Sara Kokkonen: Rasavillejä ja romantikkoja

Kuva: Avain

Sara Kokkosen Rasavillejä ja romantikkoja: Rakkaat suomalaiset tyttökirjat oli lukulistalla jo ennen kuin se ilmestyi, sillä kirjailja ja hänen bloginsa ovat ennestään tuttuja. Vähän jännitin Rasavillejä etukäteen, sillä olin lapsena ja nuorena huono tyttökirjojen lukija. Suurmestari Lucy M. Montgomeryyn tutustuin vasta aikuisiällä, enkä Anni Swaninkaan kirjoja ole kovin montaa lapsena lukenut, Rauha S. Virtasesta puhumattakaan... Kotimaisista tyttökirjoista muistan lapsuudestani kunnolla vain Anni Polvan Tiinan, joka olikin mainio roolimalli, ja Merja Jalon Ponitalli-kirjat, joita tuli joskus luettua, vaikka hevoset eivät suuremmin kiinnostaneetkaan.

Mutta ei hätää, Rasavillejä ja romantikkoja avautuu ilman suomalaisen klassikkoperinteen perusteellista tuntemusta. Kirjan taustalla on Saran tekemä lukijoiden muistojen keruutyö, jonka pohjalta on valittu kymmenen keskeistä kirjailijaa, joiden teokset ovat jääneet elämään suomalaisten naisten, nuorten ja vanhojen, mielissä. Kustakin kirjailijasta kerrotaan lyhyesti, annetaan luettelo tuotannosta ja päästetään sitten lukijat ääneen. Vaikka kiehtovinta on tietenkin lukea kommentteja kirjoista, jotka ovat itsellekin tuttuja, toimii Rasavillejä hyvin myös introna kotimaisiin tyttökirjoihin. Minulle uppo-outoja kirjailijoita olivat Mary Marck (Kersti Bergroth), Rebekka Räsänen, Merja Otava ja Helga Nuorpuu… pitää varmaan ihan yleissivistyssyistä tutustua ainakin Eevan luokkaan ja johonkin Juoniniemi-sarjan kirjaan.

Aikuisiällä tyttökirjoja lukee hieman toisin, niin toteavat monet Saran siteeraamat lukijatkin. Ennen niin jännittävät juonenkäänteet eivät enää yllätä kyynistä aikuislukijaa, mutta toisaalta kirjoista saa jotain aivan uutta irti aikalaishistorian perspektiivistä. Ne kertovat oman aikansa arjesta ja oletuksista. Kuten yksi lukija toteaa Tiina-kirjoista, lapsena niitä luki ikään kuin seikkailukirjoina, aikuisena taas varta vasten ajankuvauksena. Näinhän se on! Tiinan arkiaskareet ovat totta vie varsin toisenlaisia kuin tämän päivän nuorten.

Niin kuin Rasavillejäkin kertoo, nuorten kirjoilla on vahva sosiaalistava ulottuvuutensa; ne välittävät samaistuttavassa muodossa viestiä siitä, mikä nuoren ihmisen elämässä on helppoa, mikä vaikeaa, mikä vaarallista, mikä oikein... Luostarisen Valoa valoa valoa asettuu siis samalla jatkumolle kuin Swanin Tottisalmen perillinen - maailma vain on muuttunut sadassa vuodessa paljon.

Hyvin kirjoitettu nuorten kirja on aikuislukijallekin hyvää viihdettä. Sitä oli myös Rasavillejä ja romantikkoja, vaikka ehkä hieman toisella tavalla. Sara antaa kirjailijoiden ja ennen kaikkea lukijoiden puhua. Tulos on siksi tekstinä sekä epätasainen että poikkeuksellisen aito; Sara kirjoittaa selkeäsanaisen tutkijan otteella, lukijat jokainen omalla äänellään. Kokonaisuus on kuitenkin helppolukuinen; luin kerralla eikä yhtään puuduttanut.

Suosittelen lämmöllä kaikille tyttökirjojen parissa kouluvuosinaan viihtyneille! On muuten myös hyvä joululahjavinkki: jos äitimuorin kirjahyllystä löytyy Anni Swanin, Rauha S. Virtasen tai vaikkapa Anni Polvan kirjoja, hän luultavasti pitää tästäkin.

Sara Kokkonen (2013). Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat. Avain. 978-951-692-985-2.

Arvioita:
Sinisen Linnan Maria nautti erityisesti tuntemattomien kirjailijoiden kuvauksista
Liisa Luetut, lukemattomat -blogista sanoo suoraan: unelmakirja!
Leena Lumi kiittää hänkin lukijaystävällistä rakennetta.

Ressitön viikonloppu eli kirjamessuja Seinäjoella

Myös pääsponsorini oli mukana messuilla!

Seinäjoella on ensimmäistä kertaa tänä viikonloppuna kirjamessut. Tai oikeastaan pitäisi kai sanoa, täällä on Ressitön viikonloppu: kirja-, herkku-, olut- ja viinimessut. Messuja järkkäävä Pytinki ystävällisesti tarjosi lipun. Älkää kertoko niille, että olisin kyllä maksanutkin sisäänpääsystä… Minusta on nimittäin hieno homma, että Seinäjoelle tämmöinen häppening saatiin.

Tapani mukaan olin vähän huono kuuntelemaan järjestettyjä esityksiä, mutta Antti Tuuria menin tapittamaan oikein tositarkoituksella. Olin utelias kuulemaan Alkemistin taustoista ja jatkoista. Tuuri tarinoitsee sujuvasti livenäkin. Oli kiinnostava kuulla, että Alkemisti perustuu varsin tarkasti tositapahtumiin. Tärkeintä aineistoa ovat olleet Carl Bergklintin kirjeet, joissa hän kuvailee seikkaperäisesti tapahtumia. Hassua kyllä, kirjailija kuvasi haastattelussa niin perinpohjaisesti myös seuraavan osan tapahtumat, että tuntuu  kuin olisin jo lukenut vielä toistaiseksi kirjoittamattoman kirjan. Noh, ehkä ehdin unohtaa kaiken ennen kuin se ilmestyy.

Antti Tuuri Pauliina Jaakkolan haastattelussa.

