Huikea huhtikuu

Seinäjoella nähtiin kuulema sushia. Vappupöydissä ainakin!

Hiphei tälle huhtikuulle, se melkein lupailee paluuta normaaliin lukutahtiin, vaikka bloggaamiseen ei ole tahtonut aika riittää. Uusvanhan asuntoni remontti jatkuu näillä näkymin osapuilleen yhtä kauan kuin avaruuden valloitus. Tai ainakin kolme viikkoa kauemmin kuin oli tarkoitus, mikä kärsimättömän ihmisen silmissä on pienehkö iäisyys. Jonain päivänä kaikki valmista. Sitä odotellessa toivon, että kalusteiden kokoamisohjeita olisi yhtä mukava lukea kuin romaaneja.

Asiaan. Selkeää suosikkia ei huhtikuulta nouse, sillä jotenkin tässä kuussa lukemani kirjat tuntuvat kuuluvan niin eri lajeihin, että en osaa niitä järkevästi vertailla. Pysyvimmän jäljen jätti varmaan Gladwellin The Tipping Point, josta en edes ehtinyt blogata... mutta vahvimman elämyksen tarjosi Heaven and Earth. Parasta viihdettä oli Lindqvistin Ihmissatama. Tai sitten Brekken Armon piiri. Tai ehkä Tulitodistaja.

Äh.

Selvästikin epäselvä kuukausi. Olkoon toukokuu kirkkaampi.

Luettu ja blogattu:
Le Ly Hayslip: When Heaven and Earth Changed Places
Jørgen Brekke: Armon piiri
John Ajvide Lindqvist: Ihmissatama
Helena Anhava: Kysy hiljaisuudelta itseäsi

Luettu muttei blogattu:

Lee Child (2010). 61 Hours. Jack Reacherin seikkailuja jälleen. Tällä kertaa Reacher päätyy bussikolarin tähden pieneen vankilakaupunkiin keskellä ei-mitään. Paikallinen poliisi tarvitsee pian hänen apuaan kiperässä tilanteessa. Reacher, joka ei voi vastustaa pahisten rökittämistä, on tietenkin tikkana asialla. Childin mielikuvitus on tehnyt juonen kanssa työtä vuorotta, sillä se onnistuu sopuisasti yhdistämään korruption, alueellisen kilpailukyvyn, toisen maailmansodan, modernin järjestäytyneen rikollisuuden ja vankilamellakat. Moraalisia ongelmia pohditaan vähän alleviivaten ja Reacherin kivinaamio halkeilee. Ihan jees... mutta ei niin jees, että olisin kantanut kotiin Vietnamista, jossa tämän luin. Toivottavasti pokkari löysi hyvän kodin.  NY Timesin Janet Maslin tykkäsi.

Åsa Larsson (2006). Sudentaival. Tätä äänikirjaa kuuntelin samalla kun teloin pohjamaalit seiniin. Kiitos Larssonin, ei tuntunut missään... huomasin rakon kädessä vasta kun lopetin. Sudentaival  sijoittuu Kiirunan maisemiin. Uraltaan järkkynyt lakinainen Rebekka palaa kotiseudulleen ja sekaantuu jo toiseen kertaan pappishenkilön murhaan, puolivahingossa. Klaustrofobinen kylätunnelma ja kiinnostava vaikeiden rakkauksien tutkiskelu tekivät tästä oikein maukkaan kokonaisuuden, vaikka juoni vähän jankkasi paikoillaan aika ajoin. Tämän kuunteli myös Satu.

J. K. Johansson (2012). Laura. Tämä jännärintapainen avaa kuulema uuden rikossarjan. Tekijöiden mainitaan olevan nimimerkkiin verhoutuvia ammattikirjoittajia. Kuulostaa lupaavasti Lars Kepleriltä, tuumin minä, ja tartuin viihdyttäväksi mainittuun Lauraan innolla. Tarina osoittautui täydelliseksi viihteeksi siinä mielessä, että se oli nopealukuista, sai minut ulos päästäni pariksi tunniksi, ja haihtui sitten niin jälkiä jättämättä, että tämänkin tiivistelmän kirjoittaminen on vaikeaa. Muistan ajatelleeni, että päähenkilön ammatillinen orientaatio on vähän hakusessa ja että irtoseksiä on pikkuisen enemmän kuin juoni edellyttäisi ja että tämä on ehkä oikeasti kirjaksi vahingossa syntynyt nuori tv-sarja. Mutta siis, kyllä tämän lukaisi. Mitään enempää sanottavaa en keksi vaikka kuinka raavin päätäni. Selkeämmin kirjaan johdattelevat Minna ja Annika.

