Lamauttava lokakuu

Kuukausikoosteen aika. Ulkona pimeä nousee, eikä lukuvalo oikein pala. Joskus elämä on lukemisen tiellä. Onneksi saatiin sentään lunta valaisemaan tätä synkkyyttä!

Antiplagiaatio-operaatio, johon osallistuin lokakuun alussa, oli kirjamessujen ohella kuukauden blogitapaus. Entäs kirjat? Liehun Helene ei kipua ykköseksi, vaikka tunnustan teoksen kovan laadun. Antti Tuurin Taivaanraapijat on ehdottomasti kuukauden yllättäjä - siitä en juuri odottanut pitäväni, mutta Taneli Mäkelän lukemana Tuurin teksti toimi loistavasti. Parhaaksi valikoituu silti Kähkösen Hietakehto. On hienoa kun odotettu kirja on odotetun upea.

Luettu ja blogattu:

Sirpa Kähkönen: Hietakehto
Marco Kosonen: Ravintola Loppu
Juha Hietanen: Seikkailujuoksija
Antti Tuuri: Taivaanraapijat
Rakel Liehu: Helene
Jarmo Ihalainen: Perheestä ja alastomana juoksemisesta
Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu

Luettu muttei blogattu:

Nora Roberts: Meri-triologia
(2003). Aaltojen armoilla
(2003). Nousuvesi
(2004). Kotisatama
(2004). Sininen lahti

Iski alkukuusta romantiikan nälkä, tai ehkä keskittymishäiriö. Luin oikein laiskana vapaapäivänä kolme Robertsia ja seuraavana vielä yhden lisää. Siivoaminen on nössöille. Tämä neliosainen Meri-trilogia on minusta hyvää perusrobertsia. Juonikaaviot synkkaavat keskenään kuin kesyt siniaallot. Quinnin veljessarja on teini-ikäisenä adoptoitu komistusten kolmikko, Cameron, Ethan ja Phil. Kasvatusisän kuoltua veljet joutuvat mullistamaan elämänsä huolehtiakseen viimeisimmästä kasvattiveljestä, sulkeutuneesta ja kosketusarasta Sethistä. Neljännessä osassa Sethkin on sitten siinä iässä, että elämänmuutokset ovat tarpeen.

Ette ikinä usko tätä, mutta ällistyttävän sattuman kautta veljekset yksi kerrallaan löytävät kauniin, älykkään ja kiihkeän naisen! Ja vaikka joka kerta on jokin ylitsepääsemättömältä vaikuttava emotionaalinen tai käytännöllinen solmu auottavana, amor aina vincit omnia, vai miten se nyt meni? Samalla setvitään pala kerrallaan kasvatti-isän kuolemaan ja elämään liittyviä epäselvyyksiä, isän ystävällisen aaveen avustuksella.

Älkää suotta pelästykö aavetta: se on vain pienenpieni paranormaali sivujuonne. Suurin osa kustakin kirjasta on normiromantiikkaa, ja jokaisessa on sopivat kolme tai neljä kiihkeää kohtausta. Tällaiset useamman kirjan setit ovat muuten melko tyypillistä Robertsia. Säästää varmaan paljon työtä ja vaivaa, kun ei tarvitse jokaiseen kirjaan keksiä erikseen taustoja.

En kestä Robertsia äänikirjoina... adjektiiveja on liikaa... mutta paperihömpän kanssa mukava kääriytyä vilttiin silloin, kun tuuli yrittää repiä kattoa irti ulkona, ja jonkun on mukamas pakko vahtia takkatulta. Koko päivän.

Simon Lelic (2012). Laitos. Tykkäsin edellisesti Lelicin kirjasta, joten tämä lähti puolivahingossa kirjastosta mukaan, vaikka blogiarvioiden muistelin olleen haaleita. Laitos kertoo siitä, miten viaton ihminen joutuu pelon voimalla oikeuksia polkevan hallinnon voimankäytön kohteeksi. Arthur katoaa Laitokseen, ja häntä etsivät vaimo, poika ja toimittaja. Teema ei ole uusi... eikä Lelicin versio täysin vakuuta. Minusta juonessa oli selkeitä heikkouksia, ja kerronta jotenkin tökkäsi reippaan alun jälkeen. Lopussa tuli taas pientä liikettä, mutta lukukokemuksena tämä jäi luokkaan 'ok', ei sen enempää. Jorikin piti vähän vaimeana.

Giorgio Faletti (2011). Minä olen Jumala. Okei, puhtaasti nimellä myi tämä kirja itsensä. Piti katsoa mitä näin kunnianhimoisella otsikolla kirottu sarjamurhaajatrilleri on syönyt. Enimmäkseen sitä samaa kuin muutkin, kohtuullisen pätevästi toteutettuna. Naispoliisi Vivien on kaunis, sinkku ja ongelmainen; hänen aisaparinsa lehtikuvaaja Russell on syntinen ruoja mutta seksikäs, ja sarjamurhaajakuvio on tyydyttävän mutkikas... vaikka loppuratkaisusta jaan piiiiitkän miinuksen. Olisi toiminut Criminal minds -jaksossa, 450-sivuiseen trilleriin oli minusta liian yhteensattumallinen. Ja rehellisesti - henkilöt olivat aika kökköjä paikka paikoin. Eli kyllä ja ei. Sarjamurhaajista tykkääville ehkä enemmän kyllä kuin ei. Myös Norkku kokeili tätä.

Donald Westlake (2008). Varkaitten tusina. Ostin kirjamessuilta vaikka mitä, mutta ensimmäisenä päädyin lukemaan tämän divaripuolelta bongatun novellikokoelman. Donald Westlaken Dortmunder on nimittäin mahtava dekkarihahmo. Tai ehkä pitäisi sanoa, antidekkarihahmo, sillä Dortmunderhan on varas eikä poliisi. Hän vain on poikkeuksellisen epäonninen ja siksi hauska varas. Olen tainnut jossain vaiheessa lukea useimmat Dortmunder-kirjat Neideille iltasatuina - oli siis nostalgista palata hänen maisemiinsa! Tämä näppärä 11 kertomuksen setti oli minulle uusi ja nautin täysillä sen tarjoamasta pakomatkasta. Novelleista ei kuitenkaan kannata aloittaa; jos Dortmunder ei ole tuttu, nappaa Ihmisryöstön käsikirja tai Kuumaa kiveä.  Tusinan on lukenut myös Kirjavinkkien Hannu.