Kirjamessujen iki-ihanuutta ovat divarit. Rakastan näitä käytettyjen kirjojen kokoontumisajoja, vaikka olenkin ryhtynyt vetämään melko tiukkaa linjaa ostosteni kanssa. Ihan kaikkea ei vaan voi ostaa… mutta kirjojen paljoudessa on jotenkin hyvä olla. Näkee paljon vanhoja tuttuja kirjoja ja tapaa uusia. Jostain syystä kolmella eri divaripöydällä tuli vastaan Mika Waltarin Kuun maisema, josta en muista ikinä ennen kuulleenikaan. Vastustin kiusausta. Pari vanhaa tuttua sen sijaan seurasi minua kotiin: Guareshin Isä Camillo ja hänen laumansa ja Utrion Vendela.  Päivän varsinaisia heräteostoksia olivat Hannu Mäkelän Casanova ja J.K. Rowlingin Paikka vapaana.

Näin mukavalta näytti divariosasto. Mies on kuvausrekvisiittaa.
Ei vaiskaan.  Mutta lupasi että kuvan voi laittaa blogiin. 

Kirjabloggaajille oli järjestetty oma pilttuu messuille: sohvaryhmä ja läppäri, siltä varalta että joku haluaisi liveblogata suoraan Seinäjoen Areenalta. Säästin kirjoittamisen kotioloihin, mutta kolo oli oiva tapaamispaikka. Messuille osuivat yhtä aikaa Kirjojen keskellä -blogin Maija, Satun luettujen Satu, The Late Night Book Clubin Niina ja Kaikkea kirjasta -blogin Kirsi. Ihana Maija lahjoitti kappaleen Elimäen perimmäistä tarkoitusta - kiitos! Tämä tärkeä sanakirja pitäisi totta vie olla aina käsillä.

En malttanut kovin kauaa paikallani istuskella ja onnistuinkin hallin herkkupuolella bongaamaan Kaikki äitini reseptit -blogin Nannan kokkauspuuhissa. Kuvaa en saanut mutta tekeillä oli penneä parhaassa seurassa. Hyvältä näytti, ei käy kieltäminen. Samaisen reseptin olen jo kertaalleen saanut kaverilta, mutta niin vain on jäänyt kokeilematta. Nyt ryhdistäydyn…

Herkkupuolelta tuli shoppailtua älyttömän hyviä oliiveja. Varoitus kaikille: älkää ottako niitä ilmaisia maistiaisia ellette aio ostaa. Maistettuaan ei yksinkertaisesti voi kävellä pois.

Messusaalis.

Seinäjoen messut olivat ainakin tänä vuonna vielä kirjatarjonnan puolesta vähän pienimuotoiset, mutta tunnelma oli mukava ja tungos ei häirinnyt. Katsotaan josko ensi vuonna myös vähän useampi kustantamo innostuisi paikalle - nyt suuret loistivat poissaolollaan ja esimerkiksi sarjakuvatarjonta oli varsin kapea. Joten kävelen tästä seuraavaksi kioskille etsimään sitä uusinta Asterixia.

Antti Tuuri: Alkemisti - Maallinen rakkaus

Kuva: Otava

Tulin tempaisseeksi Alkemistin kirjaston uutuushyllystä, koska se kertoo Suomen mikrohistoriasta kiinnostavasta perspektiivistä. Enpäs ollut tätä ennen tiennyt, että täälläkin on harjoitettu kullan tekemisen jaloa taitoa. Sitä paitsi, ensi viikonlopppuna ovat Seinäjoen ensimmäiset kirjamessut (jee!), siinä viini- ja herkkumessujen kyljessä. Antti Tuurikin on ohjelman mukaan tulossa. Ajattelin olla siis ajan tasalla ja lukea tämän uutuuden.

Tunnustan saman tien, että Alkemisti olisi silti jäänyt kesken, ellen olisi soveltanut 50 sivun sääntöä.* Totta puhuen se olisi varmaan jäänyt piiitkälle tauolle 50 sivun jälkeenkin… ellei olisi toista ankaraa sääntöä, nimittäin kirjaston palautussääntöä.**

Alkemistia tarvoin siis eteenpäin pienoisessa pakkotilassa. Mitä pidemmälle luin, sitä paremmin totuin ja tykkäsin, vaikka haltioitumiseen asti en päässytkään.

Tarinasta… Nuori maanmittari Carl seuraa oppimestariaan "Vuorikapteenia" Uuteenkaupunkiin. Oma ura jää sivuun, sillä Carl tavoittelee sielulleen korotusta kullan teosta. Noh, ainakin Carl löytää alkemistien kultaa jahdatessaan oman kultansa, kauniin Katariinan. Ehkä tämä on tarina rakkaudesta, ehkä uskonnosta tieteen kaavussa. Tai idolin viettelyksestä? Carl seuraa mestariaan melkein kuin apostoli Messiasta, oman etunsa unohtaen.  

Teksti on raskaampaa kuin Tuurilta aiemmin lukemani. Asiaa ei auta, että alkemistien maailma filosofis-uskonnollisine ajatuksineen oli entuudestaan täysin vieras. Otan tahallani pitkän lukunäytteen; ei tuntunut kirjakaan ihan lyhyeltä.

Olin ottanut mukaani kirjan, jonka Vuorikapteeni oli tuonut kenraali Armfeltin lahjana, ja luin kirjaa koko yön tulta valvoessani. Se oli Viisauden Voitto Vanhuudesta ja Haudasta, luin sitä koko yön tuntematta väsymystä. Siinä kerrottiin, kuinka ihmisen oli elettävä, että pysyisi terveenä ja eläisi pitkän elämän: esipuheessa kerrottiin, että kirjoittaja itse oli elänyt sataneljätoista vuotta vanhaksi. 

Kirjoittajan mukaan tärkeintä oli, etä hengitti niin usein kuin mahdollista nuorten tyttöjen hengitystä; sitä kirjassa ei kerrottu, kuinka nuoria tyttöjen oli oltava. Uskoin, että minun olisi hyvin terveellistä hengittää Katariinan hengitystä, ja että häin oli vielä tarpeeksi nuori antaakseen minulle pitkän iän ja terveyden. Uskoin Katariinan elävän vanhaksi, ja myös minä saisin pitkän iän, jonka eläisin hänen rinnallaan. (s. 283)

Tuosta ehkä saa aavistuksen siitä, miksi kirja oli minusta sekä rasittava että lukemisen arvoinen.