Lars Kepler (2011). Tulitodistaja. Työpaikallemme on ilmiintynyt pienimuotoinen kirjanvaihtopiste. Sieltä bongasin tämän komean tiiliskiven. Hypnotisoijaa muistan hyvällä (vaikka se vähän vatsaa kourikin paikoitellen), joten Tulitodistajaa lähdin lukemaan toiveikkain mielin. Eikä se pettänyt. Tapahtumat lähtevät ongelmallisten teinityttöjen nuorisokodista, jossa tapahtuu raakoja... sitten katoaa lapsi, löytyy ehkä meedio ja muuan rikas naisraasu joutuu pohtimaan menneisyyttään. Kirjan ärsyttävin piirre on suomalaissyntyisen poliisisankarin yletön ylivoimaisuus. Joona Linna on niin superhero että tahtoisin kirjan kanteen kuvan hänestä jonkinlaisissa trikoissa. Mainio jännäri silti, noin kaiken kaikkiaan. Tälle antoi täydet viisi pistettä Susa.

Karo Hämäläinen (2012). Kolmikulma. Kansainvälisten johdannaismarkkinoiden ja euroseurojen saloja valottava jännäri. Äänikirjoja taas. Kolmikulman kuuntelin lopullista seinäväriä levittäessäni. Ihan niin Larssonin veroista seuraa ei Hämäläinen tarjonnut. Pidin Erottajasta enemmän. Saattaa olla osittain formaatin vaikutusta, tiedä häntä, mutta tuntui kuin tämä finanssijännäri olisi sisältänyt kohtuuttoman paljon luettelomaista aforismeilua. Yhdestätoista levystä varmaan viisi vietettiin myyntimies Ilari Rautavaaran jokseenkin rasittavassa pääkopassa. Hänen tajunnanvirrastaan tuli hetkittäin mieleen Amerikan psyko, josta en kummemmin nauttinut... Mutta suurin urputuksen aihe on silti kirjan loppu. En tykännyt. Yhtään. Hyi. Aihepiiri kyllä kiinnosti. Irene Adlerin bisneksen operationaalinen järjestelmä kutkutti. Ja seinät tuli maalattua. Mutta missä, kysyy sherlock-fani, oi missä on hyperaktiivinen viulisti-salapoliisi?) Paremman kuvauksen Kolmikulmasta voi lukea vaikka Kirjavinkeistä, Irja tosin tuumi ettei tämä "erotu edukseen".

Emily Wu ja Larry Engelman (2008). Kuin höyhen myrskytuulessa. Kurjuutta kulttuurivallankumouksen aikaan, noin lyhyesti kuvattuna. Vainon varjossa kasvavan kiinalaistytön muistelmien toteutus on varsin sujuva ja miljöö väkisinkin kiinnostava. Siitä on ilmeisesti kolme tai neljä vuotta, kun luin järkälemäisen Maon elämäkerran, mutta Höyhen palautti mieleen sitä lukiessani kokemani ihmetyksen. Kyllä me ihmiset osaamme - mikä joukkohysteerinen hulluus ajaa kansoja näihin ansoihin kerran toisensa jälkeen? Sitä ei oikeastaan tee mieli ajatella, ei kun nykypäivänäkin on esimerkkejä vastaavasta riittämiin. Sanna suosittelee.

Malcolm Gladwell (2009, alkuperäinen 2000). The Tipping Point. Pidin aikoinaan Gladwellin The Outliers -kirjasta, joten The Tipping Point on sekin tullut joskus ostettua. Kun muuton myötä järjestelin lukemattomat kirjani näyttävästi esille (Kyllä! Joka ainoa luetaan vielä!), tämäkin näppärä pokkari päätyi tarttumaetäisyydelle ja pääsi siten matkaseuraksi. Gladwell analysoi kirjassa yhteiskunnallisten ilmiöiden dynamiikkaa - trendien syntyä tai syntymättä jäämistä. Miksi rikollisuus putoaa jossain yhtäkkiä nopeasti? Miksi sukupuolitauti leviää toisaalla kuin hyökyaalto? Hyvän popularisoijan tavoin Gladwell onnistuu tiivistämään mutkikkaan asian muutamaan yksinkertaiseen sääntöön. Maallikkokin saa oivaltamisen tunteen.

