Pelastusrenkaita

Kuva: Karisto

Pelastusrenkaita on jatkoa romaaniin Pappia kyydissä. Hommasin tämän kirjastosta heti Papin luettuani, vähän vain kesti ennen kuin ehti luettavaksi asti. Nyt harmittaa etten käynyt kuikuilemassa kirjakaupassa, olisihan se saattanut sieltäkin löytyä. Tämän olisin mielelläni pitänyt hyllyssäkin.

Edellisen osan lopussa Matleena on päätynyt avioeroon, sillä naispapin on vaikea elää naispappeutta vastustavan miehen kanssa - ja päinvastoin. Nyt Matleena pääsee käytännön sielunhoidon pariin ja aloittaa erosta toipumisen. Onneksi löytyy eroseminaari, jonka pitäisi auttaa tekemään avioliiton hajoamisesta oppimiskokemus. Ryhmäterapiasessioita jatketaan lähikapakassa ja hoito etenee aina voimaannuttavaan valokuvaterapiaan asti. Työkaveri pastori Buster syö beetasalpaajia ja tekee ihmeitä, seurakunnan talousjohtaja kähmii nuoria naisia mutta kiusaa kahvinkeittäjätädit karkuteille, ja kaikki pitäisi Matleenan korjata sillä välin kun kirkkoherra lomailee Bora Boralla.

Onneksi pian on uusi mieskin kuvioissa, mutta yksinkertaista ei Matleenan seurustelu Pyryn kanssa ole: mies on reippaasti nuorempi ja hänen perheensä elämäntapa herättää paheksuntaa. Matleenan lapsetkin tuntuvat vieraantuvan äidistään; ex-miehen suku ei sanojaan säästele tuomitessaan Matleenan valinnat yksi toisensa jälkeen. Ja Aulis on niin väärin kohdeltu, raasu, syyttömänä joutuu kärsimään vaimonsa pahoista teoista. Ei sitä niin vain erota, sillä avioeroa ei Jumalan laki tunne.

Pidin Papista, mutta Pelastusrenkaista pidin vielä enemmän. Tämä on vauhdikas ja hyvin etenevä romaani. Olen varmaan sadisti, mutta minusta oli mukava seurata Matleenan painia omien ennakkoluulojensa kanssa ja sitä miten hän samantien joutuu kohtaamaan muiden ennakkoluulot. Ellilä ei myöskään ole epäröinyt ottaa mukaan nykykirkon yhtä kiihkeintä ongelmaa, kysymystä homoseksuaalisen rakkauden hyväksymisestä. Ylipäätänsä Pelastusrenkaat suorastaan pursuaa herkullisia kontrasteja. Kumpi loppujen lopuksi on pahempaa - piittaamattomuus syntisäännöistä vai piittaamattomuus ihmisten tunteista? Kiihkoiluun ja tuomitsemiseen ovat yhtä valmiita ekofanaatikot kuin vanhoilliskirkollisetkin.

Pelastusrenkaissa paljastuu pienissä ja suurissa asioissa hyvänkin ihmisen loputon kyky tekopyhyyteen: Matleenakin kykenee vallan hyvin suhteeseen nuoren miehen kanssa mutta kauhistuu ajatusta, että hänen entiseen kotiinsa muuttaisi toinen nainen. Lapsilleen hän valehtelee mieluummin kuin kertoo epämukavan totuuden - mutta eivätpä muutkaan sumeile tulkinnoissaan. Pappisihmiseksi Matleena saa huomata olevansa sangen epäilyttävä henkilö:

Soitin seuraavana päivänä Marjalle kysyäkseni, kuinka palaveri oli sujunut. 

- Kuulin aika yllättäviä uutisia. Parikymppinen poika, hän sanoi matalalla, merkitsevällä äänellä. - Voin hyvin kuvitella, kuinka seurakunnan piireissa nyt kohistaan.

- No siis tuota...

- Tiedätkö,  minä ymmärrän sinua. Pojat ovat nuorina suloisia. Testosteroni ei ole vielä päässyt pilaamaan heitä. Mutta narkkareita minä en halua lasteni lähettyville, siinä menee raja. Olet sinä aika tyyppi, Matleena. Ole hyvä, äläkä enää soittele minulle. En halua, että sosiaalityöntekijät yhdistävät mnut sinun huumesotkuihisi.

- Mutta... (s. 195)

Matleena tuntuu tässä romaanissa kypsemmältä ihmiseltä kaikista hankaluuksistaan huolimatta. Epävarmuus sinkkunaisena ja sielunhoitajana on inhimillistä, eikä Matleenakaan osaa aina oikeita vastauksia antaa. Mutta tämän romaanin kohdalla Ellillä tuntuu panneen vielä vapaamman vaihteen silmään mitä huumoriin tulee (tai sitten minä olin paremmalla tuulella lukiessani). Ihan kuin Matleena nauraisi itselleen enemmän. Se on kai aikuistumisen merkki. Toisille nauraminen taas on kakaramaista - mutta ainakin minä syyllistyin hihittelyyn useasti. (Erityisenä lempparina mainittakoon pienet mustat sisaret ja veljet, jotka kukkapuskasta ryömivät tekemään tuttavuutta.)

Huumorista huolimatta Pelastusrenkaissa oli syvällisempikin puolensa. Ajattelemisen aihetta saa jos haluaa ajatella. Itseasiassa minulla oli kovasti tarkoitus lukea tämä kirja vakain tuumin, syvällisiä tasoja pohdiskellen, mutta unohdin. Tarina ja tilanteet veivät, joten joudun tyytymään jälkiviisauteen. Ei-niin-kovin-kristilliselle kirjatoukalle Pelastusrenkaita avasi ehkä vielä Pappia paremmin synnin käsitteen ongelmaa - tai sitten minä olin vain valmiimpi sitä tästä lukemaan. Sarjoissa on puolensa. Vuokraisäntä Henri, vanha mies jolla on nuori sielu, pääsee Pelastusrenkaissa sanomaan sen, mikä minusta oli perimmäinen viesti: elämä on ihmisen parasta aikaa. Relatkaa siis ja nauttikaa, Herran tähden! On surullista ja vaikeaa, että uskonnollisuus niin usein ilmenee sääntöjen kautta, sen sijaan että se ilmenisi armon kautta. Taitaa monissa kourissa kulua enemmän Vanha kuin Uusi Testamentti.

Kirsti Ellilän blogista selvisi, sattumoisin juuri samaan aikaan kun luin tätä, että sarjan kolmas osa Ristiaallokossa keskittyy Aulikseen eli Matleenan exään. Koska se oikein ilmestyy? Häh? Äkkiä nyt tänne se. Hopi-hopi.

Kirsti Ellilä (2010). Pelastusrenkaita. Hämeenlinna: Karisto.

Arvioita ja blogijuttuja:
Mari Viertola Turun Sanomissa
Irja Kirjavinkeissä
Kirsi Hietanen Kirsin kirjanurkassa