Hilja Valtonen: Rakas Vihtori

Kuukauden kooste saa odottaa huomiseen; tänään on pakko rupatella Rakkaasta Vihtorista, sen verran kiinnostava tapaus tämä Hilja Valtosen romaani on. Varmaan kaikki muut kuuluisan Vihtorin tuntevatkin, mutta minäpä en ollut kirjaa lukenut tai elokuvaa nähnyt. Hyvä että edes nyt! Rakas Vihtori suorastaan kuuluu yleissivistykseen – onhan se näemmä onnistunut muuttamaan erisnimen adjektiivintapaiseksi. Vai tarkoittiko vihtori tätä jo ennen Hilja Valtosta? 

Itse keksin koko kirjailijan Hilja Valtosen vasta muutama vuosi sitten, blogitaipaleeni alkupäässä, muistaakseni Sallan kehujen perusteella. Niin perinpohjaisesti oli nuorena lukemiseni keskittynyt spefiin ja dekkareihin, että tämä suuri suomalainen piti erikseen löytää. 

Ei se mitään – luulen että saan Valtosen kirjoista enemmän ja erilaista hupia nyt kuin teininä olisin saanut. Ja ajan kuluessahan nämä ovat yhä enemmän ja enemmän “historiallisia” romaaneja, loistavaa aikojen ja tapojen kuvausta. 

Valtosen romaaneihin en ole vielä kertaakaan pettynyt, ja se on paljon sanottu se. Ehkä vielä hienompaa: jokainen niistä on onnistunut yllättämään jollain piirteellään.

Rakas Vihtori näyttää aluksi kertovan suutarimestari Aukusti Kykkäsestä ja hänen pitkästä ja komeasta Loviisa-vaimostaan, jolla oli talollisiakin kosijainsa joukossa. Avioliitto ei kyläläisten epäilyistä huolimatta syntynyt pakosta, sillä ensimmäistä lasta odotettiin kymmenen kuukautta. Rakas Vihtori keskittyy silti viimeiseen lapsukaiseen, pitkälettiseen Kykkäsen Kerttuun. Nokkela ja kaunis Kerttu keräilee kosijoita ja hänen ystävänsä Terttu odottaa tosirakkautta. Ja kuinkas sitten kävikään? 

(Äh. Tämän kirjan herättämistä ajatuksista en voi kirjoittaa spoilaamatta juonta. Lopeta siis lukeminen tähän jos et jo tiedä mitä tapahtuu.) 

Vaikka miehiä on tarjolla siellä ja täällä, Kerttu sortuu loppujen lopuksi naimaan lapsuuden kylästä tutun Vihtori "Viku" Lumbergin, entisen kiusankappaleen ja nykyisen hurmurin. Mutta hurmuri on myös huijari, salaviekas koijari, joka menee aina siitä mistä aita on matalin, eikä pane sanan pitämiselle paljonkaan painoa. Taisit, opettaja-parka, ottaa itsellesi elätti-revon, toteaa kylällä vaari, ja niinhän siinä on käynyt. Mutta Kerttu oli keittänyt omin päin soppansa, omin neuvoin hän sai sen syödä. 

Opettajaksi kouluttautunut Kerttu saa paiskia rajusti töitä ja käyttää kaiken nokkeluutensa selvitäkseen miehensä veloista. Elämä Vihtorin kanssa kasvattaa Kertusta äitinsä veroisen tekijänaisen, joka pääsee lopulta jopa eduskuntaan. 

Vihtori herätti miettimään, miten ja mikä on muuttunut naisten ja miesten välillä. Kerttu toteaa (50-luvulla?), että avioliitto ei purkautunut yhtä helposti kuin kihlaus. Siinä asiassa ajat ovat nyt totisesti toiset. Yhteinen lapsikatras on edelleen vahva side, mutta yleinen mielipide ei varsinaisesti tuomitse eroa edes lapsiperheissä. Sen sijaan kuvittelisin, että työ on yhä miehen kunnia, ja nykyään taitaa olla naisenkin. Odotamme ja oletamme, että kumpikin puoliso yrittää yhteistä kelkkaa kiskoa, tavalla tai toisella. 

Mutta entäs ne tunteet? Kerttu rakastaa Vihtoria alussa tavalla, jota voi kuvata romanttiseksi rakkaudeksi. Lopussakin on rakkautta, mutta se on illuusiotonta, velvollisuudentuntoista, jopa äidillistä sävyltään, niin selviä ovat jo Kertulle miehen luonteen ja älyn heikkoudet. Kerttu ikään kuin ottaa käytännön vastuun miehen luonteesta ja teoista. Vihtori itse ulkoistaa kepeästi virheensä. Huijari hän on ollut vain rakkaudesta Kerttuun, tehdäkseen häneen vaikutuksen, ja toisia naisia vokotellut vain siksi, että hän on mies ja hänessä on siksi outoja voimia, joita hän ei voi itse hallita. 

Kerttu ei selitystä niele (duh!) mutta selityksillä ei olekaan merkitystä. Kerttu kun näet itse ottaa niin perinpohjaisesti vastuun omista päätöksistään, että pitää miehen kun on mokoman valinnut. Jokin katkera sivumaku on silti Kertun lausahduksessa kun hän sanoo tuskinpa mies vaihtaen parantuisi. Romantiikka on pettänyt Kertun; hän ei enää uskova aikuisia miehiä olevankaan. Onneksi Kerttu on itse aikuinen kahdenkin edestä. Vahvan naisen ja heikon miehen kontrasti tässä on kiehtovaa. 

Valtosen kirjallisuudesta puhutaan usein kuin se olisi romanttista… mutta kirja kirjalta epäilen yhä enemmän, että romansseja nämä eivät ole. Rakas Vihtori oli taas kerran mainiosti särmikäs ihmissuhderomaani ilman haihattelun häivääkään. Onneksi rouvan tuotanto on laaja; vielä pitkään löytyy uutta luettavaa. 

Hilja Valtonen (1950). Rakas Vihtori. Otava.

Arvioita:

Ei tipu. Kännykän nettiyhteydellä ei kuulkaas korvessa googletella.