Alison Bechdel (2012). Äideistä parhain. Bechdelin edellinen, Hautuukoti, oli minusta käsittämättömän älykäs, tai ainakin poikkeuksellisen oivaltava... mutta Äideistä parhain jää selkeästi kakkoseksi. Molemmat käsittelevät Bechdelin perhettä. Siinä missä Hautuukoti painottuu isäsuhteeseen, Äideistä parhain arvaatte-kyllä-mitä. Mutta Hautuukodin kirpeän arvoituksellista fiilistä ei Bechdel tässä tavoita; tarina uppoaa terapoinnin hetteeseen niin perusteellisesti, etteivät muutamat ovelat sisäkkäisviittaukset aivan riitä vetämään kokonaisuutta kuiville. Äideistä parhain on hyvä sarjakuvaromaani.. mutta jos haluat tutustua Bechdelin töihin, lue mieluummin Hautuukoti. Nih. Myös Zephyr pettyi.

Näiden lisäksi luin Finlandia-Jään... mutta sen kohdalla en malta tyytyä lyhyeen tiivistelmään. Juttua siis tulossa.

Kuukauden hakusana:

Parhaan harhan pokaalin pokkaa - suoraan hakujen metsäläiset juhlivat (jep, oikea paikka!) ja tumma vesi loppu (tarkoitatko olutta?) - kutkuttavasti scifinovellilta kuulostava

meilahden itse tehty auto.

Hauskaa vappua!

Helena Anhava: Kysy hiljaisuudelta itseäsi

Runoprojektini törmäsi viime syksynä elämänmullistuksiin, joten ihan suunnitelmien mukaisesti en ole runojen parissa paahtanut. Saarikosken koottuja runoja (pokkarihankinta kirjamessuilta) olen pari kerrallaan lueksinut siellä täällä hyppien, mutta - anteeksi faneille - jotenkin en ole tykästynyt. Pitää kaiketi ottaa asiaksi lukea kokoelma kerrallaan ja katsoa syttyykö jokin kipinä. Toistaiseksi Saarikoski on valaissut lähinnä käsityskykyni rajallisuutta, tai ehkä jotain tunnepuolen puutostautia. Tiedän monen saavan Saarikoskesta paljon... joten jotain siellä varmaan on. Kun vain löytäisin.

Valaistusta odotellessani voin jutustaa Helena Anhavasta vähän. Lukupiirini kunnioitettaviin perinteisiin (sillä onhan se perinne jos se tehdään jo toiseen kertaan?) kuuluu yhden runoteoksen lukeminen joka vuosi. Tällä kertaa valinta on osunut Anhavan kokoelmaan Kysy hiljaisuudelta itsestäsi.

Pidin tästä kokoelmasta, noin kokonaisuutena ottaen. Aina on runoja, jotka eivät tunnu avautuvan, mutta tässä on niitä ehkä keskimääräistä vähemmän. Kenties Helena Anhava on vähän helppo, niin kuin Hyönteisdokumentissa äskettäin käydystä keskustelusta voisi ajatella, mutta helppous ei sinänsä tarkoita tyhjänpäiväisyyttä. Kaikki tietävät vanhemmuudesta että Pieni taluttaa isoa, iso pientä / hetken matkaa. Silti on jokin arvo sen sanomisella, lukemisella, ajatuksen ääreen pysähtymisellä.

Kysy näyttäisi käsittelevän kolmea teemaa: sukupolvien sykliä, vanhuutta ja luontoa. Vanhuus ja etenkin Anhavan syvä luontokokemus jäävät minulle aavistuksen etäiseksi, mutta vanhemmuuden vääjäämättömän kiertokulun käsittely, se toimi minulle. Runoilija onnistuu tavoittamaan olennaisen muutamalla sanalla:

Linnut lähtevät,
lapset irtaantuvat.
Ihan huomaamatta syksy asettuu meihin,
naava kuuseen. 

Tulinkin näemmä valinneeksi runon, jossa näkyvät kaikki kokoelman teemat. Oivaltavaa kustannustoimittamista, tai ehkä Anhavalta fiksu veto, sillä tuo on myös kokoelman ensimmäinen runo. Hyvä johdanto.