Kati Närhi (2012). Mustasuon mysteeri. Tykkäsin kovasti Kati Närhen edellisestä, joten Mustasuo tuli heräteosteltua messuilta. Ja kuulkaas, Närhen sarjakuva sopii hyvin keskittymishäiriöisellekin. Kulmikkaasti ironista, yksinkertaista ja tunnelmaltaan jotenkin riisuttua BBC:tä, tällä kertaa tyttöjen sisäoppilaitoksessa. Piirrostyylissä on jotain kiehtovaa ja Agneksella on persoonallisuutta. Tämän luki myös Salla.

Kesken jäi:

Minna Hakkarainen & Tove Selin (toim.) (2005). Lohikäärmeen hännällä. Yhteiskunnallinen tasa-arvo muuttuvassa Vietnamissa. Yritin kunnianhimoisesti lukea tämän osana Vietnam-teemaani... mutta en onnistunut. Valitettavasti jotkin tietokirjat alkavat maistua vanhoilta aika nopeasti, ja tämän kohdalla seitsemän vuotta ilmestymisestä oli minulle liian pitkä aika.

Kuukauden haku:

Tällä kertaa kuukauden hauskin on minusta ihan järkeenkäyvä haku, nimittäin...

punaisen viivan symboliikkaa

Hih, se johtaa tänne!

Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu

Kuva/kannen kuva: WSOY/Markus Pyörälä

Jätän raportoimatta kirjamessut, sillä ahkerammat bloggaajakamut ovat jo tehneet perusteellista työtä messuihmeitä kuvatessaan. Minun osaltani riittäköön, että hillitsin itseni mestarillisesti eli ostin vähemmän kirjoja kuin viime vuonna - ja että oli aivan mahtavaa tavata taas muita kirjanystäviä. Kiitos seurasta, ihanaiset!

Junassa luin mennen tullen Pete Suhosen Hitlerin kylkiluuta. Kirja kertoo Adolf Hitleriä ihannoivan kolmen hengen Veljeskunnan pyrkimyksistä valloittaa maailma. Ruoppaaja Jaakko Muttilaisen kansallissosialistinen projekti alkaa Porvoon kunnallispolitiikasta. Tarkoitus on pyyhkäistä vaaleissa valtuustoon turvallisuusteemalla. Tukevasti johtajan takana seisoo aateveli, poliisikonstaapeli Parviainen, läpeensä sinivalkoinen mies. Älyllistä loistoa Veljeskunnan johtoon säteilee alkoholisoitunut agronomi Hildén, jonka nettitutkimukset paljastavat, ettei Hitlerin kuolemaa ole virallisessa historiantutkimuksessa raportoitu todennmukaisesti.

Kun kolmikko on kotikonnuilla pienessä pinteentapaisessa, tuntuu hyvältä idealta lähteä vetovoimaisen pyhäinjäännöksen perään. Hitlerin luut siivittäisivät takuuvarmasti aatteen uuteen nousuun! Mutta mitä mahtavat tuumia Muttilaisen ja Hildénin vaimot suunnittelmasta? Tai Elisa-huora, jonka kanta-asiakasjärjestelmään Muttilainen on tullut pantilla sitoutuneeksi?

Takakannessa Kylkiluuta luonnehditaan törkeäksi seikkailusatiiriksi ääriliikkeistä ja niiden puoleensa vetämistä ihmisistä. Hmm.... Satiiriksi tämän kyllä tunnustan, mutten ole ihan varma osuuko Suhonen oikeaan maaliin. Suhosen ääriliike on äärimmäisen epäsuosittua populismia, sen harrastajat jonkinlaisia harhaisia hölmöjä, joiden surkeaa retkeä seuraa lähinnä säälinsekaista vastenmielisyyttä tuntien. Piti varmaan nauraa Veljeskunnalle, mutta jotenkin en osannut. Heil Hitler, meil Muttilainen? Öh. Poliittisena satiirina Kylkiluu jäi selkeästi kakkoseksi vaikkapa Jussi Lähteen esikoiselle, jota leimasi jonkinlainen pelottava uskottavuus.

Naiskuvasta en viitsi urputtaa. Olisihan kohtuutonta, jos näiden miesten rinnalla olisi syvällinen ja moniulotteinen naiskaarti. Ylipäänsä henkilöiden hauskuus meni jotenkin minulta ohi.

Ongelma saattaa olla siinä, että en vain ole kohderyhmää. Suhosen valitsema tyylilaji nimittäin hiersi pahasti. Nokkelaahan teksti on, mutta myös (minulle) tylsällä tavalla roisia. Kaikkia sanoja saa toki käyttää - vaikkapa Arto Salmisella olen rajustakin kielestä tykännyt - kunhan sillä on jokin funktio. Kylkiluussa en saanut ideasti kiinni. Ruumiinosien paraati tympi ja tuntui eltaantuneelta.

Kaipa minä olen sievistelijä sitten. Yksi kamu vertasi Kylkiluuta Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjaan. En osaa sanoa kun en ole lukenut. Enkä taida lukeakaan, vaikka Diktaattorin verkkokirjakaupassa ystävällisesti luvataan kirjan ostajalle kesäinen kortonki kaupan päälle.

Sopivasti Kylkiluun kieltä ilmentävää sitaattia en viitsi tähän ottaa... poimin mieluummin positiviisen esimerkin siitä hauskemmasta puolesta.

[--] Toissakesän huippuhelteiden aikaan Muttilainen oli sukeltanut eräälle ylilääkärille kuudesta metristä kylmälaukun, jonka sisällä oli kolme tölkkiä olutta, paketti porsaankyljyksiä ja chihuahua. 

- Kuinka helvetissä se on joutunut sinne? 

- Ette halua tietää. (s. 123)

Chihuahuasta pidin, ja Suhosen monesta muustakin hassusta heitosta. Ylipäänsä juonen reipas kohtuuttomuus kaikkine absurdeine elementteineen miellytti jotenkin, vaikka tiivistämisen varaa olisi selkeästi ollut.

Ihan hyvä että joudun välillä poistumaan mukavuusalueeltani minäkin. Tämä on Pienessä esikoiskirjakerhossa kivaa: tulee kokeiltua kaikenlaista.

