 |
| Presidentti Ahtisaarta haastattelee Akateemisen tj Annamari Arrakoski-Engardt. |
Eipä silti, kirja oli muutenkin ostoslistalla. En ole kovin poliittinen eläin, mutta voisi sitä edes presidenteistä lukea jotain. Myös elämäkerran toinen kirjoittaja, Tapani Ruokanen, herätti kiinnostusta. Pidin aikoinaan hänen kirjastaan Hauki salkussa.
Matkalla on peruspositiivinen kuvaus Ahtisaaren elämän vaiheista. Varhaislapsuuden evakkotaival, poikavuodet kasarmeilla, opettajakokemukset ja Pakistanissa muotoutuvat näkemykset kehitysyhteistyöstä rakentuvat loogiseksi kokonaisuudeksi. Ahtisaarten matkassa kierretään Namibiat, New Yorkit ja Kosovot, seurataan Acehin rauhanrakennusta ja riisutaan IRA:ta aseista. Sisällön (tasa)painottuminen Ahtisaaren koko elämään presidenttikauden ja kotimaisen politiikan asemesta oli minulle pienoinen yllätys - MOT, en lue takakansia enkä ilmeisesti arvostelujakaan - sillä kuvittelin epämääräisesti Ahtisaaren poliitikoksi sillä perusteella, että hän on ollut tasavallan presidentti.
Ups. Merikallio ja Ruokanen todistavat tarmolla, että Ahtisaari on ennen kaikkea kansainvälinen diplomaatti ja rauhantekijä. Presidenttikausi oli ilmeisesti Ahtisaaren uralla syrjähyppy, joskin hyödyllinen sellainen.
Ruokanen ja Merikallio ovat selvästi Ahtisaaren faneja. He sanovat esipuheessaan toivovansa, että lukijalle syntyisi uudenlainen kuva ja ymmärrys ponnisteluista ja saavutuksista, joista Ahtisaari palkittiin Nobelilla, ja arvioivat Ahtisaaren vaikutuksen presidenttinä osoittautuneen luultua merkityksellisemmäksi. Hyvin kirjoitettu, jos tuo oli tavoite. Ainakin minulle näissä rauhantyöaiheessa oli paljon uutta, ja kieltämättä Ahtisaaren presidenttikausikin asettui historialliseen kontekstiinsa uudella tavalla. Toisaalta, rehellisyyden nimissä, pyrkimys vähän puolueettomampaan sävyyn olisi tehnyt kirjasta minulle vakuuttavamman. Nyt teksti on siinä määrin pidäkkeettömän positiivista, että sitä on vaikea purematta niellä.
Epäilemättä kaikki kirjassa kerrottu on totta - ja epäilemättä Ahtisaaren saavutuksia myös presidenttinä eikä vain nobelistina sietäisi pitää suuremmassa arvossa Suomessa - mutta jotenkin jäin kierosti kaipaamaan myös virheitä ja vikoja. En ollut edes huomannut odottavani tätä, mutta kun nyt asiaa mietin, kuvittelin että Ruokanen - Suomen Kuvalehden päätoimittaja, jonkinlainen journalismin johtotähti siis - olisi kääntänyt Suomen poliittista kenttää aika viiltävästi arvioivan katseensa myös varsinaiseen kohteeseensa. Nyt ei selvinnyt oikein muuta kuin että Ahtisaari oli parempi presidentti kuin demari. Minkä jo tiesinkin.
Tai sitten olen vain niin tottunut suomalaisen valtamedian Ahtisaaren vastaiseen linjaan, että positiviisuus vaikuttaa itsessään epäilyttävältä. Ruokanen toteaa:
[--] media oli aloittanut uuden presidentin jahtaamisen otsassa olevasta laastarista eikä lopettanut sitä kuuteen vuoteen. Ahtisaari itse osaltaan edisti tätä, vitsaili toimittajille, suostui televisio-ohjelmiin ja mediatemppuihin, joihin edeltäjät eivät koskaan menneet. Siitä alkoi koko kauden jatkunut julkisuus, lopulta kiusaaminen, joka ylitti normaalit mediakriittisyyden rajat. Tasavallan presidentistä haluttiin tehdä naurun aihe. (s. 272)Tuota kovempaan sivallukseen eivät kirjoittajat missään vaiheessa innostu.