Rakenteesta pitää mainita sen verran, että näiden tavallisemmin runomuotoisten tekstien lisäksi kokoelmassa on jonkin verran yhden rivin aforismintapaisia ja lyhyitä kappaleen tai parin mittaisia tekstejä, jotka näyttävät kouliintumattoman silmiin proosalta. Minulle etenkin jälkimmäiset puhuivat hyvin vaimeasti; tunne-elämyksiä nolla. Silmät vain liukuivat pariin kertaan sanojen pinnalla.

Loppuun ote runosta, josta pidin eniten, sen opettavaisesta nuotista huolimatta:

[--]
Mutta ihmisen poikasella on ohut iho,
ei höyheniä, ei karvaa,
se tarvitsee suojaa, suojaa, suojaa.
(Naapurin tytöltäkö mallia kysyt, s. 59-61)

Lopun toisto nostaa intensiteettiä niin, että äitiyden voimasta tulee tuohon aavistus. Samaisesta runosta on muuten myös kokoelman nimi.

Minulle Kysy hiljaisuudelta itseäsi oli ei-kovin-intensiivinen runokokemus, joka kumminkin osui ja upposi paikka paikoin. Tuli (taas) ajoittain ymmärtämättömyyden tunne mutta ei sellaista (intoutunutta ja onnellista) turhautumista, jota Södergranin kanssa vehtaaminen aiheutti. Mitään suurta paloa Helena Anhavan runouteen Kysy ei sytyttänyt, sellaisen hymisevän hyväksynnän vain.

Helena Anhava (1974). Kysy hiljaisuudelta itseäsi. Otava. 951-1-01685-7.

John Ajvide Lindqvist: Ihmissatama

Kuva / kansi: Gummerus / Jens Magnusson

Sarjassamme kirjasto on parhautta: enpä olisi tätäkään huomannut, elleivät olisi tädit siellä laittaneet kauniisti näkyville. Lindqvistiä on toki muuten tullut luettua: Kultatukka, tähtönen ja Ystävät hämärän jälkeen ovat kaivertuneet mieleeni pysyvästi. Ihmissatama ei ole yhtä vahva kokemus mutta ehtaa Lindqvistiä silti.

Ikäviä luonnottomuuksia ryömii esiin. Juuri mikään ole aivan sitä mitä odottaisi. Mistään ei oikein tiedä mitä se on. Melkein kuin Stephen Kingiä lukisi, vähän riisutumpana vain. Lindqvistin mielikuvitus toimii samaan tapaan. Kingin veroinen koukuttaja hän ei tosin ole,* mutta kiitettävästi jäi tähänkin kiinni. Jouduin oikein selittämään itselleni, että ei, sitä ei voi ottaa mukaan Aasiaan. Järkevät ihmiset eivät roudaa yli puolikiloisia lainakirjoja toiselle puolelle maailmaa.. joten kirja joutui pakollisella parin viikon katkolle. Tarina ei kuitenkaan ehtinyt tauolla haihtua mielestäni. Maittavan kirjan merkki sekin.

Alkuasetelma on yksinkertainen. On saari ja perhe ja katoava lapsi. Sitten kaikki monimutkaistuu ja kerrostuu. Saari on täynnä salaisuuksia ja vaiettuja, outoja tapahtumia. Yhdellä jos toisellakin on jotain salattavaa. Meri ympärillä kuiskii menneestä. Kun kadonneen tytön isä palaa paikalle, saaren ja sen väen synkkä historia herää eloon ja kurottaa koskettamaan nykyisyyttä. Ihmiset ovat pieniä ja meri suuri. Salaisuudet, nekin joita ihminen ei kerro edes itselleen, pisaroivat vähitellen esiin. Lopulta koko yhteisö on vaarassa.

Pidin kirjan tunnelmasta, vaikka juoni on vähän hajanainen ja vaikeaselkoinen. Anders, kadonneen Maja-tytön isä, on uskottavasti sekaisin. Vanhan Simonin ja Anna-Gretan suhteessa on vähäeleistä vakuuttavuutta. Lindqvist osaa rakentaa henkilöitä, joihin uskoessaan melkein uskoo mörköihinkin.

