Pianonsoittaja

Luin tämän kirjan loppuun, koska se on 101 naisten kirjan listallani. Muuten olisi jäänyt kesken niin että tömähtää. Ihan oma moka - jätin tämän lukulistalle Opuscolon hurjalta kuulostaneen arvion haastamana. En ole herkkävatsainen ja kuvittelin selviäväni.

Ups.

Jelinekin kirja sai hampaani vihlomaan, oli kuin purisin kylmää puuta. Kertaakaan en löytänyt hyvää lukuasentoa Pianonsoittajan kanssa. Kaikki raapii ja kihelmöi. Myönnän, että teksti on taidokasta - mutta se on taidokkaasti vastenmielistä. Tämä on viettipohjan kirjallista oksennusta, hapanta ja vihreänkeltaista, vihaa lihana.

Pianonsoittaja kertoo keski-ikään tulevasta musiikinopettajasta. Erika asuu yhä äitinsä kanssa, täynnä vihaa äitiään ja itseään kohtaan. Hän havainnoi kylmästi ympäristöään, käyttää valtaa oppilaisiinsa, sublimoi kyvyttömyytensä itsenäisyyteen vaateostoksiin. Erikasta ei tullut suurta muusikkoa - niinpä hän ei ole itselleen mitään ja muut vielä vähemmän. Hän on äitinsä omaisuutta eikä kuitenkaan ole, hän kulkee öisin tutkimassa muiden täyttymystä ja fantasioimassa omastaan. Nuori mies, Klemmer, kiinnostuu opettajastaan ja yrittää hieroa itseensä kulttuuria omistamalla (raamatullisesti) Erikan; Erika vastaa avaamalla sisimpänsä matopurkin.

Minun kirjani tämä ei todellakaan ollut. Kai makuni on liian rahvaanomainen ymmärtääkseeni Jelinekin hienoutta (nyyhkis), sillä Nobel-komitea viisaudessaan on arvostanut kirjailijan maailman parhaimmiston joukkoon. En Googlen tähden viitsi ottaa lukunäytteeksi mitään kovin radikaalia kohtaa. En voi myöskään siteerata kokonaista kappaletta, sillä ne ovat pitkiä kuin aika hammaslääkärin tuolissa.

Klemmer syöksyy vaaleat hiukset perässään liehuen miestenhuoneeseen, missä hän juo puoli litraa vettä suoraan hanasta, minkä ei pitäisi kuitenkaan aiheuttaa mitään sen suurempia tuhoja hänen vedenkyllästämälle ruumiilleen. Sitten hän loiskii kasvoilleen Hochschwabenin vuorilta virranneen puhtaan alppiveden aaltoja. Vesi päätyy Klemmerin kasvoille. Aina minä vedän kaiken kauniin lokaan, hän ajattelee itsekseen. Kuuluisa, nyttemmin hieman myrkyllinen wieniläisvesi tuhlaantuu. Klemmer hankaa itseään energialla jota ei voinut käyttää muuhun. Hän ottaa säiliöstä vihreää kuusenneulassaippuaa, yhä uudelleen ja uudelleen ja vielä kerran. Hän purskuttaa ja kurluttaa. Hän päättää toistaa pesutoimenpiteet. Hän huitoo ilmaa ja kastelee vielä hiuksensakin. Hän päästää suustaan taiten keinotekoisia ääniä, jotka eivät taiten tehdyn taiteen lisäksi merkitse mitään konkreettista. [--] (s. 139)

Jeps, keinotekoisia ääniä, jotka eivät taiten tehdyn taiteen lisäksi merkitse mitään konkreettista. Inhottavaa kyllä Jelinek saa uskomaan keinotekoisiin ääniinsä, ainakin paikoitellen. Tämän kirjan jäljiltä kaikki näyttää hetken aikaa rumemmalta ja toivottomammalta. On kuin vierailisi rinnakkaistodellisuudessa, jota alkaa pelätä oikeaksi maailmaksi.Ymmärrän että efekti on tietoinen; Jelinek on halunnut, että lukija etääntyy henkilöistä. Näin vastenmielistä sakkia ei synny vahingossa. Minulla vieraantuminen oli niin voimakasta, etten tosiaankaan onnistunut nauttimaan teoksen hienommista merkitystasoista.

Ehkä on hyvä välillä lukea jotain oman maun ulkopuolelta. Seuraavaksi tarvitsen joka tapauksessa oikean kylvyn hyviä lukuromaaneja ja reipashenkistä seikkailua. Ehkä tyttökirjan tai pari.

Lopuksi usutan ketä vain rohkeasti kokeilemaan Pianonsoittajaa. On tästä tykättykin - ks. arviot alla -  ja tulen kiinnostuksella lukemaan kaikkien tätä koskevat jutut! Itse yritän kovasti keksiä jotain positiivista sanottavaa, sillä on kurjaa kirjoittaa näin kielteinen juttu... Hei, suomennos on ilmeikäs, varmasti loistaa työtä!

Elfriede Jelinek (2005). Pianonsoittaja. Helsinki: Otava. Suomentanut Jukka-Pekka Pajunen.

Arvioita:
Mervi Kantokorpi Hesarissa
Hreathamus Nulla dies sine legendo -blogissa
Sanna Luettua-blogissa