Sivut

lauantai 30. kesäkuuta 2012

Kesäkuun kaaos

Yksityiskohta maalauksesta by Neiti B.
Kesäkuu on mennyt pikakelauksella. Päivät ovat kirmanneet kuin navetasta karanneet kevätvasikat. On itselläkin vähän nautamainen olo. Tämän märehtivän sorkkaeläimen lukeminen on ollut koko kuun harvinaisen jahkailevaa ja jauhavaa. Aloitankin heinäkuun poikkeuksellisen kaoottisessa tilassa: peräti yhdeksän kirjaa on aktiivisesti kesken, ja niistä kaksi kahdella kielellä. Kaikkia tekee mieli lukea, mutta olen näemmä liian levoton asettumaan aloilleni.

Blogijututkin ovat niiiiiin rästissä... Pitää välillä oikein muistuttaa itselleen, etteivät kirjat loukkaannu, jos en kirjoita niistä vaan lähdenkin rangelle palloja rankaisemaan. Lievästi synnintuntoinen olo on silti. Olen episkopaalisesti "tehnyt sitä mitä minun ei tulisi tehdä, enkä ole tehnyt sitä mitä minun tulisi tehdä" ja niin pois päin. Sen verran sain aikaiseksi, että siivosin muistilistaltani pois kirjoja, jotka eivät enää tunnukaan houkuttelevilta. Mm. Ursula Pohjolan-Pirhonen putosi. Selailin anoppilassa yhtä hänen romaaniaan ja muistin taas, mikseivät hänen kirjansa ole ennenkään innostaneet.

Luettavien lista tuntuu silti pitenevän nopeammin kuin luettujen. Kirjasto on kuin karkkikauppa paitsi että tuotteet eivät maksa mitään. Eivätkä lihota.

En oikeastaan tiedä mitä tässä valitan. Pääasiat ovat kesäkuulta kunnossa: olen lukenut monta hervottoman hyvää kirjaa. Pettymyksiä ei juuri tullut. Kirjakuun korkeimmat huiput taisivat olla Mitä essee tarkoittaa? ja Habibi. Myös sarjoista - Syysmaasta ja Koskisista - jäi hyvä maku. Jotain on blogattukin.

Luettu ja blogattu:

Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja
Maeve Binchy: Koko kadun kasvatti
Lubna Ahmad Al-Hussein: Olenko kirottu? Nainen, sharia ja Koraani
Anu Holopainen: Syysmaa-sarja (osin toukokuussa)
Erlend Loe: Supernaiivi
Seppo Jokinen: Koskinen ja siimamies
Johanna Venho (toim): Mitä essee tarkoittaa?
Marian Keyes: Hurmaava mies
Anja Snellman: Ivana B
Kristiina Vuori: Näkijän tytär
Graig Thompson: Habibi

Luettu muttei blogattu:

Bernhard Schlink (2010). Viikonloppu. Ihastuin kovasti Schlinkin Lukijaan, joten innosta pinkeänä lähdin etsimään lisää Schlinkiä. Viikonloppu kertoo vankilasta vapautuvasta saksalaisesta terroristista, jonka sisar kokoaa miehen menneisyyteen liittyvää porukkaa hänen ensimmäisen vapaan viikonloppunsa seuraksi. Kirja on erittäin tyylikäs ja hyvin rakennettu... mutta jostain syystä se jätti minut lähes täysin kylmäksi. Sain vaivoin loppuun. Ehkä näissä hahmoissa ei ollut samaa suoraa osuvuutta, joka Lukijan Michaelissa ja Hannassa tehosi; ehkä en vain osaa orientoitua tähän saksalaiseen terrorismitraumaan, kun meikäläisten suomalaista 70-lukua hallitsivat ihan muut traumat. Viikonlopun asetelmassa ja tyypeissä on jotain niin äärimmilleen tyyliteltyä, että vaikka jokaisen henkilön sisäiset tilitykset ovat sinänsä uskottavia ja toimia, yhdistelmä maistui minun suussani teennäiseltä eikä juttu oikein vienyt mukanaan. (Ja Viikonlopussa oli yksi erityisinhokkielementtini... siinä kirjoitetaan kirjaa. Voi itku. Tosin se kirjoittaminen oli hyvin perusteltu ja tehty tässä, mutta silti.) Viikonlopusta ovat kirjoittaneet mm. Jaana ja Leena.

Agatha Christie (2010, alkuperäinen 1936). Murha Mesopotamiassa. Lainasin tämän äänikirjan kun se tuli kirjastossa vastaan. Romaani on sinänsä minusta hyvin tyypillinen Christie-dekkari kaikkine tyypillisine piirteineen. Olen tämän ennenkin lukenut, ja muistin hyvin loppuratkaisunkin. Ehkä siksi huomio kiinnittyi ääneen tavallista enemmän? Audiolaadusta on pakko antaa miinusta. CD-levyiltä kuunnellessa tuntui useampaan kertaan, että alkuperäinen äänitys ilmeisesti tehty nauhalle... ja nauha on välillä vähän venynyt. Myös kohina oli omaa luokkaansa. Silti Mesopotamiaan oli mukava palata. Tästä kirjoitti äskettäin Salla.

Seppo Jokinen (1997). Koskinen ja raadonsyöjä. Pidin Siimamiehestä ja luin seuraavan Koskiseni melkein heti perään. Tässä Koskinen hoitelee lapsikaappausta ja murhaa, joka tapahtuu atk-osastolla. Atk-ajankuva on nostalgiaherkkua, pankkien luotonantoon liittyvät viittaukset puolestaan taas vaihteeksi ajankohtaisia. Minusta Raadonsyöjä oli jopa astetta paria parempi kuin Jokisen esikoinen, sillä päähenkilöstä sai aidomman ja luontevamman vaikutelman. Bookcrossing-kommentteja täällä.

Seppo Jokinen (1998). Koskinen ja pudotuspeli. Lisää Koskista; pankkiryöstö ja mielisairaalamurhaaja. Koskinen on ylennyt komisarioksi ja yrittää totutella hoitamaan paperitöitäkin. Avioliiton jää risahtelee ja teini-Antti uhmaa. Ei iskenyt ihan niin hyvin kuin Raadonsyöjä, mutta pidin. Jokinen sirottelee taiten mukaan sellaisia pieniä yksityiskohtia, jotka tekevät päähenkilöstä uskottavasti ristiriitaisen. Ritva Sorvalin arvio täällä.

Seppo Jokinen (1999). Koskinen ja taikashow. Koskinen pohtii taikurin avustajan itsemurhaa, seikkailee ruotsinlaivalla ja käy läpi avioliittokriisin. Tässä kirjassa Koskinen tuntui jotenkin epätodelliselta, eikä juonikaan ollut ihan parhaimmistoa. Ensimmäiset kolme toimivat paremmin, mutta ruotsinlaivatouhussa oli tiettyä aitoutta. Kirsi on kuunnellut tämän äänikirjana.

Seppo Jokinen (2000). Koskinen ja kreikkalainen kolmio. Koskinen toteuttaa pitkäaikaisen unelmansa ja lähtee taas Kreikan saaristoon purjehtimaan kamunsa Juusosen kanssa. Ulkomainen tapahtumapaikka toimi, vaikka Tampereelle on jo vähän ikävä... Juoni oli minusta melko päätön ja tuntui epäuskottavalta. Kahden suomalaismiehen keskinäistä jäyhäilyä oli tosin kiva seurata. Mutta seuraavassa Koskisessa kai jo päästään normaaleihin kuvioihin? Nämä reissukirjat eivät oikein sytyttäneet. Keijo Kettusen Hesari-arvio täällä.

Jack McDevitt (2008). The Devil's Eye. Alex Benedict -kirjat eivät ole vielä tuottaneet pettymyksiä. Eye on mainio tarina kosmisista katastrofeista, ihmisistä, diplomatiasta ja ahneudesta. Avaruusvisiot ovat huikeita, mutta eivät jätä varjoonsa pienten ihmisten pieniä heikkouksia ja vahvuuksia. Benedict-kirjoissa on kai kaikissa ollut jokin moraalisen pohdinnan piirre; siksi tykkään niistä. Actionia muttei aivotonta sellaista. Täynnä hyvän scifin sisäänrakennettua ihmettelyn iloa. Juttua edellisestä lukemastani McDevittistä täällä, ja Steven H. Silverin arvio Eye'sta täällä.

Eija Lappalainen & Anne Leinonen (2011). Routasisarukset. Sarjan seuraava osa Hiekkasotilaat ilmiintyi, joten luin pikaisesti uudestaan ensimmäisen. Routasisarukset kesti uudenkin lukemisen; nyt kun tiesi mitä tulee tapahtumaan, sai enemmän irti persoonista ja maailmasta (lue: maltoin keskittyä). Palaan asiaan Hiekkasotilaiden osalta.

Muitakin bloggaamattomia on. Ursula Le Guinin Pimeyden vasen käsi, jota en halua jättää väliin, tulee varmaan ensi viikolla kuvailtua. Enni Mustosen Järjen ja tunteen tarinoista ensimmäinen osa Nimettömät on kuunneltu äänikirjana, mutta kirjoittelen varmaan kaikista osista yhdessä, arviolta heinäkuun lopulla. Lisäksi juttua on tulossa (edelleen!) Fablesista. Viimeisin ostamani osa on yhä lukematta; kaipaisin kokonaista rauhallista päivää keskittyäkseni rauhassa sarjaan, mutta ei ole vielä löytynyt.

Runobloggausyritelmäni on aivan päreinä; muutan mieltäni sitä mukaa kun kirjoitan. Runoista on vaikea kirjoittaa! Nostan hattua Ketjukolaajalle ja hdcanikselle, jotka onnistuvat vähän väliä sanomaan runoista paljon lyhyesti. Olen touko-kesäkuun aikana lukenut Edith Södergranin kootut loppuun ja yhden Eila Kivikk'ahon kokoelman. Mutta sanat pakenevat.

Kuukauden hakusana:

Hakusanatkin ovat olleet vähän karkuteillä - tai ainakin kesälaitumilla. Ajankohtaan sopivia mutta silti harhaisia hakuja kesäkuulta olivat esimerkiksi ranta, mistä hevosvaunut häihin porvoossa? ja sauna-aiheiset maalaukset. Myös Jukolan viestin tuloksia oli joku eksynyt täältä etsimään...

Suosikkini on silti käytännöllinen ja napakka

miten tehdään olkihattu

Kunpa tietäisin! Ja toivottavasti sellaiselle vielä tulee tarvetta tänäkin kesänä.

EDIT: Linkki lisätty

torstai 28. kesäkuuta 2012

Habibi

Kuva: Like
Graig Thompsonin Blankets oli niin hieno sarjakuvaromaani, että olin jo ennakkoon varma saman tekijän Habibista: heti kun kuulin, että se on ilmestymässä suomeksi, päätin ostaa sen. Kannatti. Liken kustantama laitos on raskaan sarjan kamaa monessakin mielessä. Puolitoista kiloa vimpan päälle hienoa kuvitusta ja miettimisen arvoista asiaa. Ja mikä tarina.

Helmi. Itkettävän hyvä.

Itse asiassa ei varmaan pitäisi edes kirjoittaa Habibista vielä. Ehkä pitäisi odottaa, kunnes olen lukenut sen kolmannen ja neljännenkin kerran. Kunnes ensimmäinen ihastuksen kuohu on laskeutunut ja pystyn sanomaan jotain järkevää.


Mutta toisaalta, mitä hittoja. Habibi on yksinkertaisesti järjettömän hyvä, joten ehkä sekopäinen pulina kuvaa hyvin lukukokemustani. Enkä voi ottaa riskiä, että jäisi kokonaan bloggaamatta - tämä on nimittäin takuuvarmasti yksi kirjavuoteni huippuja.

Habibi kertoo Dodolasta ja Zamista, kahdesta elämän haaksirikkoisesta, jotka lapsina päätyvät asumaan hiekka-aavikolle ankkuroituun laivaan. Vanhempi Dodola-tyttö ruokkii pientä Zamia perinteisillä saduilla ja karavaanien antimilla; Zam antaa Dodolalle arvon ja tarkoituksen. Miten käy kun heidän tiensä eroavat traumaattisten tapahtumien myötä?