Silti yksi kirjan kiinnostavia puolia oli, että se valaisee suomalaisen presidenttiyden muutosta hyvin, ei vain poliittisen vallan vaan myös instituution aseman ja arvon kannalta. Kekkosslovakiasta on tultu kauas... ja suurin osa matkasta harpattiin Ahtisaaren kaudella. Suora kansanvaali ilman ohjaavaa karhunkäpälää valitsijoita taputtelemassa onkin melkoista karnevaalia. Ehkä etäinen arvokkuus ja Uutisvuoto ovat pohjimmiltaan yhteensopimattomia?
Sain vaikutelman, että toinen kausi jäi oikeastaan Ahtisaarelta väliin siksi, että odotukset siitä miten istuvan demaripresidentin pitäisi toimia eivät kohdanneet. Ehkä Ahtisaari ei ajoissa huomannut, että olisi pitänyt olla sovittelijana puolueenkin sisällä... tai ehkä puoluekoneisto oli se juuri se kenttä, jolla hän ei voinut oman painolastinsa tähden rauhaa rakentaa. Eikä hänellä selvästikään ole halua näin jälkeenpäinkään päitä silitellä. Ahtisaaren jotkut lausumat esim. sukupuolten välisestä sodasta ja Halosen halusta päästä presidentiksi kaikuvat, krhm, vähän kitkeriltä. Niinhän se kai menee, että sukupuolten sota on mukavampaa kun ei itse päädy sen uhriksi. Reiluuden vuoksi lisättäköön, että Ahtisaari myös kertoo, että hänestä on tullut vankka naisasiamies, ja ettei mikään maailmassa muutu, jollemme me saa tyttöjä ja naisia koulutettua ja mukaan päätöksentekoon. Niinpä, monille naisille Halosen valinta oli aikoinaan iso asia.
Matkalla oli minulle mielenkiintoinen kirja. Sain paljon uutta tietoa, ja teksti oli ammattimaisen helppolukuista. Ja vaikka tuosta kriittisen otteen heiveröisyydestä vähän natisenkin, on myönnettävä, että vakuutuin ainakin siitä, että Ahtisaari on Nobelinsa ansainnut, ei vain onnistumistensa vaan myös taitonsa ja hyvän tahtonsa tähden. Hänen saavutuksensa kansainvälisillä rauhantyön kentillä ovat sellaisia, ettei niihin olisi yltänyt ilman aitoja sovittelijan lahjoja, vahvoja perslihaksia ja todellista kutsumusta ihmisen osan parantamiseen. Jos siinä sivussa tyydyttyy henkilökohtainen kunnianhimo, onko siinä jotain pahaa? Ei ole, sanoo pragmaatikko, antaa palaa vaan! Sääli ettei Ahtisaari katso mahdolliseksi sovitella Lähi-idän kriisiä, sinne kuulema tarvitaan amerikkalainen välittäjäksi.
Päätän sitaattiin kirjan alusta.
"Kuinka paljon helpompaa minun elämäni on ollut, kun olen saanut elää ympäristössä, jossa demokratia on vallinnut kautta elinvuosieni. Ja kuinka melkein hävettävän helppoa meidän on nousta barrikadeille ja huutaa täältä maailmalle, miten muiden pitäisi toimia. Tämän takia äärimielipiteet eivät ole koskaan viehättäneet minua. Nyt kun katsoo esimerkiksi sitä, kuinka me suhtaudumme maahanmuuttajiin, nähdään miten syvää tämä meidän suvaitsevaisuutemme pohjimmiltaan on", Ahtisaari miettii syksyllä 2010. (s. 47)Ihminen, joka on näin tismalleen samaa mieltä kuin minä, on ilmiselvästi oikeassa.
Katri Merikallio & Tapani Ruokanen (2011). Matkalla. Martti Ahtisaaren tarina. Otava. ISBN978-951-1-24112-6.
Arvioita:
Unto Hämäläinen Hesarissa
Kyösti Karvonen Kalevassa (kolumni)
Bonuksena linkki Ahtisaaren Nobel-puheeseen.
Kunnioitan kyllä Ahtisaaren työtä rauhan hyväksi, mutta juuri poliitikkona ja presidenttinä hän on jäänyt kyllä hyvin etäiseksi.
VastaaPoistaMielenkiintoisia nuo lausumat Halosesta.
Luin tässä vähän aikaa sitten Väinö Tannerin päiväkirjat, joihin Lasse Lehtinen oli tehnyt pienoiselämäkerran Tannerista. Se oli kauttaaltaan sellaista paatosta Tannerin erinomaisuudesta ja muiden konnuudesta, etenkin Kekkosen, että sitä lukiessa teki mieli kiljua raivosta.