Tuuri on melkoinen kameleontti tyylissään. Vaikka tietty lakonisuus on tuttua, poikkeaa Alkemisti sävyltään ja poljennoltaan todella paljon aiemmista lukemistani Tuurin kirjoista. Silti ihailin jälleen sitä, miten hän yhden kertojan kertomukseen saa niin monia kerroksia. Nuori maanmittari kuvaa tekemisiään ja ajatuksiaan, mutta hänen sanojensa läpi kuultaa monta muutakin tulkintaa.

Taidokasta tarinointia siis. Silti Alkemisti jätti vähän, noh, jos ei kylmäksi niin haaleaksi. Tunnelma on vahva ja miljöö omaleimainen, mutta harhainen Carl Bergklint on minulle vähemmän innostava päähenkilö kuin vaikkapa jokin kyynisistä Uudenkaupungin porvareista olisi ollut. Varmaan jokin luonnevika lukijalla, kun idealistit eivät oikein sytytä, edes tällaiset pikkuisen nuhjuiset ja kauniisti naiivit idealistit.

Saapas nähdä muuttuvatko ajatukseni kirjasta kun käyn kuuntelemassa kirjoittajan ajatuksia siitä.

Antti Tuuri (2013). Alkemisti - Maallinen rakkaus. Otava. 9789511271116.

*Pitää lukea ainakin 50 sivua. 
**Pikalaina: kaksi viikkoa, ei uusintoja, ei selityksiä.

Arvioita:
Markku Soikkeli Aamulehdessä löysi ironiaa
Amma tykkäsi Vuorikapteeni kamalasta vaimosta (minä myös!)

Hugh Howey: Siilo

Kuva: Elisa e-kirja

Minusta tämä on malliesimerkki siitä, miten lukija nalkitetaan heti ensimmäisessä lauseessa.

Lapset leikkivät, kun Holston kapusi kohti kuolemaansa. Hän kuuli kiljunnan, riemukkaan ilakoinnin. Lasten rymistellessä yläpuolella Holston eteni verkkaisesti, jokainen askel oli harkittu ja jämäkkä miehen noustessa kierreportaita yhä ylemmäs samalla kun hänen vanhat saappansa kolisivat metalliaskelmilla. 

Minulla on tapana lueskella e-kirjoja kännykästä arjen pienissä raoissa. Howeyn Siilon aloitin apteekissa odotellessani pääsyä farmaseutin palvelutiskille. Vuoronumeroita oli välissä kolme ja edelläjonottajieni asiat siinä määrin mutkikkaita, että ehdin koukuttua romaaniin; seuraava pätkä piti lukaista jo marketin kassajonossa. Kotiin päästyäni purin ostokset ja vaihdoin kännykän iPadiin ja luinkin sitten kirjan lähes kertaistumalta loppuun.

Siilo kertoo kirjaimellisesti siilossa asuvista ihmisistä. Maailma on niin pilaantunut, että ulkoilma on myrkyllistä. Selviytyä voi vain siilossa, maan alla, elämällä tiukkojen sääntöjen mukaan. Siilon avauskertomus, jossa seriffin virkaa hoitava Holston päättää lähteä ulos, esittelee painostavan ilmapiirin hienosti.

Nämä postapokalyptiset klaustrofobiakirjat taitavat olla mieleeni. Siilo osuu samaan suoneen kuin ikivanha Heinleinin Orphans of the Sky tai tuore Glukhovskyn Metro 2033 ja 2034. Kiinnostavinta tällaisissa kirjoissa on niukkojen resurssien varassa selviytyvän, ahtaisiin tiloihin ahdetun yhteisön kuva. Minkälaisia sääntöjä rakentuu? Mitä kulttuuri sallii, mitä kieltää? Miten erilaiset yksilöt sopeutuvat ja miten sopeutumattomat selviävät? Tarinan moraliteetti yleensä kiertyy menneeseen ja tulevaan. Siilonkin avainkysymys on, miten siilon tilaan on päädytty… ja voiko siitä päästä pois.

Tarina toteuttaa myös hyvin spefin yhtä perusmissiota. Kertoessaan mahdollisesta tulevaisuudesta se kertoo samalla omasta ajastamme. Salaisuuksista, tabuista, tiedon manipuloinnista, resursseihin perustuvasta hierarkiasta. Siitä miten oikea ja väärä hämärtyvät kun oma etu on kyseessä. Ihmisellä on taipumus rakentaa kerroksittaisia yhteiskuntia ja liimata sitten jokainen omalle tasolleen.

Siilo on alun perin julkaistu sarjamuodossa ja omakustanteena. Howey tuuppasi ensin Amazonin kautta tarjolle alun novellina ja sai paitsi innokasta palautetta myös hyvää myyntiä. Tottahan sellainen rohkaisee jatkamaan tarinaa. Siilon rakenne ja jotkin ratkaisut vähän heijastelevat tätä historiaa. Osa suuren mysteerin vastauksista on epäuskottavia, eikä henkilöiden vuorovaikutus toimi saumattomasti. Toisaalta, paloittain kirjoitettu kertomus on usein vetävää  luettavaa - kirjoittajahan joutuu väkisinkin sijoittamaan siihen tarpeeksi koukkuja lukijan innostamiseksi - ja sama pätee Siiloonkin. Toimintaa riittää ja sitä vain huomaa sutivansa sivulta toiselle kunnes iPadista alkaa akku loppua.

Mitään suurta maailmankirjallisuutta tämä ei ole, mutta onpahan omassa lajissaan pätevä tekele. Suosittelen Siiloa maailmanlopuista tykkääville ja ahtaan paikan tiiviistä tunnelmasta nauttiville.

Hugh Howey (2013). Siilo. Like. Suomentanut Einari Aaltonen. 978-952-01-1041-3. Elisan e-kirja.

