Kolonisoitu planeetta 5: Shikasta

Mainitsin äskettäin jutussani, että yksi romaani teettää työtä. Se oli tämä, Doris Lessingin klassikoksi tunnustettu scifi-romaani, jonka uskaltauduin nyt lukemaan pidettyäni Viidennestä lapsesta. Ja tämähän on 101 spefin helmen listallakin.

Joten kiristin leukalihakset ja rypistin otsan ja kävin käsiksi kirjaan, jonka koko nimi on:

CANOPUS ARGOSSA: ARKISTO

Asia: 

KOLONISOITU PLANEETTA 5

Shikasta

Henkilökohtaisia, psykologisia, historiallisia dokumentteja

Vierailijana planeetalla: JOHOR

(George Sherban)

Lopun aikojen 87. lähettiläs (aste 9)

Joo. Tuttujen kesken ehkä Shikasta riittää.

Harva kirja jättää sanattomaksi, mutta tämä (melkein) jättää. Harva kirja on näin haastava - kiehtova - hämmentävä - raivostuttava - unohtumaton. Alan ymmärtää, miksen parikymppisenä saanut Lessingiä kakistelematta alas mutta myös mistä hyvästä hän on Nobelinsa saanut.

Shikasta kertoo Maa-planeetan tarinan galaktisesta näkövinkkelistä. Tässä kirjassa Maa (Shikasta) on galaktisten kilpailevien imperiumien kolonisoima ja kiivaan kilpailunkin kohde. Canopuslaiset yrittävät tehdä Shikastasta osan omaa synergistä ja harmonista kokonaisuuttaan, kosmista yhteisyyden kuviota. Mutta sitten Shammatin, pahaa ruumiillistavan planeetan, edustajat pääsevät käsiksi Maan energiavirtoihin ja imevät täältä hyviä energioita ja kykyä yhteisyyteen ravitakseen omaa ilkeää imperiumiaan. Täällä tapahtuva pahuus ei siis ole tarkoituksetonta ihmisen julmuutta ja ahneutta. Ei, jokin ulkopuolinen syö tuskaamme: ihmisyys on hyväksikäytön uhri. Voi vain toivoa, että lopullinen tuho säästää jonkinlaiset ihmiskunnan rippeet.

Tuo juonitiivistelmä ei todellakaan tee oikeutta tarinan monitasoiselle ja erikoisesti polveilevalle kululle, mutta asiaa ei voi auttaa. Ollakseen tosi kuvaus Shikastasta juttuni pitäisi uppoutua muinaisiin kirjoituksiin, käväistä vieraissa tähdissä, kuvailla jättiläisiä, kerrata maapallon kansojen suhteita ja sotia, pohtia sisarten ja veljien ryhmädynamiikkaa, miettiä identiteetin olemusta, eritellä epistemologiaakin...

Unohtakaa siis juoni. Kerron sen sijaan lukukokemuksesta. Ensimmäiset viitisenkymmentä sivua luin jokseenkin tuskaisena, kun en millään meinannut päästä kehyskertomukseen sisälle. Ja Lessinghän ei tunnetusti harrasta esimerkiksi lukuja, tai muutenkaan rytmitä tekstiään lukijaystävällisesti. Myös alun kertojan hurskasteleva pyhimysmäisyys ärsytti.

Vähitellen kirja kuitenkin vei mennessään. Parinsadan sivun paikkeilla Shikastaa oli vaikea laskea käsistään, sillä palasista alkoi kehkeytyä aidosti kiehtova kudelma. Ei kaunis, eikä edes perinteisessä mielessä johdonmukainen, mutta muuttuvainen ja värikäs kuin kaleidoskooppi. Nyt näet kuvion - nyt et - nyt se on taas vähän toisenlainen.

