Lyhyet vuodelta 2015 L - Ö

Sarah Lotz. The Three. Pikkuisen hajanainen trilleri lähtee upeasta alkuasetelmasta, miksaa uskontoa, politiikkaa ja kolmansia ulottuvuuksia, ja päättyy lievään lässähdykseen. Kiinnostavasti toteutettu kerronta kantoi hyvin.

Reijo Mäki. Ehtookellot. Äänikirja meni autoiluseurana, muttei tämä novellikokoelma ei nouse suosikiksi Mäen tuotannon joukossa.

Remes Ilkka: Jäätyvä helvetti
Ex-supomies Lari Vuori tekee taas pieniä ihmeitä kun Suomi joutuu hybridisotaan. Kirjan pelottavaa ydintä ei latista edes rasittava kieli.

Christian Rönnbacka: Julma
Porvoon poliisin kruunaamaton stand-up kuningas jahtaa pedofiileja; häntä taas jahtaavat tuontitappajat. Toimintapläjäys on äänikirjana mainiota siivousseuraa.

Lisa Scottoline. Killer Smile 
Mary pureutuu historialliseen rikokseen ja tulee (taas) lähes tapetuksi.

Lisa Scottoline. Think Twice
Bernie Rosato itse joutuu uhriksi tällä kertaa; perhe on pahin.

Lisa Scottoline. Accused
Mary iloitsee uraloikastaan ja murehtii avioitumista, mutta ehtii samalla selvittää Judyn kanssa vanhaa murhaa varakkaassa perheeessä. Asiakkaana pikkuvanha nerokas nörttityttö.

Lisa Scottoline. Betrayed
Tällä kertaa henkilökohtaiseen ja urakriisiin ajautuu yleensä Maryn passarina pelaava Judy, joka selvittää laittoman maahanmuuttajan kuolemaa.

Lisa Scottoline. Devil's Corner
Nuori huumeviraston syyttäjä ajaa kohti uraumpikujaa totuutta etsiessään; rakkaussolmut ratkotaan nopeammin kuin rikos.

Lisa Scottoline. Daddy's Girl
Opettaja oikeustieteellisessä tutustuu seksikkään kollegan opastuksella tosielämän rikollisiin ja itseensä.

Lisa Scottoline. Dirty Blond
Seksikäs tuomari tutkii pimeää puoltaan mutta murhaaja piileksii kirkkaassa päivänvalossa

Lisa Scottoline. Every Fifteen minutes
Vaihteeksi kiperään murhasotkuun ajautuu psykiatri, joka rakastaa kaikkein eniten pientä tytärtään.

Erik Axel Sund: Varjojen huone.
Trilogian kolmas osa purkaa bysanttilaisen rikosvyyhdin jokseenkin toimivasti. Ehdin silti jo vähän hyydähtää inhottavuuksissa piehtaroivaan tarinaan.

Erik Axl Sund. Lasiruumiit. Varistyttö-trilogian kirjoittajilta pukkaa uutta. Nuorten itsemurha-aaltoa käsittelevä dekkari kammottaa tehokkaasti mutta taitaa silti unohtua helposti. Ei näin synkkiä halua muistella. Lukemisteni historiaan tämä jää ensimmäisenä e-kirjalainani.

Donald Westlake. Minäkö vakooja!
Vanha kunnon Westlake. Tämä 60-luvun löytö on kieltämättä ikäisensä, mutta nautin siitä stereotypioista huolimatta. Tai ehkä niiden takia.

Lyhyet vuodelta 2015 A - K

Kate Atkinson. Eikö vieläkään hyvä uutisia?
Minulle uusi dekkaristi, jonka tuotantoon pitää ehdottomasti tutustua. Kuivakka huumori korvaa tekstin ajoittaisen harhailun.

Stephanie Barron: Jane and the Barque of Frailty 

Jane on Lontoossa ja valmistelee Sense and Sensibilityn julkaisua. Puuhia häiritsevät venäläisen prinsessa karmea kuolema ja veljen vaimon taipumus hankkiutua vaikeuksiin.

Stephanie Barron: Jane and the Madness of Lord Byron
Jane matkustaa surevan veljensä kanssa Brightoniin, nauttii kirjallisen työnsä hedelmistä ja tapaa aikansa kuuluisuuksia. Byronin ohella inspiraatiota ovat tarjonneet Northanger Abbeyn hahmot.

Stephanie Barron: Jane and the Canterbury Tale
Häiden jälkeisenä aamuna löydetään ruumis. Hyviä tapoja uhmaavat tällä kertaa etsivä-kirjailijan lisäksi merimiesbaronetti, juopunut korttihai ja kunnianhimoinen äiti.

Stephanie Barron: Jane and the Twelve Days of Christmas
Keskinäppärälle juonelle antavat maustetta brittiläiset juhlaperinteet, salakäytävät ja Janen uusi kypsän iän ihastus.

Christoffer Carlsson. Varjot. Traumaattisesta lähiönuoruudesta poliisinuralle ulottunut Leo etsii uraumpikujassa entisyyttään. Sitä edustaa kirjassa narkkaripahis-Grim. Ruotsalaispsykologisen dekkarin tyylille uskollisesti Varjot pursuaa ymmärrystä kaikille. Silti enimmäkseen hyvää luettavaa.

Robert Harris. Pompeji. Takuuvarmassa historiapläjäyksessä idealistinen insinööri ottaa yhteen huijarigrynderin ja korruptoituneiden poliitikkojen kanssa suurta purkausta odoteltaessa. Ihmisen pienuutta ja suuruutta.

Mo Hayder. Wolf
Häijysävyinen ja ajoittain sadistinen panttivankidraama värisyttää ainakin vähän, vaikka tarinan yksityiskohdat tuntuvatkin epäuskottavilta. Muistelen lukeneeni joskus ennenkin jotain Hayderilta - ja siinäkin oli lievästi vatsaakääntäviä kohtia.

Jouni Hynynen. Rakkaudella Hynynen. Äänikirja.
Muusikko puuskahtelee ja murisee, ajoittain hauskasti. Ei voi suositella salibandyn pelaajille tai asiat vakavasti ottaville ihmisille. Lystikkäänä yksityiskohtana pitää mainita kirjoittajan itsesensuuri: Hynynen nimittäin omaa tekstiään tulkitessaan pariin otteeseen toteaa mitä p****aa tämä on, en mä tätä lue ja hyppää seuraavaan kolumniin.

P. D. James. Death Comes to Pemberley.
Piti tämäkin lukea uudestaan. Rehellisesti... ei ollut toisella kierroksella yhtä hyvä kuin ensimmäisellä. Lukekaa... mutta vain kerran.

P. D. James. Kalman naamiot*
Cordelia Gray on oikeastaan enemmän minun makuuni kuin Adam Dagliesh. Siitä on varmaan parikymmentä vuotta kun olen tämän dekkarin edellisen kerran lukenut, ja juoni oli autuaasti unohtunut... hyvin toimi, taas. Jamesin sirosti nirsot etsivät ja brittiläisittäin klaustrofobiset miljööt kiehtovat. Kalman naamioissa kuolema iskee yksityisellä saarella.

Peter James. Want You Dead.
Roy Gracen seikkailujen kymppiosa kuvaa hyytävää stalkkeria... monin paikoin aidosti yllättävä tarina, vaikka aihe onkin vanha. Nyt vähän harmittaa, että aiempia osia jäi niin monta väliin.

Sophie Kinsella: Hääyöaie
Kirjan nimi on hieno kunnianosoitus suomen vokaalisoinnulle ja kuvaa hyvin sisältöäkin. Siskosten ongelmallisia ihmissuhteita setvivä hicklit-hilpeily yltyy ajoittain farssiksi asti. Hauska vaikka aavistuksen toisteinen.

Stephen King. Joyland. Sisältää rakkautta, nuoruutta, nuorta rakkautta ja murhaa. Myös kummitusten ystäville löytyy pientä kevyttä pureskeltavaa. Ammattitaidolla toteutettu lyhyt romaani ja ehkä sopiva King-intro kauhukammoisille. Linkitänpä kuitenkin täysin päinvastaiseen näkemykseen: ComicAlly-blogissa tämä haukutaan hauskasti ja perusteellisesti.

Tuomas Kyrö. Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja. Ensimmäistä kertaa kuuntelin Mielensäpahoittajaa äänikirjana. Antti Litja lukijana lunasti kaikki odotukset. Vanhan jäärän ajatuksissa on mukavasti omintakeisuutta ja sanailuhan on tutusti sujuvaa. Silti, jos rehellinen olen... niin välillä vähän tylsistytti. Hyvää automatkaseuraa kumminkin!

Paula Havaste: Tuulen vihat

Paula Havasten Tuulen vihat osui käsiin ihan sattumalta kirjastossa: se oli tyrkyllä pikalainahyllyssä. Vaikka usein päädynkin palauttamaan tällaiset herätelainat lukemattomina kirjastoon, jokin pikalainoissa viekottelee. Yllätyksellisyys? Tunne että tekee löytöjä? Ehkä uskon, että kirjan on pakko olla hyvä, jos sitä täytyy pitää tarjolla pikalainoissa.