Kieli ei ole kokonaisuutena ottaen mitenkään leimallisen erikoista, mutta aika ajoin tekstissä välähtää jotain hienoa ja maukasta. Pidin esimerkiksi tästä:

Hän oli ollut vailla toivoa ja mitätön, sitten ajanut takaa äkkiä leimahtanutta toivetta. Hän oli muutamassa minuutissa siirtynyt vahvasta vilustumisesta äkilliseen lämpiämiseen, kuin hänet olisi käytetty tulessa, ja juuri siltä se oli tuntunutkin. Hän oli pehmennyt. Kaikki hermot olivat pinnalla ja ruumis oli löysä kuin mätä päärynä. Ellei hän pitäisi kiinni pöydän reunasta, hän valuisi lattialle lammikoksi. Mitä useamman vesilasillisen hän joi, sitä laimeammaksi hän tunsi olonsa.  (s. 415)

Jos on tykännyt Lindqvistin kirjoista yleensä (ja tykkää mörköjutuista), uppoaa varmaan tämäkin mukavasti. Pohjoismaisessa kauhussa on jotain mukavan raikasta, tässä tapauksessa ehkä meri-ilma.

John Ajvide Lindqvist (2009). Ihmissatama. Gummerus. Suomentanut Jaana Nikula. 978-951-20-7936-0.

Arvioita:
Marjis Kirjamielellä-blogissa varoittaa hitaasta alusta ja yliluonnollisista elementeistä
Helena Miettinen Savon Sanomissa epäilee sillisalaatiksi tai ehkä silakkalaatikoksi
Mikko Kirjavinkeissä neuvoo antamaan kirjalle aikaa
Hreathemus Nulla dies sine legendo -blogista suosittelee monitulkintaisten mysteerien ystäville

*Toim.huom: kukaan ei ole.

Jørgen Brekke: Armon piiri

Kuva/kansi: Johnny Kniga / Mika Tuominen

Aina silloin tällöin jokin kustantamo muistaa minua oma-aloitteisesti arvostelukappaleella, vaikka lukulistojeni uuvuttamana olenkin lakannut niitä pyytämästä. Näin putkahti postiluukustani ilman eri kutsua myös vuonna 2011 ilmestynyt norjalaisdekkari Armon piiri äskettäin, ja tässä tapauksessa sanon kauniisti kiitos Johnny Knigalle.

Armon piiri kiilasi näin nopeasti lukuun kahdesta syystä. Ensinnäkin, kirjan esiluki sairaslomaileva kamuni, joka suorastaan ahmaisi sen. Tätä on pidettävä hyvänä merkkinä, olkoonkin että leikkauksesta toipuva ihminen on poikkeuksellisen kirja-alttiissa tilassa. Toiseksi, kirjan kansi on niin ihanan kirjamainen, että se houkuttelee lukemaan... ainakin noin sivulle 82 asti, minkä jälkeen tekeekin mieli poistaa kansipaperi, koska kannen graafinen ilme on yhtäkkiä saanut pahaenteisen sävyn.

Armon piiri kertoo murhista Trondheimissa ja Richmondissa. Raa'asti tehdyt ja erikoiset rikokset ovat samaa sarjaa, mutta keksivätkö Atlantin eri puolilla tapauksiaan tutkivat poliisit yhteyden ajoissa? Lukijalle valkenee heti alussa, että jotain tekemistä tällä kaikella on keskiajan kanssa, sillä takaumissa hypitään 1500-luvulle.

Murhakohtaukset ovat raakoja, sitä ei parane kaunistella, mutta herkkätunteisempi kirjanystävä voi lukea ne sormien välistä tirkistellen ja fiilistellä sitten sitäkin enemmän kirjaston aarrekammioiden ja Edgar Allan Poe -museon tunnelmissa.

Bonuksena pitää mainita Armon piirin pääpoliisit, Felicia Stone ja Odd Singsaker... Kumpikin on mukavalla tavalla melkein tavallinen, vähän kolhiintunut, ihmisen kokoinen hahmo. Heidän seurassaan viihtyy vaivaantumatta.*

Minulle Armon piiri osui juuri oikeaan hetkeen, sillä olin tällaisen kirjan tarpeessa: helppo, sujuva, sopivasti karhea tarina, joka on jumalaisen kaukana arjestani. En löydä ensimmäistäkään yhtymäkohtaa omaan elämääni**. Hyvä näin. Pidän hulluista sarjamurhaajista kirjoissa ja telkkarissa, elävässä elämässä en ehkä välittäisi tutustua.