Arvioita:
Juha Kirjavinkeissä tykkäsi erityisesti ympäristöstä
Toni Jerrman Hesarissa piti vetävästä toiminnasta ja kantaaottavuudesta.
Taikakirjaimissa luettiin alkukielellä ja kahdessa osassa: täällä ja täällä

Juha Rantanen: Arvonmääritys yrityskaupassa

Kuva: Sypoint

En kovin usein viitsi ns. ammattikirjallisuudesta kirjoitella. Ammattikirjallisuuden pohtiminen henkilökohtaisena lukukokemuksena tai, luoja paratkoon, elämyksenä, on yleensä turhanaikaista puuhaa. Otan silti esiin Juha Rantasen Arvonmäärityksen, sillä se oli minusta poikkeuksellisen luettava ja tajuttava kirja akuutista aiheesta.

Pörssissä noteerattujen yritysten arvon arvioiminen on oma taiteenlajinsa (sukua lintujen lennosta ennustamiselle, tietokonepeleille ja neuromarkkinoinnille) mutta siihen Rantanen ei Arvonmäärityksessä puutu: hänen aiheensa on mikro- ja pk-yrityksen arvonmääritys nimenomaan yrityskauppaa ajatellen.

Yrityksen myyminen on kuin yrittäisi myydä mittatilaustyönä tehdyn käytetyn puvun.  Mikä on sen arvo? Riippuu paitsi puvusta myös ostajasta. Mikä siis on käytetyn yrityksen arvo? Tätä mysteeriä palastelee Arvonmääritys yrityskaupassa. 

Hintahan on aina kohdallaan jos kauppa on syntynyt, mutta ennen kuin hinnasta voidaan puhua, pitäisi saada käsitys yrityksen arvosta. Arvo, kuin kauneus, on katsojan silmissä. Toteutuneessakin yrityskaupassa voi olla yksi hintakäsitys ja kaksi arvokäsitystä, jotka ovat kaikki erisuuria ja yhtä oikeita.

Lähes kaikki arvonmäärityksessä huomioitavat seikat ovat subjektiivisin perustein arvioitavia. Parhaat perustelut voittavat… mutta parhaus riippuu jokaisen omasta tärkeysjärjestyksestä.

[--] Jos myyjä haluaa saada yrityksestään korkeimman mahdollisen hinta-arvion, sen saa tavallisimmin

• sellaiselta taholta, jonka ei tarvitse yritystä oikeasti myydä, välittää tai rahoittaa yrityskauppaa
• maksaa kauppahintaa tai taata rahoitusta
• taholta, jolle on etu, ettei kauppaa synny
• kaupan jälkeen kateelliselta sukulaiselta mökin saunan lauteilla (s. 59)

Yrityksen ostoa harkitseva yleensä haluaa hyötyä yrityksestä. Yritykseen investoidut rahat pitäisi tienata takaisin ja mielellään vähän enemmänkin. Tulevan tuoton arviointi on keskeinen osa arvonmääritystä. Mutta ennustaminen on tunnetusti vaikeaa. Jos yrityksen kilpailukyky on hyvä tänään, onko se sitä huomenna tai kuuden vuoden kuluttua? Tai, niin kuin Rantanen asian ilmaisee, kyvykkäinkin sonni on ajan myötä pelkkää pihvilihaa.

Rantanen purkaa hienosti ja lähes rupattelevaan tyyliin arvonmäärityksen mysteerejä. Valehtelisin jos väittäisin, että tämän kirjan luettuaan on valmis shoppailemaan yritysmarkkinoilla, mutta ainakin on saanut kattavan kuvan asioista, joita pitäisi hintaa haarukoitaessa harkita. Harkinta on ehkä subjektiivista ja epävarmaa… mutta systemaattinen tuumailu harvoin haittaa järkevää päätöksentekoa.

Suomessa on tulossa myyntiin kymmenen vuoden sisällä arvioilta 30 000 yritystä. Yli 55-vuotiaita yrittäjiä on 70 000. Jos uusia omistajia ei näille pajoille löydy, siirtyy iso siivu yrityskannastamme historiaan. Tutkimuksissa on todettu arvonmääritys ja liian korkeat hintapyynnöt isoimmiksi ongelmiksi ostajien kannalta. Asiaa auttaisi, että myyjät yritystä kaupan laittaessaan miettisivät arvonmääritystä mahdollisen ostajankin vinkkelistä. Siihen tämä kirja on hyvä apu.

Kansantajuisempaa esitystä hankalasta asiasta ei varmaan löydy. Rantasen teksti on ymmärrettävää sellaisellekin, joka ei taseita työkseen selaile. Toki Rantanen pikkuisen mainostaa omaa firmaansa, mutta sen hän tekee niin aseistariisuvan suorasukaisesti, ettei lukija hermostu.

Oivaa lukemistoa yrittäjän uraa harkitsevalle tai ylipäätään pk-yrityksistä kiinnostuneille. Arvonmääritys yrityskaupassa olisi myös passeli joululahja kuuttakymppiä lähestyvälle yrittäjälle.

Osa yrittäjistä ei tosin "omaa lapsukaistaan" tule koskaan muille luovuttamaan vaan vie vaivalla rakentamansa yrityksen mieluummin mukanaan hautaan. Sellaiselle jäärälle järjetön hintapyyntö on hyvä konsti varmistaa, ettei ostajaa löydy. Kannattaa siis miettiä kenelle kirjan antaa! Se saattaa palautua lahjoittajalle nopeasti ja terävä kulma edellä.

Juha Rantanen (2012). Arvonmääritys yrityskaupassa. Sypoint Oy. 978-952-6654-00-3.