Fred Vargas: Painu tiehesi ja pysy poissa

Kuva: Gummerus

Ihmeelliset ovat kirjojen tiet. Tai ehkä tässä tapauksessa pitäisi sanoa: lukutoukkien poukkoilevat polut ne vasta kummallisia ovatkin, eikä muistissakaan ole kehumista kuten seuraavasta selostuksesta huomaatte.

Ostin tämän Fred Vargasin kirjan jostain alennusmyynnistä joskus ajanlaskumme alussa, koska muistin jonkun sitä koskevan keskustelunpätkän: joku kirjabloggaaja kyseli muilta että mistäköhän kirjasta mahtaa löytyä kohtaus, jossa joku työntää takapuolensa ulos auton ikkunasta ja tekee vauhdissa tarpeensa. Kukaan ei tiennyt mutta hyvänä arvauksena ehdotettiin Fred Vargasia. Luonnollisesti kiinnostuin. Kuulosti lähes Arto Salmiselta.

Joten kun Painu tiehesi ja pysy poissa tuli jossain alessa vastaan kuudella eurolla ja nimi kuulosti hyvältä ja kansikin oli tyylikäs, ostin kirjan ja unohdin sen hyllyyn ja hämähäkit kutoivat seittejä sen ympärille. Mutta viime viikolla uusi työkaveri osoittautuikin maankuuluksi dekkarispesialistiksi ja, kun tiukkasin hänen ulkomaisia nykysuosikkejaan, nimesi yhtenä Fred Vargasin.

Siihen sanoin viisaasti ai jaha, pitääpä lukea kun hyllystäkin löytyy, ja ajattelin typerästi ai niin, Vargas kirjoittaa dekkareita! Olin tuupannut kirjan hyllyyn edes lukematta takakantta ja onnellisesti unohtanut kaiken kirjailijasta koskaan kuulemani...

Nyt piti kaivaa Painu tiehesi esiin ja lukea se oitis.

Kannatti. Harmittaa että odotin näin kauan. Painu tiehesi on vallan erinomainen ja eriskummallinen dekkari. Intuitiivinen ylikomisario Adamsberg on ainakin yksi erikoisimmista etsivistä, joihin muistan törmänneeni. Vain Dirk Gently* taitaa olla oudompi. Adamsberg on kuitenkin holistista etsivä Gentlyä inhimillisempi ja hänen tutkimansa rikos jossain määrin realistisempi. Jossain määrin. Kovin jokapäiväisenä ei voi pitää murhaa, josta ilmoitetaan ennakkoon julkisesti luettavaksi toimitetuin kirjasitaatein, tai murhaa, jonka suorittamiseen tarvitaan kirppuja kirjekuoressa, satoihin oviin maalatuista nelosista puhumattakaan. Upouuden murharyhmän johtoon nimitetty Adamsberg ryhtyy tutkimaan tapausta ennen kuin kukaan edes kuolee, kollegansa Danglardin ärtymykseksi.

Painu tiehesi ja pysy poissa ei viettele juonellaan; olen totta vie lukenut sekä mutkikkaampia että tehokkaampia jännäreitä.** Ei, Vargasin vahvuus on kerronnan tenhossa ja herkullisesti kutkuttavissa hahmoissa. Kysymys syyllisestä on lukijalle lähes sivuseikka, sillä Vargas viipyilee niin kiehtovilla sivupoluilla. Itse olin koukussa heti ensimetreiltä, osapuilleen tässä:

Joss ei pitänyt tapausta mitenkään ihmeellisenä. Hän oli oppinut jo kauan sitten, että esineillä oli oma salainen, vaarallinen elämänsä. Jos hänen bretagnelaisen merimiehen muistiinsa oli luottamista, oli vain joitakin laivalaitteita jotka eivät koskaan olleet käyttäytyneet hyökkäävästi häntä kohtaan, mutta muuten esineiden maailma oli todistettavasti ladattu täyteen ihmisen härnäämiseen tarkoitettua energiaa. Pienikin käsittelyvirhe, jonka ansiosta esine pystyi anastamaan edes rahtusen vapautta, johti vääjäämättä asteeltaan vaihtelevien kummallisten kommelluksien ketjuun, pienestä kiusasta todelliseen tragediaan. [--] Tällä tavoin, orjan asemansa herättämän täysin ymmärrettävän kostonhimon voimasta, esineet psytyivät vuorostaan lyhyiksi mutta sitäkin intensiivisemmiksi hetkiksi alistamaan ihmisen aavemaiseen valtaansa, pakottamaan ihmisen vääntyilemään ja ryömiään kuin koira, naisia ja lapsia säästämättä. [--] (s. 4-5)

Tässä Vargasin varsin epätodennäköisessä dekkarissa on tuhat tällaista pientä tehokasta koukkua. Ne saivat ainakin minut nätisti nalkkiin. Ilman niitäkin olisin luultavasti tyytyväinen, sillä Vargasin henkilöhahmoissa on sellaista aavistuksellista absurdiutta, joka kaikessa kummallisuudessaankin tuntuu hyvin todelliselta ja inhimilliseltä. Paikoin on kuin Murakamia lukisi, paitsi että kissat eivät puhu ja tämä on dekkari. Siis noin kuusi piirua Kafkasta realistiseen ja kaksitoista piirua genreen.

Pidin myös kielestä. Olen päässyt vuosien mittaan tottumaan englantiin ja englannista käännettyyn suomeen niin perusteellisesti, että muista kielistä tehdyt hyvät käännökset tuntuvat väkisinkin raikkaasti erilaisilta vieraine puheenparsineen ja rehevine rytmeineen.

Mukava huomata, että Vargasilta on suomennettu ainakin kolme muutakin kirjaa. Kyllä nekin on luettava. Olen nyt auttamatta heikkona hankalaan Adamsbergiin.

Fred Vargas (2005, alkuperäinen 2001). Painu tiehesi ja pysy poissa. Gummerus. Suomentanut Marja Luoma. 951-20-6506-1.