Heh, nyt en tiedä miten lopettaisin tämän juttuni, sillä en totisesti tiedä kenelle uskaltaisin Hitlerin kylkiluuta lämpimästi suositella! Neuvoisinkin uteliaita painumaan kirjastoon tai kirjakauppaan, ja lukemaan vaikkapa sivut 20 - 24. Näillä koordinaateilla löytyy yksi Kylkiluun terävimmistä kohtauksista ja samalla hyvä pikatesti potentiaaliselle lukijalle. Puoluejohtaja Muttilainen siinä visioi rajatarkastusten parempaa doktriinia... Jos kuvaus ei houkuta esiin vinoa hymyä, kannattaa vielä harkita.

Pete Suhonen (2012). Hitlerin kylkiluu. WSOY. 978-951-0-39308-6.

Arvioita:
Esa Mäkinen Hesarissa tykkää henkilöistä (ja spoilaa)
Henna Hemulin kirjahyllyssä tykkää (ja spoilaa)
Jussi Aurén Satakunnan Kansassa epäröi (ja spoilaa)
(Mikä oli todistettava: juoni ei vissiin ollut keskeistä tässä kirjassa.)

Jarmo Ihalainen: Perheestä ja alastomana juoksemisesta

Kuva/kannen kuva: Sammakko/Toni Knuutila

Perheestä ja alastomana juoksemisesta yhdistää näppärästi kolme kiireellistä teemaani: kotimaiset uutuudet, Pienen esikoiskirjakerhon ja juoksemisen. Näihin yritän mukamas lokakuun lopulla vähän keskittyä.

Totta puhuen juoksemisella on tässä kirjassa suhteellisen pieni rooli. Mistään nakumaratonista ei ole kysymys. Perheestä kertoo, noh, perheestä. Perheen vakaudesta ja hauraudesta, muutoksista ja pysyvyydestä. Siskokset Sofia ja Roosa palaavat vuosi toisensa jälkeen isoisän rakentamalle huvilalle meren kutsuvalle rannalle. Samoin palaavat mökkinaapurit, taiteilijat Gudrun ja Fredriksson. Kesät sekoittuvat toisiinsa ja aika on kuin unta; tämän päivän naisten sisällä elävät entiset tytöt. Wikstenien huvilan taustakangasta vasten näytellään suvun ratkaisevat kohtaukset.

Ja juostaan mereen. Sukelletaan kunnes keuhkot ovat pakahtua.

Pidin kirjan tunnelmasta. Tapahtumapaikkana huvilanaapurusto oli ilmavalla tavalla tiivis, jos niin nyt voi sanoa, ja henkilöissä oli sellaista pienin elein tehtyä mutkikkuutta, jota arvostan. Aiheena tällainen perhe- ja ihmissuhdesukkulointi ei ole täysin minun juttuni, mutta Ihalainen on rakentanut juuri sopivasti symbolisen paketin. Tärpit (juokseminen, vesi, hyppy, taikajuoma, jne.) ovat riittävän yksinkertaisia, jotta vähän heikompikin unien tulkitsija saa jokusen oivalluksen tunteen, mutta eivät niin alleviivattuja, että koko kirja alkaisi tuntua verettömältä tekotaiteilulta. Ihmisissä, varsinkin Sofiassa ja Fredrikssonissa, on tenhoa. Henkilökaartiin ei ole kovin sympaattista porukkaa kertynyt, eikä oikein kunnon pahiksiakaan, mutta se ei haittaa. Mieluummin luen ihmisistä, joissa on paljon harmaan sävyjä.*

Juoni liikkuu useilla tasoilla, mutta lukija pysyy mukana ilman kohtuutonta ponnistusta. On palkitsevaa antaa palapelin palojen loksahdella kohdilleen yksi kerrallaan tällä tavalla, silloin kun se onnistuu. Tässä onnistui, enimmäkseen. Tarina kantaa melkein loppuun asti. Se juoksee sopivan hengästyttävin pyrähdyksin kunnes laituri äkkiä loppuu... jos minulta kysytään, laituri loppuu ihan kummalliseen poikkilautaan. Höh. Pidin kirjasta mutta lopusta en pitänyt: siitä tuli sellainen tunne, että olen missannut kirjan mittaan jonkun oleellisen signaalin. Minusta lopussa ei ollut järkeä. Ehkä se oli sitä vaikeampaa symboliikkaa.

Tyylillisesti Ihalainen teksti on mukavaa, helppoa luettavaa. Ei mitenkään kuoliaaksi hiottua. Voivatko ihmiset siirrellä katseitaan edestakaisin? Miksi yhdessä lausessa syödään räiskäleitä ja seuraavassa lettuja? Jonkinlaisesta rentoudesta huolimatta, tai ehkä sen tähden, tekstiin on helppo uppoutua. Ei tarvitse pingottaa. Perheestä tulikin luettua melkein yhdellä istumalla. Tyylikysymykset ovat toki aina makuasioita; itse pidin Ihalaisen kyseenalaistavasta tavasta kirjoittaa. Hänellä on tapana sanoa jotain, ja saman tien puolittain kumota sanomansa. Se antaa jännän sävyn tekstille. Kas tässä yksi esimerkki:

- Mistä sitä tietää, mitä haluaa? 

- Hyvä kysymys, Gudrun sanoi ja asetteli kukkamaljakon keskelle pöytää. - Sitä haluaa lettuja tai kalakeittoa tai mennä uimaan tai nukkumaan. Mutta sitten on pitempiä haluja. Haluan asua täällä tai tuolla. Haluan nähdä tuota ihmistä usein, haluan tehdä tällaista työtä. Olet nyt sen ikäinen, että alat tajuta. Että elämä ei ole vain lettuja ja uimista. 

- Minä haluan lettuja. (s. 50)

Mutta pian Sofiasta tulee todellakin aikuinen nainen. Ja sitä on sitten oltava lopun ikää, niin kauheaa kuin se onkin.

Ehdottomasti kiinnostava esikoinen. Rento muttei veltto.

Perheestä sai muuten minut miettimään taas (ilman tulosta), miksi joistain kirjoista pitää, vaikka niiden puutteet näkee, ja toisista ei osaa tykätä, vaikka tunnistaa ne hienoiksi. Esimerkiksi Taskisen Täydellinen paisti oli varmasti viimeistellympi ja kokonaisempi esikoinen kuin tämä... mutta Perheen kanssa viihdyin, Paistin kanssa en läheskään yhtä hyvin.

Taitaa olla paras, että luen vielä muutaman tuhat kirjaa ja mietin asiaa sitten uudestaan.