Arvioita:
Petri Kajander Talouselämästä sai kiinnostumaan tästä

Hilkka Ravilo: Kuin kansanlaulu

Ravilon kanssa tiesin jo ensimmäiseni jälkeen, että meillä synkkaa ja kaikki on luettava. Nyt oli vuorossa Kuin kansanlaulu. Nyyh, enää yksi taitaa olla lukematta…

Tässä esikoisessaan Ravilo kronikoi maaseudun perukoilla kasvaneen Eevan lapsuutta ja nuoruutta. Kierosilmäinen Eeva, suuren pesueen pahnanpohjimmianen, pääsee kuusitoistakesäisenä piikomaan Helsinkiin. Pääkaupungin ihmemaassa oppii monenlaista: mikä on nakki ja mitä tarkoittaa "siisti" kun piiasta puhutaan; miten kirjastosta kirjoja lainataan ja miten sitä naimisiin mennään. Oppiipa Eeva senkin, että karsastavan silmän voi leikata, että kinkku haetaan lihakaupasta, ja että Linnanmäen alapuolella lihalaaksossa käyvät piiat tansseissa.

Rouva Miettinen istui odottamassa. Ettei piika vain tuonut miehiä, ei piilottanut niitä sängyn alle. Raskaaksi kävi rouva Miettisen elämä. Tyttö oli vasta vajaan vuoden ollut ja jo toisen kerran oli pitänyt antaa sille vapaailta ja sellaisen syyn takia: tansseissa käymisen. Mistä tiesi, mitä taudinsiemeniä se sieltä kantoi ja saattoiko olla varma että se tuli sittenkään yksin. (s. 110)

Tuon rajumpaa sitaattia en viitsinyt ottaa, siltä varalta että lukijoiden joukossa on alaikäisiä. Teksti on suorasanaista ja osapuilleen pakottaa lukijan omaan kontekstiinsa. Ravilon raa'an konkreettinen, jopa armoton tapa kuvata Eevan tietämättömyyttä ja tietämättömyydestä johtuvaa avuttomuutta on tehokas.

Vaihtoehtoja on vaikea älykkäänkään nähdä kun kokemuksen rajoittuvat körttiläiskylään eikä tietoa ole, ei edes tietoa tiedon lähteistä. Älykäs Eeva tekee parhaansa, mutta kaikki oppi on näemmä ammennettava kovasta kokemuksesta.

Nyky-Suomen näkövinkkelistä Ravilon kuvaama arki on seisauttavaa. Kuin kansanlaulu onkin hyvä muistutus sosiaalisesta ja taloudellisesta historiasta. Tuoltahan me ruokahifistelijät ja powerpointterit olemme kotoisin, kun pari sukupolvea kelaa taaksepäin: kolmen hehtaarin torpista ja helpon perheväkivallan synkmetsistä. Samalla kuin voi onnesta huokaisten todeta, että moni asia on muuttunut, joutuu myöntämään, että jotkut asiat ovat lähes ennallaan. Perheväkivalta ei ole kadonnut, eikä sen tuottama turha häpeä.

Onneksi harvalta enää jäävät koulut käymättä puhtaasti taloudellisista syistä. Eevan tarina saa miettimään taas kerran omaakin perhehistoriaa. Muistan mummoni vähän ylpeilleen sillä, että äitini kävi oppikoulun ja oikein yliopistonkin. Nyt ymmärrän sen paremmin. Äitini toteutti oman äitinsä mahdotonta haavetta; hänen lapsuudessaan ei torpasta lähdetty kuin tienaamaan. Hän pystyi tarjoamaan seuraavalle sukupolvelle parempaa.

(Hmm. Vähän menee sivuun aiheesta, mutta jäi mietityttämään… mitä tarjoaa minun sukupolveni seuraaville? Talvivaaran ja valtion velan?)

Hilkka Ravilo (1991). Kuin kansanlaulu. Sahlgrenin kustannusliike. 952-9543-01-8.

Arvioita:
Sallakin nautiskeli naturalistisesta otteesta. Muita arvioita ei Google löytänytkään.

Mika Waltari: Ihmiskunnan viholliset

Pala roomalaista taivasta.

Rooman historiaa taas, tällä kertaa perinteisesti Waltarin muodossa. Jostain syystä hyllystäni löytyi kahtena niteenä julkaistusta Ihmiskunnan vihollisista vain loppupuolisko, mutta tämä on onneksi hyvin levinnyt klassikko. Tuttavapiiristä löytyi alkupääkin.

Ihmiskunnan viholliset on, niin kuin nimilehdellä seisoo, Rooman senaattori Minutus Lausus Manilianuksen muistelmat ajalta 46 - 79 jKr. Minutus on melko vähäpätöisen mutta hyväsukuisen ja vauraan Rooman kansalaisen poika. Hän elää lapsuutensa Antiokiassa mutta haluaa aikuistuessaan Roomaan ja uraa luomaan kuin kunnon roomalainen ainakin. Hän pääseekin alkuun keisari Claudiuksen suosiollisella avulla ja tutustuu mm. nuoreen Lucius Domitiukseen. Tuttavuus osoittautuu merkitseväksi, sillä tästä Agrippinan koulimasta pojasta tulee myöhemmin keisari. Historia tuntee hänet nimellä Nero.

Varmaan voin mainita kirjaa pahemmin spoilaamatta, että ihmiskunnan viholliset viittaa uuteen juutalaisten lahkoon, kristittyihin. Mokomasta roskajoukosta on Roomalle kaikenlaista hallinnollista harmia jo ennen kuin Nero tuomitsee heidät Rooman tuhopoltosta. Juutalaisten uskonto, jossa jumalia on vain yksi eikä siitäkään ole kuvaa, on roomalaisille sinänsä tarpeeksi hankala. Miten pitäisi suhtautua tähän uuteen porukkaan, joka on juutalaista muttei sittenkään ole? Ei näistä vieraista uskonnoista tahdo saada selkoa. Asiaa ei auta, että kristityt itse ovat jakautuneet lahkoihin. Pauluksen eli Paavalin ja Keefaksen eli Pietarin seuraajat ovat välillä kirjaimellisestikin tukkanuottasilla.

Waltarin nostaakin Minutuksen ja hänen lähipiirinsä kautta hyvin esille eron kirjakristittyjen ja sydämen kristittyjen välillä. Onko kristinuskossa kyse rakkaudesta, nöyryydestä ja pyrkimyksestä hyvään…. vai siitä kuka on oikeassa?