Arvioita:
Satu Luetuissaan kuvaili tunnelmaa "vinoutuneen leppoisaksi" - allekirjoitan!
Mia Kolmannella linjalla piti tahtia verkkaisena.

*Douglas Adams: Dirk Gently's Holistic Detective Agency ja The Long Dark Tea-Time of the Soul.
** Arvasin syyllisen noin 50 sivua ennen loppua eli varmaan noin 100 sivua sen jälkeen kun norminäppärä dekkarinlukija yleensä arvaa.

J. Pekka Mäkelä: Alshain

Kuva: Like

Luin Finnconin yhteydessä J. Pekka Mäkelän uusimman. Alas palaa vuonna 2006 julkaistun Alshainin maisemiin. Se osui ja upposin niin hyvin, että piti kaivaa kiireesti esiin hyllyssäni piileksivä Alshain ja lukea se uudestaan. Tässä välissä tosin eksyin muutaman muun kirjan pariin... mutta nyt sain uusintakierrokseni Alshainin planeetalla loppuun.

Alas osoitti, että Alshainin juonenkäänteet olivat minulta tehokkaasti unohtuneet. Kirjan mittaan ne palasivat vähitellen mieleen. Näkökulmahenkilön vaihtuessa aina huomasin hetken päästä hämärästi aavistavani, miten kenellekin käy. Tietty tuttuus ei kuitenkaan ollut pahasta; Alas oli tuoreena mielessä, joten sain ekstrahupia pongaillessani tarinoiden yhtymäkohtia.

Alshainin planeetta kiertää hiljalleen kuolevaa aurinkoa. Entinen jääplaneetta on aurinkonsa kuumentuessa muuttunut meren maailmaksi. Ihmiselle asuttavaa aluetta on vain vähän, mutta tulokkaat ovat tehneet olonsa niin mukavaksi kuin voivat. Planeetan biosfääri ei maan kasveja kelpuuta, ja merta Alshainin asukkaat karttavat. Rannalla oleskelusta näyttävät nauttivan vain Maasta muuttaneet, ennen kuin oppivat tavoille.

Kertoja vaihtuu kirjan mittaan. Leon on lähtenyt onnettoman avioliiton jälkeen etsimään uutta elämää uudelta planeetalta, jonka valtauskonto on horjumaton usko markkinatalouteen. Vieras ympäristö hiertää, mutta vähitellen hän tottuu ja oppii ja tutustuu, jättää omankin jälkensä hiekkaan. Vera tuskailee ylitsepääsemättömässä tunneansassa, vammautuneen kihlatun tragedian rikkomana. Vanha Lang lähtee etsimään mereltä jotain, tietämättä itsekään oikein mitä; kenties kadonnutta nuoruuttaan. Turvallisuuspalvelun Eer Oejang etsii syyllisiä kollegoidensa murhaan ja kohtaa menneisyytensä. Nuori Kaishe opiskelee merentutkimusta vedenalaisella asemalla.

Ihmisten polut kohtaavat, risteävät, eroavat uudelleen ja kohtaavat taas. Elämät ja kuolemat osuvat toisiinsa. Taustalla soi meren loputon ääni, jossa jotkut kuulevat jotain enemmänkin.

Mäkelä on koonnut näissä kahdessa kirjassa älykkään palapelin, jonka kanssa riittää askarreltavaa. Mitään emotionaalista sähköiskua Alshain ei minulle antanut, mutta pidin kovasti sen tarina-arkkitehtuurista. Kaikki liittyy kaikkeen, tai ainakin melkein. Sekä Alshain että Alas viihdyttävät, vaikka juonen ns. suuri arvoitus selviää kummasta vain, sillä kertojaratkaisu säilyttää arvoituksellisuuden tunnun ja tunnelman.

On myös kiinnostavaa nähdä hahmot yksi kerrallaan uusista näkökulmista: Leon on sisältä sekä erilainen että samanlainen kuin Veran näkökulmasta ja niin edelleen. Vierautta ei ole vain lajien kohtaamisessa.

[--] Minä olen omalla pienelläni tavallani nyt osa sitä ulkopuolista uhkaa. Minua voidaan käyttää hyväksi. Avullani voidaan todistaa, miten vaarallisia toisenlaiset ovat. Vaikka en ole kovinkaan toisenlainen olemukseltani enkä ajattelultani. Mutta eihän täällä toisenlaisempiakaan ole. Heidän on siis käytettävä minua. (s. 58)

Alas ja Alshain toimivat hienosti yhteen. Jos lukee yhden, kannattaa lukea toinenkin.

Nyt ei auta kuin odottaa seuraavaa osaa.

J. Pekka Mäkelä (2006). Alshain. Like. 952-471-709-3.

Arvioita:
Tiina Raevaara Kiiltomadossa meinasi turtua Leonin sisäisiin monologeihin.
Mikko Kirjavinkeistä pitää kerrontaratkaisusta.
Shimo Routakodossa sai tästä parhaat sense-of-wonderit sitten Kvanttivarkaan.
Bonuksena linkki kirjailijan Alshain-sivulle.

Marja Björk: Poika

Kuva/kansi: Like/Tommi Tukiainen

Marja Björkin Posliini, Puuma ja Prole ovat kaikki olleet hyviä lukukokemuksia tavalla tai toisella, joten ilman muuta olin kiinnostunut myös kirjailijan uusimmasta. Sain kappaleen kirjaa Jorilta Kaiken voi lukea -blogista (kiitos!).

Poika kertoo pojasta, joka ei ole poika vaikka onkin. Marion, Makke, tietää itsestäänselvästi olevansa poika, mutta muut eivät aina ymmärrä sitä. Äiti haluaisi Maken luistelevan kaunoilla ja käyttävän hametta, edes joskus, ja ottavan mallia tytöistä, mutta ei siitä mitään tule. Poikana Makke on oma itsensä. Eikä sen tyttöystävänkään kanssa ole mitään lesbosuhdetta, kun toinen kerran on poika. Sanat ja mallit omalle minuudelle puuttuvat.