Jarmo Ihalainen (2012). Perheestä ja alastomana juoksemisesta. Sammakko. 978-952-483-221-2.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
TuijaTa blogissaan

* Ei kuitenkaan viittäkymmentä eri sävyä sentään...

Rakel Liehu: Helene

Kuva: WSOY

Minä ja noin 230 000 muuta kävimme tänä vuonna katsomassa Helen Schjerfbeckin näyttelyä Ateneumissa. Sanat eivät oikein riitä kuvaamaan... mutta Rakel Liehu on yrittänyt. Sisäkautta.

Ostin näyttelyssä käydessäni pokkaripainoksen Liehun vuonna 2003 ilmestyneestä romaanista Helene, joka on aivan omanlaisensa tulkinta suuren maalarin elämästä. Mitenkähän tämän sanoisin? Ehkä auttaa asian alkuun, jos kirjoitan tähän kirjan koko nimen, tai oikeammin rimpsun siitä etusivulta... (tuskin tämä kaikki kirjaston luettelossa on?)

Helene

viimeinen myrskyinen

(huone)

omakuvan arvoitus

confessiones, puhetta kuolleille ja eläville 

luumupuun alla

Romaani Helene Schjerfbeckin elämästä

Siinä. Romaani, jossa on enemmän kuin aavistus runoa.

Pokkari on kulkenut mukanani heinäkuisesta näyttelykäynnistä alkaen. Alkuun luin innolla satakunta sivua, mutta sitten iski jonkinlainen hengenahdistus Helenen kanssa. Liehu kattaa koko Schjerfbeckin elämän, hyppelehtien ja eläytyen. Hän vetää viivansa yhtä vahvasti ja vaativasti kuin kohteensa. Helene tulvii tunnetta ja sisäistä uskottavuutta.

Hintana on jonkinasteinen lukemisen raskaus. Helene etenee osin kronologisesti, mutta mitään luonnollista juonen tai kerronnan polkua ei synny. Kaikki Helenen elämässä on läsnä sen lopussa, viimeisinä vuosina ruotsalaisessa kylpylässä. Kirja rakentuu lyhyistä katkelmista, joiden pituus vaihtelee muutamasta kappaleesta vajaaseen tusinaan sivuun.* Olen nöyrästi kiitollinen siitä, että katkelmat on sentään nimetty ajassa ja paikassa. Mariefried 1944. St Ives 1887. Hyvinkää 1907. Ja niin edelleen.

Silti, jos en olisi nähnyt näyttelyä, en olisi saanut tästä kirjasta tolkkua. Enkä voi rennoin rantein suositella tätä kenellekään, joka haluaa tietää Schjerfbeckistä enemmän, tai ainoaksi kirjaksi Schjerfbeckistä kiinnostunelle. Ainakin itselleni tuli tunne, että olisi pitänyt lukea ensin jokin elämäkerta, sitten olisin ehkä nauttinut romaanista enemmän.

Mutta kieli on kaunista ja jännittävästi hersyvää. Se nostaa mieleen väkeviä, kirkkaita ja monitulkintaisia kuvia. Helenen kasvojen läpi tuulee; hänen lasinsa tuoksuu naisen tyhjältä kainalolta, mutta on myös korennonsilmäisiä hetkiä, jotka antavat rauhan. Tuollaisiin väläyksiin kiteytyy Helenen heikkous ja vahvuus minun silmissäni. Kertomuksiin tottuneelle lukijalle tämä on väkevää viiniä, paikoin makeaa, paikoin karvasta. Tarinan elementit täytyy itse seuloa esiin.

Kas tässä Helene ja hänen englantilainen kihlattunsa, kahdeksankymmentä täyttäneen taiteilijan muistelemana. Kai.

Päivä on tuulinen. Minulla on ylläni keltainen hame, landesin piikit repäisivät sen helmaa. Olen päästänyt tukkani auki. Tuuli vie olkihattuni, ja ymmärtäväinen John saa juosta sen perässä pitkään - 

Kuka ihminen on hyvä? Kuka on paha? 

Se että ymmärtää toista nopeasti, yhtä nopeasti kuin lintu kiitää pesäänsä, on eräs nimi rakkaudelle. 

Ei ehkä ymmärrä kaikkea, mutta haluaa oppia.

Läheisyys on myös surua, ajattelin. [--] (s. 126)

Rehellisesti, tyyli olisi minusta enemmän edukseen tiiviimmässä kirjassa. Loppupuolella, vaikka olin jo päässyt paremmin oikeaan mielentilaan eläytyäkseni Liehun Helenen kielikuviin, aloin samalla tympiintyä. Kun rakenne tekee joka tapauksessa äärimmäisen vaikeaksi hahmottaa tapahtumien kronologiaa tai ihmissuhteiden kehitystä, kun tämä kerran on väistämättä romaani, tulkinta, kuvitteellinen kuvaus... onko tarpeen ottaa niin paljon mukaan? Onko tarpeen tehdä tulkinnasta elämän mittainen? Olisiko 350 sivua riittänyt 500 asemesta?

Ehkä ei. Mutta siinä tapauksessa minulta on jäänyt jotain ymmärtämättä; tunne ja tunnelma näet olisivat välittyneet lyhyemmässäkin tekstissä.

Helene jää silti mieleeni hienona kirjana kiehtovasta henkilöstä. Se sai minut hetkittäin harmittelemaan, etten raatsinut törsätä Ateneumissa tähän, uuteen kokoomateokseen kaikista Schjerfbeckin maalauksista.

Sillä taulut ovat se, missä Schjerfbeck elää, eli silloin, elää nyt.

Rakel Liehu (2012, alkuperäinen 2003). Helene. WSOY. 978-951-0-39094-8.

Arvioita:
Maija Alftan Hesarissa
Merja Marjamäki Turun Sanomissa
Maija Kirjojen keskellä -blogissa
Nora Exlibris

*toim. huom., vaikutelma katkelmien pituudesta, ei siis laskettu tulos...
EDIT 23.10: korjattu näyttelyn kävijämäärä uusien tietojen mukaan.

Antti Tuuri: Taivaanraapijat

Kuva/kannen kuva: Otava/Hannu Taina.

Onneksi en ole poliitikko, sillä on taas pakko kelkkaa vauhdissa. Olen tainnut joskus motkottaa Antti Tuurin yleisestä käsittämättömyydestä ja turhauttavuudesta, ainakin lukupiirissä ja esimerkiksi täällä. Kuunneltuani nyt äänikirjana Taivaanraapijat teen U-käännöksen ja myönnän, että ehkä - voiko tämä olla mahdollista? - aiemmassa mielipiteessäni saattaa olla pientä tarkentamisen varaa.