Samalla on sanottava, että Shikasta oli minulle niin raskasta luettavaa, että jouduin välillä laittamaan sen pois ihan vain lepuuttaakseni itseäni. Näkökulmat ja tekstityylit vaihtelevat kirjan mittaan. Koko ajan joutuu tekemään työtä pysyäkseen kirjailijan rytmissä ja tunnelmassa. Lessingin ajatus hyvästä, pahasta ja niiden välisestä kamppailusta kulkee Shikastassa keskeisenä teemana, mutta välillä kirjassa tapahtuu asioita, joiden merkitystä en yksinkertaisesti tajua. Jään ärtyneenä ja väsyneenä ihmettelemään missäs nyt mennään? Ketä pitäisi uskoa? Mitä tuo luolamies tuossa tekee? Kenen puolella tässä nyt pitäisi olla?

Yritän sanoa, että vaikka Shikasta tahmean alun jälkeen onnistui hypnotisoimaan minut täysin mukaansa, otsa pysyi rypyssä ja tunnelmaa voisi kuvata sanoin kuka-mitä-häh. Nyt tiedän miltä tuntuu legendan käärmeestä, joka nousee huojuen korista huilunsoiton kutsumana: olen lumoutunut mutta sekavassa tilassa.

Mitähän sanoisi tyylistä? Monenlaisista 'dokumenteista' koostuva kirja on myös tyylien mosaiikki. Shikasta pitää sisällään tunnustuksellisia kirjoituksia, kirjeitä, päiväkirjakatkelmia, raportteja - vähän kaikenlaista.  Tekstin sävy ja tyylilaji vaihtuvat dokumentista toiseen. Tässä katkelma Rachel-tytön päiväkirjasta:

Olen muutaman kerran yrittänyt kiertoteitä kysellä äidiltä, mutta olen huomannut, että hän ei mielellään puhu koko aiheesta. Minusta tuntuu, että hän on tiennyt koko ajan, mutta on vasta myöhemmin joutunut selvittämään itselleen, mitä asiasta ajattelee, ihan niin kuin minäkin. Mutta se kaikki on niin vaikeaa. Raskasta. Koska jos nyt ajattelemme toisella tavalla kuin silloin, voimme olla varmoja, että vuoden kuluttua ajattelemme taas toisella lailla. Tai vaikka kuukauden kuluttua, sitä vauhtia kuin minun ajatukseni nyt muuttuvat. Omiin ajatuksiinsa voi viimeksi luottaa. (s. 264)

Mutta tätä kirjaa ei voi kattaa yhdellä tekstinäytteellä, joten tässä pari lisäesimerkkiä:

Sinä inha ja viheliäinen, päivin ja öin sinä ravitset meitä aseittesi kalskeella, sotureittesi huudoilla, sotakoneittesi jylinällä. (s. 409 yläreuna) 

Anon sairaslomaa. Liikkeellä on jotain helvetin virusta. Jätkää kaatuu kaiken aikaa. (s. 409 alareuna). 

Shikasta oli hämmentävä, raskas ja rikas lukukokemus. Se jää varmaan alitajuntaan lillumaan kuin sinne upotettu syvyyspommi, säteilemään tuhon ja toivon väreitä. Luen luullakseni myös saman sarjan seuraavan osan Avioliitot vyöhykkeiden välillä. Kunhan olen toipunut tästä.

Loppuun vielä genre-huomautus. Shikasta on scifiä sieltä spefimmästä, kulttuurisemmasta ja sosiologisemmasta päästä. Tässä on avaruusaluksia, joten totta kai tämä periaatteessa on tieteiskirjallisuutta! *evil grin*

Mutta Lessing tekee genrellä juuri sitä mikä scifissä on kaikkein hauskinta: käyttää realismista irroittautuneen kirjailijan vapautta toteuttaa visiotaan, tällä kertaa etiikan kysymysten parissa.

Doris Lessing (1982). Kolonisoitu planeetta 5: Shikasta (ja niin edelleen). Otava. Suomentanut Erikki Jukarainen. ISBN 951-1-06539-4.

Arvioita:
Harry Forsblom Hesarissa
Kirjavinkeissä
Kisun kirjablogissa