Kalenteri on ollut niin täynnä, että ankara kahden viikon laina-aika oli osoittautua ylivoimaiseksi, mutta ehdin kuin ehdinkin lukea Vihat. Luettuani olin sen verran utelias, että googlailin kirjailijaa; ilmeisesti Havaste on kirjoittanut näitä historiallisia romaaneja vaikka kuinka monta, mutta minulta ne ovat jotenkin jääneet silmien väliin. Nimi kuulosti tutulta, siinä kaikki. Höh.

Tuulen vihat kertoo yhden talon ja etenkin yhden nuoren naisen elämästä 1100-luvulla. Äiditön Kertte on isänsä perijä ja joutuu lopulta hakemaan vävyn taloa pitämään. Kertte on keskushahmona vähän etäinen eikä erityisen sympaattinen tyyppi.  Havastella on kuitenkin taito saada lukija eläytymään vahvasti erilaiseen maailmankuvaan. Kirjaa lukiessani uskoin ilman muuta henkinaisiin ja -lapsiin, joiden kanssa Kerttekin seurustelee.

Tuulen vihat toi taas mieleen ajatuksen, että ympäristöllä todella on merkitystä... Kukahan itse mahtaisin olla, jos olisin kasvanut lukutaidottomana pikkuriikkisessä perheyhteisössä? Jos lähin naapuri olisi päivän matkan päässä? Jos olisin värjännyt omat lankani ja neulonut omat nuttuni ja haaveillut lasihelmestä suurenakin aarteena?

Hmm. Mitähän mahtavat pitää "lasihelminä" 2900-luvulla? Tai mitä tuumisi isoisoisoäitini (jonka kutomaa mattoa voi ihailla kirjan alla kuvassa) HD-kanavista?

Asiaan eli kirjaan. Itse tarina on juonellisesti vähän olematon, mutta loppupuolen ovela käänne oli kutkuttava. Mitä kieleen tulee, vanhaa puheenpartta tavoittava (?) tyyli antoi se oman sävynsä. Havasten tietojen runsaus on kirjan suuri rikkaus. Erilaista loitsu- ja uskomustietoutta suorastaan tirisee sivuilla. Yhtään enemmän ja tarina tikahtuisi taikoihin!

Tässä tyyli- ja taikanäyte:

- Pian karjaa on kahden lehmän verran, jos Leppä pyöräyttää lehmäisen vasikan. Lampaat lisivät sitäkin enemmän. Ajatteles, Kertte, maitoa ja piimää niin paljon kuin vain jaksetaan juoda, ja villalankavyyhtejä! Ja mikä määrä makkaroita ja suolalihaa, ajatelkaa sitä! 

- Älä puhu tuollaisia ääneen, Sule kähisi taljaltaan. - Kade iskee, kun paljosta onnesta puhutaan. Koputa äkkiä puuta! (s. 179)

Ehkei tässä ihan kaikki ole niin paljon muuttunutkaan.

Tuulen vihoja voi suositella aikakaudesta ja kansanperinteestä kiinnostuneille ja miksei myös vahvoista naishahmoista tykkääville. Minulle tämä kolahti sen verran, että panin varaukseen myös seuraavan osan.

Paula Havaste (2014). Maan vihat. Gummerus. 987-951-9718-0.


Arvioita:

Morren makuun Havasten arjen magia osui tismalleen.
Amma nosti esiin luonnonkierron merkityksen kirjassa, peesaan.

Kate Atkinson: Elämä elämältä

Kuva/kansi: Schildts&Söderstöms/Anders Carpelan

Kirjoitanpa vihdoin ylös ajatukseni tästä kirjasta, joka itse asiassa tuli luettua jo viikkoja sitten. Elämä elämältä on kumminkin pysynyt kirkkaana mielessä; juonen idea on kiinnostava ja toteutus taidokas.

Tutustuin sattumalta Atkinsoniin alkusyksystä dekkaristina ja tykästyin - pari Brodie-pokkaria lisää odottaa joululomaa rannalla. Myös tämä erilainen Atkinson houkutti ihan sillä perusteella, vaikka jälleensyntymä ei aiheena ole lemppareitani. Mutta Elämä lupasi myös kiinnostavaa ajankuvaa 1900-luvun alkupuolelta... ja jotenkin ajattelin, että Atkinsonilta voisi odottaa keskivertoa freesimpää tulkintaa vanhasta kunnon "mitäs jos..." -kuviosta.

Elämä elämältä kertoo nuoresta naisesta nimeltä Ursula. Ursula murhaa Hitlerin ennen kuin tämä pääsee edes valtaan, ainakin jos kaikki menee tismalleen oikein. Useimmiten ei mene: Ursula elää elämä elämältä kohtaloa, joka on jotenkin väärä. Hän myös itse tiedostaa sen, tuntee potentiaalisten tulevaisuuksien värinän hämärästi arjen takana, mutta kuolee ja elää silti kerta toisensa jälkeen löytämättä oikeaa polkua.

Paitsi kerran? Lopulta?

"Unohda konekirjoitus", Pamela kirjoitti Leedsistä, "sinun pitäisi lukea filosofiaa yliopistossa, sinulla on siihen oikeanlainen mieli. Vähän niin kuin terrieri uskomattoman väsyttävän luun kimpussa." (s. 236)

Romaanin ydin on sinänsä simppeli. Elämä kertoo siitä, että kaikki on kovin pienestä kiinni. Lähtö on aina lähellä (totta kai!) mutta lisäksi pitäisi muistaa, että pienimmilläkin päätöksillä voi olla arvaamattomia seurauksia. Ursulan tarinoissa tulee taas todettua, että kuolema ei ehkä ole aina se pahin vaihtoehto. Joskus on seuraavaan päivään eläminen voi tuntua vielä kovemmalta.

Vähän samaa haarautuvien polkujen ideaa käytti Shriver romaanissaan Syntymäpäivän jälkeen, mutta Elämä oli yhtä aikaa sekä kevyempi että raskaampi luettava. Atkinsonin tempo on nopeampi ja teksti kulkee kepeästi kuplien raskaillakin poluilla. Toisaalta Ursulan ja hänen lähipiirinsä kohtaloissa on tietty masentava myllynkivien väliin jäämisen tuntu, joka Shriverin tarinasta puuttuu. Enimmäkseen Ursulan käy huonosti. Siinä on jotain ankean vääjäämätöntä... mutta toisaalta kiehtovaa.

Noh, lukijahan pääsee lopulta aina karkuun. Ja hyvillä mielin - Elämä oli siitä mukava romaani, että lukiessani olin tukevasti koukussa mutta loppuun päästyäni silti tyytyväinen. Usein tällaisen polveilevan tarinan loppu on jonkinasteinen lässähdys, mutta tässä kaikki meni juuri niin kuin pitikin.

(Itse asiassa mieleeni tuli tietokonepeli. Tiedättehän, sellainen jossa yritetään selviytyä sokkelosta tai etsitään aarretta tai sen sellaista. Hirviöt syövät sinut, putoat kuiluihin, rakennukset romahtavat niskaasi ja aina välillä kuolet nälkään unohdettuasi poimia hillopurkkeja matkalla. Mutta lopulta - aloitettuasi sadannen kerran alusta - pääset perille! Game over. Jää tyhjä mutta tyytyväinen olo.)

Atkinsonin proosa on kirkasta muttei ylenmäärin tyyliteltyä. Eläväistä tekstiä, joka antaa tarinalle tekstuuria. Suomentaja Kaisa Kattelus on minusta tehnyt hyvää työtä.

Jos tykkäät historiallisista romaaneista ja perheromaaneista, etkä vieroksu pientä irrealismia, tämä on lukemisen arvoinen.

Kate Atkinson (2014). Elämä elämältä. Suomentanut Kaisa Kattelus. Schildts&Söderströms. 978-951-52-3358-5.


Arvioita:
Kirsille kolahti
Myös Lumiomenan Katja tykkäsi

Matti Alahuhta: Johtajuus - kirkas suunta ja ihmisten voima

Kuva/kansi: Docendo/Mikko Puranen

Kauppatieteiden populaaripuolella on tänä vuonna yksi kirja ylitse muiden. Kun Koneen ja Nokian johtopesteistä tunnettu Matti Alahuhta kertoo mistä johtajuudessa on kysymys, pitää itseään kunnioittavan suomalaisen liiketaloustieteilijän lukea kirja, käytännön johtajista nyt puhumattakaan. Alahuhdan ura - ja ennen kaikkea hänen luotsaamiensa yritysten tulokset hänen kausillaan - hakevat vertaistaan. Niinpä Johtajuus - kirkas suunta ja mielen voima on pakko lukea ihan vain varmuuden vuoksi. Jospa siellä paljastettaisiin globaalin kasvun salaisuus...? Ehkä miljardibisnes odottaa ihan kulman takana?