Siis, krhm, ehkä Tuuri ei olekaan toivottoman tylsä. Terkkuja vain Ammalle, joka yritti taannoin selittää minulle sielukirjailijaansa: kaikesta Tuurin sanomasta ei välttämättä tarvitsekaan yrittää löytää jotain merkityskerrosta... ja että yksinkertaisuus voi sekin olla kaunista. Tässä oli.

En taida muuttaa mieltäni niiden kirjojen suhteen, joista en aiemmin pitänyt, tai en ainakaan yritä niitä uudestaan lukea. Lakeuden kutsu on jäänyt mieleeni jonkinlaisena tervanjuonnin kisällinnäytteenä luku-urallani. Kun muutin aikoinaan Etelä-Pohjanmaalle, kuvittelin, että pakkohan tuota Pohjanmaa-sarjaa on lukea, ihan yleissivistyksen vuoksi. Pöh. Jäi vain tympeä maku suuhun vuosikausiksi.

Nyt myönnän nöyrästi, että Taivaanraapijoista pidin. Ehkä Tuuri on minulle niitä kirjailijoita, joita pitäisikin kuunnella ääneen luettuna eikä yrittää lukea itse. Olen ennenkin spekuloinut, että lukunopeuteni, tai ehkä lukutyylini, vaikuttaa siihen miten koen kirjat. Tuuriin minun pitäisi ehdottomasti pystyä hidastamaan. Kun en itse osaa, tarvitsen lukijan tekemään sen puolestani.

Taivaanraapijat kertoo 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä New Yorkista taaloja hakevasta Jussista, joka pääsee taivaanraapijan rakennustyömaalle terästä nostamaan. Manhattan kohoaa korkeuksiinsa hyvää haipakkaa. Suomen heimolaiset muodostavat oman yhteisönsä, jonka kuvioita Tuuri kuvaa herkällä kädellä. Jussi Ketola, yksitotinen ja suorastaan alidramaattinen kertoja, asustaa Harlemin puolella työmiesten poikatalossa ja opettelee kulkemaan teräspalkeilla 30. levelillä. Kotimaa ei ole kaukana ajatuksista uudessakaan maailmassa ja juhannusta tanssitaan tarmolla muttei tunteella sentään. Vaan pääseepä Jussikin tyttöä polkassa pyörittämään. Työporukassa ei unioniin kuulumattomia miehiä pidetä, ja neljän taalan päiväpalkalla elää teräksennostaja leveästi. Kuulua sosialistia, Kurikan Mattia, pitää Jussinkin päästä kuulemaan; niin perusteellisesti on pastori häntä pahaksi mainostanut.

Ajankuva toimi tässä kirjassa minusta aivan sairaan hyvin. Olen edelleen sitä mieltä, että voisi sitä kirjailija silloin tällöin jonkin kertojan emotionaalista tilaa valottavan lauseen väliin sujauttaa... mutta mitä hittoja. Taneli Mäkelän tasainen, vähäeleinen luenta jotenkin avasi minulle Tuurin kerrontaa niin, että sain tästä paljon irti.

Taivaanraapijat on monin paikoin hauska, poikkeuksellisen todenoloinen ja kaikkiaan hieno historiallinen romaani.

Ai niin - sisällöstä pitää vielä lisätä, että hieman kyllä hirvittää tuo mieskuvaus. En suostu uskomaan, että Taivaanraapijat on miehen suoraa tajunnanvirtaa... Ei. Se on editoitu selostus, sellainen julkituotavaksi sopiva versio, josta turhat tunnehaihattelut on karsittu pois. Koska kovat pohjalaiset uroot eivät tunne. He tekevät.

Aion lukea kuunnella Tuuria lisääkin. Seuraavaksi jahtaan jostain Kylmien kyytimiehen, joka kertoo Ketolan myöhemmistä vaiheista vanhassa maassa.

Antti Tuuri (2006, alkuperäinen 2005). Taivaanraapijat. Otava. Lukija Taneli Mäkelä. 951-1-21425-X.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Amma Lukuhetkessään
Minna Ilselässä

Juha Hietanen: Seikkailujuoksija

Olen kesän ja syksyn mittaan innostunut enemmän ja enemmän juoksemisesta, ja puolivahingossa olen saanut myös henkilökohtaisen valmentajan ja sparraajan kokeneesta kollegasta. Minulla on jopa viikko-ohjelma, repikää siitä! En tähtää maratooneihin enkä tee ennätyksiä, mutta juoksemisesta on kieltämättä tullut osa elämää. Ihme ja kumma, toistaiseksi polvet ovat kestäneet ja nilkatkin vaivanneet vain vähän.

Kannustajaltani sain lainaksi muutaman juoksemiseen liittyvän kirjan, joukossa yksi erikoisimmista kirjoista, joita olen tämän vuoden puolella lukenut.

Seikkailujuoksija: Jukka Viljasen pitkä taival Saharan halkijuoksijaksi kertoo nimensä mukaisesti ammattijuoksijaksi nelikymppisenä heittäytyneestä Jukka Viljasesta. Viljanen on enemmän kuin maratoonari tai edes ultrajuoksija. Hän osallistui vuonna 2007 Pohjoisnapamaratoniin ja päätti sen jälkeen keskittyä elämässä siihen oleelliseen: unelmiensa toteuttamiseen. Hänen unelmansa vain sattuvat olemaan arkitallaajien mielestä vähän erikoisia. Parinsadan kilometerin ja 75 tunnin Libyan Sahara Challenge (??), sadan kilometrin juoksu Etelämantereella (??), tuhat kilometriä Kalaharin autiomaassa (???) ja lopulta tuhat mailia Saharan autiomaassa (!!!!!????).

Hietasen mukaan yleisin kysymys, jota Viljaselta kysytään, on "Oletko hullu?"

En ihmettele. Mutta Viljasen hulluudessa on tiettyä suuruutta. En ymmärrä miksi kukaan haluaisi tehdä sitä mitä hän näemmä haluaa... ja silti väkisinkin ihailen rohkeutta ja kykyä tehdä juuri sitä mitä haluaakin tehdä. Vaatii paljon että edes yrittää toteuttaa unelmansa; useimmilla meistä riittää hyviä syitä tyytyä vähempään.