Hämmästelin lukiessani Waltarin huomioiden ajattomuutta. Yhteiskunnallisella tasolla Ihmiskunnan vihollisista löytyvät osapuilleen samat poliittiset, taloudelliset ja asenteelliset ongelmat kuin Hesaristakin.  Tämä menettely on edelleen käytössä päivänpolitiikassa:

Rauhoittaakseen omaatuntoaan ja voittaakseen kansan suosion Nero meni niin pitkälle että ehdotti julkisesti senaatissa kaikkien suoranaisten verojen poistamista. Tietysti hän itse ymmärsi että sellainen on mahdoton ajatus, mutta senaatti joutui kansan silmissä huonoon asemaan kun sen oli, pätevin perusteluin, pakko suoralta kädeltä torjua esitys. (II, s. 415)

Ja tietenkin ihmisluonto on jokseenkin ajaton: Waltarin 60-lukulainen tulkinta ajanlaskun ensimmäisestä vuosisadasta on täysin uskottava ja täysin tuttu tuhannella tavalla. Pikkujoulukaudella aina ajankohtainen olin päissäni enkä tiennyt mitä tein löytyy sekin Vihollisista.

Steven Saylorin jälkeen Vihollisia on ollut erityisen mukava lukea, sillä miljöö oli tuoreena muistissa. Ei tarvinnut pahemmin tavailla keisarien sukupuita vaan sai keskittyä nauttimaan Waltarin tyylistä. Hän käyttää tässä romaanissa vielä Sinuhea ilmeisemmin eräänlaista naiivin kertojan tekniikkaa: lukija näkee tapahtumat Minutuksen kuvaamina mutta tulkitsee ne kyynisemmin ja osuvammin. Minutuksen vanhetessa saa yhä useammin nauttia myös toisenlaisista oivalluksista, kun Minutus häikäilemättömänä pragmaatikkona tienaa tilanteessa kuin tilanteessa. Paljon ei ole lopussa alun viattomuudesta jäljellä.

Mielivallan varjon alla korruptoituu ja kyynistyy. Mietin tiettyjen Minutuksen vaiheiden kohdalla, että niinköhän Waltarin on rakentanut omaa kuvaustaan holokaustista tässä romaanissa, niin elävästi kristittyjen joukkotuho yhden diktaattorin vallan alla vertautuu juutalaisten joukkotuhoon kolmannessa valtakunnassa.

Waltarilla on ollut lahja tehdä historiasta niin todentuntuista että hirvittää. Salaisuus on ihmisissä: kun heihin uskoo, uskoo tarinaankin.

Mika Waltari (1964). Ihmiskunnan viholliset. WSOY.

Arvioita:
Sallan lukupäiväkirjassa tästä mainioita oivalluksia - kaksoiskirjapitoa ja torkkuvia sensoreita, hih!
Laura Kirjavinkeissä varoittaa: saattaa herättää kiinnostusta antiikin maailmaan

Mika Kähkönen: Pimeimmät tunnit

Kuva: Myllylahden sivuilta

Pimeimmät tunnit tipahti yllärinä postilaatikkooni, joten ilman vetävää kansikuvaa se olisi varmaan päätynyt ehkä-joskus -pinooni epämääräiseksi ajaksi. Mutta kannesta saa vaikutelman sopivasti synkänkamalasta jännäristä ja takatekstissä lupaillaan sähköpostistalkkausta. Aihe kiinnostaa, joten kävin käsiksi.

Alussa päähenkilö Salla, yksinhuoltaja ja ensiapupolin vuorotyöläinen, saa outoja sähköpostiviestejä. Lähettäjä on tuntematon ja viestit näyttävät tulevan menneisyydestä, ajalta, jolloin Sallan oma elämä oli juuri suistumassa raiteiltaan. Onko Salla satunnaisen hullun verkkoterrorin kohde - vai yrittääkö joku sanoa jotain juuri Sallalle? Jotain henkilökohtaista kenties?

Kesti tovin ennen kuin pääsin kunnolla mukaan, sillä Sallan sisäinen maailma on sopivasti sen verran sekaisin, ettei hänen näkökulmastaan kerrottu tarina aukea heti. Meno yltyy nopeasti vauhdikkaaksi, ja yllättyä saa moneen kertaan. Pimeimmät tunnit oli jonkinlaisessa hurjuudessaan kiinnostava tarina. Juoni ei seurannut ihan tavallisimpia tallattuja polkuja, eikä Sallakaan ole siloiteltu kiiltokuvanainen. Esimerkiksi Hilkka Ravilon kirjoissa olen pitänyt henkilöiden rosoisuudesta; Kähkösen Sallassa on jotain samaa, itsekeskeisemmässä, lyhytjänteisemmässä ja hauraammassa muodossa tosin. Siinä missä Ravilon naiset kärsivät lähinnä ympäristönsä tähden, tässä ajetaan sisäisille salakareille. Sukupolvien välinen ero kenties.

Fania minusta ei silti tullut. Vaikka tykkään tarinavetoisuudesta, on kielelläkin väliä. Kähkösen tyyli ei ollut makuuni. Siinä on jotain… käännösmäistä? Otan näytteeksi palan, jossa Salla selaa netissä digilehtiä:

Sallan pohdiskelun pysäytti yksi etusivuista ja sen alareunassa häämöttävä pieni rakeinen otsikko. Lehti oli ilmestynyt sähköpostiviestin päiväystä pari päivää myöhemmin. Tietenkin, Salla hymähti. Uutisethan olivat aina vähintään edelliseltä päivältä, ainakin paperiversioissa. Salla tarkensi katsettaan ja vei kasvojaan lähemmäs näyttöä. Nopeasti uteliaisuus voitti ja hän suurensi näkymän. (s. 31)

Rytmi ja sanavalinnat eivät minulle toimineet; sen paremmin en osaa selittää, mikä tässä hiersi.

Kirja oli nopea lukea, ja ajattelin unohtaa sen saman tien - mutta se jäikin yllättäen pyörimään päässä. Olivatko henkilöt psykologisesti mahdollisia, oliko tapahtumissa mieltä, voisiko noin käydä? Voisiko noin tehdä? En viitsi spoilata kirjaa pohtimalla näitä tässä enempää, mutta loppulaskelmani on osapuilleen fifty-sixty… osa käänteistä ei millään mahdu arkijärkeni ja -kokemukseni piiriin. Toisaalta, olen viime vuosina vähän kerrassaan oppinut, että ihmiset pystyvät kaikenlaiseen, myös sellaiseen, mitä minun on vaikea kanssaolennoistani uskoa. Ja että yhteensattumiakin tapahtuu.