Minuakin kirja uteloitti sen verran, että kävin sen kirjakaupasta koppaamassa syyslomaviikolla. Hinta on vähän suolainen (34,90€) mutta sisältö oli siinä määrin kiinnostava etten koe tulleeni ryövätyksi. Antoisan kirjasta tekevät monet Alahuhdan lyhyet ja lakoniset kiteytykset käytännön havainnoistaan ja tietenkin Alahuhdan poikkeuksellinen positio. Jos tismalleen samat johtamisopit kirjailisi kauppoihin dosentti Antti Akateeminen, ei tuotoksesta varmaankaan otettaisi lisäpainosta parissa viikossa. Vaikka Johtajuudessa on melko paljon tarpeetonta toistoa, Alahuhdan henkilö ja hänen tekstinsä henkilökohtaisuus tekevät kirjasta hyvän.

Sanomassa ei ole varsinaisesti mitään kamalan uutta: selkeä tavoitteiden viestiminen, ihmisten kuunteleminen, suunnitelmallinen ja systemaattinen kehittäminen ja niin edelleen ovat melko peruskauraa nykyjohtamisessa. Tai ainakin johtamisopeissa.

Erikoisempaa on, että Alahuhta on niitä harvoja, jotka voivat omiin näyttöihinsä vedoten sanoa, että taantumakin on mahdollisuus ja lamassa voi menestyä. Silloinkin kun talous sakkaa, jotkut yritykset löytävät oikean fokuksen, kasvavat, tekevät yhä parempaa tulosta.

Miksi? Itse tulkitsin Alahuhdan keskeiseksi viestiksi sen, että toimiva organisaatio toimii vaikeissakin olosuhteissa erinomaisesti... ja siinä se tärkein niksi onkin. Firmaa on kehitettävä armotta niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina. Vaikka menestys on usein vähän tuuristakin kiinni, ei tuurista ole iloa jos ei ole valmiutta sitä hyödyntää. Tässä kirjassa organisaation valmius on ennen kaikkea ihmisten valmiutta. Siitä tykkäsin: Alahuhdalle johtaminen on tosiaan ihmisten johtamista.

Mukana on runsaasti opettavaista käytännön kokemusten kuvailua Koneen ajoilta ja monta lupaavaa muistilistaa. Nyt tiedän globaalin yrityksen johtamisen viisi kulmakiveä, esimerkiksi. Ja laadun kehittämisen neljä periaatetta. Koska maksoin niistä pitkän pennin, pidän ne itselläni, ja jaan sen sijaan kanssanne pari sitaattia loppuosasta, jossa Alahuhta tarjoaa ajatuksia seuraavan sukupolven vastuunkantajille.

Me tarvitsemme yhteisen näkemyksen siitä, mitkä ovat hyvinvoivan Suomen tulevaisuuden peruspilarit. Itse uskon siihen, että kantavimmat pilarit ovat koulutus, tutkimus ja jatkuva oppiminen. Koulutuksen tulee olla mahdollisimman laadukasta peruskoulun ensimmäisestä luokasta lähtien ammattikouluihin, lukiohin ja aina tohtoriopintohin saakka. Tämä tarkoittaa sitä, että koulutusta on uudistettava ja kehitettävä jatkuvasti. Kaikki, mitä ei kehitetä koko ajan aktiivisesti, alkaa ajan myötä hiipua. [--] (s. 188)

Nih. Taidan lähettää kirjan Juha Sipilälle. Koulutuksen ja tutkimuksen leikkaaminen ei ole fiksua.

Ja vielä:

[--] positiivisuuden voima vie aina pidemmälle kuin turhautuminen, oli tilanne kuinka vaikea tahansa. Positiivinen asenne avaa aina uusia mahdollisuuksia. Kyynisyys ja turhautuminen sen sijaan heikentävät niin ihmistä, organisaatiota kuin kansakuntaa. (s. 187)

(Tupla-nih. Taidan sittenkin pitää itselläni. Sipilä ostakoon oman kappaleensa.)

Voin vilpittömästi suositella Johtajuutta kaikille, joita aihe tai Alahuhta henkilönä kiinnostavat, ja tietysti kaikille, jotka haluavat olla kärryillä ajan ilmiöistä. Johtajuus on helppoa ja suoraviivaista luettavaa vaikkei lukija olisikaan alan ihmisiä.

Jos ajankohtaisuudella ei niin ole väliä, kannattaa odottaa tovi. Yleensä uutuuksien kanssa käy valitettavasti / onneksi niin, että puolen vuoden kuluttua kirjan saa puoleen hintaan ja vuoden kuluttua viitosella. Alahuhdan sanoman arvo ei laske yhtä nopeasti.

Muita arvioita:
Levoton lukija tykkäsi
Kauppalehti poimi hyviä otteita

Matti Alahuhta (2015). Johtajuus - Kirkas suunta ja ihmisten voima. 
Yhteistyössä Martti Häikiö ja Pekka Seppänen. Docendo. 978-952-291-202-2.

Carl Hiaasen ja muita syyskesän kirjakokemuksia

Pitkästä aikaa höpisen hetkisen kirjoista, tai jos tarkkoja ollaan, enimmäkseen dekkareista, sillä niitä olen viime kuukaudet enimmäkseen lukenut. Kahden duunin loukussa ei ole riittänyt virtaa vaativampaan, mutta viis siitä - eipä ole ensimmäinen kerta kun dekkarit kannattelevat vaikean kauden yli.

Sillä selväähän on, että jotain on luettava. Muuten kuolee.

Niistä dekkareista sitten. Ensimmäisenä pitää mainita Vera Valan Tuomitut, joka jatkoi Ariannan tarinaa kiinnostavalla tavalla. Olen tähän mennessä pitänyt kaikista Valan kirjoista, enkä kyllä näe syytä mielipidettäni korjailla tämänkään jälkeen. Nämä ovat iloisen kohtuuttomia ja erinomaisen viihdyttäviä romaaneja.

Tuomitut johdatti uusintakierrokselle Ngaio Marshin dekkareiden pariin, sillä Ariannan kohtaamasta lahkosta tuli mieleeni Spinsters in Jeopardy, jonka olin lukenut vuosia aiemmin. Spinsters jäi kuitenkin lukematta, sillä Marsh-pinossa on paljon houkuttelevampiakin niteitä...

Minusta Ngaio Marsh on omimmillaan teatterin parissa: hänen intohimonsa teatteriin maistuu teksteissä mukavasti. Nuorena tyttönä olin itsekin vuosia mukana harrastajateatterissa, joten takahuoneiden tohina tuntuu kotoisan nostalgiselta. Päädyinkin lukemaan kaikki Marshin teatteridekkarit, jotka kotihyllystä löytyvät: Light Thickens, Death at the Dolphin, False Scent, Opening Night ja Enter a Murderer. Tai no, tuosta taitaa puuttua ainakin Vintage Murder, mutta ehdin jo hieman hyydähtää.

Nyt luetuista romanttinen Opening Night on suosikkini, mutta Enter a Murderer taitaa olla murhamysteerinä parempi. Ja ikilempparini on ilman muuta himpun hupsu ja häpäilemättömän snobbaileva Surfeit of Lampreys.  Varmuuden varoiksi luin tällä kerroksella vielä yhden Marshin (Artists in Crime, jossa Roderick Alleyn tapaa Agatha Troyn: rakastan näitä englantilaisten hienostoetsivien kohteliaita romansseja!).  Joka tapauksessa - jos Marsh ei ole tuttu, kannattaa tutustua. Kirjat ovat vähintään yhtä tunnelmallisia kuin Christien ja yltävät paikka paikoin Sayersin tasolle.

Sitten ihan toiselle laidalle genreä.

Kesän löytö eli Carl Hiaasen ilmaantui ystävän kirjahyllystä kun kerjäsin jotain helppoa ja hauskaa luettavaa. Sitä sain. Näitä Hiaasenin kirjoja tuli luettua nyt useampi (Skinny Dip, Koirankuria, Pintaviiltoja, Basket Case, Strip Tease, Onnenkoukkuja, Nature Girl).

Hiaasen kirjoittaa ivallisen hillittömiä rikostarinoita, joissa paha saa palkkansa tai ainakin päätyy kiinteistövälittäjän hommiin. Tarinoissa ei pääse kiintymään hahmoihin, sillä jokaisessa kirjassa on oma henkilökaartinsa - ja siitäkin osa takuuvarmasti tapattaa itsensä ennen kuin sivut loppuvat. Ainoa pysyvämpi elementti on Florida ja sen luonto: suot, rannat, auringonlaskut ja tietenkin hervottoman hullunkurinen asujaimisto.

Kirjoille on yhteistä myös piilevä ekologinen asemasota ja tapahtumien hallittu kaoottisuus. Hiaasenin kirjoissa asiat puolihuolimattomasti ja kumman uskottavasti vain.... eskaloituvat. Tienpientareelle huolimattomasti viskatusta roskasta tai romanttiselta risteilyiltä mereen tipautetusta vaimosta voi seurata mitä vain. Tyylilaji on eräänlainen absurdi sarkasmi, jossa oikeuden voitto ei välttämättä toteudu sillä perinteisellä tavalla.