Tyylillisesti Seikkailujuoksija oli, toden sanoakseni, aika kaameaa luettavaa monin paikoin. Hietanen ei säästele kliseitä ja sankaripalvonta on sakeaa kuin hyvä ruispuuro. Jukka esimerkiksi parahtaa ja hymähtää ja ilmoittaa järkähtämättömästi ja Jukan nälkä on kasvanut syödessä. Myös jatkuva kivun läpi painaminen tuntui välillä väsyttävältä. Vaikka pidän juoksemisesta, minusta verta vuotavat varpaat ovat noin periaatteessa huono juttu. No, ainakin kuvat verisistä sukista muistuttavat seikkailujuoksun arjesta...

Rasittavista piirteistä huolimatta kirja jaksoi kiinnostaa, sillä se on pullollaan erikoisia detaljeja (miksi berberien pitää antaa kiinnittää teltannarut kiviin eikä autonrenkaisiin?) ja järkeviä perusneuvoja perusjuoksikoillekin. Lisäksi se tarjosi roiman annoksen asennekasvatusta, työelämän ja muunkin elämän tarpeisiin.

[--] edes syvä epäviihtymys ei kannusta useimpia suunnanmuutokseen. Puuttuu rohkeutta. Riskinottoa helpompaa on keksiä selityksiä ja verukkeita. Moni vannoo ja vakuuttaa esimerkiksi, että kunhan nousukausi alkaa tai kun lapsi siirtyy ala-asteelta yläasteelle, sitten alkaa tapahtua. Verukkeiden kehittelijöille ja näille niin sanotuille sitkuttelijoille ajankohta ei valitettavasti ole koskaan oikea. Lykkäykseen oikeuttaa uusi veruke. (s. 92)

Auts. Osui ja upposi. Kuten sanottu, Viljasen (hullun)rohkeutta on helppo ihailla. En ryhtynyt oitis radikaaleihin elämänmuutoksiin tai ostanut lentolippuja Timbuktuun, mutta sen verran terästäydyin, että päätin jatkossa juosta vähän kehnommallakin säällä. Jos Viljanen voi juosta sata kilometriä Etelämantereella, kaipa meikäläinen selviää lokakuun tihkusta? Sitä paitsi, jos syksyllä ei juokse sateessa, ei juokse.

Jos olen huomenna kipeä, se on tämän kirjan vika.

En oikein tiedä voiko tätä suositella muille kuin juoksemiseen hurahtaneille - ehkä ei. Jos juoksu tai todellisen elämän extremekokemukset kiinnostavat, Seikkailujuoksija on luultavasti lukemisen arvoinen. Mutta varoitan reilusti, tyylilaji saattaa aiheuttaa herkemmille iho-oireita. Keskiriipivää.

Lähiviikkoina on muuten tulossa muitakin "juoksukirjoja"! Odottamassa on Murakamin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta, Jarmo Ihalaisen Perheestä ja alastomana juoksemisesta sekä mahdollisesti Naisen juoksukirja.

Elämme reippaita aikoja.

Juha Hietanen (2012). Seikkailujuoksija. Jukka Viljasen pitkä taival Saharan halkijuoksijaksi. Readme.fi. 978-952-220-512-4.

Marco Kosonen: Ravintola Loppu

Kuva: Like

Aion Yritän panostaa lähiviikot kotimaisiin kirjoihin ja Pienen esikoiskirjakerhon paketteihin. Etenkin jälkimmäisten kanssa olen pahasti ajastani jäljessä, kiitos parin huonon lukukuukauden, ja nyt Helsingin kirjamessut jo lähestyvät. Pakko ryhdistäytyä. Saan kirjailijoiden kuuntelemisesta niin paljon enemmän irti jos olen heidän teoksiaan lukenut... vaikka onhan messuilla toki mahdollista bongata lukemattomiakin kirjoja.

(Ilman muuta pitää käydä ostamassa ainakin blogikamu Karoliinan esikoinen! Messuilla saan varmaan pummittua siihen aidon ja alkuperäisen nimmarin. Pitääkin tutkia löytyykö ohjelmasta myös toinen nettituttu esikoiskirjailija, Vera Vala. Varmaan löytyy, Gummerus on markkinoinut kirjaa kiitettävästi. Pakkohan sekin on lukea.)

Kumpikaan virtuaalituttavistani ei ole osunut PEKK:n listoille, joten ennen messuja luen nyt näitä muita esikoisia.

Marco Kososen Ravintola Loppu on kustantajan kuvauksen mukaan kaurismäkeläinen. Kaurismäen elokuvat tulivat minullekin kirjan ensimmäisestä kolmanneksesta mieleen - tavallaan. Lopun kuvastossa ja hahmoissa on jotain Kaurismäen estetiikasta tuttua, mutta sävy on minusta aika erilainen. Siinä missä Kaurismäen väki on usein ahdistunutta, sulkeutunutta ja kauniisti vähän vereslihalla, Kososen hahmoja leimaa jonkinlainen anti-angst. Heidän pyrkimyksensä ovat puolihuolimattomia, kevyitä ja helposti tuoppiin upotettavissa. Myytinmurtaja Adam Savagea* mukaillen, rappio on aina vaihtoehto.

Loppu kertoo yli kolmikymppisestä miehestä, joka suhtautuu elämään suorastaan hysteerisen huolettomasti. Työ menee alta ja kämppä samoin, mutta Adam tarttuu hetkeen ja vaeltelee kaupungin katuja poimien suuntansa satunnaisotannalla. Päämäärätön kulku johtaa Loppuun, ravintolaan, jonka tunnelma vangitsee Adamin jo ensimmäisenä iltana. Kummalliset kanta-asiakkaat jaksavat kiinnostaa. Ravintolasta tulee Adaminkin elämän keskipiste; sen outo tenho vetää hänet kurimukseensa.

Jääkö kaunis, älykäs ja suostuvainen nainenkin toiseksi Lopun tasaisen kutsuvalle humalalle? Ja pysyykö Adam ravintolassa siksi, että hän haluaa... vai siksi että ravintola ei päästä häntä pois?

Pientä kauhu(fantasia)elementtiä löytyy, mutta genren kirjaksi Loppua ei voi luokitella. Ehkä tämä on jonkinlainen juopon kronikka, tai juurettoman kansan julistus, tai ehkä elämän estetiikan ylistys... Tai kenties se on omanlaisensa kasvukertomus. En tiedä. Saattoi hyvin jäädä jokin syvempi kerros täysin tajuamatta; juonesta en saanut kovin paljon irti.