En tiedä. Jotain kiehtovaa Pimeimmissä tunneissa joka tapauksessa oli, vaikkei se tekstinä innostanutkaan. Jos Tuntien teemat - anonyymi sähköpostivaino, itsepetos, muisti, äitiys - kiinnostavat, kannattaa harkita.

Mika Kähkönen (2013). Pimeimmät tunnit. Myllylahti. 978-952-202-453-4.

Arvioita:
Rauha Kejonen Savon Sanomissa löysi menoa ja meinikiä
Tuija Kirjavinkeistä olisi kaivannut tiukempaa toimitustyötä

Kuolemaa lokakuussa

Lokakuun koosteeni sopii loistavasti näin vainajien muistopäivälle, sillä se on kuolemaa täynnä. Olen suorastaan kahlannut veressä Rooman historiaa ja dekkareita lukiessani. Kuukauden aloittanut Kingin kauhupläjäys menee sekin samaan settiin. Toki poikkeuksiakin löytyy: Hirvisaaren Me, Keisarinna, Hiltusen Iso kertovat elävien ongelmista. Ja tietenkin rakkaat Asterixit! Niissä ehkä tapellaan ja upotetaan laivoja ja jäädään hiidenkivien alle… mutta kukaan ei kuole.

Dekkareihin liittyi myös kuun ainoa kirjallinen tapahtumani. Kirjamessuille en tänä vuonna päässyt, mutta Vera Vala vieraili Kauhavan kirjastossa ennen messuja paikallisia lukijoitaan tapaamassa, joten sinne painuin minäkin. Mainio tilaisuus! Veran tarinointi Italiasta ja kirjoittamisesta oli niin viihdyttävää, että kukaan ei meinannut malttaa lähteä kotiin. Kuvaa oli tosin vaikea ottaa, sillä Vera elehtii niin nopeasti, että hidas harrastelija kamerakännyköineen on pulassa… Onneksi yksi otos lähes onnistui.

Kuukauden paras kirja oli kai fanitytölle väkisinkin Doctor Sleep. Ei voi mitään, uusi King on uusi King ja sillä siisti. Toisena nostona otan esiin Mari Jungstedtin dekkarikolmikon, joka oli positiivinen ylläri. Nyt aion lukea kaikki Jungstedtin dekkarit. Hyvä että löytyi uusi innostava sarja. Seppo Jokisen kanssa olenkin nyt osapuilleen sujut, enää viimeisintä Koskista jonottelen kirjastosta.

Kolmannen kunniamaininnan saakoon Hugleikur Dagssonin Perimmäinen pohjola, joka on… no, se on Hugleikur Dagssonin Perimmäinen pohjola. Elämme ironisia aikoja ja Dagsson osaa sanoa sen omintakeisesti.

Luettu ja blogattu:

Stephen King: Doctor Sleep ja Hohto
Steven Saylor: Roma ja Empire
Laila Hirvisaari: Me, Keisarinna
Walldén, van der Steen & Nykänen: Mikä moka!
Asterixit
Pekka Hiltunen: Iso

Luettu muttei blogattu:

Jussi Adler-Olsen (2013, alkuperäinen 2009). Redemption. Itse ostin. Tanskalainen dekkaristi kirjoittaa puoliksi hupailevaa, puoliksi groteskia rikostarinaa, jossa poliisien eksentrisyys on melkein keskeisempi elementti kuin rikos itse. Mutta hattu päästä, Adler-Olsonin sarjamurhaaja on poikkeuksellisen älykäs ja pelottava tapaus, uskottavasti vinksahtaneella tavalla, ja uskonnollisia yhteisöjä tarkastellaan kiinnostavasti joskin aika negatiivisesti. Tekstissä jotenkin kuultaa, että se on käännetty englanniksi… tätä kirjailijaa olisi luultavasti ollut kivempi lukea vaikkapa hyvänä suomennoksena. All the books I can read -blogissa tämä sai yhdeksän pistettä kymmenestä.

Mari Jungstedt:
(2013, alkuperäinen 2004). Meren hiljaisuudessa.
(2008, alkuperäinen 2005). Saaren varjoissa.
(2009, alkuperäinen 2006). Muurien kätköissä.
Löysin työpaikan kirjankierrätyskasasta pari Jungstedtin dekkaria ja luin yhden matkalla Italiaan. Onneksi huomasin, että löytämäni pokkariyksilöt eivät olleet sarjassa peräkkäin; toinen jäi siis odottamaan vuoroaan ja jatkoin kirjaston aarteilla. Meren hiljaisuudessa on masentavan todentuntuinen tarina nuoren tytön hyväksikäytöstä, Saaren varjoissa tehdään arkeologisia kaivauksia ja sivutaan muinaisuskontoja, Muurien kätköissä tutkailee taidemaailman nurjaa puolta ja miesten välisiä irtosuhteita. Mainioita Gotlanti-dekkareita kaikki, jatkan ilman muuta tämän sarjan kanssa. Sopivan helppoa ja nopeaa luettavaa. Jungstedtin dekkarit kannattaa minusta lukea järjestyksessä, sillä vaikka rikokset ovat erillisiä, päähenkilöiden yksityiselämässä on selvää draaman kaarta. Harmittaisi päästä liian aikaisin perille vaikkapa Johanneksen ja Emman suhteiden kehityksestä! Myös Susaa Jungstedtin sarja innosti.