Thompson kietoo Habibissa yhteen niin fiksusti niin monitahoisia teemoja, että kaiken järjen mukaan tuloksen pitäisi olla sekasotku. Jotenkin vain ei ole. Sen sijaan tämä on maagista realismia parhaimmillaan, ajasta ja paikasta riippumaton tarina, jossa haaremit ja ekokatastrofit ovat totta yhtä aikaa. Thompsonin hyödyntämien arabialaisten koristeaiheiden tapaan kertomuksen pinnanalaiset teemat punoutuvat kauniisti kuvioiksi kehystämään syvästi inhimillistä tarinaa.

Habibia voi lukea rakkausromaanina (ja ehkä pitäisi), tai hätähuutona kaikkien yksin jätettyjen lasten puolesta, tai kaikkien kirjan kansojen yhteisen juuren julistuksena, tai ekologisena ja talouspoliittisena kannanottona, tai puheenvuorona seksuaalisuuden ja rakkauden rajapinnoista, tai vastalauseena seksuaaliselle hyväksikäytölle kaikissa sen muodoissa.

Tai rukouksena... Habibissa jumaluus on kätkeytynyt kaikkeen maailman kauneuteen. Autiomaan hiekka kirjoittaa runoja, käärmeen jäljistä voi lukea Jumalan nimen, aallot lainehtivat rakkauden sanoina.

Thompson tosiaan poimii kuviinsa kauneutta runoudesta ihan kirjaimellisestikin. Sanat ja kuvat sekoittuvat niin kuin sekoittuvat uskonnotkin. Jumala on yksi. Habibissa rakkaus kai onkin se äärimmäinen sekoitus. Toisen elämä on oman elämän tarkoitus; ei ole yhtä ilman toista. Oma epätäydellisyyskin on siedettävää siksi, että se on rakas toiselle.

Ja kaikesta vakavuudesta huolimatta Habibissa on iloa, jopa huumoriakin. Raskainkaan elämä ei ole haudanvakavaa.

Kuvitus on rikasta ja tarkkaa ja vaihtelevaa. Kunnollisen kuvanäytteen löytää Liken sivuilta täältä. Tyylillisesti kaikki on sukua Blanketsille mutta vielä pari astetta kypsempää. Ehkä vaikutelma tulee siitä, että tässä on tummempi yleisväritys. Nyt myös kuvien rytmitys on arvaamatonta ja pakottaa pysähtymään ajatusten äärelle.

Varmaan, sitten kun tämän on lukenut riittävän monta kertaa, joidenkin kohtien yli alkaa hyppiä. Tai sitten oppii vähän arabiaa.. Nyt ensimmäisillä kerroilla totisesti on riittänyt tutkittavaa. En varmaan ole vielä tajunnut puoliakaan Habibin hienouksista.

Kulttuuriperintöjen kombo toimii. Kunpa saisimme yhteiselon toimimaan sarjakuvien ulkopuolellakin! Thompsonin ja Tietäväisen kaltaiset tekijät ainakin onnistuvat vakuuttamaan siitä, että ihmisiä ollaan joka ainoa.

Jos luet vain yhden sarjakuvaromaanin vuodessa, tässä tämän vuoden valinta.

Graig Thompson (2012). Habibi. Like. Suomentanut Ida Takala. ISBN 978-952-01-0743-7.

Arvioita:
Juha Mäkinen Keskisuomalaisessa
Laura Kirjavinkeissä
Salla Lukupäiväkirjassaan
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Janne Maailmassa monta -blogissa

maanantai 25. kesäkuuta 2012

Näkijän tytär

Kuva/kansi: Tammi/Markko Taina
Kristiina Vuoren Näkijän tytär on saanut huikeasti näkyvyyttä esikoisromaaniksi, enkä sitä oikeastaan ihmettele. Veikkaan että suomalaisessa kirjamaailmassa on pienoinen haku päälle mitä tulee romanttisen historian kirjoittajiin; vaikka Utrio ja Hirvisaari vielä rokkaavat sata lasissa, haluaisivat kustantajat varmaan kernaasti uusia tulokkaita 60- ja 70-luvulla aloittaneiden painoskuningattarien rinnalle.

Ostin Tyttären loman alkamisen kunniaksi ihan puhtaasti Kaari Utrio -rinnastusten vuoksi. Niin helppo nakki olen... Utrio on kestosuosikki! Jos galaktiset imperiumit olivatkin kasarivuosina henkinen kotini, Utrion keskiaika oli vähintään rakas kesämökki. Olen leimaantunut Utrion vereviin naisiin ja väkeviin miehiin, koko siihen äärimmäisen vieraaseen ja samalla inhimillisen tuttuun maailmaan, joka Utrion romaaneissa elää. Olen monesti harmitellut, että minulla ei ole kaikkia Utrion kirjoja itselläni, joten ajattelin varmuuden vuoksi aloittaa Vuoren kanssa jo ensimmäisestä: jos tässä on sitä samaa imua, en halua jäädä yhdestäkään paitsi.

Mitähän juonesta sanoisin? Isätön, äiditön Eira kasvaa isoisänsä Ulf Starkin hallitsemassa Teinperin piispankartanossa. Äitipuoli keskittyy poikansa ja perijänsä etuun. Shamaanin lahjat perinyt punatukkainen Eira on väkisinkin sivullinen omassa kodissaan. Eikä kirkko katso hyvällä noitaparantajaa. Ja rakkaus sitten - sydän vetää yhteen suuntaan mutta sielu toiseen. Unissaan Eira näkee ilvessilmäisen pojan...

On kaksi äitihahmoa, toinen kristinuskon ja toinen pakanain puolelta, ja heidän välissään epäröi Eira kuten epäröi Hämekin, vanhan ja uuden uskon välillä. On myös kaksi sulhastarjokasta ja kahdet kaksoset ja kaksi kartanoa ja Eiralla kaksi lahjaa, käsilläparantaminen ja enneunet. Tarina etenee ripeästi. Välillä tuntuu, että se etenee turhankin ripeästi. Ihan kuin meikäläinen ratissa ilman navigaattoria... kauhea kiirus ja paljon risteyksiä ja niistä kääntyillään ilman kunnollista syytä.

Romantiikkaa ja juonittelua Näkijän tyttäressä riittää, siitä puolesta ei voi valittaa. Ja kerronta on sujuvaa. Vuorella on ammattimainen taito viedä tekstiä eteenpäin; sivuja tulee kääntäneeksi suorastaan huomaamattaan. Piti lukea vain vähän, mutta äkkiä kello oli tuhat.

Keski-aika on mukavasti keskiaikaista. Kartanoiden pihapiirit, metsät ja sodat, miehen kunnia ja naisen siveys, kaikki on näemmä paikallaan. Petikamareissa peuhataan muttei mitenkään yli-innokkaasti pitkälti yli 500-sivuiseksi romaaniksi.
[--] Nahkavyö tikareineen kolahti lattialle ja sitä seurasi mustikansininen villanuttu. 
Margareeta vetäytyi pieluksiaan vasten kuin hakien turvaa niiden pehmeydestä. Ääneti hän seurasi puolisonsa vaatetuksen vähenemistä kunnes nuolaisi kuivuneita huuliaan ja sanoi: 
"Herrani, etkö menisi miestupaan täksi yöksi? Olen aivan tokkurassa ja tarvitsen lepoa. Sallithan, että jatkan untani?" 
Klaus silmäsi peitettä puristavaa naista kyllästyneesti. Minne oli kadonnut kainosti punasteleva neito, joka tirskuen otti vastaan miehensä hyväilyt? Ei Margareeta ollut koskaan ollut mikään kiihkeä vuodekumppani, mutta eihän sitä voinut kunnialliselta naiselta odottaakaan. (s. 19)
Kannattiko pulittaa 29 euroa? Kyllä kai. Tästä tuskin tuli kirjaa, jota haluan lukea uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, mutta olen totta vie maksanut saman verran huonommistakin kirjoista. Sitä paitsi, jos seuraava romaani on jotenkin jatkoa Tyttärelle, haluan palata Teinperin maisemiin ennen sitä. Ja kun nyt olen täällä anoppilassa, voin jättää tämän anopillekin luettavaksi. Heh, tässä suhteessa paperikirja hakkaa sähköisen!

Tuntematon kirjailija on aina vähän riskisijoitus. Mutta Näkijän tytär oli hyvää viihdettä, ja haluan lukea Vuoren seuraavankin romaanin. Ei siis jäänyt paha maku suuhun.

Itse asiassa olisi varmaan jäänyt hyvä maku, ellei kirjaa olisi niin selvästi rinnastettu Utrion kirjoihin. Vertailu johti ainakin minun kohdallani ylimitoitettuihin odotuksiin. Utrion romaaneissa nimittäin on sellaista mehevyyttä ja rehevyyttä, joka Tyttärestä jäi puuttumaan niin kielen kuin henkilöidenkin puolesta. Vuori on saanut hahmoihinsa psykologista kompleksisuutta, mutta hehku jäi himmeäksi. Tuli ikävä hurjaa Ursula Särkilahtea ja viisasta vaatimatonta Vendelaa. Sitä paitsi Näkijän tytär on aavistuksen ryppyotsainen verrattuna useimpiin Utrion kirjoihin. Ehkä se johtuu noista Eiran maagisista voimista. Voiko salaperäisiä voimia omaava ihminen edes nauraa itselleen tai muille?

Mutta odottelen toiveikkaasti seuraavaa Vuoren romaania. Uskon että meno vaan paranee. Miljöö on jo hyvin hanskassa.

Eikä ollut Utriokaan vielä ihan parhaimmillaan ensimmäisissään. Voi niitä täyteläisiä huulia ja polttelevia poskia! Voi valkealta povelta repeytyvän miehustan risahdusta!

Kristiina Vuori (2012). Näkijän tytär. Tammi. ISBN 978-951-31-6771-4.

Norkku Nenä kirjassa -blogissa
Kirsi Kirjanurkassaan





lauantai 23. kesäkuuta 2012

Ivana B

Kuva/kansi: Siltala/M-L. Muukka
Keski-ikäinen kirjailija kipuilee estottoman wannabeen (rakenne)kynsissä. Nuori stalkkaaja uhmaa ja uhkaa 30-vuotisen kirjailijauran tehneen minäkertojan identiteetin peruskiviä. Aitous on out, sydänveri ei kiinnosta ketään ja medialle on myytävä seksikäs paketti. Sen Ivana tekeekin. Hän häikäisee ja sädehtii ja kukkii salamavaloissa kuin outo lihansyöjäkasvi; kertojaa hän ivaa armottaa, pistelee ja pilkkaa. Kertoja on vielä purevampi, mutta hänpä puree hampaitaan yhteen ja vaikenee.
Eräässä viimeisimmistä blogimerkinnöistään Ivana B. ilmeisesti kuvailee minua, nimeä mainitsematta. Edustan hänen mielestään lajityyppiä kalpea ja pöhöttynyt sisätilaihminen. Hän käyttää termiä viisi kertaa samassa kirjoituksessa, kuvittelee ilmeisesti keksineensä sen itse. Hän kauhistelee vanhemman polven kirjailijoita jotka eivät hoida ihoa ja hampaita, niin että mainoskuvia on pakko fotoshopata tajuttomasti, ja siitä huolimatta itseensä käpertynyt ja tärkeilevä asenne pukkaa säälittävistä turhakkeista läpi järkyttävällä tavalla. Jäykkyys. Pateettisuus. Eilisyys. (s. 33)
Snellmanin kirjoja on tullut viime vuosina luettua; hän osaa valita aihepiirinsä kiinnostavasti. Ivana B kutkutti väkisinkin. Ehkä siksi että Ivana on bloggaaja? Vaikken kirjailijablogeja pahemmin seuraa, silloin tällöin niihinkin eksyy. Olin utelias näkemään minkälaisen tulkinnan Snellman on esikoiskirjailijablogeista luonut. Vai pitäisikö sanoa prekirjailijoista? Ivana ei itse asiassa Ivanassa kirjoita kirjaa - hän vain luo itsestään kohukirjailijan, ja melkoisen teoksen luokin.