Minut Ravintola Loppu jätti kaikkiaan vähän kylmäksi, ehkä siksi että juopottelujutut usein jättävät. Saatoin muutenkin olla tälle väärä lukija. En itse ole eläissäni kyennyt jättäytymään hetken vietäväksi, joten päähenkilön ja kapakan kantajoukon laissez-faire -meininki on ulottumattomissani. Kahden lapsen keski-ikäistynyt äiti ei osaa eläytyä näin rentoon menoon! Minusta carpe diem sopii mattobrandiksi, ei elämänohjeeksi; kapinoinkin vain vakain tuumin ja harkiten.

Filosofisesta vastahangasta huolimatta viihdyin kirjan kanssa kohtuullisesti. Ravintola Lopun tunnelmassa oli tiettyä tyyliä... ja kanta-asiakkailla välillä hyviä juttuja. Pidin jalkapallon estetisoinnista ja säveltäjä Ofanovin oppositiopaasauksesta.

Teksti on helppolukuista ja toi jopa ajoittain mieleen Reijo Mäen Vares-kirjat. Ehkä Lopun kulttuurityöläiset eriasteisine alkoholiongelmineen assosioituivat Mäen lyhytprosaisti Luusalmeen.

Lauantai-illan uusi tuttavuus oli möykkäävä kuvanveistäjä Pentti Möyhönen. Hän oli luolamiesmäisesti löntystelevä kookas hahmo, jonka keskijakaukselle puolitettu pitkä ja pesemätön tukka liehui hänen heilutellessaan välillä päätään täysin holtittomasti. Toisinaan näitä pakkoliikkeenomaisia päänheilautuksia säesti mylvähdys jonka hän päästi ilmoille suuresta ja harvahampaisesta suustaan. Möyhönen ei perustanut pukeutumisesta vaan tuntui suosivan löysiä ja yksinkertaisia vaatteita, joiden käytännöllisyys meni tyylin edelle. Hänen silmänsä muljahtelivat kuopissaan ja jäivät välillä mielipuolisesti tuijottamaan eteensä. (s. 66-67)

Marco Kosonen (2012). Ravintola Loppu. Like. 978-952-01-0784-0.


P.S. Lykkään usein PEKK:n jäsenkirjeen lukemista kirjan jälkeisiin hetkiin, sillä muuten kirjailijan intro vaikuttaa lukufiiliksiin. Tässä tapauksessa olisi kannattanut ensin lukea kirje, sillä siinä annettiin käytännöllinen vinkki; Spotifysta löytyy kirjalle soundtrack, soittolista, johon on koottu kirjan musiikki. Miksikäs ei! Jos ei ole Spotify-tiliä, voi luntata biisilistan kirjan lopusta ja kuunnella muuten vaan. Soundit lisäävät ilman muuta tunnelmaa.

Itse otin vähän vahinkoa takaisin ja naputtelin tämän juttuni Billie Holidayta ja David Bowie'a kuunnellen...


Arvioita:
Tuija Salonen Kiiltomadossa
Eija Komu Savon Sanomissa
Irja Kirjavinkeissä
Arja Kulttuuri kukoistaa -blogissa

*"Failure is always an option."

Sirpa Kähkönen: Hietakehto

Kuva: Otava

Ihanaa kun odotettu kirja vastaa täydellisesti odotuksiin... Kähkösen Kuopio-sarjan uusin osa, Hietakehto, on tismalleen mitä ajattelinkin: kypsä, lämmin, soljuva ja tiivis romaani. Ja tilaisuus viettää monta tuntia tuttujen ihmisten seurassa kiinnostavassa miljöössä. Lukeminen kesti, sillä henkilökaarti on laaja ja kerronta pakkaa paljon pieneen tilaan. Tätä oli pakkokin lukea keskittyneesti, mutta onneksi tekstiin on helppo upota.

Hietakehdossa eletään jo elokuuta 1943. Rakkaat kuopiolaiset ovat vetäytyneet kesäksi maalle. Selma Kelon huvilalla Anna ja Hilda tekevät arjen töitä, Heinätorpassa Blomberg kasvattaa tomaatteja ja suunnittelee jäätelöjuhlia, Telkkäsaarella odottaa Neidonkengän Marieke uuden miehensä vauvaa. Vieraitakin tulee, Mertanen ja Tatran Edith, rintamalta lomalle päässyt Lassi.

Tarinan keskipisteessä ovat kuitenkin lapset, Juho ja Charlotta etenkin. Kähkönen kirjoittaa sydänsärkevän uskottavasti lapsuuden hylätyksi tulemisen kokemuksista ja epävarmuudesta. Lapset ehkä toipuvat monenlaisesta... mutta ovat myös herkkiä kärsimään. Pidin kovasti siitä, miten Kähkönen kuvaa lasten nopeasti vaihtuvia tunnelmia. Yhtenä hetkenä päivänpaistetta, seuraavana myrskyä: niin se menee kun ei ole vielä elämä tasannut laineita.

Lasten maailmassa koettu ja kuviteltu sekoittuvat luontevasti. Savesta tehdyt miehet pelkäävät vettä ja hiekkakuopalla möyryävät pitkäkärsäiset hitlerifyyrerinorsut. Hietakehdoissa nukutetaan haluttomien lapset, isät astuvat valokuvista esiin, kaikkien on mentävä pois.

Ei ollut enempää sanottavaa. Mari lähtisi matkalle, kauas. Niin ihmisten piti tehdä, ainakin niiden ihmisten, jotka Charlotta tunsi. Kaikkien piti lähteä. Mutta hän oli nyt oppinut sen, että hän itse sai jäädä paikoilleen, odottamaan. (s. 27)

Jotenkin minua miellytti tässä kirjassa myös se, että sota oli pikkuisen kauempana kuin ennen. Ei Kesäkallion huvilakaan turvasatama ole. Jokainen tuo mukanaan omat kipunsa. Vaikka kaikki on yhä kesken ja edelleen pitää pelätä, on Hietakehdossa minusta silti enemmän toipumisen ja toivonkin tunnelmaa. Lassi Tuomen ja hänen poikansa saunakohtaus oli minusta kirjan parhaita.

