa, Uuno Kailas ja Aale Tynni. Otava/Seven. ISBN 978-951-1-23580-4.

Kommentteja/tulkintoja:
Appelsiinipallo
Naakku
Anki


22 kommenttia:

  1. Voi tuska! Siis runojen lukemisessa, mutta ei todellakaan tätä postausta lukiessa. Todella mielenkiintoista pohdintaa, kiitos!

    Tulen seuraamaan runokokemuksiasi jatkossakin ja vieläpä hyvin kiinnostuneena, mutta sanonpa silti, ettei niitä runoja ole pakko lukea, jos ei halua. :) Mullakin tuntuu tältä erää menneen suurin into ohi, koska on kiireistä ja on vähän levoton olo. Luulisi, että juuri silloin lyhyt runo olisi paikallaan, mutta ei, ainakin minulla runo tuntuu vaativan jotenkin todella seesteisen ja otollisen ajankohdan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jenni, kiitos itsellesi, olet ollut blogisi kanssa rohkaisemassa ja herättämässä uteliaisuuttani runojen suuntaan. Pakko ei ole, enkä aio ottaa tästä itselleni suorituspainetta - mutta ajatus, että kirjoitan runoista aina silloin tällöin, auttaa pitämään ne asialistalla. Vaikka Luoja tietää että romaaneja on helpompi lukea! :-)

      Runo vaatii oikean mielentilan... ja se oikea mielentila ei ole vakio vaan riippuu runosta. Siksi "Koottuihi teoksiin" pureutuminen oli näin aloittelevalta runonlukijalta itsetuhoinen ajatus!

      Poista
  2. Kannustusta runojen lukemiseen (ja niistä kirjoittamiseen), tuttu on tunne mutta joskus niitä osumiakin löytyy.

    Ja itsehän tässä vaiheessa välttelen noita "kootut runot" kirjoja ja pysyttelen mieluummin niissä ohuissa lärpäkkeissä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. hdcanis, olet ollut viisaampi kuin minä. Ohuet lärpäkkeet olkoon leipälajini tästedes... korkeintaan varovasti dippailen näitä koottuja. :D

      Poista
  3. Todella hauskasti kirjoitettu teksti!

    Minäkin luin loppukesästä Södergranin runoja (Kultaiset linnut) ja olin usein aika ihmeissäni. Sitten luin Edith Södergranin Hagar Olssonille lähettämät kirjeet, joissa Edith puhui niin tunteella Nietzschestä, suuresta ihanteestaan. Sitten luin Nietzscheä pari kirjasta (toinen kirja filosofiaa toinen runoja) ja nyt niinkuin tuntuisi, että jotain vähän sinnepäin saisin tuntumaa tuohon runoon, jonka olit valinnut. Runo vaikuttaa asenteeltaan aika nietzschemäiseltä, dynaamisuutta korostavalta. Siinä leppoisa ja veltto onni ikäänkuin tuomitaan ja tilalle halutaan tuskaisa kamppailu, joka voi johtaa johonkin (suureen). Tällainen mielikuva minulle tuosta syntyy. Ehkä runo vihjaa, että sinun on jatkettava runonlukemisprojektiasi?

    Minulle jäi niistä Edithin kirjeistä ja Hagarin kommenteista sellainen tuntuma, ettei Hagarinkaan aina ollut niin helppo Edithin runoista perille päästä, vaikka hän Edithille saikin esittää parhaan (ainoan) ystävän osaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ketjukolaaja, kiitos! Minä luin tuota runoa vähän toisin: pelkkä onni on onttoa, oikeasti autuus tulee aina tuskan kautta - koska toivoa ei edes tunnista toivoksi, ellei ole käväissyt epätoivon puolella... dynaamista kyllä, mutta sopii hyvin yhteen oman spinozalaisen perusvireeni kanssa (karkeasti: onni on vaivihkainen ja ponnisteluun kätkeytyvä otus, jonka voi bongata vain silloin kun unohtaa itsensä tehdessään jotain itseään hiukkasen suurempaa). Siksi tuo runo niin kolahtikin.