Toinen kiinnostava juttu on tuo kysymys kirjailijan julkisuudesta. Se on mietityttänyt minua aina silloin tällöin, sillä kirjablogeissa on joskus käyty keskustelua aiheesta. Meitä tuntuu olevan kahta ääripäätä. Toisia kirjailijat kiinnostavat ihmisinä kovastikin, ja kirjoille antaa lisämaustetta se, että tietää paljon kirjailijasta. Toiset sanovat suoraan, että eivät juuri haluakaan tietää. Suurin osa lukijoista taitaa olla siltä väliltä. Keskustelua on lukutoukissa herättänyt nimenomaan se, että kirjailijan odotetaan nykyään olevan paljon esillä kirjojensa tiimoilta. Pitääkö kirjailijan olla itsekin myynnissä? Tuote? Vai riittääkö että kirjoittaa kirjan?

En ole tässä keskustelussa kovinkaan puolueeton, sillä taidan asettua melko lähelle tuota jälkimmäistä ääripäätä. Kirjat jees - kirjailijat, öh. Jos tunnen kirjailijan niin hän ei ole ensisijaisesti kirjailija enää... jos en tunne, mitä tekemistä minulla on hänen kanssan? Minun puolestani kirjat voisi vaikka haikara tuoda, mielellään suoraan kotiovelle.

Ennen kirjablogiaikaa ei asiaa tarvinnut miettiä. Olen ollut luonnostani paitsiossa mitä kirjailijatietoon tulee, kun olen tällainen julkkissokea epäsosiaalinen mölkky. En juuri katso telkkaria tai lue naistenlehtiä... enkä ymmärrä miksi minun pitäisi olla kovin kiinnostunut vieraiden ihmisten sisustuksista tai lemmenkriiseistä tai vaatetuksesta tai parhaasta kesäreseptistä. Jaksan kiinnostua kirjoista, mutta fiilikseni esimerkiksi kirjailijoiden blogien suhteen ovat laimeat. Tosin niitä on ilmeisesti monenlaisia. Useissa olen piipahtanut, vain yhtä olen lukenut säännöllisesti... se onkin luonteeltaan jonkinlainen mikropsykologis-elämänkatsomuksellinen pohdiskeluteos.

Hm. Nyt kun mietin tuota, asenteeni on blogien suhteen tismalleen sama kuin kirjojenkin suhteen: pitää olla jokin minua kiinnostava teema, pelkkä (kirjailija)elämänkuvaus ei totisesti vedä, enkä ole kirjojen taustoistakaan kovin utelias. Kun luen kirjaa, haluan lukea sitä itsenäisenä teoksena, en miettien mahtaako kirjailija X tässä nyt käsitellä oman elämänsä niitä-ja-näitä kokemuksia. Kirja saa luvan seistä tukevasti omilla pikku töppöjaloillaan.

Yksi asia on varma: mitä enemmän tiedän kirjailijasta ennen kuin luen hänen kirjojaan, sitä vaikeampi minun on lukea kirjaa kirjana. Ennakkokäsitykset vaikuttavat.

Silti olen kirjamessuilla käynyt kuuntelemassa kirjailijahaastatteluja, lähinnä tosin sellaisten kirjailijoiden, joiden kirjoja olen lukenut. Jotain kieroa uteliaisuutta kai... Pitää miettiä tätä vielä.

Ehkä olen oikeasti näin nuiva siksi, että julkkikset ovat ylipäänsä minulle harmaata aluetta. Ihmiset näyttävät lehtien kuvissa kaikki samanlaisilta. En tuntisi naamasta nykykirjailijoista varmaan ketään paitsi Jari Tervon ja Tuomas Kyrön ja Sofi Oksasen. Kahdella jälkimmäisellä onkin hienot erityistuntomerkit. Jos joku keppostelija liimaisi leukaansa Kyrön parran ja laittaisi päähänsä oksas-peruukin, tunnistaisin hänet varmuudella Tuomas Oksaseksi.

Palatakseni itse kirjaan - olen niin heikosti perillä Snellmanin oman uran ja elämän kuvioista, että voin lähestyä tätäkin teosta varsin puhtoisin mielin. Ivana B oli jännästi kaksitasoinen lukuelämys. Sen teema voisi olla vanheneminen tai kateus... tai sitten jotain muuta. Minusta Ivana kietoo hienosti yhteen yleisiä ja yksityisiä teemoja. Ilmiöiden tasolla kulttuurin kulutuksen luonteen muuttuminen, kaiken kuviteltavissa olevan tuotteistuminen ja kertakäyttöistyminen ja nopeutuminen ja raaistuminen on tutkiskelun arvoinen asia, ja niin on sukupolvien välinen jännite työelämässäkin. Yksityisellä tasolla kertojaminän ahdistus on hyvää psykologista vääntöä. Kertoja painii tavallaan oman peilikuvansa kanssa; yksi heijastaa 80-lukua, toinen 2010-lukua. Ero on radikaali.

Pidän kirjan klaustrofobisesta tunnelmasta, joka syntyy pienestä henkilökaartista ja kapeasta näkökulmasta. Myös kirjeromaanin muoto on virkistävää vaihtelua ja se oli tehty tyylillä, vain kirjeitä vastaanottavan lyhytterapeutin puhuttelujen toisteisuus välillä särähti vaikkei turhaa ollutkaan. Mutta noin ylipäänsä Snellmanin tekstissä on jotain vaikeasti määriteltävän tyylikästä. Rytmi on kohdallaan. Ja sanat on valittu taiten, niissä on pehmeyttä ja terää. On kuin saisi varpusensulasta viiltohaavan kun tätä lukee.

Henkilöt ovatkin siinä määrin tyyliteltyjä, että heikommalla kielellä Ivana ei varmaan toimisi. Se on itse asiassa niin alleviivaavasti kokeneen sanataiteilijan silkoinen tuotos, että tulee melkein skitsofreninen olo. Kirjailijan, joka kirjoittaa näin, ei pitäisi kokea näin. On kuin Snellman alleviivaisi Ivanan symbolisuutta, sanoisi: älkää lukeko tätä tarinana, edes epärehellisen kertojan tarinana (vaikka tarinahan pitää nykyisin sisällyttää, juustopakettiinkin, ja varsinkin siihen). Minusta Ivana B on kuva, kuva ajasta ja ajassa ihmisestä. Jokainen, joka on matkustanut tänne 50-luvulta päivä kerrallaan, epäilee kai toisinaan kulkeneensa harhaan, eksyneensä johonkin absurdiin rinnakkaisuniversumiin. Miten niistä ajoista on voitu tulla tähän päivään?

Pidin tästä, enemmän kuin odotin, vaikka olen vähän allerginen kirjailijaelämäkirjoille. Hauska ja haikea ja vihainen ja taidokas romaani.

Anja Snellman (2012). Ivana B. Siltala. ISBN 978-952-234-108-2.

Arvioita:
Suvi Ahola Hesarissa
Nina Lehtinen Aamulehdessä
Helena Miettinen Savon Sanomissa
Kirsi kirjanurkassaan
Salla lukupäiväkirjassaan
Minna Ilselässä
ja lopuksi Jori Kaiken voi lukea -blogissa, siellä on lisää linkkejä lopussa.



torstai 21. kesäkuuta 2012

Kirjankansirunoja

Enpä voinut vastustaa tätä Amman haastetta kun jäi vapaa tunti ennen juhannusvieraiden tuloa....
kas tässä kolme kirjoilla kirjoitettua runoa!


All tomorrow's parties

Survival of the fittest.
Watch me (tell no one)
the patient psychopath
talking to strange men.

A man lay dead,
stranger in a strange land,
a hole in space.
He didn't die easy,
the good guy, the one who
did not ask who fears

death.

Off with his head!

Turn left at thursday
now wait for last year, seeker.
I am legend
the pilgrim of hate
false prophet
a cold heart transcendent
playing god.



Rivo satakieli

Vilpittömästi sinun
kuin höyhen myrskytuulessa
autuaitten alttareilla lihakuu

niin kauan kuin rakastat
yö on hellä
yösisko, punahilkka,
viaton syyllinen, symmetrian opettaja.
Punaisen rasian arvoitus -








Suomen poliittinen järjestelmä

Huonosti käy maan.
Hetki lyö hiirelle.
Noitien ja paimentolaisten parissa nyt
kilpaillaan palveluilla.
Saako tälle edes
nauraa?









Hih, kokeilkaapa - tämä oli oikeastaan aika hauskaa. Kiitos Amma.

Hyvää juhannusta kaikille,
terkuin,
Booksy

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Hurmaava mies

Kuva/kansi: Tammi/Fleur Wilson
Tästä kirjasta voin sanoa suoraan - kannen perusteella en olisi ikimaailmassa nostanut tätä hyllystä. En edes takakantta tarkastellakseni.

Mutta Marian Keyesin Hurmaava mies sattuu olemaan 101 naisten kirjan listallani, joten siristin silmiäni oranssia häikäisyä vastaan ja kannoin lainaustiskille sormenpäistä roikottaen. Eihän kansia sitten enää tarvitse katsella kun kirjaa lukee.

Hurmaava mies oikeasti oli aika hurmaava, kirja siis. Itse hurmuri Paddy on psykopaattisika ja vielä poliitikkokin, mutta kirjan tavalliset kuolevaiset maskuliinit osoittautuivat mukaviksi. Alkulaukauksena tapahtumille on Paddyn yllättävä ilmoitus avioliitosta. Keyes seurailee kolmen naisen - Lolan, Gracen ja Marnien - reaktioita Paddyn kihlaukseen ja ylipäänsä heidän selviytymistään Paddyn aiheuttamista tuhoista. Mies on kuin metsäpalo: Paddyn jälkeen on vain tuhkaa. Uuden elämän versoaminen ottaa aikansa.

Yli 600 sivua psykopaattirentun perään voivottelua olisi ollut sietämätöntä luettavaa, mutta onneksi hurmaava mies itse on lähinnä lämppärinä kirjassa. Päälavalla esiintyvät stylisti Lola, toimittaja Grace ja hänen sisarensa Marnie. Lola menee palasiksi ja päätyy maalle piileksimään. Hänen seikkailunsa Claren piirikunnassa ovatkin Hurmaavan parasta herkkua. Toimittaja Grace yrittää pitää puolensa työrintamalla ja kiinnostuu Paddyn edustaman puolueen valtataisteluista. Ja Marnie... kahden lapsen äiti ei tietenkään ole alkoholisti! Hän juo vain koska haluaa juoda, ja voisi lopettaa koska vain.

Naislauma on mukavan monimuotoinen. Stylisti Lolalle en alkuun meinannut lämmetä lainkaan; itse asiassa koko kirjan ensimmäiset 100 - 150 sivua rämmin epäilyksissä, mutta lopulta juttu alkoi vetää. Ehkä minun vain kesti niin kauan päästä kärryille henkilökaartista, joka on laajanpuoleinen. Mutta kun väki kävi tutummaksi ja juoni alkoi saada absurdimpia käänteitä, Hurmaavan charmi alkoi purra.

Ei tämä nyt mitään maailmankirjallisuutta ollut, mutta hyvää kevyehköä viihdettä kyllä, sellaista jossa ainakin vähän otetaan kantaa perheväkivaltaan ja seksuaalivähemmistöihin ja tasa-arvoon ja sen sellaiseen, sydänsuruista huokailun ja stailauksen välillä. Irlannista saa aina plussaa! Vielä näyte:
"Paddy oli liian hyvännäköinen", Bridie tuumi. 
En taaskaan ottanut uskoakseni. "Liian hyvännäköinenkö? Kuinka se voi olla mahdollista? Sehän sotii jo fysiikan lakeja vastaan. Tai jonkin muun lakeja. Maankäyttölakeja, kenties." 
Entä oliko tuohon sisältynyt loukkaus? "Väitättekö, että hän oli liian hyvännäköinen minulle?" (s. 15)
Hurmaava mies sopinee kesäkirjaksi sellaiselle, joka haluaa hetkeksi upota lievästi feministiseen romantiikkaan. Kyllä tämän parissa viihtyy... kunhan alkuun pääsee. Päähän tosin kannattaa laittaa löysä  pipo.

Marian Keyes (2008). Hurmaava mies. Tammi. Suomentanut Liisa Laaksonen. ISBN978-951-31-4127-1.

Arvioita:
Susa Susan kirjastossa
Marja Kirjan viemää -blogissa
anni.M ytimekkäästi Oota, mä luen tän eka loppuun -blogissa

maanantai 18. kesäkuuta 2012

Mitä essee tarkoittaa?