Huomio kiinnittyy myös siihen, miten paljon Anna ja Lassi ovat muuttuneet. Ja ajatkin ovat muuttuneet, haaveet ja halut. Etenkin loppupuolella kirjaa otetaan selkeästi esiin sukupuoliroolien, noh, ei vielä muuttuminen mutta muuttumisen mahdollisuus. Nähdään mies keittiöaskareissa ja naiset miettivät virkauraa. Sodan vaaroihinkin lähtevät vanha mies ja nuori nainen. Luokkaerokin on ja pysyy, mutta myös siinä on haalea sivumaku... enemmän sitä muistellaan kuin koetaan.

Hietakehtoa ja koko sarjaa voi suositella suomalaisten historiallisten romaanien ystäville. Hienoja kirjoja. Teksti on hiottua. Naisetkin vaivaavat puhetaikinaa ja  kiiltomadot sammuttavat valonsa. Väliin  ajattelen, että tyyli on minulle etenkin näissä myöhemmissä osissa liiankin lyyristä... mutta Kähkönen on onnistunut pitämään mukana sen verran elämänmakua, ettei kokonaisuudesta tule siirappista.

Sirpa Kähkönen (2012). Hietakehto. Otava. 978-951-1-26320-3.


Aiemmat osat:
Neidonkenkä (lyhyesti)
Lakanasiivet
Jään ja tulen kevät
Rautayöt
Mustat morsiamet (lyhyesti)

Arvioita Hietakehdosta:

Helena Ruuska Hesarissa

Helena Miettinen Savon Sanomissa

Jaana Täällä toisen tähden alla -blogissa

Maija Kirjojen keskellä -blogissa

Unni lukupäiväkirjassaan

Luovan kirjoittamisen harjoituksia

Kuvakulma ratkaisee.

Jos joku lukijoista sattui huomaamaan eilisessä jutussani jotain, krhm, outoa, kannattaa ehkä kurkata vaikka Parnasson Papinniemen blogia tai Morren maailmaa.

Ei, en ota tavaksi vaikka hauskaa olikin!

Ja oikeasti suosittelen lämmöllä Viivaa. Sitä alkuperäistä siis.

Ilmari Kianto: Punainen viiva

Heh, harmaa reuna ei ole kansitaidetta vaan kuluneen selkämyksen suojausta...

On jo pitkään tehnyt mieli lukea uudestaan tämä kouluaikojeni suosikki. Alkujaan olen lukenut Punaisen viivan jotain kirjallisuustehtävää varten. Hyvä että vihdoin sain otettua uusintaan! Viiva on vielä parempi kuin muistin.

Ei voi kuin ihmetellä miten moderni, humoristinen ja vauhdikas voi olla yli sata vuotta sitten kirjoitettu kirja. Kianto on jo silloin suvereenisti hallinnut cinemaattiset siirtymät tilanteesta toiseen. Juoni etenee hyvällä sykkeellä ja kuvaus on niin rikasta, että siitä voisi kirjoittaa vaikka erillisen esseen.

Lyhyttä juoniselostusta on vaikea antaa, sillä Viivassa tapahtuu paljon, mutta ehkä tärkeimmät elementit ovat Riika ja Topi Romppasen perheen rikas sisäinen elämä ja siihen teoksessa rinnastuva Suomen poliittinen mullistus. Pariskunta ja heidän lapsensa ilmentävät viatonta maalaisidylliä: eletään kovissa oloissa mutta keskinäinen rakkaus kannattelee. Sitten tulevat sosiaalidemokraatit, jotka haluavat kiskoa maalaisrahvaan kouluihin ja tehtaisiin. Romppasiakin kehotetaan vetämään punainen viiva äänestyskorttiin eli äänestämään sosialisteja, ja palkaksi luvataan nuori vasikka jokaiselle lapselle.

Tietenkin politikointiin osallistuu innolla koko Romppasen suku, myös Topin äiti. Riika joutuu uuden aatteen tähden kahnauksiin syvästi uskonnollisen anoppinsa kanssa. Anoppi pitää kommunismia paholaisen keksintönä. Aviomies Topi taipuu äitinsä ja setänsä suostutteluun, ja lapset jäävät ilman maitoa. Kun Riika pitää kannastaan kiinni, mobilisoi anoppi koko suvun boikotoimaan "ratikaaliakkaa".

Mikä vakavampaa, maaseudun herrasväki ei punaisia suvaitse. Kirkkoherra ja kylän apteekkari ampuvat lopussa karhun ja penslaavat verellä yhteiskunnallisesta arvonnoususta haaveilevat mökineläjät. Riikankin viimeinen kirkkomatka päättyy nöyryttävään "punaiseen viivaan": verinen merkki tahraa symbolisesti hänen mekkonsa kaulalta hameenhelmaan.

En tiedä miksi, mutta lopussa tulee väkisinkin mieleen Maria Magdalena. Riikasta kehittyy eräänlainen suomalainen versio Raamatun langenneesta naisesta, mutta tällä kertaa langetaankin politiikkaan eikä perinteiseen porttoiluun.

Suuren vaikutuksen nykylukijaan tekeekin Punaisen viivan vahvasti seksuaalinen vire. Itse viiva on vain viimeinen silaus kokonaisuudessa. Kianto on ollut kova poika! Viime vuosisadan alkupuolella ei tietenkään voinut suoraan sanoa kaikkea, mutta teksti henkii alusta lähtien sitä "tiivistä" tunnelmaa, joka Riikan ja Topin kahdenkeskisissä kohtauksissa Korpiloukon mökillä vallitsee. Ei voi kuin ihmetellä, että tämä kirja on mennyt sensuurista läpi.

Jo kirjan toinen lause kertoo selvin sanoin mistä on kyse:

Koko luonto ikäänkuin pidätti hengitystään odottaessaan hetkeä, jona taivas suvaitsisi peittää sen alastomana värisevän ruumiin lumen pehmoisiin untuviin. (s. 5)

Aivan...

Ja jänisten takapuolet paistavat valkoisina, sammakot painautuvat lahokantojen syvempiin sokkeloihin ja metsän hiljaisuuden keskeltä kuuluu kummallista ähkäilevää huohotusta. Kohta kunnioitettava majesteetti seisoo siinä kaikessa komeudessaan. Jos ette usko, lukekaa itse....

Ilmari Kianto (1977, alkuperäinen 1909). Punainen viiva. Otava, Delfiinikirjat.


Pidempiä arvioita:
Parnasson analyyttista kommenttia voi vilkaista täällä.
Morre on kirjoittanut perinpohjaisesti aiheesta.
Hesarin kriitikkojen tutun version löytää täältä.