Tiesin, että tytöille kasvaisi kohta tissit, mutta en osannut ajatella, että ne kasvaisivat myös minulle. Ajattelin, että en ollut niin tyttö, vaan jäisin väliin. Kuitenkin tissit alkoivat olla kipeät, etenkin yöllä tai jos ne sattuivat johonkin tai joku vaikka vahingossa tönäisi tai itse kosketin varomattomasti. Olin kauhuissani kun ne rupesivat nöpöttämään. (s. 53)

Björk on tässä kirjoittanut auki oman perheensä kokemuksia. Jotenkin kirjasta tulee sellainen olo, että se on yritys ymmärtää itselle vaikeaa ja tärkeää asiaa, sellaista joka on lähellä ja kaukana yhtä aikaa. Maken kertojaäänessä on taaksepäin katsomisen tuntu; siinä enemmänkin kerrotaan miltä jokin tuntui joskus kuin tunnetaan nyt. Tai en tiedä - ehkä ongelma on vain siinä, että en osaa eläytyä kertojaan. Siinä missä Posliini ja Prole tulivat minulle iholle, Poika jäi vähän etäiseksi. Silti se on potentiaalisesti vahva lukukokemus: helposti lähestyttävä tarina vaikeasti aiheesta. Björk kirjoittaa sellaista yksinkertaista mutta ilmaisuvoimasta tekstiä, joka ei itsessään muodosta muuria henkilöiden ja lukijan väliin.

Perheen tarinana Poika on mukavan vähäeleinen ja toimiva. Äidin kasvu ja persoonallisuus tulevat esille mutta eivät hallitse kumminkaan kuvaa. Plussaa myös siitä, että Poika onnistuu välittämään identiteetin vastaansanomattomuuden hyvin. Kyse ei ole Maken valinnasta. Hän on sellainen kuin on. Tuska tulee ympäristön oletuksista ja odotuksista, ei minuudesta itsestään. Makke on transsukupuolinen. Paitsi että en ole. Minä olen mies.

Minua Poika ei varsinaisesti hurmannut, ei siinä mielessä että olisin sitä vereslihalla lukenut, mutta jätti kumminkin sellaisen fiiliksen, että tämäkin kirja kannatti lukea. Kolahtaa varmaan kovemmin lukijalle, jolle aihepiiri on uusi tai kipeä. Björkiä seuraan jatkossakin.

Marja Björk (2013). Poika. Like. 978-952-01-0898-4.

Arvioita:
Eija Komu Keskisuomalaisessa piti tiivistä ja tehokasta kerrontaa tarkoituksenmukaisena.
Jenni Koko lailla kirjallisesti -blogista piti Poikaa hyvin inhimillisenä tarinana.
Anni Valtonen Hesarissa arvioi yhden asian romaaniksi ja tärkeäksi puheenvuoroksi.

Kaari Utrio: Seuraneiti

Kuva/kansi: Amanita/Lauri Linnilä

Ensin ennakkovaroitus. Paljon on puhuttu arvostelukappaleiden korruptoivasta vaikutuksesta kirjabloggaajien pieniin herkkiin mieliin, mutta kyllä ainakin meikäläisen kohdalla kannattaisi olla enemmän huolissaan yksinkertaisesti fanituksesta. Jotkut kirjailijat vain kuuluvat sielunkirjastooni pysyvästi. En voi pokkana väittää lukevani heidän teoksiaan samalla tavalla kuin muiden. Ihminenhän tunnetusti etsii uudesta aineistosta lähinnä vahvistusta omille käsityksilleen. Näin käy myös kirjailijoiden kanssa. Kun saan käsiini uuden Stephen Kingin tai Kaari Utrion, ennakko-odotus hyvästä lukukokemuksesta on niin vahva, että kirjan täytyy osapuilleen purra ja raapia ennen kuin suostun sitä epäilemään.

Tämä ei purrut eikä raapinut. Ostin perjantaina; kipitin kotiin kihertäen ja kassia halaten kuin vähämielinen ainakin; luin kerralla kuten taudinkuvaan kuuluu.

Sävyisä kappalaisentytär Linda Melin Ylä-Savosta on tottunut pieniin piireihin, kotipitäjään ja korkeintaan Kajaaniin. Omilla nurkilla on turvallista ja tuttua. Mutta kun sukulaisrouva kutsuu seuraneidikseen Helsinkiin, ei auta kuin lähteä tavoittelemaan kaikkien säätyläisneitien graalin maljaa, sopivaa avioliittoa riittävän varakkaan miehen kanssa. Kauniin ja köyhän tytön on tehtävä osuutensa perheen hyväksi, tai kuten Kelhon patruuna sanailee: verraton kaunotar on perheelle etu, vaikkakin vaikeasti realisoitava.

Innokkaimmat kosiomiehet taitavat silti olla jo matkalla mukana: tukkukauppias Claes Carleson ja senaatin sihteeri Victor Waldau ovat kumpikin erämaan ruusun lumoissa. Toinen on maailmaa nähnyt ja kokenut käytännön mies, toinen todellisen valtioneuvoksen poika ja seurapiirien lemmikki. Hyvävaraisen puolison etsiminen on siis lupaavalla alulla ennen kuin on edes Helsinkiin ehditty, mutta miten käy kokemattoman Lindan pääkaupungin seuraelämän mahdottomissa kiemuroissa?

Nyt kun innokkaimmasta lukemisesta on pari päivää, voin arvioida Seuraneitiä ehkä vähän harkitsevaisemmin. Pidin tarkasta ajankuvasta, niin kuin yleensäkin pidän Utrion kirjoissa, ja kepeästä komiikasta, joka syntyy vanhalla tapakulttuurilla leikittelystä. Melkein alkaa tehdä mieleni lukea 2200-luvulla meidän päivistämme kirjoitettavia historiallisia romaaneja...

Myös kirjan juoni on pätevää työtä, ja jos yksityiskohtaista kuvailua vähemmän keskeisten henkilöiden kohdalla onkin hieman runsaasti, se ei hyydytä menoa niin kuin joskus käy. Lindan luonteenkuvaus on ovelaa; hänestä ei saa heti selvää. Tuli mieleeni Saippuaprinsessan Ulrika, joka samaten käy vähitellen tutummaksi tarinan myötä.