Penjami kirjoitti Jäljen äänessä innostavasti tästä Johanna Venhon toimittamasta esseekokoelmasta. Huomasin jutusta, että oma esseekäsitykseni on suppea ja lukiolaislooginen. Päätin sivistää itseäni ja lukea kokoelman.

Mitä essee tarkoittaa? koostuu seitsemästä esseestä, jotka kaikki paneutuvat kysymykseen omalta kantiltaan. Kirjoittajat ovat Virpi Hämeen-Anttila, Kuisma Korhonen, Jukka Koskelainen, Bodil Lindfors, Olli Löytty, Tommi Melender ja Maaria Pääjärvi.

Kuisma Korhosen Tähdistä, ketuista ja kannibaaleista teki syvimmän vaikutuksen, Olli Löytyn Välimuodon estetiikkaa kertoi eniten. Tommi Melenderin Liian nokkelien ja skeptisten laji minua näemmä puhututtaa.

***

Ajattelin kirjaa lainatessani, että se väistämättä opastaisi kirjoittamaan fiksummin. Kirja, joka essein luotaa esseeisyyden syvintä olemusta, varmaan myös ilmentää sitä. Muoto demonstroi sisältöä! The medium is the message!1 Esimerkin voimasta oppisin vaikka mitä.

Opin juuri tarpeeksi tiedostaakseni miten vähän "oikeita" esseitä olen lukenut. Opin myös, etten ole koskaan kirjoittanut ainuttakaan. Vaikka erilaisissa oppilaitoksissa olen vuosien mittaan tuottanut pienen jätelavallisen esseiksi kutsuttaja kirjallisia esityksiä, ei niillä koskaan ole ollut esseemäistä motivaatiota tai liikevoimaa.

Venhon kokoelman perusteella essee syntyy ponnistelusta kohti ymmärrystä eikä opintopisteitä. Esseessä ajatus yhtä aikaa sekä etsii muotoa että luo muodon; essee ei ole kertojan latelema totuus vaan dynaamista jännitettä mahdollisuuksien välillä.

Nuorallatanssia siis. Pohjimmiltaan arvaamatonta ja selvästikin vaarallista.

***

Luettuani nyt seitsemän esseetä esseistä uskon, että essee on kaksinaamainen, petollinen ja viettelevä laji. Lukijansa se viettelee haluamaan lisää. Mitä essee tarkoittaa? jätti janoisen olon. Harmittaa, että nämä esseet tuli imaistua nopeasti. Harmittaa palauttaa kirja kirjastoon. Mutta tässäkin viisastuin: ostan Olli Löytyn Kulttuurin sekakäyttäjät ja Kuisma Korhosen Lukijoiden yhteisön omaksi. Silloin saan pitää kirjat ne luettuani.

Jos esseekirjallisuutta myydään niin vähän kuin Venhon esseistit antavat ymmärtää, aiheutan myös jännittävän piikin myyntitilastoihin.

Paitsi että nautin näistä esseistä niiden itsensä tähden, huomasin niiden myötä, että jotkin viime vuosien vaikuttavimmat lukukokemukseni ovat itse asiassa olleet otteeltaan esseemäisiä. Michael Foleyn järjettömästä keinotekoisuudesta aitoa viisautta ammentava The Age of Absurdity esimerkiksi: henkilökohtaisuutta, älyn leikkiä ja etsintää löytyy, ja valoa ja kepeää liikettä. Mitta on pielessä, draaman kaari on liian selkeä ja tähdet puuttuvat. Mutta jos [essee on] yksinkertaiselta vaikuttavan osoittamista monimutkaiseksi, kuten Olli Löytty sitä kuvaa (Välimuodon estetiikkaa, s. 87), Foleyn kirja on esseille ainakin lähisukua.

Kaarina Hazardin raivokas ja pureva Kontallaan oli vaikuttava kirja, jota en malttanut laskea käsistäni. Miksi sen alaotsikko on Muistiinpanoja mediasta eikä Esseitä mediasta?  Ehkä esseistin nimike on liian pelottava jopa Hazardille, joka tuskin pienistä pelästyy. Silti Kontallaan on minusta esseekokoelma.

Siinä oli niitä tähtiäkin.

***

Kirjoittajansakin essee viettelee, tai niin kuvittelen. Essee vie mennessään. Se kutsuu kallionkielekkeelle ja saattaa kiusaukseen. Kun ajatuksen antaa kuljettaa tekstiä, voi eksyä itsestään. Tommi Melenderin mukaan [esseeminä] ei ole lihaa ja verta vaan painomustetta ja paperia, kirjallinen konstruktio, mitä epäluotettavin kertoja. (Liian nokkelien ja liian skeptisten laji, s. 105). Kenties esseen kirjoittaja on vaarassa hukata oman näkemyksensä esseeminän sitä etsiskellessä. Ideaali kai olisikin, että essee on etsimisen väline, ei löydön kuvaus. Silloin ei kirjoittajalla olisi mitään kertojaan kadotettavaa. Silti näistäkin esseistä saa enimmäkseen vaikutelman, että näkemys "on", ei "löydy". Esseen kuiluun heittäytyjä roikkuu vaivihkaa alkuperäisen mielipiteensä turvavaijerissa. Tekijän taiteeksi jää tuoda näkemys tarjolle siten, että lukija saa sen löytää, saa kokea löytävänsä sen kirjoittajan kanssa yhdessä.

Huijausta? Vain jos uskoo asiaproosan olevan yleensä kirkasta ja suodattamatonta totuutta.

Tieteen näennäisen ankarasti totuudenkaltaisuutta lähestyviin teksteihin verrattuna esseet ovat suorasukaisen henkilökohtaisia. Lukijakin voi lähestyä tekstiä omista lähtökohdistaan; tukka suittuna ja suikka suorassa, tai rennosti repsottaen. Jos tieteellinen artikkeli on kuin lomakekysely selkeine vaihtoehtoineen, essee näyttäytyy ainakin tässä kokoelmassa avoimena kysymyksenä. Se on luonteeltaan kvalitatiivinen ja alkemistinen; kirkkautta tislataan hämärästä.

Useimmiten lopputuote on ilmeisesti väkevää ja menee päähän. Mutta kun huuma haihtuu, huomaa ettei olekaan löytänyt vastauksia vaan kysymyksiä.

***

Petollinenkin essee on, tai ainakin se liikkuu usein väärin paperein. Sitä ei tunnista varmasti ilman esseen leimaa. Leiman voi lätkäistä monenlaisin perustein. Teksti, joka yhdessä paikassa olisi essee, onkin toisessa kolumni tai blogikirjoitus.

Ehkä essee pakenee määreitä tahallaan. Se on asenne, mielentila, tyyli; se on liikettä hämärän rajamailla tietokirjallisuuden ja kaunokirjallisuuden välissä. Ehkä tällä ei-kenenkään-maan liikkeellä on oma kollektiivinen intentionsa. Kun joku yrittää purkittaa esseen, tulee jostain alitajuisen imperatiivin ajama esseekirjailja tölkinavaajan kanssa.

Mitä essee tarkoittaa? on erinomainen argumentti omalle määritelmälleen tai sen puutteelle. Se, jonka lajia ei pystytä määrittelemään voi ottaa minkä tyylin ja asennon milloinkin haluaa (Johanna Venho, Saatteeksi, s. 7).

Ja niin essee näemmä ottaakin. Näissäkin esseissä oli niin erilaisia asenteita ja asentoja, etten taatusti tiedä mitä essee tarkoittaa. Muoto on tosiaan sisältöä.

Tästä kirjasta opin, että essee on kansanomainen kieleltään. Esseisti ei viittaa kirjallisuuteen vain siksi että saisi leveillä lukeneisuudellaan. Esseessä on kyse keskustelusta. Mutta kenen kanssa esseeminä keskustelee? Itsensä kanssa ajatusten löytöretkellä kulkiessaan? Vai lukijoiden? Silloin lukijan on hyvä olla melko lukenut tai edes paksunahkainen, sillä [t]omppelikin tietää, että essee tulee ranskan sanasta essayer (Tommi Melender, Liian nokkelien ja liian skeptisten laji, s. 103).

Näitä esseitä lukiessani olin tomppeli naurutalon peilien kujalla. Kirjoittajat kuvastavat kukin esseenäkemystään; lukijana saan sommitella omani heidän heijastustensa sirpaleista.

Mitä essee tarkoittaa? ei siis kerro mitä essee tarkoittaa. Se kysyy arvaat-kyllä-mitä. Onneksi se kysyy niin hyvin, että kysymys kelpaa vastaukseksi.

***

Olen nyt oman logiikkani orja ja palaan vielä tuohon ensimmäiseen määreeseeni, kaksinaamaisuuteen. Laji tuntuu luonnostaan Janus-kasvoiselta, sillä hyvä essee katsoo useampaan suuntaan ja aloittaa enemmän kuin lopettaa. Mutta lisäksi esseeseen liitty jotain verhottua, jotain samaa kuin runouteen ja fiktiivisempään proosaan. Essee huijaa silmää.

Essee on helvetillisen vaikea laji. Silti se vaikuttaa helpolta ja kevyeltä, ainakin kun se tehdään tyylillä. Ehkä baletti on parempi vertaus kuin nuorallatanssi. Hyvästä esseestä syntyy helppouden illuusio. On kuin kirjoittaja olisi vain istahtanut alas ja päästellyt menemään. Rakkoja ei näy, hiki ei haise. Esiripun noustessa on vain kaunis argumentin ja tunteen kohtaamisen koreografia.

Kaksinaamaisuus ei ole aina pahasta; kaikille avoin ja totuuteen takertuva sydän ei voisi elää ihmisten kanssa. Valheellisuus on joskus armoa ja usein kohteliaisuutta.

Suon mielelläni, että esseetanssijan loputtomat harjoitustunnit ja tinkimätön itsekritiikki kätketään minulta. Pitäkää, hyvä esseistit, tuskanne kulisseissa ja näyttäkää vain se pisara, jonka tekstinne tarvitsee tullakseen todeksi. Valehdelkaa; antakaa minun uskoa älyn kepeään leikkiin.

***

Penjami otsikoi oman juttunsa haastavasti Haluatko esseistiksi? Totta kai. Haluaisin myös tanssia kuin Nina Hyvärinen ja pelata golfia kuin Annika Sörenstam. Mutta haluanko rakkoja varpaisiini? Hyvä essee vaatii samaa kuin hyvä kirja. Pitää olla rohkeutta ja intohimoa ja lahjoja... ja pitää tehdä iso kasa raakaa työtä.

Ei toki ole tarpeen kirjoittaa hyviä esseitä.

Mutta onko huonoja esseitä mieltä kirjoittaa? Ehkä siinä tapauksessa, että kirjoittaa niitä todellakin oppiakseen ja ymmärtääkseen. Mutta oppimista ja ymmärrystä on sitäkin montaa tasoa.

Essee on kilpikonna, lukupäiväkirjani on jänis. Tai jos otetaan modernimpi vertaus: suoritan vielä näitä alempia leveleitä kirjoittamisen pelissä. Matalan profiilin kirjabloggaajana minua ei ole toistaiseksi juuri vaivannut tuotosteni laatu. Voin kiskaista valeironisen vale-esseen parissa tunnissa ja nakata sen netin Moolokin kitaan hyvillä mielin. Jos kirjoittaisin edes mielessäni esseitä, koko prosessi olisi toisenlainen.

Melenderillä on muuten tästäkin sanansa sanottavana. Sellaisen kirjoittajan, joka haluaa vain kertoa mielipiteensä, kannattaa ottaa ilmaisufoorumikseen blogi, keskustelupalsta tai vanhan maailman termein yleisönosasto. [--] Mielipidekirjoittajalle riittää se, että hän on oikeassa ja saa sanoa sen mahdollisimman painokkaasti ja mahdollisimman monta kertaa. (s. 101)

***

Minun mielestäni Venhon esseekokoelma kannatti ehdottomasti lukea.

***

Voi että tykkään noista tähdistä!

***

Päätän esseehippani avoimeen kysymykseen, joka palauttaa tekstin tukevasti maan pinnalle. Kitisen pienistä koska voin.

Sanokaapa kirjallisuutta opiskelleet tai esseisiin paremmin perehtyneet: ovatko sisällysluettelot esseekokoelmissa jonkin tradition vastaisia? Tai kieltääkö jokin essee-etiketti laittamasta esimerkiksi kirjoittajan ja/tai esseen nimen ylämarginaaliin? Kun vielä kirjaston tarra peitti kirjoittajien nimet takakannesta, päädyin kuluttamaan saamaani kappaletta ainakin kuuden lukijan edestä selaillessani sivuja edestakaisin.