Näitä voisi suositella vähän ronskimmasta huumorista tykkääville. Todisteeksi sitaatti:

[--] että onnistuu pudottamaan jonkin nopean ja kauniin otuksen taivaalta, Maen isä selitti. Siinä on koko metsästyksen ydin! 

Nyt minä ymmärrän, Twilly sanoi. 

Ja samana iltana, kun Maen isän vuokrakone nousi ilmaan pieneltä Montgomeryn kentältä, joku läheisessä metsikössä piileskellyt ampuja tikkasi automaattikiväärillään siistin X-kirjaimen lentokoneen toiseen siipeen puhkaisten polttoainetankin, niin että kone joutui kääntymään takaisin ja tekemään hätälaskun. 

(Koirankuria, s. 71)

Mitäs muuta? Loppukesän mittaan tuli luettua myös mm. ensimmäinen Kate Atkinsonini (Eikö vieläkään hyviä uutisia, mutta siitä lisää myöhemmin) ja viimeinen  Jessie Burtonini (The Miniaturist, oli myös ensimmäiseni enkä vieläkään tiedä miksi luin sen loppuun).

Lisäksi luin vihdoin ja viimein loppuun jo pari vuotta sitten aloittamani William Uryn kirjan Myönteinen ei - kuinka sanoa toiselle ei ja päästä silti myönteiseen lopputulokseen.

Ei hullumpi. Vähän toisteinen, vähän ilmeinen... mutta Urylla oli kyllä hyviäkin huomioita. Jos kirjasta oli jotain apua, löydän varmaan paremmin aikaa myös bloggaamiseen tulevaisuudessa.

Kirjastojen puolesta

Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice –blogista.

***

Jos tosiaan käy niin, että kunnat jatkossa saavat itsenäisesti päättää missä määrin kirjastoihin panostavat,  on vastuu kirjastojen kohtalosta entistä enemmän meidän tavisten käsissä. Kuntapäättäjät kuuntelevat kyllä kuntalaisia... mutta vain jos kuntalaiset pitävät meteliä. Tiukan talouden aikoina kaikki ei-laissa-pakollinen on karsintaharkinnassa.

Jos haluat, että sinulla on jatkossakin kirjasto, käytä sitä. Kerro kaikille käyttäväsi. Kerro erityisesti kotikaupunkisi päättäjille. 

***

Väitän ihan pokkana, että ilmainen, laaja-alainen ja asiantunteva kirjastolaitos on iso tekijä suomalaisten korkeassa osaamistasossa ja sitä kautta myös elintasossa. Nykyään paperinen kirja on vain yksi tiedon, taidon ja viihteen välitin, mutta se ei tarkoita, että kirjastot ovat käymässä turhiksi. Päinvastoin: tarvitsemme entistä tasokkaampia kirjastoja ja entistä enemmän informaatioalan ammattilaisia kirjastoihin, jotta pysymme muutoksissa mukana.

Jos tieto ei ole kaikkien saatavilla, siitä tulee harvojen etuoikeutettujen yksinoikeus. Jos kirjoja ei pääse lukemaan ilmaiseksi, ei kaikilla kohta ole mahdollisuutta lukea. 

Sitä paitsi kenelläkään ei ole varaa ostaa tarpeeksi kirjoja... 

***

Oma kotikirjastoni on Seinäjoen kaunis Apila.  Sen vieressä komeilee vastikään remontoitu Alvar Aallon vanha kirjasto. 

Molemmissa on töissä mukavaa ja avuliasta väkeä. 

***
Nautitaan kirjastoista. Pidetään niistä kiinni.

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi

Kuva: CrimeTime

Tämän kirjan kanssa kävi raivostuttava juttu... Luin kirjan lähes kuukausi sitten ja kirjoitin heti isoimmat mietteet muistiin, koska tiesin, että tästä haluaisin blogata. Sitten hävitin luonnokseni jotenkin. Se siitä syvällisestä ja oivaltavasta jutusta sitten - sellaisiahan kadonneet tekstit aina ovat! - mutta laitan kumminkin lyhyen mainospalan.

Tyttö ja pommi ei ollut minusta absurdisti hauska niin kuin Särkyvää, se on sanottava alkuunsa. Pommi oli kumminkin vähintään yhtä inhimillinen ja etenee erittäin koukuttavasti. Se on osittain osittain dekkari, osittain toimintajännäri. Suurvaltaintressien asemesta vastakkain ovat omia pelisääntöjään noudattavat graffititaiteilijat ja heitä jahtaavat vartiointiliikkeiden miehet.

Pommissa yhden maalarin ja yhden vartijan välille syntyy syvenevän vihan kierre. Järvelä antaa vuorotellen äänen kummallekin. Ratkaisu osoittaa riipaisevasti, miten kaukana toisistaan ovat Metron ja Jeren maailmat - ja toisaalta niin lähellä, kosketusetäisyydellä. Metron ja Jeren vastakkainasettelu luo melkein pelottavan jännitteen, joka sai ainakin minut taas vaihteeksi miettimään, miten vaikea on nähdä näitä vaihtoehtoisia todellisuuksia. Samassa maailmassa eletään ja silti nähdään se kukin omalta kulmaltamme.... Kuten usein elämässä, Pommin tarinassa pahiksia on vaikea nimetä; hyvä ja paha ovat auttamatta sekaisin.

Kirja toimii sekä dekkarina että romaanina. Suosittelen! Myös Kirsi ja Hanna ovat tästä tykänneet. Metron tarinalle on ilmestynyt myös jatkoa: Tyttö ja rotta. Sekin on aikomus lukea.

Jari Järvelä 2014. Tyttö ja pommi. CrimeTime. E-kirja. 9789522891648.

Graeme Simsion: Vaimotesti ja The Rosie Effect

Graeme Simsionin menestysteos on kait jäänyt kirjablogeja selatessa mieleen; Vaimotesti tuli napattua mukaan, kun 1) kirjakaupassa oli sellainen viettelevä nipputarjous pokkareista 2) minulla oli sattumoisin lahjakortti ja 3) halusin jotain hymyilyttävää.

Taisin tykätä, sillä työreissulla tulin vielä ostaneeksi lentokentältä jatko-osan The Rosie Effect.

Kirjojen kertoja on vakavista sosiaalisista rajoitteista kärsivä älykkö, joka kaipaa elämänkumppania. Donille ei ole kuitenkaan ihan helppoa löytää sopivaa naista, sillä kriteerit ovat tiukat eikä selvästi yhteensopimattomien kanssa seurusteluun ole mitään järkeä tuhlata aikaa. Keneltäkään ei varmaan Vaimotesti spoilaannu, jos mainitsen, että alkujaan täysin sopimaton Rosie osoittautuu lopulta täysin sopivaksi... ja että The Rosie Effect kertoo pariskunnan myöhemmistä vaiheista.

Molemmat kirjat olivat helppolukuisia ja viihdyttivät liiaksi pollaa rasittamatta. Pidin siitä, että humoristista romanssia tehtiin tässä vaihteeksi erilaisesta näkökulmasta. Don on kieltämättä vähän epäuskottava hahmo, mutta eihän chicklittiä voi lukea ollenkaan, jos uskottavuutta vaatii? Itse tykkäsin kovasti siitä, miten Don kirjan kuluessa oppii uutta itsestään ja muista.

Vaimotestin ydinjännite on rakkauden ja järjen ristiriidassa. The Rosie Effectissä siirrytään sitten enemmän käsittelemään vanhaa kunnon mikseivät-he-puhu-toisilleen -teemaa. Mutta vaikka jutut ovat tuttuja, tuo epäkonventionaalinen kertoja tarinaan uuden kierteen. Molemmissa kirjoissa on myös kivasti esillä kysymys soveliaasta ja epäsoveliaasta ajattelusta. Kun Don, joka ei hallitse sosiaalisia koodeja eikä osaa lukea ihmisiä, törmää itsestäänselvyyksiin, hän tulee samalla osoittaneeksi, miten ahtaita arkiset normimme usein ovat, ja miten vahvasti päivittäinen viestintämme perustuu erilaisiin sanattomiin sopimuksiin.

"Voi luoja", hän sanoi. "Minä tarvitse drinkin." 

En ollut varma, miksi hän kertoi tämän tiedon jollekulle, jonka oli tuntenut vasta neljänkymmenenkuuden minuutin ajan. Aioin itsekin nauttia alkoholia kotiin päästyäni, mutten nähnyt mitään syytä informoida asiasta Julieta. (s. 19)

Sitä paitsi, itsekin (vähän Donia lievemmin!) sosiaalisesti rajoittuneena oli hauska lukea hahmosta, jolla on vaikeuksia ymmärtää, miten ihmisten väliset keskustelut toimivat... En nyt ihan samaistunut mutta tiettyä empatiaa väkisinkin heräsi.

Minusta Vaimotestiä ja sen jatko-osaa voi suositella kevyen lukemisen nälkään melkein kenelle vain. Tiedän varmasti yhden miehenkin lukeneen Vaimotestin ja siirtyneen sitten myös jatko-osaan...