Samoin kuin Oppineessa neidissä, tässäkin kirjassa katsastetaan 1800-luvun Suomea hieman Helsingin seutua laajammalti. Matkailu Wanhaan Malliin onkin kiinnostavaa seurattavaa. Nykypäivän VR nousee arvoon arvaamattomaan, antibiooteista ja terveyskeskuksista puhumattakaan. Mutta ihmiset ovat tietysti samanlaisia nyt ja silloin: turhamaisia ja ujoja, kylmiä ja lämpimiä, epävarmoja ja pöyhkeitä.

Ja ah niin ihanasti rakastuneita, joko toisiinsa tai itseensä.

Kaikkien kirjanystävien kunniaksi otetaan näytteeksi pieni kuvaus helsinkiläisestä kirjakaupasta niiltä ajoilta kun Tuomiokirkko rakentamista vasta aloiteltiin ja kaupungin järjestyssäännöt vielä kielsivät julkisen suutelun mutta eivät elävää tulta:

Kirjakaupassa vallitsi ihana lämpö. Suuren puotihuoneen kaakeliuunissa kohisi valkea merkkinä kaupan yleisestä menestyksestä ja hyvinvoinnista. Katossa paloi seitsemän kynttilän kruunu. Kirjahyllyjen pystyrimoihin kiinnitetyt peililampettien kynttilät lisäisivät valaistuksen ylenpalttiseksi, kun ne sytytettäisiin syyspimeiden tultua toden teolla marraskuussa. Kirjojen nahkaiset selät heijastivat liikkeeseen suloisen kultaista valoa.
[--]
Seinän pituisen puolitiskin takana odotti kaksi nuorta herraa siisteissä lievetakissa valmiina palvelemaan asiakkaita. Kolmas kiipesi tikkaita kohti ylähyllyä noutamaan jotakin, mitä vanha ruhtinas Kamenski-Sokol oli kysynyt. (s. 271-2)

Eipä tarvinnut taaskaan pettyä. Kyllä Kaari Utrio on historiallisen romantiikan ehdoton pro. Vaikka Amanitan kustantamat Seuraneiti ja Oppinut neiti ovat ehkä aavistuksen runsaampia kuin Tammen kanssa julkaistut, ei ammattilainen sorru jaaritteluun uudessakaan tallissa. Saksalaiset myytit, joita Lindan isän harrastuneisuuden vuoksi on tarinaan ujuttautunut, eivät tosin minua erityisesti innostaneet mutta eivät pahemmin häirinneetkään.

Seuraneiti on lempeän kepeää historiallista viihdettä; ihmistä ymmärtävää ja ihanasti arjesta irrottavaa. Joskus on kiva että kirja yllättää... mutta romanttisen fiktion pitää toimia juuri tällä tavalla, takuuvarmasti. Rakastan sitä, että pahat saavat palkkansa ja hyvät toisensa.

Kaari Utrio (2013). Seuraneiti. Amanita. 978-952-5330-58-8.
(Linkkiä kannattaa seurata, sieltä löytyy lukunäyte ja hemaisevaa kuvastoa!)

Arvioita:
Äh, en löytänyt vielä. Vinkatkaapa niin linkitän.

Seppo Jokinen: Räätälöity ratkaisu

Kuva: Elisa

En ole pitkiin aikoihin kirjoittanut kunnolla näistä Seppo Jokisen dekkareista, vaikka niitä on tullut paljon luettua. Olen seuraillut tamperelaisen komisario Koskisen elämää ja työtä nyt jo muutaman vuoden. Sarja on mennyt enimmäkseen järjestyksessä. Nyt ovat lopun ajat käsillä. Räätälöidyn ratkaisun jälkeen on enää kaksi lukematta, sillä Ajomiehen luin vahingossa jo lukumaratonissa. (Ups.)

Räätälöidyssä ratkaisussa kietoutuvat nuorisojengin pankkikorttivarkaudet, väkivaltainen kuolema ja kahden tamperelaisen konsultin käsittämätön koston kierre. Herrat Riekki ja Uskinluoma eivät enää ehdi myydä kaupungin herroille hienoja suunnitelmia, sillä heidän aikansa vie yhä hurjemmaksi yltyvä keskinäinen nokittelu. Sairaslomalta palaava Koskinen seuraa vaistojaan ja etsii pala kerrallaan uudelleen elämän tarkoitusta.

Minusta juoni oli tässä Koskis-kirjassa erityisen toimiva ja selkeä. Okei - fiksumpi varmaan olisi keksinyt ratkaisun kirjailijan sirottelemista vihjeistä aikaisemmin, mutta minä nyt tunnetusti vaan luen, en ajattele. Kerronta kulki hyvin ja vei mennessään, ja oikea vastauskin selvisi juuri sopivasti pikkuisen ennen virallisia paljastuksia. Myös Koskinen itse vaikutti suruistaan huolimatta jotenkin tasapainoisemmalta. Toki hän on edelleen helposti innostuva ja tulistuva... mutta jotain lähes seesteistä on silti miehen mielenliikkeissä. Ehkä kuvittelen vain. Kun vastapainona on kahden aikuisen miehen absurdiksi yltyvä koston kierre, jossa tunteita ei saada millään kuriin, tulee Koskisesta väkisinkin vertailun vuoksi rauhallinen vaikutelma.

Poliisiaseman persoonilla oli tässä kirjassa vähän vähemmän tilaa kuin monessa aikaisemmassa, mutta se ei haitannut, sillä rikoksiin liittyvät henkilöt olivat kiinnostavia. Esimerkiksi konsulttien kaksintaisteluun sotkeutuva Meiju on huomattavasti mutkikkaampi kuin ensivilkaisulla luulisi. Myös nuorten kuvaus toimi tässä minusta hyvin, olkoonkin että näkökulma on vähän ulkopuolinen.