Ehkä vika oli taas vaihteeksi vastaanottopäässä. Ehkä nämä esseet olisi kuulunut nauttia kuin viinilasilliset, yksi kerrallaan. Silloin kirjoittajan nimi ei unohtuisi kesken esseen.

Tällainen kirja-kertaistumalla -meininki kielii lukijan tottumattomuudesta lajiin. Tai silkasta ahneudesta.

Eihän esseekokoelma nyt mikään hanapakkaus ole.

Johanna Venho (toim.) (2012). Mitä essee tarkoittaa? Savukeidas. ISBN 978-952-268-022-8.

Arvioita:
Markku Soikkeli Kiiltomadossa
Mari Viertola Turun Sanomissa
Riina Upotus-blogissa
Ruohonkortta-blogi

1 McLuhania, jotenkin noin se meni.


lauantai 16. kesäkuuta 2012

Koskinen ja siimamies


Kesän kunniaksi aion lukea kasan dekkareita. Heh, kesän kunniaksi... aina voi lukea kasan dekkareita! Mutta nyt on käsillä sikäli herkullinen tilanne, että edessä on minulle uusi sarja kotimaisia dekkareita. Saan aloittaa alusta ja lukea kokonaisen pinon.

Seppo Jokisen tuotanto on jäänyt minulta väliin, sillä hänen kirjoittajauransa ajoittuu pahimpaan englanninkielisen kirjallisuuden kauteeni; suomenkielistä ja suomalaista on tullut luettua enemmän vasta  blogiaikoina. Kun Koskinen ja siimamies ilmestyi vuonna 1996, taisin tosin olla zombieäitiyslomalla... luin lähinnä tuoteselosteita ja tenttikirjoja... jos silmät pysyivät auki... mutta olin jo silloin tukevasti toista vuotta ulkomaisen nettikaupan pokkarikoukussa. En seurannut kotimaista kirjaskeneä. Ja rikosromaani nimellä Koskinen-ja-jotakin olisi tuskin houkuttanut. Olisin ajatellut, että kyseessä on Harjunpää-klooni ja jättänyt väliin.

Seppo Jokinen on kuitenkin ollut puheena lukupiirissämme, ja äskettäin pongasin Jokisen ja hänen Koskisensa Kirsin blogista. Siellä oli esillä sarjan uusin osa, Hervantalainen. Se nappasi heti. Hervanta on tällä hetkellä minusta vallan erinomaisen kiinnostava kaupunginosa erittäin tärkeässä kaupungissa. En kuitenkaan halunnut aloittaa väärästä päästä, joten ensimmäisenä lukuun tuli Siimamies.

Sain melkein enemmän kuin olin odottanut. Heti Siimamiehen alkusivuilla löytyy 16-vuotias tyttö kuristettuna Neitien lenkkimaastoista. Kääks. Kielsin kiireenvilkkaa kaiken liikkumisen niillä main, johon Neiti A totesi rauhallisesti, että on sieltä oikeitakin ruumiita löydetty, joten keksityistä on turha sauhuta. Ja sitä paitsi kun harjoittelee juoksemista pääsee tarpeen vaatiessa nopeammin karkuun.

Alkujärkytyksestä huolimatta pääsin kirjaan hyvin kiinni ja pidin siitä. Koskisen persoonassa on ehkä Siimamiehessä joitain vähän teennäisiä piirteitä, eikä kieli ole ehkä maailman hiotuinta, mutta kerronta etenee ja tarina kulkee. Toisiinsa lomittuvat linjat solmiutuvat siististi yhteen olematta liian ennalta-arvattavia. Tiettyä asetelmallista samankaltaisuutta Harjunpää-sarjaan on havaittavissa, mutta Siimamies kuuluu silti minusta dekkarina enemmän perinteisen realistisen poliisiromaanin kategoriaan kuin Joensuun kirjat. Harjunpää-sarja kaivaa psykologisia syövereitä niin tehokkaasti, että kirjoja lukiessa tulee useammin paha olo kuin tunne siitä, että maailmassa on järjestys. Voin ajatella lukevani Jokisen dekkareita ajanvietteenä; Joensuu on aina vakava paikka.

Eipä silti, ei Siimamies mikään hilpeän kepeä kirja ole. Turhaa kuolemaa ja pahaa oloa riittää. Mutta Jokinen lähestyy asioita jotenkin mukavan äijäkkäästi. Koskiseen tutustuu ja kiintyy, Hervantaan eläytyy, ihmisissä on arkista elämänmakua. Oman jännän vivahteensa kirjalle antaa ajankuva. Maailma on ehtinyt jossain välissä muuttua, sillä 90-luvun jälkipuoliskon teknologia ja elämänmuoto tuntuvat kutkuttavasti nostalgisilta. Rikososaston kokousvälineistöstä vain fläppitaulu lienee yhä ajankohtainen. Fläppäriä ei taida mikään SmartBoard ihan heti tappaakaan.

Mutta otetaan toinen esimerkki:
Palo-oja hipelöi sytyttämätöntä savuketta sormissaan. Vielä puoli vuotta sitten ryhmähuoneessa oli tupruteltu estoitta, mutta keväällä voimaan tullut tupakkalaki oli tehnyt siitä lopun. Nikotiininnälkä teki miehistä entistä nuutunemman näköisiä. Riipisenkin silmät verestivät väsymyksestä ja paksut viikset roikkuivat apeina. Näki että hän oli tehnyt pitkän yövuoron. (s. 11)
Edistys edistyy!

Koskinen ja raadonsyöjä on jo lainattuna. Aion lukea Koskiseni kiltisti järjestyksessä. Ja seuraavalle Hervannan reissulle otankin kartan mukaan ja käyn pienellä Koskis-kävelyllä tutkimassa kirjallisia ruuminlöytöpaikokja. Miksikäs ei, jos Jyväskylässäkin järjestetään Harjukaupungin kävelyretkiä?

Seppo Jokinen (1996). Koskinen ja siimamies. Karisto. ISBN 951-23-3573-5.

Arvioita:
Annika Lukemisen ilo -blogissa
Kisun kirjablogi
Mette Luetut-blogissa







keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Supernaiivi

Kuva: Like. Kuvassa uusi painos, omani on vuodelta 1998.
Jori haastoi minut taannoin lukemaan Erlend Loen Supernaiivin. Haastajan kunniaksi yritän kerrankin kirjoittaa lyhyesti ja ytimekkäästi. Hah.

Supernaiivi on tarina miehestä, joka huomaa 25 vuotta täytettyään, että kaikki onkin merkityksetöntä. Elämä ei voi jatkua entisellään, sillä millään ei ole tarkoitusta. Kirjoittaja saa veljensä asunnon lainaksi ja tarttuu tilaisuuteen. Hän hylkää kaiken. Miksikäs ei, koska kaikki joka tapauksessa on merkityksetöntä? Eikä sitä hylättävää edes paljon ole. Päivieni täytyi muuttua. Kuten myös öitteni.

Naiivisti ja yksinkertaisen toteavasti minäkertoja kuvaa matkaansa nollapisteestä takaisin merkityksellisyyden kokemukseen. Hän aloittaa alusta. Hän kirjoittaa listoja, heittelee palloa seinää vasten ja lukee professori Paulin kirjaa ajasta ja avaruudesta. Hän kohtaa New Yorkin ja veljensä. Hakka-lelun syvin olemus ja terapeuttinen vaikutus paljastuvat. Hämmästyttävästi, vähän kerrassaan, elämänuskoa ja iloa löytyy. Ja ehkä tyttöystäväkin.

En varmasti olisi ikimaailmassa tarttunut tähän kirjaan omin päin, koska se on a) nuoren miehen kasvukertomus ja b) sen nimi on supernaiivi ja c) takakannessa sanotaan, että melkein varmasti jokainen lukija nauraa ääneen ainakin kerran.

Pelkään kirjoja, joista sanotaan noin. Yleensä takakansiteksteilijä on tässä suhteessa väärässä. Supernaiivin kohdalla takakansi saattaa olla oikeassa tai sitten ei. Yhden hengen kenttätutkimukseni puoltaisi edellistä kantaa: nauroin ääneen pari kertaa tai ainakin hörähtelin.

Yksi Loen perussanoma (ehkä) on, että ihminen leikkii. Tai että paras olisi leikkiä tai hulluus tulee. Siihen viestiin pystyn itsekin kiinnittymään. Totta kai pystyn! Aikomuksenihan on leikkiä koko kesä yhtä leikkiä kavereiden kanssa pitkin Suomea. Meillä on monta leikkikenttää ja me leikitään ulkona ja meillä on yhteiset säännöt, niin että kaikki voi leikkiä yhdessä vaikkei tunsikaan niin hyvin toisiaan... Joskus joku kysyy, miten viitsin haaskata niin paljon aikaa moiseen leikkiin, ja silloin ajattelen itsekseni: et kyllä ymmärrä mistään mitään. Koska elämä on leikkimistä(kin) varten. Uskon, että leikki ja hauskanpito puhdistavat sielun.

Tästä minä ja supernaiivi 25 v. olemme tismalleen samaa mieltä.

Supernaiivin kirjoittajan löytämät elämäntotuudet eivät silti noin yleisesti ottaen tarjonneet suuria oivalluksen tunteita. Olen kai ehtinyt näitä kysymyksiä jauhaa liian perusteellisesti jo itsekin. Loen ironisen tarkkaileva ote teki kuitenkin vaikutuksen; hän tarraa yhtä aikaa napakasti ja hellästi siihen yleisen absurdiuden sivumakuun, joka täällä tuntuu kielellä melkein päivittäin. Jos hetkeksikin pysähtyy miettimään, meissä ihmisissä on jotain todella hullunkurista. Tykkäsin älyttömästi kohdasta, jossa kirjoittaja veljensä kanssa selaa netissä jättikirjaston tietokantaa. Mitä tekee ihminen kun on pääsy lähes rajattomaan tietovarantoon? Hän tutkii montako kirjailijaa löytyy, joiden nimi on "kakka" tai muuta kivaa.

Oujeah. Se on surullista ja hassua siksi, että se on surullista.

Alkuluvun voi käydä lukemassa Hesarin sivuilta täältä. Otan silti vielä loppuun tekstinäytteen kohdasta, jossa kirjoittaja tekee lähtöä Amerikkaan:
Punnitsen hakkaa kädessäni. 
Se ei paina paljon mitään. 
Eihän minun tarvitse käyttää sitä. Tunnen oloni turvalliseksi, kun se vain on kassissani. Kun tiedän, että se on siellä. Ja mikäli minun sitten tarvitseekin hakata, niin sieltä se löytyy. 
Voin minä matkustaa ilman hakkaanikin ja sitten vaikka ostaa uuden, jos joudun pulaan. Mutta siinä on riskinsä. 
En tiedä, kuinka vahva asema Briolla on Amerikassa. Ehkei siellä ole lainkaan hakkoja. Siinä tapauksessa joutuisin lukitsemaan monet tunteet sisälleni. (s. 129)
Kuten näette, Loen teksti on nopealukuista.
Hän myös tietää milloin pitää lopettaa.
Kyllä tätä voi suositella.

Kiitos Jori. En ihan rakastunut... mutta odotukseni ylittyivät. Tykästyin.

Erlend Loe (1998). Supernaiivi. Like. Suomentanut Outi Menna. ISBN 978-952-01-0113-8.

Arvioita:
Mikko Kirjavinkeissä
By the Book -blogi
Mick Tämän luin -blogissa
Kirjahullun mietteitä -blogi

maanantai 11. kesäkuuta 2012

Syysmaa: Welman tytöistä Varjoihin

Päällimmäisenä kaunein kansi.
Anu Holopaisen Syysmaa-sarjan ensimmäinen osa, Welman tytöt, on ollut lukulistalla jo tovin. Syysmaa on nuorten fantasiaa, joka sijoittuu vahvasti patriarkaaliseen yhteiskuntaan. Pieni joukko toisinajattelevia naisia (ja miehiä) yrittää muuttaa vallitsevaa tilannetta ja elää toisin. Yhteiskuntajärjestys on myös vahvasti uskonnollinen, tosin kiinnostavasti fantastisella tavalla. Miesten ylivalta on silti Syysmaan vallitseva piirre.