Hauska, romanttinen, pikkuisen ajatteluttava kirja, josta ei tarvitse ottaa päänsärkyä. Juonta on tarpeeksi ja sävy on kärjekäs mutta sujuva. Inka Parpolan suomennos toimi.

Graeme Simsion (2014). Vaimotesti. Otava/Seven. Suomentanut Inka Parpola. 978-951-1-28726-1.
Graeme Simsion (2014). The Rosie Effect. Michael Joseph/Penguin. 978-0-718-17948-9.

Arvioita:

Tästä tykkäsivät mm. Minna (Oota mä luen tämän loppuun) sekä Susa (Järjellä ja tunteella).
Vähemmän huvittui Ilselän Minna.

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana

Kuva: Noxboox

Viimeinen sana yhtä aikaa kiinnosti ja hirvitti. Siteeraan kerrankin reilusti takakantta: tämä on ...ensimmäinen kotimainen romaani, joka pureutuu suoraan koulutradgedioiden pahoihin ytimiin - kirja kaikille, jotka haluavat ymmärtää. 

Kouluampumiset ovat liipanneet vähän liian läheltä, jotta osaisin nähdä niissä mitään viihdearvoa. En myöskään tahdo löytää sydämestäni ymmärryksen hiventäkään näitä tekijöitä kohtaan. Tuumin kumminkin, että ehkä asian käsittely kaunokirjallisuuden kautta avaisi jotain lukkoja, ja päätin lukea kirjan.

(Älyllä tajuan, että tragedia on kaikkien tragedia, tekijänkin. Silti, en oikeasti ymmärrä tippaakaan. Ei tee mieli edes ajatella koko asiaa; se tekee surulliseksi ja vihaiseksi ja toivottomaksi.)

Sanassa näkökulma on Franzin, joka käy lukiota Nietzschen kirja kainalossa, ainoana kaverinaan aseharrastaja Kolehmainen.  Franz visioi tulevaisuutta suurena filosofina: siihen hän saa lisäpotkua kun kaunis Virpi kurottaa jumalaisen kätensä ja koskettaa ("sä oot ihan liikkis") ja filosofian kurssilla käsitellään rakkauttaa. Ehkä filosofian opettaja Helenakin vielä näkee Franzin potentiaalin?

Kenties he tekisivät tulevaisuudessa yhteistyötä, kirjoittaisivat tieteellisiä artikkeleita ja painavia kirjoja, ja signeeraisivat ne yhdessä. Tietenkin tämä vaatisi, että Helena hyväksyisi Franzin filosofiset näkökannat ja olisi tätä valmis muuttamaan omiaan. (s. 26)

Tarina kantoi paremmin kuin olisin ehkä odottanut. Franzin vieraudesta aukeaa vähitellen uusia puolia ja potentiaalisia sivujuonteita riittää. Tekstikin on yllättävän luettavaa. Franzin sisäisen maailman mutkikas ja koukeroinen sävy kontrasteineen on kieltämättä rasittava: filosofiaa, julistusta, pornoa ja uikutusta kaikkea sekaisin... mutta lukeminen ei kuitenkaan töki kielen takia. Ilmaisu toimii.

Ahdistavaa tässä on itse asia. Syyt äärimmäiselle teolle ovat niin triviaaleja ja harhaisia, että oikein inhottaa. Mutta niinhän se toki onkin: ei ole hyviä syitä, ei käsitettäviä perusteita.

Luin jonkin aikaa sitten Tiina Raevaaran perhesurmaa kuvaavan Laukaisun, ja sen kanssa tunnereaktiot jäivät vähän vaisuiksi rankasta aiheesta huolimatta. Viimenen sana tehosi kait paremmin, sillä tunteita kyllä heräsi. Mutta en edelleenkään löydä itsestäni ymmärtäjää.

En tiedä osaanko suositella tätä kenellekään... en ainakaan kenellekään, joka on joutunut kouluampumisten kanssa tekemisiin. Viimeinen sana on taidokas mutta ahdistava. Itse en tainnut olla kypsä lukemaan kirjaa, jossa näkökulma on tämä.


Pärttyli Rinne (2015). Viimeinen sana. Noxboox. 978-952-68009-4-3.

Arvioita:
Hesarissa Majander kutsuu painajaismaiseksi, mutta ilmeisesti hyvässä mielessä.
Lukutoukan Krista piti vaikuttavana.
Tuijata kiinnitti huomiota karmivaan perhemekaniikkaan, joka hätkäytti minuakin.

Kappas, tästä on myös kirjatraileri...

Gillian Flynn: Teräviä esineitä

Gillian Flynnin Teräviä esineitä lähti matkaan kun alkuviikosta vietin hetken laatuaikaa kirjakaupassa. Jotenkin se kiri käsillä olevien dekkareiden ohi... Syy on varmaan siinä, että  Kiltti tyttö ja Bad Places kolahtivat mukavasti toissa kesänä. Nyt halusin lukea jotain takuuvarmasti vetävää, ja sitä Esineet kyllä oli.

Esineiden kertoja on suuressa kaupungissa asuva toimittaja Camille, joka lähetetään piskuiseen kotikaupunkiinsa tekemään juttua lapsia jahtaavasta murhaajasta. Camille lähtee matkaan mutta ei riemurinnoin: tien päässä odottavat selvittämättömän murhan lisäksi hänen omat selvittämättömät traumansa. Ja perhe...

Flynnin kirjoissa ihmiset ovat sellaisia, joita mieluummin tapaa vain kirjoissa. Esineitä ei poikkea linjasta. Lisäksi tällä kertaa teemat ovat ahdistavia: sisarkateus, itsekäs äitiys, kiusaaminen...

Oikeastaan Flynnin ihmiset ovat keskimäärin niin karmivia, että on vaikea selittää itselleen, miksi kirjoista silti pitää. Ehkä siksi että kummallisimmatkin tosielämän ihmiset vaikuttavat näiden kirjojen jälkeen aivan käsittämättömän normaaleilta, tasapainoisilta ja mukavilta?

Tai sitten salaisuus on siinä, että Flynnin rikkinäiset hahmot ovat kiehtovia samalla vähän pelottavalla tavalla kuin vääristävät peilit: heissä näkee hetken itsensä sijoiltaan vääntyneenä. Kun on viimeisen sivun kääntänyt, voi palata arkiseen tavallisuuteensa helpottuneena.

Flynn myös tarjoilee henkilönsä ja heidän ongelmansa ovelasti. Ongelmat ja niiden syyt kuoriutuvat esille vähän kerrassaan. Lukijalle jää aikaa ihmetellä. Tässä esikoisessaan Flynn ei ehkä ole ihan niin hienostunut kuin Kiltissä tytössä... ironian häivähdykset puuttuvat ja henkilöt ovat asteen yksioikoisempia. Mutta mikään valitu tuskin kävisi mielessä, ellen olisi aloittanut kirjailijan uudemmista teoksista. Suomennoskin on toimiva; kääntäjä ylläpitää kirjailijan luoman jännitteen tarkoilla sanavalinnoilla.

Mainio psykologinen trilleri, joka tulee iholle ja nostaa niskakarvat pystyyn. Dekkariviikolla tämän lukivat myös Leena ja Tuijata. 



Gillian Flynn. 2015. Teräviä esineitä. Suomentanut Maria Lyytinen. WSOY. 9789510411803.

Lisa Scottoline: Vino pino e-dekkareita

Tutustuin Lisa Scottolinen dekkareihin vahingossa: afrikkalaisella lentokentällä jäi käteen Lady Killer. Jälkimaku oli hyvä joten shoppailin tuhlaavaisuuden puuskassa sitten iPadille hätävaroiksi pinkan Scottolinen kirjoja.

Scottolinen Rosato & kumppanit -sarjasta luin nämä:

Killer Smile. Mary pureutuu historialliseen rikokseen ja tulee (taas) lähes tapetuksi.

Think Twice. Bernie Rosato itse joutuu uhriksi tällä kertaa; perhe on pahin.

Accused. Mary iloitsee uraloikastaan ja murehtii avioitumista, mutta ehtii samalla selvittää Judyn kanssa vanhaa murhaa varakkaassa perheeessä. Asiakkaana pikkuvanha nerokas nörttityttö.

Betrayed. Tällä kertaa henkilökohtaiseen ja urakriisiin ajautuu yleensä Maryn passarina pelaava Judy, joka selvittää laittoman maahanmuuttajan kuolemaa.

Muitakin Scottolinen kirjoja luin, nimittäin nämä:

Devil's Corner. Nuori huumeviraston syyttäjä ajaa kohti uraumpikujaa totuutta etsiessään; rakkaussolmut ratkotaan nopeammin kuin rikos.

Daddy's Girl. Opettaja oikeustieteellisessä tutustuu seksikkään kollegan opastuksella tosielämän rikollisiin ja itseensä.

Dirty Blond. Seksikäs tuomari tutkii pimeää puoltaan mutta murhaaja piileksii kirkkaassa päivänvalossa

Every Fifteen minutes. Vaihteeksi kiperään murhasotkuun ajautuu psykiatri, joka rakastaa kaikkein eniten pientä tytärtään.

***

Mitä tästä opimme?

