Viides lapsi

Vuosikausia olen hautonut ennakkoluuloja Doris Lessingiä kohtaan. Lessingiä on suositeltu minulle tarmokkaasti jo teininä, sillä hän on eittämättä yksi scifin suurista nimistä. Tartuin silloin johonkin Lessingin kirjaan ja kiduin sen kanssa - olisikohan ollut Kultainen muistikirja? Sen jälkeen olen jättänyt suosiolla väliin.

Nyt rohkaistuin kokeilemaan uudestaan. Pienoinen pakko, Lessing on 101 spefin helmen listalla, jonka olen vannonut suorittavani loppuun asti. Ja vaahdotessani Poikani Kevinistä  niin kanssabloggaajat kuin työkaveritkin ovat maininneet Viidennen lapsen, jonka keskeinen teema on äidin vihamielisyys lastaan kohtaan.

Aloitin Lessing-kokeiluni Viidennestä lapsesta varmaan siksikin, että Kolmannella linjalla kehuttiin sitä melkein pienoisromaaniksi - ajattelin että sen täytyy olla nopealukuinen. Säälittävän huonolla asenteella siis liikenteessä!

No, Viides lapsi oli oikeasti nopealukuinen. Ei vain siksi että se on lyhyt; se on myös intensiivinen ja nopeasti etenevä. Tarina kertoo Harrietista ja Davidistä, jotka erottuvat 60-luvun uuden itsekkyyden aallosta perhekeskeisyytensä tähden. Kumpikin uskoo yksinkertaisen perhearjen onneen. He löytävät toisensa ja suuren talon, perustavat koko suvun keskipisteeksi suuren lapsiperheen. Kunnes tulee viides lapsi, Ben, maahinen tai peikko kenties, erilainen ja käsittämätön. Harriet ei voi rakastaa Beniä, eikä Ben ilmeisesti voi rakastaa ketään. Benin lähellä koirat kuolevat ja lapset väistävät vaieten. Koko perheidylli hajoaa kun palapeliin yritetään sovittaa tätä lapsensirpaletta. Harriet pysyy uskollisena ihanteilleen eikä anna piilottaa Beniä laitokseen; hintana on kaiken muun katoaminen elämästä. Siitä tulee selviytymistä.

Viides lapsi ja Poikani Kevin ovat tosiaan monella tavalla samanlaisia, mutta Viides lapsi tuntuu enemmän allegoriselta, siinä missä Kevin on minusta vahvasti psykologinen tutkielma äitiydestä. Harrietin ja Davidin vanhemmuudessa, heidän ideologiansa puhtoisuudessa, on sen sijaan jotain symbolista. Neljän lapsen perheen ihana ja ihailtu ideaali, jonka viides sopimaton lapsi sitten rikkoo, ehkä edustaa jonkinlaista toivetilaa. Voidakseen säilyttää onnentilansa täytyy valita rikkooko periaatteitaan vastaan. Asetelma on oikeastaan yleismaailmallinen. Pitääkö pasifistin tarttua aseeseen pelastaakseen toisen henki? Varastatko leipää ruokkiaksesi nälkäisen? Voiko viidennen lapsen uhrata pelastaakseen neljä muuta? Harriet asetetaan valitsijan asemaan.

Tuolla symboliikkajutulla en tarkoita, että Harriet ja David olisivat jotenkin yksinkertaistettuja hahmoja. Henkilöissä on syvyyttä. Lessing kuvaa herkin vedoin perheen onnen hetkiä. Kuten Shriverinkin tarinassakin, tässä elää vahvana äitiyteen liittyvä problematiikka. Minusta oli erityisen kiinnostavaa Harrietin kokemus siitä, että häntä syytetään vääränlaisen lapsen synnyttämisestä. Tuollaisella ajattelulla on pitkät perinteet.

Harrietkin sortuu loppujen lopuksi syyttämään itseään. Mutta tunteeko hän loppujen lopuksi syyllisyyttä Benin synnyttämisestä vai siitä, ettei anna tämän kadota laitoshoitoon? Jälkimmäinen on tahdonalainen ratkaisu, joka tekee Harrietista itsestäänkin näkyvästi syypään perheen ahdinkoon.

Lukunäytteeksi pätkä ajalta, jolloin Ben on alle vuoden vanha:

Talo ei siis enää ollut entisensä; sen henki oli väkinäinen ja varovainen. Harriet tiesi, että joskus hänen ollessaan poissa sukulaiset kävivät katsomassa Beniä tämän herättämän pelokkaan uteliaisuuden vetämänä. Hän tiesi, milloin he olivat käyneet katsomassa Beniä, tavasta jolla he jälkeenpäin katsoivat häneen. Kuin olisin rikollinen! hän raivosi mielessään. Hän kulutti aivan liian paljon aikaansa hiljaiseen kiukkuun mutta ei tuntunut voivan lopettaa. Hän uskoi jopa Davidin tuomitsevan hänet. Hän sanoi Davidille: "Näin kai ennen vanhaan primitiivisissä yhteiskunnissa kohdeltiin naista, joka oli synnyttänyt epäsikiön. Ikään kuin se olisi hänen syynsä. Mutta meidän pitäisi olla sivistyneitä!"

David vastasi niin kuin hän nykyään aina vastasi Harrietille, kärsivällisesti, valppaana; "Liioittelet kaikkea." (s. 74)

Kuten näytteestäkin huomaa, Lessing kirjoittaa ilmeikkäästi mutta vähän etäisesti. Siinä missä Shriverin äiti purkaa itsensä ihoa myöten auki kirjeissään, Lessingin päähenkilöt nähdään pienen matkan päästä. Minusta tämä ei ollut ollenkaan niin ahdistava ja kuristava kirja kuin Poikani Kevin, juuri tuon tyylieron takia, vaikka Lessingin perheen katastrofin arkisuus ja pienimuotoisuus tekevät siitä jotenkin todennäköisemmän. En voi kuvitella massamurhaajaa perheeseeni - voisin kuvitella vihamielisen menninkäisen.

Lisään vielä, että Lessing jättää jännittävästi auki kysymyksen Benin todellisesta luonteesta. Onko Ben vain epänormaali normi-ihminen, vai marsilainen, vai uudelleen syntynyt neanderthalin ihminen... vai kenties variantti kolmetoista? Jos äiti tunnistaisi lapsensa psykopaatiksi... uskoisiko häntä kukaan?

Jatko-osankin lukemista pitää harkita, mutta sitä ennen on Lessingiltä listalla Shikasta 5 - kirjahirviö, jonka koko nimi on noin 20 sanaa pitkä. Saatoin mennä sekaisin laskuissani!

Doris Lessing (1989). Viides lapsi. Otava. Suomentanut Heidi Järvenpää. ISBN 951-1-10204-4.

Arvioita:
Jukka Petäjä Hesarissa
Leena Nieminen Kotiliedessä
Morren maailmassa
Zephyr Kirjanurkkauksessa
Sanna Luettua-blogissa