Lopuksi pitää rehellisyyden nimissä todeta, että villinpuoleisista murhista kertovilla dekkareilla on yksi lajityypillinen piirre, joka näkyy Armon piirissäkin: kaavamaisuus. Sille ei vaan voi mitään, että tällaisille murhille on omat vakioidut kuvionsa. Brekke onneksi rikkoo niin montaa sääntöä, että kiinnostus pysyy yllä, mutta noin yleisesti ottaen tämänkin murhan ja murhaajan voisi helposti asentaa vaikkapa Criminal mindsin neloskauteen. Mitään järisyttävän uutta ei siis ole tarjolla... mutta eipä dekkarilla tarvitsekaan olla.

Toinen lievä miinus on kieli. Enimmäkseen se on suorasukaisen kuvailevaa eikä siis häiritse, mutta aika ajoin täytyy tavata kahteen kertaan, jotta käännöksen logiikka aukeaisi.

"Oikeastaan en pidä yhdestäkään museon työntekijästä", Johnes sanoi. "Mitä mieltä te olette?"
"Kukaan neideistä ei tosiaankaan nouse esiin huippuväkivaltaisena murhaajana", Reynolds sanoi. [--] (s. 68)

Pitää tuntea amerikanenglannin idiomit, jotta tuossa olisi tolkkua... vaikka voihan olla, että Brekke on sen näin tarkoittanut.

Joka tapauksessa Armon piiri oli minusta kokonaisuutena ottaen vakuuttava näyttö. Rakenne on riittävän haastava, henkilöissä on kohtuullisesti särmää ja kirjamiljöö koukutti kivasti. Historialliset elementit kävivät höysteestä. Nyt on pienoinen pakko lukea myös maaliskuussa suomeksi ilmestynyt jatko-osa. Odd Singsakerin ja Felicia Stonen haluan tavata uudestaankin.

Ovelaa, Johnny K. Osui ja upposi.

Jørgen Brekke (2011). Armon piiri. Johnny Kniga. Suomentanut Katriina Huttunen. 978-951-0-38242-2.

Arvoita:
Juha Sihto Aamulehdessä vakuuttui.
Hannu Kirjavinkeissä luonnehtii viihdyttäväksi jännityskirjallisuudeksi
Kirjakko löysi sisäisen pakon lukea tämä yhdeltä istumalta
Reeta Les! Lue! -blogissa kuvaa hauskaksi ja kekseliääksi

*Parhaillaan luen Lars Keplerin Tulitodistajaa; komisario Joona Linnan kaikkivoipainen teräsmiehyys on Armon piirin jälkeen rasittavan epätodellista.
**Edesmenneen lemmikkilintuni nimi oli Edgar. Mutta siitä ei ole aasinsillaksi edes minun mielikuvituksellani.

Le Ly Hayslip: When Heaven and Earth Changed Places

Koulumatkalaisia Ha Longin lahdella

Kuvani on Ha Longin lahdelta Vietnamista ja liittyy tiukasti käsillä olevaan kirjaan: ostin Le Ly Hayslipin omaelämänkerrallisen kirjan When Heaven and Earth Changed Places: A Vietnamese Woman's Journey from War to Peace matkan varrelta Ha Longista palatessani. Bussiseurueemme pysähtyi mennen tullen paikallisessa turistiansassa, jossa oli kaupan lähinnä patsaita ja silkkikapineita... mutta vannoutunut kirjatoukka löytää pokkarihyllyn melkein mistä vain. Takakansi lupaili omakohtaista tilitystä Vietnamin sodasta nuoren naisen silmin, ja matkaeväänä kulkenut jännäri oli jo loppumaisillaan, joten nappasin tämän mukaani.

Heaven and Earth osoittautui sekä hienoksi että heikoksi kirjaksi. Hienoa siinä on sisältö. Le Ly Hayslip on viettänyt nuoruutensa Vietnamin sodan jaloissa. Varhaisteininä hän on Viet Congin toverilistoilla mutta joutuu myöhemmin epäiltyjen kirjoihin ja päätyy palvelustyttönä kaupunkiin, tulee raskaaksi, saa aviottoman lapsen, ja elättää lopulta itsensä sodan harmailla markkinoilla kaupustellen mitä milloinkin amerikkalaisjoukoille.