E-kirjoja on liian helppo ostaa. Nehän ovat nettishoppailijan märkä uni: tuote materialisoituu saman tien. Toisaalta, e-kirjat mahtuvat mukavasti matkalaukkuun, eikä laukun paino lisäänny vaikka pakkaisi vähän ekstraa. Ja vähänkin vanhemmat englanninkieliset saa Kindlelle sopuhintaan.

Helposti sulava romaani on myös helposti unohtuva. Kaikki yllä luetellut olen lukenut viimeisen kolmen kuukauden aikana - mutta niiden yksityiskohdat ovat melkein jo haihtuneet. Jos muistijäljistä voi jotain päätellä, parhaita olivat Daddy's Girl, Dirty Blond ja Accused, sillä ne muistuvat edelleen parhaiten mieleen.

Toisaalta, en ole kyllä ajatellut näitä tenttiä... joten ehkä paras olikin sellainen, joka viihdytti hetken ja häipyi sitten viemästä tilaa ahtaalta kovalevyltäni.

Nyt täytyy pitää taukoa Scottolinesta. Kaipa kirjailijalle helposti käy niin, että tietyt piirteet toistuvat romaanista toiseen. Kaavat ovat turvallisia sekä lukijalle että tekijälle. Mutta kun lukee pinon kerrallaan, alkavat toistuvat kuviot rasittaa. Scottolinen puolesta on tosin sanottava, että vähintään kerran saa yllättyä joka kirjassa. Se on dekkarissa tärkeää!

Kehtaa näitä silti suositella! Helppoja ja vauhdikkaita jenkkiännäreitä. Nasevaa dialogia, selkeitä hyviksiä ja pahiksia, ripaus verta ja vaaraa, arkipäiväisiä ahdistuksen aiheita taustalla, pientä romanttista vipinää jossain...  välillä melkein unohtuu, että kyse on kuolemasta. Jos Jennifer Weiner olisi ex-lakimies eikä ex-toimittaja, hän olisi voinut kirjoittaa nämä.

Suomennettujakin löytyy.

Hyvää dekkariviikonloppua!

John Grisham: Gray Mountain

Viime aikoina olen elänyt vähän kuin amerikkalainen lakimies - töitä-unta-töitä-unta-töitä. Olen ikään kuin testannut ennakkoon EK:n ehdottamaa työajan pidennystä, jonka pitäisi paikata suomalaista tuottavuusvajetta. Onneksi enää pari viikkoa kesälomaan! Otin tänään pientä ennakkoa ja kävin kirjakaupassa hankkimassa herkkuja lomapäiviä varten. Joukossa oli kolme dekkariakin, mm. Vera Valan uusin.

Mutta asiaan. Minulla pitäisi olla juuri nyt kaikin puolin hyvät lähtökohdat eläytyä tiukkoihin tilanteisiin joutuvan ylityöllistetyn naisihmisen asemaan. Sellainen on John Grishamin uusimman kirjan sankaritar Samantha. Finanssikriisi pyyhkäisee yli New Yorkin lakifirmojen ja huuhtaisee mennessään sukupolvellisen nuoria nälkäisiä hainalkuja: kun finanssitalot menevät nurin, ei lakimiehiäkään tarvita sopimuksia hiomaan.

Samantha päätyy palkattomiin töihin pikkukaupunkiin ja tutustuu siellä seksikkäisiin miehiin, häikäilemättömästi luontoa raiskaaviin yhtiöihin ja hyväksikäytettyihin duunareihin ja viranomaisten mielivallan ja/tai huumeiden uhreihin. Samalla tulee setvittyä vaikeaa isäsuhdetta ja käytyä ihan oikeassa oikeussalissa. Ruumiitakin tulee ja hautajaisissa käydään.

Argh. Tarkemmin ajatellen vähän harmittaa kirjoittaa tästä näin dekkariviikolla; mukavampi olisi suositella jotain hyvää.

Toisaalta, ehkä teen yleisölle palveluksen varoittamalla Gray Mountainista. Tai no, voihan vika olla minussa eikä romaanissa. Esimerkiksi Washington Postin mielestä tämä oli "vihainen ja tärkeä" romaani.

Meikäläiselle Gray Mountain oli selkeä pettymys. Jotain pisteitä voi kai antaa kiinnostavasta ympäristönäkökulmasta, mutta olen useimmiten saanut Grishamin romaaneista muutakin kuin informaatiota... Tässä hahmot olivat kaavamaisia, päähenkilön sisäinen maailma kolisi onttouttaan ja juonesta puuttui vääntö. Tarinaan mahtui tasan yksi yllättävä käänne.

(Totta puhuen mieleeni juolahti sellainenkin ajatus, että mahtoiko Grisham itse kirjoittaa tämän? Kaveri on loppujen lopuksi kirjoittanut pitkän rivin kirjoja vuosien mittaan. Liikaa työtä? Terkkuja EK:lle: se on pahasta luovuudelle ja lopulta motivaatiokin voi kärsiä.)

Palaan lähipäivinä dekkariviikon teemaan enemmän omaan makuuni osuneilla opuksilla.

Gene Wolfe: Sovinnontekijän kynsi ja Liktorin miekka

Gene Wolfen sarjan Uuden auringon kirja ykkösosa innosti minua aikoinaan melko tavalla. Jatko-osien kanssa olisi varmaan pitänyt malttaa kunnes neljäskin osa on ilmestynyt suomennoksena. Mutta minkäs teet, liha on heikko, ja tässä sitä nyt ollaan.

Satuin saamaan kirjastosta sekä Sovinnontekijän kynnen että Liktorin miekan. Niissä jatkuu Severianin matka Wolfen erikoisen maiseman läpi. Nämä ovatkin kaikki matkakirjoja, vaelluksia: vaikka Severian pysähtyy silloin tällöin, suuntaa on aina eteenpäin, kohti vääjäämätöntä päätöstä. Hän kohtaa ihmisiä erotakseen heistä, ilmiöitä jättääkseen ne taakseen. Severian muuntuu matkallaan yhdenlaisesta symbolista toisenlaiseksi. Maagiset esineet menettävät painoarvoaan ja sisäisten voimien ja heikkouksien merkitys kasvaa.

Severianin ristiriitaisuus kertojana kiehtoo sekin. Hän havainnoi tunteitaan ja tekemisiään viileästi, jälkiviisauden valossa.

Nautinnollisia ja silti kovasti mietityttäviä kirjoja nämä... Osa jutuista menee yksinkertaisesti ohi. Teksti on kaunista mutta merkityksestä raskasta. Jokin vähän kepeämpi olisi ehkä uponnut nyt helpommpin, mutta Uuden auringon kirjassa on vetovoimaa: mihinkään muuhunkaan ei osannut keskittyä kun nämä olivat kesken.

Itse asiassa nyt hirveästi tekisi mieli lukea heti perään myös sarjan viimeinen osa The Citadel of the Autarch. Heh, Amazonista saisi kindlelle muutamalla dollarilla ja muutamassa minuutissa! Olen tehnyt aikamatkan tulevaisuuteen (päivä kerrallaan) ja elän science fiction -aikaa...

Mutta ei. Aion kiltisti odottaa. Wolfen teksti on niin täyteläistä, että käännös antaa enemmän. Sitä paitsi toistaiseksi suomennokset ovat olleet mainioita. Otetaanpa näyte:

Sommelier toi meille kupilliset miltei vedenkirjasta viiniä, joka oli myös liikkumatonta kuin vesi, kunnes kupin liikahdus havahdutti sen. Se parfymoi ilman kuin kukat joita yksikään ei näe, kukat jotka vain sokea löytää, ja sen juominen tuntui siltä kuin olisi juonut voimaa suoraan härän sydämestä. (s. 62, Liktorin miekka)

Joitain kirjoja pitäisi lukea moneen kertaan, että ne tuntisi ymmärtävänsä. Tämä sarja taitaa olla niitä.  Mutta pitääkö kaikkea välttämättä ymmärtääkään? Kukasta voi nauttia sitä näkemättä... Vaikkei järki riitä valaisemaan Wolfen mielikuvituksellista maisemaa, tarinan luut tuntee sormenpäissään.

Myös Raija ja Ville-Markus ovat lukeneet Kynnen.

Gene Wolfe (2014). Sovinnontekijän kynsi. Gummerus. 978-951-20-8670-2.
Gene Wolfe (2015). Liktorin miekka. Gummerus. 978-951-20-9840-8.

Marko Hautala: Unikoira

Kuva/kansi: Tammi/Saku Heinänen

Hautalan Unikoira tuli luettua loppuun jo ajat sitten, mutta siitä kirjoittaminen on jäänyt kun a) en tänä kevään ehdi yhtään mitään muutakaan ja b) en oikein tiedä mitä sanoa.

Sanonpa edes jotain.

Taisin kaikkiaan tykätä enemmän Hautalan uudemmasta. Unikoiran juoni on jokseenkin sekava ja rytmikin oli epätasainen. Välillä olin aivan uuvahtanut koko juttuun. Ihmisiäkään en  oikein ymmärtänyt paitsi väläyksittäin. Päähenkilö Joonas on itsestään vieraantunut mies, jonka elämän ilottomuus maistuu paperinkarvaalta.