Aikomukseni oli lukea koko sarja, jos avausosa sattuisi yhtään kolahtamaan. Kolahtihan se, ihan riittävästi kotitarpeiksi, joten hain lisää osia kirjastosta. Ensimmäinen osa, Welman tytöt, oli ehkä kömpelöin viidestä tähän asti ilmestyneestä osasta; Viinikauppiaasta pidin eniten. Yölaakso oli yllättävin. Viides osa, Varjoja, taas oli jännästi kaksijakoinen: sen kahdesta tarinalinjasta toinen tuntui vähän ontolta, mutta toinen todella kiehtoi ja jäi parhaiten mieleeni koko sarjasta. Sarja tummenee edetessään. Varjojen viimeiset luvut saivat kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin, varsinkin heti Al-Husseinin kirjan jälkeen... Grh!

Joudun vähän miettimään mitä Syysmaasta sanoisin, sillä sarjoista on vaikea kirjoittaa järkevästi. Myöhempien osien kuvaaminen spoilaa niin helposti ensimmäiset osat. Onneksi apu on lähellä: Kirjanurkan Kirsi, jolta sain lopullisen kimmokkeen ottaa sarjan luettavaksi, on tehnyt niin hyvän selostuksen kirjojen perussisällöstä että linkitänkin siihen (kiitos Kirsi!) ja tyydyn tässä rupattelemaan omasta lukukokemuksestani.

Viihdyin Holopaisen fantasian parissa hyvin. Takakannen kuvaus "varttuneille nuorille" sopii näemmä myös tällaisiin vähän lapsellisiksi jääneisiin aikuisiin. Toki teksti on tyylillisesti naiivia verrattuna vaikkapa Schlinkin Viikonloppuun, jota olen paennut Syysmaahan toistuvasti viime viikkoina. Mutta kirjan kanssa voi viihtyä tai olla viihtymättä tuhannesta eri syystä. Jos aikuisten kirjassa selostettaisiin tällaisella perusteellisuudella ja suoruudella mitä kukakin milloinkin tuntee tai ajattelee, ärsyyntyisin kuoliaaksi. Mutta kun hyväksyy, että sarja on vähän nuoremmille tarkoitettu, ja antaa itselleen luvan nauttia, Syysmaahan kelpaa täysi-ikäisenkin upota.

Henkilöistä ei nimittäin ole tehty liian yksinkertaisia. Tai oikeammin, henkilökuvaus antaa hahmoista yksinkertaisen ja vähän kaavamaisen käsityksen, mutta heidän muuttumisessaan ja kehittymisessään on mielekkyyttä. Vaikka yksittäiset ihmiset tuntuvat poikkileikkauksena simppeleiltä tyypeiltä minä tahansa tiettynä hetkenä, tarinan mittaan tapahtuu paljon myös sisäisesti, ei vain ulkoisesti.

Ja paljon tosiaan tapahtuu. Tarina liikkuu koko ajan, tyhjäkäyntiä on suhteellisen vähän ja sain yllättyäkin muutaman kerran. Erityisen toimivaa minusta oli Holopaisen luoman maailman ja juonen yhteispeli. Maailmaa ei selosteta kauhean pitkittyneesti. Ensimmäisen kirjan parin rasittavanpuoleisen infodumppauksen jälkeen suoranainen selittäminen on minimissään, mikä minusta on hyvä. Lukijalle jää tilaa miettiä itse.  Juoni on riittävän mutkikas pitääkseen otteessaan, olkoonkin että paljon lukenut ihminen väkisinkin arvaa yhtä ja toista jo etukäteen. Mutta Syysmaasta paljastuu välillä sen verran uutta, että mielenkiinto säilyy.

Syysmaa-kirjat pohtivat valtaa, sukupuolten välisiä eroja, vanhemmuutta ja rakkautta. Onneksi nimenomaan pohtivat eivätkä saarnaa. Kuvittelisin, että Syysmaa voi herättää nuoren tytön miettimään tasa-arvon kysymyksiä ja vallankäyttöä omassakin ympäristössä, mutta mistään poliittisesta tuputtamisesta ei ole kyse. Neiti A kuulema piti näistä kirjoista kun luki ne muutama vuosi sitten, ja ymmärrän kyllä miksi.

Syysmaa kattaa montakin erilaista teemaa, joista voisi kirjoittaa... ja keskeisin varmasti on sukupuolten välinen tasa-arvo... mutta jos raapustaisin tähän kaiken näistä kirjoista mieleeni juolahtavan, hämähäkit ehtisivät kutoa teihin verkkoja ennen kuin saisitte juttuni luettua. Sitä paitsi pitkällinen filosofinen pohdiskelu antaisi takuuvarmasti väärän käsityksen Syysmaasta; en halua karkoittaa potentiaalisia lukijoita paasaamalla. Poimin siis tähän vain kaksi asiaa, etten itse täysin unohtaisi mitä jäin miettimään.

Ensinnäkin uskonnollisuuden sävy. Uskonto on Syysmaassa vahvasti sidoksissa yhteiskunnalliseen ja sosiaaliseen elämään, mutta uskon kokemus tuntuu välineelliseltä, lähes maalliselta, varsinkin neljän vallassa olevan uskonhaaraan puunpalvojille. Ne ovat jotenkin enemmän poliittisia puolueita tai yhteiskuntalohkoja kuin varsinaisesti uskonnollisia liikkeitä. Institutionalisoitumisen aiheuttamaa kalkkeutumista? Villit ja piileksivät uskonhaarat taas ovat selvemmin hengellisiä(kin) luonteeltaan, mutta toisaalta esimerkiksi Villipihlahjan palvojilla on hyvin konkreettinen, käytännöllinen suhde jumaluuksiinsa. Palvotut puut todellakin antavat apua, lahjoja ja näkyjä. Tämä panikin minut miettimään, onko uskonto enää uskonto, jos siitä on kouriintuntuvia todisteita? Ja voiko ei-hierarkkinen uskonhaara mitenkään vallata elintilaa hierarkkiselta, kun ottaa huomioon ihmisen luontaisen laumasieluisuuden? Kaipaammeko aina paimenta?

Tuossa uskonnon ja yhteiskunnan yhdistelmässä on jotain, en oikein tiedä mitä... mutta kombinaatio on vallankäytön pohtimiselle hedelmällinen. Vaikkei asiaan sen ihmeemmin syventyisikään, kysymykset voivat jäädä alitajuntaan. Jos olisin tiennyt näistä kirjoista aikaisemmin, olisin luettanut ne Neideillä. Onneksi ovat löytäneet ne omin päin.

Toinen juttu: omistamisen ja rakkauden suhde. Viinikauppiaassa Yvana-tyttöseen kohdistuu kiihkeää omistushalua. Se sai miettimään, että vaikka Syysmaassa ensimmäisenä kiinnittyy huomio tavismiesten vahvasti omistavaan suhteeseen naisiinsa, eivät naisetkaan ole immuuneja halulle omistaa rakkautensa kohteen. Holopainen on mielestäni poiminut tässä kiinnostavan teemaan esille. Sen mitä rakastaa haluaa myös omistaa, ja kääntäen, sitä mitä omistaa alkaa myös rakastaa jollain kieroutuneella tavalla. Omistettu esinekin saa lisäarvoa siitä, että se on oma. Rakkauden objekti lakkaa olemasta itsenäinen ajatteleva olento; rakkaus tuntuu antavan oikeuden muokata ja kontrolloida. Etenkin äitien kohdalla tämä on vaikea dilemma! Loppujen lopuksi vanhempien kuuluukin muokata ja kontrolloida - tai sosiaalisesta elämästä ei tule mitään. Pitäisi vain tietää milloin pidätellä ja milloin päästää.

Lisään vielä lopuksi, ettei kirjasarja todellakaan ole niin kuivakka kuin jutustani voisi kuvitella. En pysähdellyt lukiessani pohtimaan syntyjä syviä vaan kääntelin sivuja nähdäkseni mitä seuraavaksi tapahtuu. Mutta selvästikin Syysmaan asetelmissa on jotain kiehtovaa, sillä jälkikäteen palailin sen teemoihin mielessäni ja Neidin kanssa keskustellessa. (Neiti A on nyt kesälomalla kotona. Oikein kehrään ilosta, kun on taas naispuolista rupatteluseuraa...)

Onneksi olen ajoittanut Syysmaa-lukemiseni hyvin; sarjan viimeinen osa on ilmestymässä heinäkuussa. Ilman muuta sekin pitää lukea.

Suosittelen ilolla näitä helppolukuisia kirjoja muillekin, lähinnä kuitenkin ehkä tyttöihmisille ikävälillä 13-17, tai kaltaisilleni vanhemmille varttuneille nuorille, joille nuortenkirjat toimivat välipaloina haastavampien opusten lomassa. Parhaimmillaan Syysmaa on ehkä silloin, kun nuori nainen on juuri alkanut miettiä mitä tarkoittaa naisena oleminen ja mitä sen tahtoo tarkoittavan omalla kohdallaan.
- Etkö ole koskaan halunnut käydä tavernassa juomassa kolpakollista ja kuuntelemassa soittajia? Etkö koskaan pyytänyt päästä isän mukaan, kun hän kävi suuriruhtinaan hovissa? Riittääkö sinulle tosiaan pelkkä raataminen täällä talossa, kun ainoa huvisi on se, että tänne tulee vieras lapsilauma tekemään vielä lisää siivottavaa? 
Marna, perinteitä vaalivan isän ja vielä tiukemman äidin kasvatti, katsoi Adairaa kuin tämä olisi alkanut lausua pahoja loitsuja. Adairasta puolestaan tuntui kuin hänet olisi viskattu väkivalloin aikuisten maailmaan, ja hänen täytyi saada mahdollisimman paljon tietoa jotta selviytyisi siellä. Hänen silmänsä olivat auenneet, eikä hän enää kyennyt sulkemaan niitä. (s. 29)
Syysmaan luettuaan muistaa, mitä meillä täällä ja tänään on. Mitä kaikilla naisilla ei ole. Silmät auki vain!

Ihan herkimmille runosieluille Syysmaa ei kenties sovi; ihmisiä kuolee, syyttömiäkin, eikä elämä todellakaan ole reilua. Varsin realistista fantasiaa siis.

Anu Holopainen. Karisto.
(2003). Welman tytöt. ISBN 951-23-4462-9.
(2004). Sisarpuut. ISBN 951-23-4578-1.
(2005). Viinikauppias. ISBN 951-23-4705-9.
(2009). Yölaakso. ISBN 951-23-5106-0.
(2011). Varjoja. ISBN 951-23-5447-4.

Arvioita en malta nyt googlettaa, sillä hyvä kirja odottaa... mutta linkitän Risingshadow'n Syysmaa-sivulle, josta pääsee näppärästi kutakin kirjaa käsitteleviin juttuihin käsiksi.

perjantai 8. kesäkuuta 2012

Olenko kirottu? Nainen, sharia ja koraani

Tämä kirja keräsi paljon kirjanmerkkejä.
Jutusta on tulossa pitkä, joten aloitetaan tärkeimmäistä: suosittelen lämpimästi tätä kirjaa kaikille, jotka ovat islamista kiinnostuneita! Enkä nyt tarkoita kääntymysmielessä; tarkoitan tärkeänä ilmiönä, johon meidän suomalaistenkin kannattaisi perehtyä. Al-Husseinin sävy on pamflettimainen mutta tämä on helppolukuinen ja kiehtova esitys tärkeästi asiasta.

Olen pitkään ollut laiskanpulskeasti utelias mitä tulee islamiin, niin paljon se on esillä ja yleensä niin kärkevässä sävyssä. Tähän saumaan Olenko kirottu? Nainen, sharia ja koraani, jonka bongasin Mari A:n blogista, on erinomainen kirja. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan pystyin tämän poleemisen tekstin jälkeen ajattelemaan avoimemmin mielin islamia. Vaikka vanhastaan muistan monissa yhteyksissä väitetyn, ettei islam itsessään ole naisvastainen uskonto, on mediasta välittyvä kuva väkisinkin toisenlainen. Kirottu antaa eväitä erottaa toisistaan islam ja hillitön, törkeä, perverssi väkivalta, jota naisiin sen nimissä kohdistetaan.