John Grisham (2012). The Racketeer. Kaveri lainasi. The Racketeer on hyvää perusgrishamia. Lähinnä rangaistavaan typeryyteen syyllistynyt lakimies istuu pitkää tuomiota liittovaltion vankilassa ja tarjoaa FBI:lle diiliä: hänellä on avaimet käteen ratkaisu kuumaan murhatutkimukseen, vastineeksi tarvitsee vain päästää mies häkistä. Yhdysvaltojen oikeusjärjestelmän pimeitä nurkkia koluava trilleri on toimivaa vuoristorataluettavaa. Tapahtumissa riittää jännittämistä, vaikka päähenkilöön ei kummoista tunnesidettä synny. The Racketeer ei yllä ihan Grishamin huippujen tasolle, ja loppu on suoraan sanottuna Hollywood-meininkiä... mutta kyllä tällä Frankfurtista Bologneen lensi.  The New York Timesin Janet Maslin tuumii, että tämä nimenomaan ei ole tyypillistä Grishamia vaan vähän parempaa.

Lee Child (2012). A Wanted Man. Itse ostin. Jack Reacher on taas tien päällä, viimeisimmän seikkailunsa jäljiltä vähän kolhiintuneena mutta edelleen pystyssä päin. Hän pummaa itselleen peukalokyydin, joka osoittautuu mutkaksi matkalla. Vihollisen ja liittolaisen osassa tällä kertaa ärhäkästi asiallinen FBI-agentti Julia Sorenson. Reacherin ja Sorensonin välille ei synny mitään kipinää, joten kirja jää siltä osin tylsäksi, ja lopun puolisotilaallinen rynnäkkö oli sekin aavistuksen puuduttava. Mutta lakoninen dialogi ja huolella punottu juoni toimivat Childin tavalliseen tapaan. Sivuja kääntää huomaamattaan. Mysterious reviews arvioi keskitason Reacheriksi.

Eeva Tenhunen (2013, alkuperäinen 1980). Viimeinen pari. E-kirja, itse ostin. Elisan tarjoukset ovat purreet, edullisia dekkareita on tullut hamstrattua virtuaaliseen kirjahyllyyn. Lukeminen kestää joskus kauankin, kun näitä tulee luettua paloittain lähinnä kassajonoissa… mutta luettua niitä vain tulee. Viimeisessä parissa kirjailija Liisa palaa nuoruutensa rippileirikylään ja sotkeutuu komeaan psykologiin. Viimeinen pari oli toistaiseksi ehkä heikoin kokemukseni Tenhusen dekkarien parissa. Rippileirimiljöö ei innostunut (ehkä siksi etten itse ole koskaan rippileireillyt) ja Liisan koheltaminen jätti tällä kertaa kylmäksi. Ja arvasin murhaajan - se on aina huono merkki!

Tuomas Vimma (2011). Raksa. Äänikirja, kirjastosta. Olenpas iloinen, etten lukenut tätä ennen asuntokauppojani. Olisin halvaantunut kauhusta ja jättänyt remppakohteen sikseen. Tunnen itseni nyt hyvin, hyvin onnekkaaksi, kun asiat osapuilleen onnistuivat. Raksan juoni ei ole kummoinen, eikä henkilöhahmoissa ole paljon päätä tai häntää, mutta projektipäällikkönä työskentelevän Samin sisäpiiriläisnäkemykset rakennusalasta ja ronskein vedoin piirretty kuvaus superpomo Danikasta viihdyttivät silti mainiosti. Kerronnan reipas liioittelu yhdistettynä pelottavan uskottavalta kuulostavaan raksatietouteen  toimivat minulle. Myös jatko-osa Ruutukymppi tulee varmaan luettua. Siinä Sami ja Danika epäilemättä kuolevat maksakirroosiin tai keuhkosyöpään, sillä viinaa ja tupakkaa Raksalla palaa kuin remontoijalla rahaa… ja se on paljon se! Minulle Raksa toimi mainiosti äänikirjana, sillä Vimman tyyliin kuuluu sanoilla leikittely, josta lukija Jukka Peltola osaa ottaa sopivan eleettömästi ilon irti. Norkkukin tykkäsi.

Veikko Huovinen (1989, alkuperäinen 1970). Lampaansyöjät.  Äänikirja, kirjastosta. Oikeastaan oli aikomukseni lainata Havukka-ahon ajattelija, mutta siitä oli varauksia... joten lainasinkin Lampaansyöjät. Nykynaisen näkökulmasta tämä kahden lampaita kaappailevan äijänkäppänän veijaritarina on epäilemättä äärimmäisen seksististä shaibaa, mutta rehellisesti: tykkäsin älyttömästi. Huovisen kielenkäyttö on niin rikasta ja raikasta, että Paasilinna tuntuu kalpealta kopiolta. Jotain paasilinnamaista itse tarinassa oli, mutta ainakin äänikirjana Huovinen vei nyt pisteet 6-0. Ja lukijana Kauko Helavirta. Ah! Tässä Sallan kommentit kirjasta.

Hugleikur Dagsson (2011). Perimmäinen pohjola. Kirjastosta. Tämä sarjakuva jättää minut osapuilleen sanattomaksi. Dagssonin piirrostyyli on äärimmäisen pelkistettyä mutta jotenkin se silti toimii… Tämän albumin kanssa vuoron perään nauratti ja tuli haikea olo. Pohjola on albumin mittainen tarina, joten Saako tälle edes nauraa? -tyylistä vitsikimaraa ei kannata odottaa. Hykertelemään kyllä pääsee, ja hymyilemään vinosti. Tarina on kauniilla tavalla kaamea ja sopii pimeään vuodenaikaan kuin urut kirkkoon. Jos Dagssonista voi jotain päätellä, islantilaiset ovat ihanasti vinksahtaneita. Kirsi suosittelee, että lopun infopaketti islantilaisista taruista kannattaa lukea ensin. Toisaalta, voi tehdä niin kuin minä ja lukea ensin sarjakuvan, sitten infopaketin ja sitten uudestaan sarjakuvan. Dagssonin kuvablogi täällä. (Huom, käynti omalla vastuulla.)

Lisäksi luin Mika Kähkösen romaanin Pimeimmät tunnit, joka saanee lähipäivänä oman juttunsa. Onnistuin myös hankkimaan Huuto.netin kautta Asterix-pinostani puuttuneen Obelixin kaleerin, ja se piti tietenkin lukea heti.

Toivottelen kaikille mukavaa marraskuuta. Sää on ehkä vähän masentava… mutta toisaalta, sitä mukavampi käpertyä kirjan kanssa sohvan nurkkaan!