Masista se oli tuntunut ensin kamalalta, mutta Lepsu oli väittänyt, ettei niille kävyille mitään käy. Korteilla nostettaisiin vain muutama satanen, ja nekin vähät rahat pankki korvaisi takaisin. Siitä oli olemassa joku laki oikein. Sitten Lepsu oli vielä vakuuttanut, ettei Masilla ja Kimillä ollut muutenkaan mitään hätää. Eiväthän he tehneet edes rikosta. Jos joku vahingossa näkee jonkun tunnusluvun, minkä se sille voi. 

Lepsu oli jo seitsemäntoista. Kyllä se tiesi. (18/268)

Ei mitään valittamista. Kuin mittatilaustyötä tämä, juoni istui ja kaikki saumat oli hyvin huoliteltu. Melkein kaikki Koskiset ovat olleet pätevää ja sopivasti arkisuomalaista dekkariainesta. Räätälöity ratkaisukin on, mutta vielä pikkuisen enemmänkin; kuuluu selvästi sarjaan mutta erottuu siitä edukseen. Lopun liikuttava pieni kohtaus oli tietysti viimeinen silaus... mutta en nyt kerro, ettei ylläri mene keneltäkään pilalle.

Seppo Jokinen (2011, alkuperäinen 2010). Räätälöity ratkaisu. Elisa e-kirja. 978-952-5918-46-5

Arvioita:
Paula Arvas Dekkarihyllyssä kehui
Myös Kini Kirjavinkeissä nautti päästessään taas Koskisen seuraan
Mikko Varis Keskisuomalaisessa luonnehti ammattimiehen työksi

Hilary Mantel: A Place of Greater Safety

Tykkäsin Mantelin kahdesta Cromwell-romaanista kovasti ja odotan trilogian kolmatta osaa kuolanoro suupielessä valuen. Olenkin ollut poikkeuksellisen hyvässä seurassa tykkäämiseni kanssa, sillä Syytettyjen sali ja Susipalatsi ovat kumpikin saaneet Man Booker -palkinnot. Palkinnoilla on lukijoiden kannalta sellainen hyvä puoli, että kirjailijan vanhemmistakin aikaansaannoksista on nyt innostuttu tuottamaan uusia pokkaripainoksia. Löysin Intiassa ollessani kirjakaupasta jo vuonna 1992 julkaistun A Place of Greater Safetyn, joka kertoo Ranskan vallankumouksesta.

Tai perutetaanpas, ehkä Place ei kerro niinkään Ranskan vallankumouksesta vaan kolmesta vallankumouksellisesta. Danton, Camille Desmoulins ja Robespierre nousivat varsin vaatimattomista lähtökohdista tasavallan huipulle ja päätyivät kaikki oman luomuksensa uhriksi. Vallankumous, kuten tunnettua, syö lapsensa. Mantel kuvaa näiden kolmen elämänkulun lapsuudesta vuoteen 1794, jolloin tasavallan terrori ylti huippuunsa. Nuoruusvuosien suhteen Mantel joutuu nojaamaan paljolti omaan mielikuvitukseensa. Herroistahan tuli julkisuuden henkilöitä - ja siten historiallisten dokumenttien kohteita - vasta vallankumouksen myötä. Julkisen toiminnan ajalta onkin sitten dokumenttia vaikka kuinka, ja Mantel on tehnyt läksynsä. Romaanin henkilöiden historialliset esikuvat ovat usein äänessä itse, omin sanoin.

Place oli, Tudor-hoviin sijoittuviin kirjoihin verrattuna, minulle hiukkasen raskasta luettavaa. Ymmärrän oikeastaan vasta nyt miksi joku on pitänyt niitä rasittavina... Hyvähän Tudor-maanikon on ollut kun tuntee osapuilleen koko porukan ennestään! Ranskan vallankumoukseen olen tutustunut vain satunnaisesti. Kun nyt jouduin itse vieraammalle alueelle, huomasin, että Mantelin kirjoissahan on järjettömän paljon porukkaa ja mutkikas poliittinen tausta. Eikä Mantel tingi tippaakaan sisäisen elämän kuvauksesta. Hän ei myöskään selittele kovin usein. Lukija saa olla varpaillaan.

Etenkin dialogi oli minusta henkeäsalpaavan hyvää. Tulee mieleen West Wing (jos tällainen vertaus sallitaan). Keskustelun seuraaminen vaatii keskittymistä mutta palkitsee vaivannäön.

Erityisen kiehtovaa on tässä kirjassa henkilöiden kehittyminen tarinan mittaan. Yksikään heistä ei ole vuonna 1794 sama kuin vuonna 1789, ja muutos tapahtuu luonnollisesti kuin elämä itse. Kaikki kolme miestä ovat jollain tavalla epämiellyttäviä ja useimmiten onnettomia hahmoja, eivätkä heidän naisensakaan juuri kirmaile onnellisina kukkakedoilla, mutta Mantelin jäljiltä heihin suhtautuu myötätuntoisesti jokaikiseen, jopa terrorin ylipappiin Robespierreen.*

Ennen kaikkea, heihin uskoo. Ei ole ihan helppoa kirjoittaa historiallisista henkilöistä uskottavia persoonia, varsinkaan tällaisista kiistellyistä tyypeistä, jotka ovat lähestulkoon luoneet omat arkkityyppinsä.

Uskottavuuden salaisuuden täytyy olla minuuden käsittelyssä. Mantel todellakin saa talutettua lukijan henkilöiden sisälle. Elämä on tarina, jota kerromme itse itsellemme, vaihtelevissa olosuhteissa. Kun ihminen muuttaa kertomustaan tai tilannetta, hän muuttaa itseään. Sisältä päin katsoen jatkumo silti säilyy; oma tarina on aina tosi. Syyllisyyden käsittely onkin minusta yksi Placen vahvoja teemoja, syyllisyyden ja itsesuojeluvaiston ja idealismin.

Harva osaa tuoda kirjan sivuille niin vahvasti ihmisen minuuden ja olosuhteiden vuorovaikutuksen niin kuin Mantel. Krmh, totta kai olosuhteetkin ovat tässä tapauksessa aika näyttävät... mutta Place ei mitenkään mässäile veriteoilla. Fokus on paremminkin niiden herättämissä reaktioissa.