Mutta paperi tekee syviä haavoja.

Vaikken varsinaisesti tykännyt Unikoirasta, se oli vahva lukukokemus. Unikoira synnytti voimakkaita ja pakottavia mielikuvia, jotka kirjaimellisesti seurasivat uniin. (Jep, se koira.)

Tutut paikat (heh, Hongkong ja Vaasa!) toki vaikuttavat, mutta kyllä Hautalan osaamisella taitaa olla isompi osa. Myös kulttuuritausta ehkä vaikuttaa? Olen Unikoiran jälkeen lohtulukenut pari tuttua Kingin tiiliskiveä, ja Hautalan kirjoihin kun niitä peilaan, King voittaa kuusi-nolla mitä tulee ihmisten kiinnostavuuteen, mutta Hautala vie pelin karmivuusakselilla.

Kingin lukeminen on kuin katsoisi oikein kunnon Spielberg-tuotantoa: tehokas kyllä mutta massaakin on aika tavalla ja pieni sliipattu sivumaku tuntuu. Hautalan lukeminen taas... käsivarakuvausta ja kotikutoinen kuvauspaikka, ja silti aidosti karmivaa.

Itse asiassa tulee mieleen se yksi ja ainoa kauhuelokuva, jonka jälkeen en oikeasti meinannut uskaltaa mennä nukkumaan: The Blair Witch Project.

Unikoiran ovat lukeneet mm. Kirsi ja Morre.

Marko Hautala (2012). Unikoira. Tammi. 978-951-31-6853-7.

Esko Valtaoja: Ensimmäinen koira kuussa

Kuva: Ursa

Harvan pokkarin kanssa pitää vähän väliä nauraa ääneen. Ensimmäisen koiran kanssa pitää. Itse asiassa Esko Valtaoja ja Tuomas Kyrö kisaavat nyt aika tasavahvasti valtakunnan hauskimman partasuun tittelistä, ainakin jos minulta kysytään. Stan Saanilalla ei ole mitään mahiksia: parhaiten meikäläisen teilaa edelleen kirjoitettu sana. Se ase on Valtaojalla hyvin hanskassa.

Ensimmäinen koira kuussa on kokoelma Esko Valtaojan eri lehtiin kirjoittamia kolumneja, milloin mistäkin aiheesta. Valtaoja ei peittele mielipiteitään. Ja koska omat mielipiteeni ovat usein samansuuntaisia, pidän luonnollisesti hänen kirjoituksiaan äärimmäisen fiksuja.

Pienet pätkät eivät oikeastaan tee Valtaojan juttujen huvittavalle puolelle oikeutta, mutta nappaan kuitenkin yhden palasen:

Tiede on ainoa menetelmä, joka tuottaa pääosin tosia uskomuksia. [--]. Maailmasta saisi vähän paremman paikan jos meitä kaikkia jo lapsesta pitäen opetettaisiin uskomusten sijasta arvostamaan hieman enemmän järkeä ja tietoa. Tai ehkä tämä on vain minun uskomukseni. (TS-kolumini 12.8.2006)

Tuosta jo löytääkin kaksi kolumneissa toistuvaa teesiä, nimittäin että tiede on hyvä juttu, ja että maailma on nyt parempi paikka kuin ennen. Molempia voisi pitää itsestäänselvyyksiksinä, ellei lukisi päivittäin sanomalehtiä, mutta Valtaoja saa sanottavaansa sen verran kierrettä että asiat tuntuvat tuoreilta.

Samaan hengenvetoon pitää todeta, että jotkut kolumneista alkoivat loppupuolella tuntua turhan tutuilta. Viimeinen koira olisi ollut vielä asteen parempi, jos siitä olisi joku kustannustoimittanut noin neljänneksen pois.

Silti uskallan suositella tätä vilpittömin mielin ihan kenelle vaan. Kolumnikokoelman kanssa voi aina pitää pientä taukoa jos alkaa puuduttaa. Koira toimii myös hyvänä sisäänheittokirjana Valtaojan muuhun tuotantoon. Kaiken käsikirja on maannut lukemattomana hyllyssä jo pari vuotta, mutta nyt tuntuu kuin melkein uskaltaisin siihenkin tarttua.

Jos haluat tietää miksi Kiinaan kannattaa sijoittaa,
jos haluat pohtia mitä dinosaurukset ajattelevat varpusista,
jos aprikoit miten keskustapuolue aiheuttaa heikkoa koulumenestystä,
jos on pakko tietää mikä oli sen ensimmäisen kuukoiran nimi,

(tai jos haluat lukea kolumnin nimeltä  Seksiä! Seksiä! Seksiä!)

hommaa Ensimmäinen koira. Kymppi oli halpa hinta. 

Esko Valtaoja 2014. Ensimmäinen koira kuussa. Ursa. 9789525985214.

Lisa Scottoline: Lady Killer

Tämä vuosia sitten ilmestynyt jenkkipokkari osui ahnaisiin pikku kätösiini joulukuussa Addis Abeban lentokentällä. Kaupan oli kaikkiaan satakunta erilaista opusta, suurin osa etsimässä toista tai kolmatta omistajaansa. Pulitin tästä yksilöstä kymmenen dollaria.

Diili oli hyvä.

Asianajaja Mary DiNunzio saa asiakkaakseen entisen high school -tuttavuuden, joka pelkää henkensä edestä. Väkivaltainen mafiosopoikaystävä saattaa laittaa kaunokaisen kylmäksi koska vain. Mutta häntä auttaessaan Mary itse joutuu niin perusteellisesti pulaan, että minun piti laittaa kirja sivuun välttääkseni masentumista. Miksi kivoille ihmisille tapahtuu pahoja asioita? Etenkään kirjoissa? Onko pakko?

Onneksi dekkareissa voi enimmäkseen odottaa, että hyviksille käy loppujen lopuksi aika hyvin. Niinpä parin kuukauden tauon jälkeen otin kirjan uuteen käsittelyyn, eikä näin jälkikäteen harmita yhtään.

Purkkapoppihauskaa dialogia ja yllättävän toimiva juoni. Eräänlaista chicklit-mausteista lakijännitystä. Scottoline ei ollut minulle ennestään ensinkään tuttu, mutta voisinpa lukea näitä toisen tai kolmannenkin vielä. Kuten kuvasta näkyy, Nora Roberts suosittelee ja niin kyllä minäkin.

Lisa Scottoline. 2009. Lady Killer. HarperCollins. 978-0-06-083321-3.

Stephen King: Revival ja muita helmikuun kirjoja

Helmikuuni näemmä loppui vasta hulppeasti maaliskuun puolella. Kuukausi olisi jäänyt kovin kirjaköyhäksi ilman hiihtolomaa... Mutta lomalainen ehtii lukeakin: ihan koko aikaa ei voi olla mäessä, eikä myöskään tuijotella maisemia, edes sellaisia kuin kuvassa.

Yksi lukemistani kirjoista* oli Stephen Kingin jo viime vuonna ilmestynyt Revival. King on minulle rakas kuin raita Marimekolle: oli itsestään selvää, että tämä on luettava.

Ja kyllä pappa vaan osaa! Silloinkin kun tarinan rakenne on vähän hutero (niin kuin tässä), kerronta melko löysää (niin kuin tässä) ja ideat jokseenkin käytettyjä (niin kuin tässä), King hanskaa lukijan koukuttamisen. Salaisuus on ihmisissä. Kingin hahmoihin kiintyy ja heistä kiinnostuu, vaikka he eivät omaan makuun olisikaan. Tässä kirjassa en oikeastaan pitänyt kenestäkään, mutta silti oli vaikea laittaa kirjaa sivuun.

Suosittelen faneille ja pienellä varauksella muillekin, vaikka Morre olikin varsin pettynyt. Tämä ei missään nimessä ole parasta Kingiä... mutta heikompi King hakkaa monen muun huippusuoritukset.

Revivalin tarina alkaa pienen pojan hiekkaleikeillä ja päättyy, noh, sitä ei ehkä kannata sanoa, vaikka loppuhuipennus ei ollut minusta kummoinenkaan. Yksi Revivalin selkeä teema on addiktio, jota King on jo pureksinyt (tehokaammin) mm. Hohdossa ja sen jatko-osassa. Kirpakammin ja ehkä tuoreemmin King tarttuu toiseen teemaansa: uskoon, uskontoon ja niistä hyötymiseen.

Aloinkin Revivalin myötä miettiä, onko länsimaissa noussut viime vuosina jokin patoutuma pintaan, kun kovin moni kirja viime vuosina lukemani kirja tuntuu joko suoraan käsittelevän uskonnollisia teemoja tai sivuavan niitä. Ehkä meillä humanistiskapitalistisilla kulutusyksiköillä on salattua tarvetta pohtia suhdettamme uskomiseen?