Lubna Ahmad Al-Hussein on aiemmin kirjoittanut saamastaan tuomiosta. Neljäkymmentä raipaniskua rapsahti niinkin törkeästi rikoksesta kuin housujen käyttämisestä (lisää vaikkapa Jorin blogissa). Kirottu ei keskity yksittäisiin tapauksiin vaan purkaa auki tuomion taustalla olevia "lakeja" ja niiden perusteita. Selvästikään sharia ei perustu Koraaniin vaan johonkin aivan muuhun. Sylttytehdas on vuosisatojen aikana kerättyjen Profeetan kertomusten eli hadithien kätköissä. Näitä kertomuksia alettiin laatia vasta 150 vuotta Muhammadin kuoleman jälkeen, ja ilmeisesti niiden perusteella voi todistella melkein mitä vain.

Siinä se tärkein kysymys: ihmisen laki vai Jumalan? Edellisessä on kyse vallankäytöstä, jälkimmäisessä uskosta. Kirottu kuvaa uskonnon nimissä harjoitettavaa vallankäyttöä, sen anatomiaa. Uskolla ratsasteen tehdään paljon pahaa. Etsimättä tulee mieleen Margaret Atwoodin Orjattaresi, jossa fundamentalistikristityt tulkitsevat Raamattua samaan tyyliin.

Partaniekat raivopäät tapaavat todistella uskon nimissä kaikkea sellaista, joka soveltuu heidän omaan kulttuuripiiriinsä ja omiin vietteihinsä.

Al-Husseinin perusargumentti on, että muslimi seuraa ennen kaikkea Koraania, joka on Allahista. Miksi hänen pitäisi kuunnella sudanilaista "shariaa", joka sisältää kaikenlaisia kummallisia rangaistuksia, joita ei löydy Koraanista, tai edes keskenään ristiriitaisista haditheista? Henkilökohtainen suhde Jumalaan on uskon ydin. Koraani on pyhä, eivät sen myöhempien tulkitsijoiden selitykset. Ei ole jumalanpilkkaa kyseenalaistaan ihmisten puheita.

Esimerkiksi aviorikoksesta rankaisemista kuoliaaksi kivittämällä ei löydy Koraanista vaan haditheista. Kivittämisjakeen siis kerrotaan olleen ennen Koraanissa. Jakeen katoamisen tarina sen sijaan on tallessa haditheissa. Muhammadin hautajaispäivänä hänen vaimonsa oli hajamielinen ja jätti vahingossa ulko-oven auki. Kotieläin, mahdollisesti kana tai vuohi, livahti sisään ja kävi syömässä jakeen vaimon vuoteen alta.

Pieni teologi sisälläni päättelee heti, että jos moinen suura tosiaan oli, Allah varmaan lähetti itse vuohen asialle.

Jos jätetään kotieläinten syömät Jumalan sanat sivuun ja mietitään jäljelle jääneitä, on edessä edelleen tulkitseminen. Kun Jumala on sanansa sanonut, sitä aletaan tietenkin tulkita. Tokihan tulkitsija helpoimmin päätyy sellaiseen ratkaisuun, joka parantaa hänen omaa asemaansa ja lisää hänen omaa vaikutusvaltaansa. Toukokuun Tudor-putkeni jäljiltä mietin tässä esimerkiksi Henrik VIII:a, joka epäilemättä vilpittömästi katsoi toimivansa Jumalan tahdon mukaisesti raamatuntulkinnoissaan. Se, että Jumala tahtoi samaa kuin Henrik, oli ihan luonnollista, koska Jumala oli hänet asemaansa asettanut.

Samoin varmaan tulee fanaattisten seuraajien palvomalle uskonnolliselle johtajalle sellainen olo, että hänen täytyy olla oikeassa ja toimia korkeamman johdatuksen vallassa. Kun nuo kerran kaikki kuuntelevat.

Naisetkin ovat usein valmiita tukemaan naisia alistavia ratkaisuja. Ei mikään ihme. Tarpeeksi hakattu ja alistettu ja nollattu ihminen alkaa pian itsekin uskoa ansaitsevansa kauhean kohtalon. Ehkä se on järjen puolustusmekanismi. Kenenkään sielu ei halkeamatta kestä esineeksi alistamista. On helpompi uskoa, että esinehän minä, halpatuotantoa, arvoton.

Sitä paitsi, miksei nainen olisi yhtä altis tulkitsemaan asioita vinosti kuin mieskin? Vallitseviin oloihin mukautuminen voi usein tuntua fiksulta ja oikealta. Jos turvallisinta on vaikkapa raiskattujen ruoskimisen kannattaminen, ja vastalauseista seuraisi nyrkkiä palleaan, kai siinä voi joutua kiusaukseen ulvoa sutena kuorossa ja vielä ehkä vähän lujempaa kuin muut. Helppo se on täältä nyrpistellä.

Käsi sydämellä: jos harva länsimainen yritysjohtaja pystyy myöntämään ansionsa kohtuuttomiksi suorittajaportaan ansioihin verrattuna, voimmeko odottaa, että haditheihin perustuvan sharian tulkintojen nojalla ylimaallista herruutta naisten yli nauttivat miehet pystyisivät myöntämään asemansa epäoikeudenmukaisuuden? Pystyvät kyseenalaistamaan "lait", joihin heidän asemansa perustuu?

Täytyy nostaa hattua kaikille, jotka kykenevät nousemaan kulttuurinsa yläpuolella. Ja monethan pystyvät. Muuten Euroopassakin järkättäisiin provinssirokkien asemesta yhä auto-da-fé -festareita. Kristityt ovat vuosisatojen mittaan onnistuneet tekemään omista pyhistä teksteistään yhtä kummallisia versioita kuin hadithit, joskin on todettava, ettei kirkkoisien jupinoita sentään enää 400-luvun jälkeen ole ihan varsinaisen Raamatun rinnalle nostettu. Näin sivustajakatsojana onkin hämmästeltävä, että muslimit, joilla on yksi yhtenäinen Koraani (ei useista lähteistä koottu Raamattu) ovat niin halukkaita hyväksymään Koraanin rinnalle muita pyhiksi katsottavia kirjoituksia. Eikö olisi järkevää ja älyllisesti rehellisempää ottaa vastaan se ainoan Profeetan teksti ja ignoorata myöhemmät selitykset ja selityksen selitykset?

Huh, juttuni on vaellellut sinne tänne kuin täi koiran turkissa. (Penjamin suosittelema esseen kirjoittamista käsittelevä kirja on vielä lukemattomana hyllyssä. Siihen perehdyttyäni tuotan tietenkin henkeäsalpaavan selkeitä ja loogisia esityksiä asiasta kuin asiasta!) Otetaan silti vielä yksi asia. Mietin Kirottua lukiessani mikä olisi ulospääsytie. Miten tästä äärimmäisen kierosta islamin tulkinnasta voisi kasvaa ulos ja ylös. Rehellisesti sanottuna vähän hirvittää.

On nimittäin niin, että kun rationaalisesti ajatteleva ja asioita punnitsemaan taipuvainen ihminen joutuu vastakkain fanaatikon kanssa, fanaatikko yleensä huutaa sen rauhallisemman tyypin kumoon. Fanaatikko menee pois tyytyväisenä, aitoon argumentointiin luottava menee ottamaan päänsärkylääkkeen. Tarvitaan kauhean monta argumentointiin valmista tavallista ihmistä yhtä fanaatikkoa vastaan ennen kuin maltillisempi tulkinta saa vaikutusvaltaa.

Tarvitaan myös olosuhteet, joissa riittävän moni voi, osaa, jaksaa ja uskaltaa miettiä, puhua, pohtia. Hyvinvointia. Turvallisuutta. Itseluottamusta. Lukutaitoa ja maailman avartumista, joka koulii mielen ymmärtämään vaihtoehtoisten todellisuuksien olemassaolon.

Talebanien näkökulmasta on oikeastaan hyvin järkevää vastustaa kouluja. Kyllä vaan koulutettu nainen on kaiken pahan alku ja juuri. Nytkin käy markkinointia opiskelleena mielessä, että Allahinkin olisi kannattanut tiivistää käskynsä näppärään kymmenen kappaleen pakettiin.

Tai no. Ei se ole estänyt kristittyjäkään tekemästä hillittömän hilpeitä tulkintoja Jumalan tahdosta.

Siis: tämä on hyvä kirja jos haluaa ylläpitää (tai etsiä) kosmopoliittisen sallivaa asennetta islamia kohtaan sortumatta kaikki-käy -kulttuurirelativismiin. Kerta-annos riitti silti minulle; ei tullut polttavaa halua ryhtyä itse vertailemaan Koraanin käännöksiä.

Tyydyn iloitsemaan siitä, että jossain tuolla on koulutettuja naisia (ja miehiä?), jotka tekevät rohkeaa työtä repiäkseen uskontonsa fanaatikkojen ahmankynsistä. En ole pätevä arvioimaan Al-Husseinin tulkintojen oikeellisuutta, mutta ei minun tarvitsekaan. Tärkeämpää oli muistuttaa itselleni, että islamia voi tulkita myös näin, ja oppia uutta islamin perusteista.
Koraani julistaa uskovien miesten ja uskovien naisten yhdenvertaisuutta. Koraani ilmoitettiin sellaisena aikana, että siinä määriteltiin naisten oikeudet, joita heillä ei Profeetan ajan Arabiassa ollut. 
Myöhemmin keksittiin uskonto, johon tämä yhdenvertaisuus ei kuulunut. Miksi kutsutte sitä "islamiksi"? (s. 191-192)
Lubna Ahmad Al-Hussein (2011). Olenko kirottu? Nainen, sharia ja Koraani. Minerva. Suomentanut Tommy Granholm. ISBN 978-952-492-535-8.

Arvioita:
Ritva Saario Lapin Kansassa
Mari A:n kirjablogissa

keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Myrskyn silmään


Paikkailen toukokuun yhtä laiminlyöntiä: unohdin kokonaan, että tämä Will Eisnerin sarjakuvan merkkipaaluihin kuuluva teos tuli luettua toukokuussa. Innostuin hankkimaan tämän käytettynä netistä Sallan jutun jälkeen.

Heh, pidän blogia muistaakseni mitä luen, mutta ilmeisesti seuraavaksi pitää olla lista, että muistaisin kirjoittaa blogiin mitä luen... pitääpä olla vähän tarkempi tässä kuussa luonnosteni kanssa!

Myrskyn silmään on eräänlainen kahden sukupolven sukukronikka. Se jäljittää Eisnerin oman perheen tarinaa. Kehyskertomuksessa amerikkalainen Eisner on matkalla alokasleirille vuonna 1942. Takaumissa palataan hänen lapsuuteensa ja nuoruuteensa, mutta myös hänen isänsä nuoruusvuosiin Wienissä, ensimmäistä maailmansotaa edeltäviin vuosiin. Wien nähdään Eisnerin isän kertomusten kautta.

Tämä on hieno sarjakuva monella tasolla. Ensinnäkin Eisner rakentaa hienoa psykologista kuvaa perheestään. Etenkin vanhempiensa tutkijana hän on lempeän, suorastaan hellän ironinen mutta myös viiltävästi uskottava. Vertaan mielessäni Spiegelman Mausin isää tähän Eisnerin isään (ja Maus oli minusta briljantti!) ja pakko on myöntää, että Eisner vie isäpisteet. No, Mausin teemat ovat toisin painottuneet, joten vertailu on tässä suhteessa epäreilu.

Toiseksi, juutalaisvastaisuus ja ylipäänsä "kansojen sulatusuunin" etninen aluskarva paljastuvat Eisnerin nuoruuden New Jerseyn ja Bronxin vuosissa tyylikkäästi. Juutalaisuus tai juutalaisuusvastaisuus ovat, ziljoonasta aihepiiriin liittyvästä kirjasta ja elokuvasta huolimatta, jotenkin jääneet vähän vieraiksi minulle.

(Ehkä siksi etten tietääkseni tunne yhtään juutalaista? Vasta Etelä-Pohjanmaalle muutettuani tutustuin kulttuuriin, jossa on oikein ja asiallista kysyä suoraan ja tarpeen vaatiessa toistuvasti mistä joku on kotoisin ja kenen sukua... Eipä minulle olisi vaikkapa opiskeluaikoinani juolahtanut pieneen mieleenkään udella kenenkään kaverin tai tuttavan sukujuuria.