Hm. Kun luen tuota kirjoittamaani, huomaan antaneeni sellaisen vaikutelman, että Mantel kirjoittaa jonkinlaista poliittis-filosofista kryptografiaa. Ei ollut tarkoitus. A Place of Greater Safety on myös riipaiseva romanssi, poliittinen trilleri, ja älykäs historiallinen romaani**... ja siitä voi nauttia uppoamatta kyökkipsykologian suohon.

Otetaan näyte siitä romanssipuolesta. Kas näin pohdiskelee Lucile, yksi Mantelin kiehtovista naisista.

[--] Quite coldly, she puts herself to the question, and the question is this: what if anything happened to Camille? What if - not to put too fine a point on it - someone assassinated him? (God knows, if she were an assassin, she'd be tempted). Of course, she has asked herself this before, since '89 it has been her preoccupation; but now she is more obsessed with him, not less. Nothing had prepared her for this; the received wisdom about a love-match was that, after a year's delirium, the emotions settle down. Nobody had even hinted to her that you could go on falling in love and falling in love, till you felt quite ill with it, spiritually sick and depleted, as if you were losing your essence day by day. [--] (s. 573)

Näytteestä huomaa hyvin yhden Mantelin tekstille luonteenomaisen piirteen, preesensin käytön. Se toimii yllättävän hyvin; tuo lukijan lähelle sellaista mikä on jo kaukaista.

(Ai niin. Lupasin joskus esitellä uusia lukunurkkiani kunhan remonttini valmistuu. Place poseeraa kuvassa parvekkeen sohvalla. Sateisella säällä siellä on mukava kääriytyä villahuopaan ja nauttia basilikan tuoksusta. Kasviparka on juuri nyt niin vähälehtinen, että en pakottanut sitä kuvaan... mutta tarkkasilmäinen näkee taustalla könöttävät golf-mailat. Kipeä olkapää on pitänyt poissa kentiltä tämän kesän, nyyhk.)

A Place of Greater Safety sopinee a) Ranskan vallankumouksen faneille b) Mantelin faneille c) tiiliskivistä tykkääville ja d) niille jotka tykkäävät siitä kun ihmiskuvaus ottaa rinnuksista kiinni ja tulee iholle. Minuun upposi hyvin.

Hilary Mantel (2010, alkuperäinen 1992). A Place of Greater Safety. Fourth Estate. 978-0-00-725055-4.

Arvioita:
The New York Timesin Olivier Bernier enimmäkseen tykkäsi mutta dissaa dialogia.
Joan Smith The Independentissä luonnehtii vallankumoukselliseksi saippuaoopperaksi.
Jenny Q Let them read books -blogista piti parempana kuin Susipalatsi.

* Robespierrestä tulee vastustamattomasti mieleen sitaatti Dorothy L. Sayersilta: The first thing a principle does is kill somebody.
**Tämä jakomielisyys ehkä selittää pituuden. Lähes 900 sivua siihen kai tarvitaan, kun kirjoittaa yhtä aikaa montaa kirjaa.

Hieno heinäkuu

Yksityiskohta temppelistä Chennaissa

Vaihteeksi en viitsi edes pahoitella heikkoa bloggaustahtia. Olisi tekopyhyyden huippu jos teeskentelisin surevani hienoa reissua Intiaan, olkoonkin että se eristi tehokkaasti nettielämästä pariksi viikoksi. Matkalla oli totta kai myös luettavaa mukana!

Muutenkin heinäkuu oli hieno kirjakuukausi. Pääsin mukaan Finnconiin, ja nautin kokemuksesta täysin sydämin, noin 7000 muun kävijän kanssa. Kunniavieras J. Pekka Mäkelän Alas oli yksi kuukauden parhaita kirjoja, ja ohjelma oli kaikin puolin kiinnostava.

Kuukauden toinen kirjallinen huippukohta oli 24 tunnin lukumaraton, jonka aikana luin myös Mikael Bergstandin Delhin kauneimmat kädet. Kirja olisi ehdottomasti ansainnut kunnollisen bloggauksen, mutta se jäi tekemättä kun hengailinkin itse Delhissä. Suosittelen molempia lämpimästi, sekä kirjaa että kaupunkia. Edellinen on hyvää valmistautumista jälkimmäiseen.

Näkymä Delhistä. Oikeassa yläkulmassa ravintola, jossa olut tarjoillaan teekannuissa.

Luettu ja blogattu:
Orhan Pamuk: Istanbul - Muistot ja kaupunki
Kurt Vonnegut: Sähköpiano
J. Pekka Mäkelä: Alas

Lukumaratonissa:
Claes Andersson: Hulluudestamme ja hulluudestamme
Jane Austen & Ben H. Winters: Järki ja tunteet ja merihirviöt
Mikael Bergstrand: Delhin kauneimmat kädet
Tarquin Hall: Vish Puri & kadonneen palvelijattaren tapaus
Seppo Jokinen: Ajomies
Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta
Anni Swan: Tottisalmen perillinen
sekä
novelleja Osuuskumman antologiasta Huomenna tuulet voimistuvat, jonka toivottavasti saan loppuun elokuussa.

Järki ja tunteet ja merihirviöt jäi kuvaamatta lukumaraton-jutussani, koska sain sen loppuun vasta seuraavana päivänä. Hmm. Mitähän siitä sanoisin? Ainakaan hirveän ryppyotsaisesti ei Austen-fanin kannata Wintersin iloittelua lukea, niin railakkaasti siinä pannaan Austenin maailmaa uusiksi. Nimi on reilu varoitus. Itse pidin kirjaa enimmäkseen hauskana. Vaatii melkoista mielikuvituksen akrobatiaa sijoittaa Austenin Lontoo meren syvyyksiin ja varustaa eversti Brandon mustekalaparralla. Väkisinkin hihitytti paikka paikoin, mutta vitsi ei aivan kantanut loppuun asti. Parodian logiikka toki edellytti, että koko Austenin juoni käydään läpi, mutta minulle olisi riittänyt vähän lyhenneltykin versio.