Mm, kyllä tuosta aika selväksi kävi, että Halonen ja Ahtisaari eivät olleet (ikinä) ylimpiä ystävyksiä :-)
PoistaLasse Lehtinen on tässäkin kirjassa esillä... Kaipa elämäkerran kirjoittaminen on sillä tavalla vaativaa puuhaa, että kun kohdetta oppii ymmärtämään, hänestä myös alkaa pitää - ja hänen puoliaan alkaa pitää. Luulen että Ruokanen piti Ahtisaarta alkujaankin suuressa arvossa (kirjassa viitataan hänen omaan pieneen osuuteensa yhdessä rauhanprosessisa), ja kirjoittamisprosessi sen kun lisäsi ihailua.
Ja pitää toki nostaa hattua siitä, että Ruokanen ei ryhtynyt editoimaan Ahtisaaren lausuntoja sellaisiksi, että ne olisivat suomalaisessa poliittisessa kentässä suositumpia. Eli autenttisuus ajoi suosion rakentelun ohi.
Tekisi mieli lukea tämä(kin) kirja. Mä olen Ahtisaari-fani, ja olen kyllä niin sitä mieltä, että Suomessa ei tajuta Ahtisaaren merkittävyyttä. Onneksi maailmalta tulee Suomeen ihmisiä, jotka osaavat arvostaa miestä.
VastaaPoistaElämäkerroissa aika usein on positiivinen sävy, varsinkin jos kohde on vielä elossa =) Aika useinhan se pääsee ärsyttämään.
Mari A., olet aivan oikeassa tuossa... olisihan se outoa jos luvallinen elämäkerta, johon kohdetta on haastateltu moneen otteeseen, olisi kovin negativiinen.
PoistaKyllä tätä voi suositella! Helppolukuinen ja monin paikoin värikäs - ei mikään tieteellinen esitys aiheestaan mutta varmasti hyvän kokonaiskuvan saa.
Minusta Ahtisaaren valinta juontaa pohjansa Lasse Lehtisen ja Jussi Lähteen pohjatyöstä, sekä siitä, että SDP:n esivaali oli silloin avoin, eikä Kalevi Sorsa päässyt ehdokkaaksi. Ensimmäinen kierros otti koville, mutta toisella kierroksella valittiin. Ahtisaari pelasi väärin, ja Halonen pääsi ehdokkaaksi. Halonen valittiin lähinnä siksi, että vastaehdokkaana oli Esko Aho, ja Halonen oli nainen, eikä Niinistä asettunut ehdokkaaksi. Ahtisaarta arvosteltiin kotimaan politiikan noviisiksi, mutta oli kuitenkin sovitteleva voima, muuten hankalaan lamasaumaan. Suomella on ollut hyvä presidentti-"onni", eli kansa on valinnut hyviä presidenttejä.
VastaaPoistaItse olen näitä asioita blogiini, ja vielä sitaatti "Luulen, että Ahtisaari on nyt tyytyväinen, että ei ollut ehdolla enää vuonna 2000, koska hänellä on taskussaan Rauhan Nobel"
Deekoo, luulen että blogisi jutussa, jossa puhut vastaehdokkaista, olet oikeassa. Tässä kaksivaiheisessa suorassa kansanvaalissa päädytään puoliväkisin tilanteeseen, että loppuvaiheessa vastaehdokkaalla on tosiaan paljon väliä. Ahtisaaren toinen kausi tosiaan kaatui puolueen esivaaliin ja puolueen sisäisiin asetelmiin; sitä en osaa arvioida kuka teki ja minkä virheen. :-)
PoistaKirjassa kerrottiin aika hyvin siitä ensimmäisestä erikoisesta esivaalista. Jos olen mokomaan kiinnittänyt vuonna -90 luvun alkupuolella jotain huomiota, olin sen jo ehtinyt unohtaa. Kiinnostava aikamatka siis...
En minäkään ole poliittinen eläin, mutta yhdyn Mari A:n arvioihin. Muuten oli jotenkin yllättävää, että Merikallion kirjoittamat jaksot olivat vetävämmällä tyylillä aikaansaatuja.
VastaaPoistaMikko h, minäkin vähän yllätyin paikoin aika jutustelevasta tyylistä tässä. "Eeva Ahtisaari naurahtaa" ja "Martti Ahtisaari toteaa napakasti" yms. Toisaalta se toki kevensi tätä - varmaan Matkalla on suht' luettava opus sellaisillekin, jotka eivät yleensä jaksa poliittisia elämäkertoja kahlata. :-)
Poista