Mutta Eisner onnistui asettamaan juutalaisten sosiaalisen dissauksen minullekin ymmärrettävään kontekstiin. Tunnistan muinaisilta vaihto-oppilasajoilta taipumuksen luokitella ihmisiä eurooppalaisen alkuperämaan perusteella kolmanteen ja neljänteen polveen, sillä se hämmensi minua suomalaisteininä. Miten poikakaverini Mikey voi olla portugalilainen kun hän asuu kadun toisella puolella täällä Adamsvillessa ja on syntynyt USA:ssa? No mutta tietenkin, hänen isänsä ja äitinsä vanhemmat ovat Portugalista lähtöisin! Ja katolilaisia! Kyllä ne tiedetään...)

Eisner on aina juutalainen; tulee aina olemaan. Halusi hän tai ei, se piirre leimaa muiden suhtautumista häneen ja hänen suhtautumistaan muihin, silloinkin kun häntä ei edes juutalaiseksi tiedetä.

Kolmanneksi ansioksi täytyy nostaa albumin kerronnallinen raikkaus ja hieno piirrosjälki. Eisner tekee yksinkertaista ja selkää kuvaa, joka ei väsytä tai vie liiaksi huomiota tarinasta, mutta josta tuntuu löytyvän jotain katsottavaa uudestaankin lukiessa. (Kyllä: tämä oli niitä albumeita, jotka lukee kaksi tai kolme kertaa peräkkäin. Yhdellä kerralla pitää saada tietää mitä tapahtui, toisella kerralla voi keskittyä kuviin paremmin.)

Neljänneksi sanon lyhyesti: huumori on vähäeleistä ja toimivaa.

Teos on nyt reilut parikymmentä vuotta vanha, ja Eisnerin mallia sarjakuvaromaanin saralla on seurannut vuosien mittaan moni. Mutta ainakin tämä teos on kestänyt aikaa erittäin hyvin.

Päätän juttuni kerrankin oikein isoon kuvaan, jotta saan demottua mitä tarkoitan... Tässä alla olevassa kuvassa Eisner on siis matkalla sotaan ja muistelee mennyttä. Tavallaan tässä on vain yksi ruutu, mutta tavallaan viisi; Eisner on kuvassa kahdesti, hänen isänsä kolmesti ja äitinsä neljästi.


Ainoa valituksen aiheeni on oikeastaan, että tarina olisi saanut olla vielä pidempi. Ei ihme että on olemassa "Eisner Award" - jonka on voittanut mm. Fables!

Toivottavasti saan joskus käsiini Eisnerin Contract with God -sarjakuvaromaanin.

Will Eisner (1991). Myrskyn silmään. Jalava. Suomentanut Soile Kaukoranta, tekstannut Jari Rasi.

Arvioita:
Enpäs laitakaan arvioita vaan linkitän tähän Jussi Karjalaisen Hesarissa ilmestyneeseen muistokirjoitukseen.

tiistai 5. kesäkuuta 2012

Koko kadun kasvatti

Kuva/pakkaus: WSOY/Kai Toivonen
Maeve Binchyn Koko kadun kasvatti on kertomus irlantilaisyhteisöstä, joka huolehtii joukolla alkoholisti-Noelin ja hänen tyttärensä Frankien pärjäämisestä. Frankien kuolemansairas äiti ei kestä synnytystä, ja Noelista, joka ei muutamaa viikkoa aikaisemmin vauvasta tiennytkään, tulee yllättäen yksinhuoltajaisä. Mutta St Jarlath's Crescentin yhteisö ei anna varpusenkaan pudota, pikkuisesta Frankiesta puhumattakaan. Varovaisuuteen onkin syytä. Tiukkahuulinen sosiaalityöntekijä Moira on päättänyt järjestää Frankien elämästä normaalimman perheidyllin. Hän vaanii joka kulman takana.

Kasvatin ystävyyssinfonian kapellimesterina häärii Noelin amerikanserkku Emily, jonka vastustamaton, ystävällinen ja järkevä tarmo pitää asiat liikkeessä. Kukkalaatikoita, pyhimysten patsaita, uusia ravintoloita, sydänpoliklinikka ja pubeja. Ja paljon, paljon hyvyyttä, jonka avulla selvitään elämän ahdistavista käänteistä.

Okei - luulen että nyt yllätän teidät. Minä nimittäin tykkäsin tästä, ainakin näin äänikirjana. Piti oikein erikseen kirjoittaa tästä, koska näin valoisaa kirjaa en ole vähään aikaan lukenut. Kaikki kuolemantapauksetkin suorastaan kääriytyivät vaaleanpunaisenkukertavaan rihmastoon Kasvatissa ja alkoivat hehkua himmeää valoa. Jokaista pahiksia alkoi ennemmin tai myöhemmin sääliä, koska selvästikin he olivat jollain tavalla onnettomia.

Kieli oli kieltämättä paikoin aika tönkköä, mutta niitä Nora Robertsin äänikirjassa kestämättömiä adjektiivikliseitä tässä ei ollut rasitteeksi asti. Juoni oli vähän pöljä mutta ei tylsä. Tykkäsin levy levyltä henkilöistä enemmän. Syytän Erjan Mantoa, jonka luenta oli erinomainen. Syytän myös olosuhteita: väsyneenä on mukava solahtaa tällaisen hempeän hömpäntapaisen virtaan.

Sitä tämä oli, kyläyhteisöhömppää kaupunkimiljöössä. Vai kuuluuko hömpässä aina olla yksi suuri rakkaustarina? Tässä se suuri rakkaustarina oli kyllä miehen ja hänen vauvansa välinen...

Helppoa ja lämminhenkistä viidettä.

Maeve Binchy (2011). Koko kadun kasvatti. WSOY:n äänikirja. Suomentanut Eva Siikarla. Lukija Erja Manto. ISBN 978-951-0-38290-5.

Arvioita:
Irja Kirjavinkeissä
Norkku Nenä kirjassa -blogissa
Carmelita Kirjava hylly -blogissa





sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Aleksanterin opettaja

Kuva/kansi: Avain/Satu Kontinen
Aleksanterin opettaja on ollut mielessä epämääräisesti viime lokakuusta alkaen. Kustantamo Avain näet järkkäsi Helsingin kirjamessuilla kirjabloggaajille tilaisuuden tavata kahta kirjailijaa, joista Annabel Lyon oli toinen. Lyon kertoi mukavasti kirjansa syntyprosessista ja siitä mikä häntä aiheessa kiehtoi. En kumminkaan heti lisännyt Opettajaa lukulistalleni, sillä raahasin tuossa vaiheessa jo noin kahdeksaa kiloa kirjoja. "Ne seurasi mua kotiin"?

Työnsin siis Lyonin esikoisen luen-kun-tulee-vastaan -kategoriaan.  Nyt tuli vastaan.

Aleksanterin opettaja kertoo Aristoteleesta. Mies on eittämättä yksi länsimaisen tieteen kovia nimiä, ehkä jopa kaikista suurin, varmasti laaja-alaisin. Kannattaa lukea vähintään Wikipedian kuvaus ja ottaa hetkeksi lakki päästä tällaisen uranuurtajan muistolle. Keskiajalla Aristoteles oli suuri auktoriteetti, johon kirkonisät tukeutuivat estoitta. Vaikka Aristoteles tavallaan meni renesanssin myötä pois muodista kokeellisemman luonnontieteen vallatessa alaa, hänen vaikutuksensa kulttuuriin ja filosofiaan on mittaamattoman suuri. Lukutoukat muistanevat erään Aristoteleen teoksen roolin Umberto Econ Ruusun nimessä; minusta mielenkiintoinen esimerkki auktoriteettiuskosta monessakin mielessä!

Lyon on perehtynyt aiheeseensa huolella. Tässä kirjassa Aristoteles on enemmän opettaja ja perheenisä kuin tieteen suuri nimi. Opettaja keskittyy Aristoteleen vuosiin Aleksanterin ja hänen isänsä Filippoksen hovissa, vaikka takaumin palataan myös filosofin nuoruuteen. (Platon tekee kameoroolin.)

Tarinan keskeiset inhimilliset jännitteet ovat kuitenkin tapahtumahetkessä. Aristoteleen ja Aleksanterin sekä muiden Makedonian valtaapitävien välinen suhde, ja suhteessa peilautuva älyn ja vallan leikki, kiinnostavat väkisinkin. Aristoteles pelkää ja rakastaa ja ihailee ja halveksuu Aleksanteria, kaikkea yhtä aikaa, eikä Aleksanterikaan ole yksinkertainen henkilö.

Otetaanpa ote tämän kaksikon keskustelusta, joka oikeastaan demonstroi koko asetelmaa... Tässä kohtauksessa Aristoteles yrittää nyhtää oppilaaltaan kommenttia Homeroksesta.
[--] Sanotaanko näin: onko tuo kertomus sinusta komedia vai tragedia?" 
Hän ojentaa taas käsiään ja heiluttaa niitä vuoroin ylös ja alas. 
"No, täytyyhän sen olla jompikumpi", sanoin. 
Hän kohauttaa olkapäitään. 
"Etkö sinä pitänyt siitä lainkaan?" 
"Lopulta", hän sanoo. "Viimeinkin kysymys, johon et ole miettinyt vastausta valmiiksi. [--] (s. 159)
Aristoteles lajittelee, organisoi, järjestelee ilmiöitä sääntöjen mukaan. Arvaamaton Aleksanteri määrittelee ongelman uudestaan. Tärkeämpää kuin luokitella tarinoita on voittaa, tässä tapauksessa voittaa opettaja nokkeluudessa.

Varsinainen juju tässä kirjassa on silti Aristoteleen oma, monimutkainen ja häilyvä persoonallisuus kaikkine ristiriitaisuuksineen. On hienoa, että Aristoteleen elämän naisillakin on kunnollinen rooli; se tekee Aristoteleestä kokonaisemman, vaikka osa vähän päälleliimatun oloisista osista kirjassa liittyikin juuri naisiin. Olisin myös tullut toimeen vähemmällä lapsuusmuistelulla; pääteemat ovat tässä niin hienoja, että ne olisivat olleet vielä enemmän edukseen, jos niihin olisi keskitytty tiukemmin.

Pidin kovasti siitä, miten kirjailija on ujuttanut mukaan aristoteelisen maailmankuvan elementtejä tekemättä niistä liian hallitsevia. Aristoteles ei mielessään jauha tutkimuksistaan loputtomiin vaan puhuu ja ajattelee kuin kuka tahansa älykäs ihminen; hän on tässä ja nyt, suunnittelee ja selviytyy, ihmettelee ja pohtii, löytää ympäriltään oivalluksia.

Tämän jälkeen tekisi mieli lukea Aristoteleen elämäkerta! Valitettavasti hyllystä löytyy vain Aleksanterin, eikä sitä tee mieli lukea uudestaan. Aleksanteri Suuresta on vaikea pitää edes yhden lukukerran jälkeen; säilytän mieluummin Lyonin välittämän mielikuvan olosuhteidensa ja oman persoonansa ahdistamasta nuorukaisesta tällä erää.

Tarina on myös rakennettu taidokkaasti. Vaikka Aristoteleen kohdalla olisin ehkä pitänyt enemmän suorasta kronologisesta juonenkuljetuksesta, tämäkin toimi hyvin. Minusta Lyon on melkein Mantelin tasoisesti tehnyt nykyaikaisen romaanin historialliseen miljööseen. Sävyissä on paljon samaa, vaikka Mantelin Cromwell-kirjat ovat tajunnanvirtamaisempia ja haastavampaa luettavaa. Kun ottaa huomioon miten haastavia aiheita ovat niin Aristoteles kuin Aleksanterikin, huikea saavutus.

Suosittelen historiallisten romaanien ystäville, ainakin niille, joita ei haittaa henkilöiden ja kielen modernius. Ja heille suosittelenkin aika painokkaasti. Toivottavasti Lyonin seuraavakin suomennetaan. Siinä on kuulema nainen pääosassa.

Annabel Lyon (2011). Aleksanterin opettaja. Avain. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. ISBN 978-951-692-872-5.

Arvioita:
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Marjis Kirjamielellä-blogissa
Jori Kaiken voi lukea -blogissa
Salla Lukupäiväkirjassaan
Katja Lumiomena-blogissa