      Ja ilman muuta jatkan, mutta toivottavasti vähän kepeäjalkaisemmin... :-)

      Lukemassani oli myös viittauksia Nietzscheen, "suureen metsästäjään"... Södergran kirjoittaa yhtä aikaa ihaillen ja ivaten hänestä, ainakin näissä runoissa. Tuo Kultaiset linnut on ilmeisesti jälkikäteen laadittu kokoelma, joten en ole varma mitä siinä on; pokkarissani runot on organisoitu alkuperäisten mukaan.

      Poista
    2. Hei!

      Vastaan tähän vaikka ei ole pyydettykään. Enkä myöskään tiedä miten runo "Neidon kuolema" on käännetty siinä kokoelmassa, josta bloggauksessasi puhut.

      Kultaiset linnut -kokoelman runot käänsi Uuno Kailas (julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1929) ja ainakin tuossa minulla olevassa kappaleessa, joka on painettu vuonna 1993, on Neidon kuolema -runo ihan samassa muodossa kuin wikiaineistossa.

      Ruotsinkielisenä runo on nimeltään "Jungfruns död", mutta siinä impi/neito -kohdassa käytetään sanaa "tärna" - siis eri sanaa kuin "jungfru", mutta myös neitoa tarkoittavaa.

      "Man sökte henne länge bland tärnorna på stranden, "
      http://runeberg.org/septlyra/02_07.html

      Sikäli kuin ymmärsin oikein, runoa on sinulla olevassa suomennoksessa muutettu tältä osin. En tiedä miksi. Ehkä uudistetussa käännöksessä on haluttu tuoda esiin eri sanojen käyttö alkuperäistekstissä.

      Poista
    3. Äh, minun mokani, silmät viissin harittivat kun tuota aiemmin katsoin ja väitin että tämä oli Kailaan kääntämä (anteeksi jos tuotin sinulle aiheetonta vaivaa!), kyllä se oli AT eli Aale Tynni, ja tuo lainaamani Tuska Kailaan.

      Laitanpa kuitenkin tähän tuon Tynnin käännöksen pokkaristani kun kerran puheeksi tuli :-)

      Heleän neidon sielu ei ikinä erehtynyt , / hän tiesi itsestään kaiken, / hän tiesi enemmänkin: muista ja merestä. / Hänen silmänsä olivat mustikat, hänen huulensa vadelmat, / hänen kätensä vahaa./ Hän tanssi syksylle kellastuneiden mattojen päällä, / hän kyyristyi kokoon ja oli pyörrettä ja vajosi - / ja sammui. / Kun hän oli poissa ei kukaan tiennyt että hänen ruumiinsa / makasi metsässä... / Häntä etsittiin kauan neitojen joukosta rannalta, / he lauloivat pienistä punakuorisista simpukoista. Häntä etsittiin kauan miesten joukosta lasien äärestä, / he kiistelivät herttuan kiiltävistä keittiöveitsistä. / Häntä etsittiin kauan kielonurmelta, / jossa hänen kenkänsä oli viime yöstä asti.

      Eli siis - vaikka Södergran käytti eri sanaa, Tynnin suomennoksessa on sama kahdesti ja Kailas käyttää impeä.

      Poista
  4. Mahtava teksti!

    Mä en ole runotyttö ollenkaan, se on mulle hirveän vaikea laji. Tai siis, tarkennettakoon: se on mulle hirveän vaikea laji arjessa. Elämässä on ollut kyllä joitakin hetkiä, jolloin runous on tuntunut läheisemmältä kuin proosa, mutta tuolloinkin olen harvoin päässyt runokirjan ostoa pidemmälle.

    Ehkä minäkään en oikein tiedä, miten niitä pitäisi lukea. Kiusallista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liina, runokirjan ostaminen on jo jotain, eikö? Nick Hornbyhan todisteli, että lukemattomat kirjat eivät välttämättä ole pahasta - ne ovat minuuden ilmaisua... Heh, ehkä me ollaan naisia-jotka-haluaisivat-olla-runoja-lukevia-naisia. Tai jotain.