Kuvaus pienen vietnamilaiskylän köyhyydestä ja tilanteen realiteeteista on järisyttävä. Kun Vietnamin sotaa on tottunut katselemaan sotaelokuvien linssin läpi, on Le Lyn näkökulmassa totisesti jotain uutta. Sotavuosien arjessa ei tainnut useimpien paikallisten mielestä olla kysymys politiikasta tai puolista tai patriotismista, jenkkileffojen traumapiehtaroinnista puhumattakaan. Heaven and Earth välittää kuvan raa'asta hengissä selviämisen kamppailusta melkoisessa köyhyydessä, vanhojen perinteiden ja uusien tilanteiden puristuksessa.

Minäkin olisin aina mieluummin aina sen puolella, joka ei halua tappaa minua tai perheenjäseniäni juuri nyt.

Kirjasta saa myös jonkinlaisen aavistuksen hyvin vieraasta kulttuuripiiristä sisältäpäin nähtynä. Vietnamilaisen maalaiskylän elämänmeno on ajattelumalleiltaan niin outoa, että sitä on tällaisen suomalaisen pullamössälapsen vaikea tajuta. Jotenkin vaikkapa lasten kutsuminen ensimmäiseksi ja toiseksi tai kuudenneksi tyttäreksi tuntuu, krhm, niukahkolta. Eivätkä avioliittokäytännötkään oikein istu meikäläiseen ajattelumalliin:

[--] If my parents, for example, had wanted me to marry a bad-tempered man, I would have had to accept it - no ifs, ands, or buts. If he beat me, nobody would say anything to him about it, least of all my parents. Everyone would assume it was my fault, because keeping a husband satisfied would have been my primary duty. (s. 21)

Tosin Le Ly ei päädy naimisiin kovin nopeasti eikä ollenkaan suunnitelmien mukaan. Nuorimpana kuudesta lapsesta hän ehtii nähdä sodan pyyhkivän kylänsä yli; hän joutuu raiskatuksi ja kidutetuksi ja karkoitetuksi kotoaan, ja rakentaa lopulta uudenlaisen elämän uudella paikkakunnalla ja lopulta uudessa maassa. Kirjassa kuvataan hänen nuoruuden kokemustensa lisäksi vierailua Vietnamiin vuonna 1986. Amerikkalaistunut Le Ly palaa kotiseudulleen etsimään sukulaisiaan.

Kaikkiaan pidin tarinaa kiehtovana; se antoi uuden näkökulman jo lähes kliseeksi jauhettuun aikakauteen Vietnamin historiasta. Luin kiinnostuksella joka sivun. Vierauden rinnalla tunnistaa myös tutun: halun selvitä, rakastaa, elää, turvata lasten elämä.

Mutta. Uh. Mikä ihme siinä on, että amerikkalaisiin tietokirjoihin livahtaa niin usein saarnaava sävy? Kun elämä on ollut niinkin rankka ja vaiheikas kuin Le Lyn, luulisi sen kuvailun riittävän. Lukijan voisi jättää oivaltamaan itse, että on hienoa jos kovasta onnesta selviää katkeroitumatta. Mutta ei. Paikoin paatokseen vivahtava tyyli on muuten hyvin rakennetun kirjan selkeä heikkokus. En tiedä onko opettavainen nuotti kertojan omaa tekoa vai onko (haamu)kirjoittajana toiminut Jay Wurts osittain vikapää. Joka tapauksessa teksti sortuu säännöllisin välein ikävään alleviivaamiseen. Itse olisin niellyt kirjan tarjoaman positiivisen ajattelun pillerin paremmin ilman sokerikuorrutusta.

Silti, kiinnostava ja lukemisen arvoinen kirja. Saarnahtavat kohdat voi jättää omaan arvoonsa ja ottaa kaiken irti erikoislaatuisesta maailmankuvasta ja kohtalosta. Olen iloinen että löysin tämän.

Le Ly Hayslip, with Jay Wurts (1990, alkuperäinen 1989). When Heaven and Earth Changed Places. A Vietnamese Woman's Journey from War to Peace. A Plume Book, Penguin Group. 0-452-27168-1.

P.S. Pitänee hankkia jostain myös Le Lyn tarinaan löyhästi perustuva elokuva Heaven and Earth, vaikka wikipedian perusteella sen juonessa on oiottu mutka tai pari. Mitenkähän olen tämänkin onnistunut missaamaan, vaikka on Oliver Stonen ohjaama? Alan vanhemmiten epäillä, että sivistykseni on kuin pitsiä, enemmän aukkoja kuin kudosta.

