Miehen tuoksu

Kuva: Karisto

Kuluneen vuoden mittaan on tullut luettua Kirsti Ellilän romaaneja. Miehen tuoksu ei ollut erityisesti ohjelmassa, odottelen Kirkko-trilogian päättävää Ristiaallokkoa, mutta noutaessani kirjastosta kaukolainoja näin sattumoisin tämän palautuneiden hyllyssä. Nappasin mukaan, karmeasta kannesta huolimatta. Anteeksi vain suunnittelijalle: tuo naismainen takapuoli lökäfarkuissa tuo mieleen maanantaisen aamuhetken kun sitä katsoo peiliin olkapään yli ja miettii vieläkö ehtisi vaihtaa jotain asiallisempaa päälle... Ei hyvä.

Mutta Miehen tuoksu on mainio nimi romaanille - houkutteleva! Itse tarina kertoo vähän jämähtäneestä Helmistä, joka on töissä turkulaisessa museossa. Helmin mukamasmukavan tavallista elämää sotkee julkiskulttuurilaitokset vallannut uudenaikainen projekti-into ja huomiotalouteen siirtyminen. Enää ei vaalita vanhaa vaan mietitään tajunnanräjäyttäviä yleisömenestyksiä museoalallakin. Ekstrovertimpi kollega Jaana keksii idean erotiikkanäyttelystä, jossa mies on seksuaaliobjektina. Ja tuoksu on totta kai olennainen näytteillepantava. Helmiä moinen kevytmielisyys hirvittää.

Tämä on oikeastaan enemmän kasvukertomus kuin rakkaustarina, vaikka Helmi toki löytää myös miehen (tuoksu: vähän metsäinen, hiukan savea ja hevosta ja kirpeää saippuaa). Keskeisempää tuntuu kuitenkin olevan Helmin murtautuminen ulos omasta itsetyytyväisyydestään. Jaanan erotiikkaprojekti, museon vesivahinko, räväkän tädin terävät sanat - kaikki pakottavat vähän kerrassaan uudenlaiseen asennoitumiseen.

- Miten niin et lähde baariin?
- Minä en ole aivan vakuuttunut että...
- Kuuntelisit joskus itseäsi, Jaana sanoi. Hän alkoi matkia äänenpainojani ja tekikin sen kiusallisen elävästi, hänestä olisi pienellä harjoittelulla kehittynyt mukiinmenevä imitaattori. - Ehkä minä en kuitenkaan, jos nyt ei kuitenkaan tällä kertaa, minä en nyt ole aivan vakuuttunut tästä...
- Ehkä minulla vain on hiukan erilainen käsitys hauskanpidosta kuin sinulla, minä sanoin.
- Ethän sinä ikinä pidä hauskaa, Jaana sanoi. - Sehän sinussa on vikana, sinä olet hauskankarkottaja! Pilaat tunnelman minne ikinä menetkin! [--] (s. 46)

Kirjan ensimmäisellä kolmanneksella ajattelin, että Jaana on turhan ankara. Lukijana sitä asettuu vaistomaisesti minä-kertojan eli Helmin puolelle. Mutta ihan totta, melkoinen hurskastelijahan tämä päähenkilömme on. Eikä hänestä tullut huuliaan yhteen pusertavaa tylsimystä vahingossa. Vakain tuumin ja harkiten on Helmistä tehty asuntoyhtiöiden historiaa käsittelevän näyttelyn äiti. Julmaa, erotiikkanäyttelyn rinnalla!

Helmi piileskelee omahyväisyyden simpukassa, odottelemassa ritaria valkoisen ratsun ja sukeltajanveitsen kanssa; kirjan mittaan hän keksii kurkistaa itse ulos kotelostaan ja liittyä ihmiskuntaan. Heh, kirja selvästi manasi esille keittöpsykologin minussa... Ärtyessäni vähitellen enemmän ja enemmän itsetärkeään, lukijalle vääristeltyjä tietoja syöttävään, ja paikka paikoin ilkeäänkin sankarittareen päättelin, että hänellä on itsetunto-ongelmia.

Oli kuitenkin tavallaan hauskaa lukea melko tavismaisesta naisesta, joka yrittää kasvaa johonkin suuntaan ilman dramaattisempaa sysäystä. Yleensähän kasvukertomusten päähenkilöt ovat selvästi nuorempia ja kasvua dramatisoidaan jollain vähän vesivahinkoa väkevämmällä.

Ei ole mikään pakko pohtia syntyjä syviä tämän romaanin äärellä. Miehen tuoksussa on huumoria pitkin matkaa ja se kantaa aika pitkälle vaikka tapahtumallisesti juoni on löyhänpuoleinen. Työelämän sietämättömän keveydelle ja raskaudelle tässä projektien luvatussa ihmemaassa sietääkin naureskella. Liioitteluhan paljastaa usein jotain olennaista kohteestaan, ja Ellilä on onnistunut kuvaamaan loistavasti sen näennäisfiksun tavan, jolla erilaisissa laitoksissa rakennellaan aina vain uudempia, innovatiivisempia ja kummallisempia projekteja. Kyllähän ne joskus onnistuvatkin, ehkä enemmän projektoinnista ja laivasempoista huolimatta kuin niiden ansioista.

Oli myös mukava tavata uudestaan Heikki. Ainakin arvelen, että Helmin alkoholistiortodoksiystävä on sama kaveri, johon Matleena hullaantui Pappia kyydissä -romaanissa. Hmm, käsitykseni ortodoksipapeista perustuu nyt täysin Heikkiin ja isä Mitroon. (Voi kirjailjaparkojen vastuuta!)

Vaikka viihdyin kirjan parissa mukavasti iltapuhteen, tunnustan ettei Miehen tuoksu ollut minulle yhtä kiinnostava lukukokemus kuin seurakuntaelämää seurailleet Pappia kyydissä ja Pelastusrenkaita, vaikka olikin periaatteessa hauskempi ja käytännössä psykologisesti syvempi. Osittain se johtuu Helmistä. Ihan totta, Helmi kirjan alussa edustaa henkilökohtaista kauhuskenaariotani. Juuri tuollainen epäsosiaalinen mörkö minusta tulee isona, jos en pidä varaani. Osittain vertailussa häviäminen johtuu myös  miljööstä. Seurakunta on meikäläiselle niin eksoottinen ympäristö, että tapahtumapaikkana se antaa ekstrapotkua tarinalle.

Silti, ihmisläheistä ja hauskaa luettavaa. Lämminhenkinen, ei tee kipeää. Sopii projektipalavereissa kärvistelleille. Bonuksena ihania tuoksumielikuvia...

Kirsti Ellilä (2007). Miehen tuoksu. Karisto. ISBN 978-951-23-4890-9.

Arvioita:
Taru Väyrynen Hömpän helmissä
Elegia Mainoskatkossa
Vinkatkaa jos tiedätte jossain piilevän lisää kirjaan liittyviä juttua.

EDIT: Kirsti kommentoi juttuani omassa blogissaan enkä malta olla liittämättä linkkiä tähän; esille tuli näet kirjasta ja Helmistä puoli, jota en huomioinut ensinkään. Nimittäin kateus. Luin Helmiä enemmän itsetuntoköyhänä kuin kateellisena. Ei ihan sama asia kumminkaan vaikka ilmiöt ovat lähisukua. Näinhän se käy, jokainen lukija väsää kirjasta oman versionsa!