      Vakavasti puhuttuana, on lohdullista huomata, että monella muullakin on vaikeuksia runojen kanssa. Kehtaan olla kömpelö siis minäkin. :-)

      Poista
  5. Voi Booksy, miten hienoa analyysia runon lukemisesta ja sen vaikeudesta. Monessa kohtaa puhuit ihan minun suullani,toit ilmi niitä kokemuksia, joita en ole itse saanut itselleni selkeytettyä, joten älä ihmettele jos vierailen usein täällä lukemassa näitä ajatuksiasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaana, virtuaalihalaus tuosta hyvästä! Tämä oli harvinaisen tuskainen teksti kirjoittaa. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa näille minun runonlukemisyrityksilleni... mutta kumminkin olen jollain tasolla tosissani; haluan uskoa että tässä lajissa ponnistelu osoittautuu omaksi palkinnokseen. :-)

      Poista
  6. Voih, tunnen tämän tuskan. Olen itse kaikkea muuta kuin runoihminen, mutta olen pakottanut itseäni kokeilemaan runojen lukemista, vaikka se kuinka takkuaisi. Toimii tavallaan, tavallaan ei. Juuri tämän kyseisen kokoelman haluaisin lukea, sillä se nököttää omassa hyllyssäni. Ehkä jossain vaiheessa...

    VastaaPoista
  7. Suketus, suosittelen kyllä tätä vilpittömin mielin, en pelkästään kerätäkseni lisää vertaistukea päänraaputukseen... Södergranin runoissa on voimaa; kun jokin niistä kolahtaa, sen tönäisyn tuntee vähän vähemmän runollinenkin. :-)

    (Ja ehkä kannattaa tosiaan lukea vain osia, välillä, eikä yrittää tunkea koko kokoelmaan putkena kurkustaan alas...)

    VastaaPoista
  8. Suositan lukemaani Romeota ja Juliaa, siinä oli runoa kerrakseen, ja huikea juoni kaupan päälle :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kieltämättä poikkeuksellisen juonikasta runoutta! Olen sen kauan sitten lukenutkin - sain nuorena päähänpinttymän lukea Shakespearen näytelmät alkukielellä kun käsiini osui kokoomapainos niistä. Hämmästyttävän monta kahlasin läpi... kieli vain on niin vaikeaa että pitää lukea puolet ajasta ääneen ja sittenkin sanasto tahtoi mennä yli hilseen! ;-)

      Poista
  9. Postauksesi auttoi ihan hirveästi! Minä sain viimein haettua yhden (!) runokirjan kirjastosta ja olen odotellut oikeaa hetkeä tarttuakseni siihen. En ole runoja juurikaan lukenut, mutta nyt tuntuu, että voin tarttua kirjaan ilman suurta vakavuutta ja hartautta. Joko runot avautuvat tai sitten eivät. Ja jos ei iske tai ymmärrä niin ei sitten, tuleepahan taas rymisteltyä siellä kuuluisien lukumukavuusrajojen laidoilla. Minäkin olen kannesta kanteen -kaliiperia enkä varmasti runojenkaan kohdalla tästä poikkea, mutta onneksi runoja voi lukea muiden kirjojen rinnalla jos vain laina-aikaa riittää.

    Voi kiitos ja kumarrus sinulle mastodontti-Booksy!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Villasukka, jesh! Rymistellään yhdessä, ehkä ne mukavuusalueen rajat siitä hiljalleen laajenevat! :D

      Poista
  10. Tuska on ihana (ja mitään muuta en Södergranilta ole lukenut, vaikka tämä samainen teos tarttui kirjamessuilta miunkin kouraan). Tuska laittaa ihmiset liikkeelle, pitää elossa, kun taas onni vaan olla möllöttää. Go go tuska!

    VastaaPoista
  11. Södegrania täytyy lukea ajatuksen kanssa, pureskellen, makustellen, Södegran ei ole mitään kielen päällä sulavaa jäätelöä, vaan vähän rouheampaa...Äidiltäni sain kerran lahjaksi hienon teoksen: Södegranin runoja kuvitettuna Helene Shjerbeckin maalauksin, runoja tykkään lukea ja makustella, Södegraniakin, vaikka täytyy sanoa, että minulle runot kolahtavat joko kertalukemisella tai sitten ei.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. aino, kuulostaa upealta kirjalta! Minäkin uskon että "kolahtaminen" joko tulee kerralla tai sitten ei - mutta joskus runosta saa aikansa käänneltyään uuden puolen esiin...

      Poista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.