Mietin myös lukiessani, että saisikohan tästä enemmän vai vähemmän irti, jos ei osaa alkuperäistä osapuilleen ulkoa. Olisi kiva kuulla sellaisen lukijan mielipide, jolle Järki ja tunteet ei ole tuttu.

Luettu muttei blogattu:

Matti Rönkä (2011): Väärän maan vainaja. Äänikirja, kirjastosta. Vainaja sopi hyvin käsitykseen, joka minulla on ollut Viktor Kärppä -kirjoista (luettuani tätä ennen yhden). Nämä taitavatkin sopia oikein hyvin äänikirjoiksi, sillä tapahtumia on sopivasti, kuvaus ei ole kovin toisteista, ja esimerkiksi Kärpän luottopoliisin, Korhosen, vitsit toimivat luultavasti paremmin näin kuunneltuna. Viktor selvittelee karkailevan vainajan tapausta ja muistelee omia kuolleitaan. Lukija Jukka-Pekka Palo osoittautui hyväksi "ääneksi"; lukutyyli on suhteellisen neutraali muttei ensinkään vivahteeton. Äänikirjana tämän kuunteli myös Amma.

Kristina Ohlsson (2013): Varjelijat. Pyytämätön arvostelukappale. Postilaatikostani putkahti aikoinaan tämä ruotsalaisdekkari. Heti en siihen innostunut, mutta joku (Kirsi?) kehui Ohlssonia, joten kävin kiinni ja luinkin melkein yhteen putkeen. Tykkäsin reippaasta etenemisestä ja ja Ohlssonin inhimillisestä otteesta hahmoihinsa, mutta loppupuolella hermostuin huikeisiin yhteensattumiin. Tämän dekkarin perusteella Ruotsissa on noin 600 asukasta. Mikään muu ei voi selittää sitä, että tutkijaryhmän jäsenten yksityiselämä jatkuvasti osoittautuu relevantiksi tutkittavalle rikossarjalle...

Faye Kellerman (2011): Blood Games. Ostin. Faye Kellermanin Peter Decker/Rina Lazarus -sarja on vanhoja suosikkejani. Jotenkin olen missanut setistä pari viimeistä osaa, ja nyt matkoillani löysin Blood Gamesin edulliseen 199 rupian hintaan. Decker setvii yksityiskoulussa tapahtuneita itsemurhia ja hänen kasvattinsa Gabe kipuilee ensirakkauden kanssa. Tykkäsin, väkisinkin (koska Peter & Rina vaan ovat niin ihania). Mutta en voi olla huomaamatta, että niin juoni kuin psykologinen otekin olivat tässä kirjassa selkeästi monia edeltäjiään keppoisemmalla tasolla. Jos haluaa kokeilla tätä sarjaa, voin vinkata parempia kirjayksilöitä.

Iain M. Banks (2010). Surface Detail. Omasta hyllystä.Vihdoin ja viimein tartuin tähän Banksin romaaniin, joka on hyllyssäni odotellessaan ehtinyt jo kääntyä suomeksikin nimellä Pintakuvio. Taattua Kulttuuri-Banksia, jossa todellisuus ja epätodellisuus kisaavat avaruuden loputtomassa tyhjiössä. Taustalla ovat, kuten yleensä Kulttuuri-kirjoissa, eettiset kysymykset. Saako tietoisuuksia kiduttaa virtuaalisissa helveteissä? Kuka voi omistaa kenet ja millä ehdoilla? Asiaan päästään melko hitaasti ja mutkikkaasti, mutta kirjassa on monta kiinnostavaa hahmoa, ja tietysti Kulttuurin iki-ihania aluksia avatarineen. Mainioita olivat esimerkiksi Me, I'm Counting ja Falling Outside The Normal Moral Constraints... Suosittelen avaruusooperan ystäville! Suomennoksen luki Kirjavinkkien Mikko, hyvä oli kuulema kotimaisellakin.

Gillian Flynn (2009). Dark Places. Ostin. Pidin Kiltistä tytöstä kesäkuussa, joten Chennaissa bongaamassani kirjakaupassa oli helppo sortua tähän kirjailijan aiempaan jännäriin. Perheensä massamurhasta tuomitun Benin pikkusisko Libby, ainut selviytyjä, on 20 vuotta myöhemmin pahassa rahapulassa. Nyhtääkseen Benin faneilta passeleita palkkioita Libby ryhtyy selvittämään tapahtumien kulkua ja joutuu tutustumaan uudestaan perheeseensä. Takaumat toimivat ja juoni kulkee, ja mikä parasta, vaikka henkilöt ovat kaikki jollain tavalla epämiellyttäviä ihmisiä, he ovat myös kiinnostavia. Flynnille taas peukut.

Agatha Christie (2001, alkuperäinen 1941). N or M? Ostin. Tommy ja Tuppence -kaksikon keski-ikäisiä seikkailuja sodanaikaisessa Englannissa. Olen joko lukenut tämän suomennettuna joskus hämärässä nuoruudessani, tai sitten nähnyt BBC:n version, siinä määrin tutulta alkoi juoni lukiessani tuntua. Tylsä Tommy ja tarmokas Tuppence etsivät maanpettureita pienen rannikkokaupungin täysihoitolasta. Mysteerin ratkaisu on mainio - vaihteeksi sellainen, jonka voisi ihan tavallinen tallaajakin keksiä, jos on nokkela.

Loppuun vielä "kolmas Delhi", valtava raunioitunut linnoitus 1300-luvulta.

Edellä mainittujen lisäksi luin Hilary Mantelin romaania Ranskan vallankumouksesta. Viime yönä seurustelin Robespierren kanssa pikkutunneille asti,  mutta Place of Greater Safety jäi vielä himpun verran kesken... mutta mainitsen sen kuitenkin tässä. Place taisi näet olla heinäkuuni paras kirja vaikka vähän raskas onkin. Palaan vapauden, veljeyden ja tasa-arvon pariin lähipäivinä. Vive la Révolution à la Mantel!