Olli Löytty: Kulttuurin sekakäyttäjät

Kuva/kansi: Teos/Timo Ketola

Olli Löytyn Kulttuurin sekakäyttäjät päätyi lukulistalleni kun innostuin Mitä essee tarkoittaa? -teoksen jälkeen ostamaan esseekokoelmia. Niin vain sai kirjaparka lojua aika pitkään vuoroaan odottamassa... mutta sisältö ei mitenkään hapantunut hyllyssä.

Kulttuurin sekakäyttäjät ei pohdi kukkahattutätien hennatatuointipiirejä vaan kulttuurien erillisyyttä, yhtenäisyyttä ja rajapintoja. Minkälaista on suomalaisuus? Miten se eroaa tamperelaisuudesta? Miten tehdään maailmanrauha? Löytty tutkii stereotyppejä, pureksii ne palasiksi, kokoaa uudelleen ja asettelee oikeisiin mittasuhteisiinsa.

Kokonaisuus on harvinaisen hauska, rauhallinen ja punnittu puheenvuoro, sellainen joka tuntuu äärimmäisen tarpeelliselta Suomessamme. Täällähän leimahtaa rasismi- ja maahanmuuttokeskustelu keskimäärin joka kolmas viikko, aina vuoroviikoin sukupuolisyrjintäkeskustelun ja homokeskustelun kanssa.

Yleensä keskustelu vain tarkoittaa mutapaakkujen viskomista vakiintuneesta bunkkerista toiseen vakiintuneeseen bunkkeriin ja takaisin. Sitten molemmat osapuolet vetäytyvät voitonjuhliin omiin leireihinsä, seuraava me vs. muut -ottelua odottamaan.

Löytty onnistuu olemaan terävä, provokatiivinen ja hauska olematta juurikaan alentuva, elitistinen tai vaikeaselkoinen. Bravo. Ei ole helppoa hommaa kun aihe on niinkin pyhä kuin tässä. Sekakäyttäjät koostuu 12 esseestä, jotka kaikki avaavat omalta kantiltaan kulttuurien ja niiden arkikäytön olemusta: aika- ja historiakäsitystä, luokittelujen logiikkaa, vastakohtaisuuksien välttämättömyyttä toisilleen. Löytty todistelee vakuuttavasti, ettei kulttuureissa ole tehdasasetuksia, jotka palauttamalla päästään takaisin lähtötilanteeseen, autenttisuutta uhkuvaan alkupisteeseen.

En malttanut lukea yksi kerrallaan. Nauroin ääneen. Pakotin viattomat sivulliset kuuntelemaan otteita.

Jokunen pilkka osui omaankin nilkkaan, sillä vaikken laiskuuttani kuulu palautepalstoilla päivystäviin vapaaehtoisiin kielenturvajoukkoihin, jaksan noin muuten rutista kielen muuttumista vastaan. Ainakin possessiivisuffiksit haluaisin laminoida turvaan.

Nationalistisesta näkökulmasta katsottuna kulttuurikin näyttäisi kaipaavan tarkoin säädeltyä "kielioppia" ja puristista "kielenhuoltoa". Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen rinnalle pitäisi perustaa kulttuuritoimisto, Kotimaisten kulttuurien tutkimuskeskus, jonka neuvontapuhelimesta voisi tarkistaa, edustaako jokin ilmiö korrektia suomalaisuutta. Siihen loppuisi lätinä, kun virkailijalta saisi yksiselitteisen vastauksen kysymykseen, mikä on maan tapa[--] (Sanoista tehty, s. 18)

Miksi ihmeessä olen niin saamaton tarttumaan esseisiin? Tämäkin kokoelma oli suorastaan mainio lukukokemus. Henkistä laiskuutta varmaan, tai kenties riittämättömyyden pelkoa. Kun kohtaa kirjojen ihmemaassa Löytyn esseeminän kaltaisia hiottuja tyyppejä, tuntee väistämättä itsensä hetken hieman nukkavieruksi yksilöksi. Joka tosin on kehityskelpoinen. Koska osaa lukea.

Lukekaa tekin. Suosittelen Kulttuurien sekakäyttäjiä jokaiselle, joka ajoittain tuntee olonsa epämukavaksi kun puhutaan rasismista, maahanmuutosta ja siitä miten kaikki oli ennen paremmin.

Olli Löytty (2011). Kulttuurin sekakäyttäjät. Teos. 978-951-851-388-2.

Arvioita:
Ville Miettinen Kouvolan Sanomissa
Juha Haataja Valopolku-blogissa