Tämän ajatuksen nosti varmaan esiin toinen helmikuussa lukemani kirja, Sarah Lotzin The Three. Siitä pääsenkin sujuvasti muihin helmikuun kirjoihin:

Sarah Lotz. The Three. Pikkuisen hajanainen trilleri lähtee upeasta alkuasetelmasta, miksaa uskontoa, politiikkaa ja kolmansia ulottuvuuksia, ja päättyy lievään lässähdykseen. Kiinnostavasti toteutettu kerronta kantoi hyvin. The Independentin David Barnettin mielestä hittiainesta. Itse ostin.

Jouni Hynynen. Rakkaudella Hynynen. Äänikirja. Muusikko puuskahtelee ja murisee, ajoittain hauskasti. Ei voi suositella salibandyn pelaajille tai asiat vakavasti ottaville ihmisille. Lystikkäänä yksityiskohtana pitää mainita kirjoittajan itsesensuuri: Hynynen nimittäin omaa tekstiään tulkitessaan pariin otteeseen toteaa mitä p****aa tämä on, en mä tätä lue ja hyppää seuraavaan kolumniin. Kirja oli jäänyt mieleeni Tessan blogijutusta. Kirjastosta.

Christoffer Carlsson. Varjot. Traumaattisesta lähiönuoruudesta poliisinuralle ulottunut Leo etsii uraumpikujassa entisyyttään. Sitä edustaa kirjassa narkkaripahis-Grim. Ruotsalaispsykologisen dekkarin tyylille uskollisesti Varjot pursuaa ymmärrystä kaikille. Silti enimmäkseen hyvää luettavaa.  Mummo matkalla tykkäsi. Pyytämätön arvostelukappale.

Erik Axl Sund. Lasiruumiit. Varistyttö-trilogian kirjoittajilta pukkaa uutta. Nuorten itsemurha-aaltoa käsittelevä dekkari kammottaa tehokkaasti mutta taitaa silti unohtua helposti. Ei näin synkkiä halua muistella. Lukemisteni historiaan tämä jää ensimmäisenä e-kirjalainani. Kiitos vaan vinkistä Seinäjoen kirjaston facebook-sivulle!

Tuomas Kyrö. Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja. Ensimmäistä kertaa kuuntelin Mielensäpahoittajaa äänikirjana. Antti Litja lukijana lunasti kaikki odotukset. Vanhan jäärän ajatuksissa on mukavasti omintakeisuutta ja sanailuhan on tutusti sujuvaa. Silti, jos rehellinen olen... niin välillä vähän tylsistytti. Hyvää automatkaseuraa kumminkin! Kirsikin kuunteli tämän Elisan äänikirjana. Itse ostin.

Sokerina pohjalla vielä toinenkin King:

Stephen King. Joyland. Nostalgista tyylittelyä hyödyntävässä Hard Case Crime -sarjassa ilmestynyt Joyland epäilytti alkujaan, mutta osoittautui oikeastaan aika mainioksi. Kuten Mr. Mercedes jo osoitti, King osaa kirjoittaa dekkarigenressäkin. Joylandissa on rakkautta, nuoruutta, nuorta rakkautta ja murhaa. Myös kummitusten ystäville löytyy pientä kevyttä pureskeltavaa. Ammattitaidolla toteutettu lyhyt romaani ja ehkä sopiva King-intro kauhukammoisille. Linkitänpä kuitenkin täysin päinvastaiseen näkemykseen: ComicAlly-blogissa tämä haukutaan niin hauskasti että melkein muutin mieleni koko Joylandin suhteen! Itse ostin.

*Tai siis ei-kirjoista. E-kirjathan eivät olekaan kirjoja, tietää EU.

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä

Kuva: Bazar

Itse asiassa on (kuolema siis), ainakin yhden lapsen leikkiä. Bradleyn mainio sankaritar Flavia de Luce on vasta yhdentoista korvilla ja siis määritelmällisesti lapsi, mutta tappavien myrkkyjen käsittely on yksi hänen lempihuvejaan.

Muutenkin kuolema askarruttaa Flaviaa... oma kuolema, äidin kuolema ja tässä kirjassa etenkin erään kylässä vierailevan muukalaisen kuolema.

Tutustuin kemiaa harrastavaan Flaviaan viime kuussa. Kokemus oli sen verran mainio, että seuraavaa alkoi tehdä mieli. Ja kas, kirjastosta löytyi.

Hyvä oli tämäkin: tarinalla on imua ja hymyilyttäviä kohtia riittää. Bradley maalaa mukavasti nostalgisen kuvan 50-luvun brittikylästä... mutta kun kirjoittaja ei elä samaa aikakautta, mahtuu kansien väliin sellaisia hahmoja ja tapahtumia, joita 50-luvun dekkariyleisö ei välttämättä olisi niellyt.

Lopputulos voisi olla keinotekoinen ja ärsyttävä mutta eipäs ole. Bradleyn käsissä yhdistelmä on tyylikäs ja sopivan yllätyksellinen. En tiedä olisiko loppuratkaisu ollut hoksattavissa ennakkoon. Itse nautin matkasta sen verran perusteellisesti, etten edes pähkäillyt mitä seuraavan kulman takana on odotettavissa.

Sitä paitsi Lasten leikin todellinen täky on silti Flavia. Harvoin törmää yhtä viihdyttävään romaanihahmoon. Laitanpa oikein kunnon sitaatin:

...koko homman loppu, allegro, oli yksi niitä paikkoja, joissa Beethoven ei näköjään ollut mitenkään löytänyt katkaisijaa. 

Tam...tam... tam-tam-tam se meni, ja kaikki luulivat että nyt se loppui. 

Mutta ei - 

Tam, ta, tam, ta, tam, ta, tam ta, tam - TA tam. 

Ihmiset nousivat ja venyttelivät ja huokaisivat tyytyväisinä kuultuaan juuri niin mahtavan sävelteoksen, ja yhtäkkiä: 

TA tum. TA tum. TA tum. Ja niin edespäin. TA tum. 

Se oli kuin sormeen tarttunut pala kärpäspaperia, jota ei saanut ravistettua irti. Kirottu juttu takertui elämään kuin iilimato. (s. 61)

Huomaatteko? 50-lukua - mutta silti ei.

Jos elämästä liikenee kymmenminuuttinen, seuraavaa suomennosta odotellessa voi kuunnella tämän:

Mainio kirja dekkareiden, älykkäiden nuorten naisten ja menneisyyden ystäville.

Alan Bradley. 2014. Kuolema ei ole lasten leikkiä. Suomentanut Laura Beck.
Bazar. Kirjastosta. 978-952-279-170-2.

Heikki Aittokoski: Narrien laiva

Kuva HS verkkokaupasta - tässä kirjan paperiversio.

Jokainen tuntee itsensä silloin tällöin vähän pelleksi. Oma kiintiöni on noin kaksi kertaa päivässä mutta paineen alla yllän kuuteen.

Heikki Aittokosken Narrien laivassa ei ole kyse tavallisesta arjen ääliömäisyydestä; Aittokoski seilaa syvemmissä vesissä. Hän luotaa ihmiskunnan kollektiivisen hölmöyden pohjamutia. Miksi ihmeessä ei homo sapiens sapiens kaikesta sapiensistaan huolimatta pysty parempaan? Miksi (jos ei nyt sotketa Jumalaa tähän keskusteluun) lapsia menee nukkumaan ilman illallista vielä tällä vuosituhannella? Kun Suomenkin kaltaisessa epävieraanvaraisessa ilmastossa on mahdollista panna pötyä pöytään, eikö sen pitäisi olla mahdollista muuallakin?

Eipä ole. On liian kiire tappaa vieraita ihmisiä ja ostella kultaisia vasikoita.

Aittokoski ottaa lähtökohdakseen keskiaikaisen bestsellerin. Das Naren Schyff oli Sebastian Brantin runoteos, joka kuvaa kuolemansyntejä. Nuo vanhat suosikit - viha, kateus, kohtuuttomuus, himo, ylpeys, ahneus ja laiskuus - ovat edelleen kanssamme. Niitä Aittokoski näkee kun hänen matkansa vievät maailman köyhimmiltä kujilta rikkaimpien leikkikentille. Hän tutkailee ympäristöään sitkeällä uteliaisuudella, syvästi tietoisena omasta taustastaan, välillä vihaisena tai peloissaan. Näkemästään hän kirjoittaa oivaltaen.

...ne, jotka talouskasvun tuomitsevat, tekevät niin yleensä turvatuissa oloissa, jotka on mahdollistanut vuosikymmenien talouskasvu. Tämä on keskuslämmitettyä kritiikkiä. (s. 71)

Hannu Kirjavinkeissä piti Aittokosken tekstiä pessimistisenä, jopa kyynisenä. Ehkä siksi, että se osoittaa 1400-luvun heikkouksien olevan yhä ajankohtaisia? Minusta se ei tuntunut siltä. Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku vai mitenkäs se nyt meni. Narrejahan me ihmiset olemme... eikä tätä paattia tunnu oikein kukaan ohjaavan... mutta silti asiat aina silloin tällöin onnistuvat.

Narrien laiva muistuttaa siitä, että asiat voivat mennä myös parempaan suuntaan ja usein menevätkin. Suomessa kuoltiin porukalla nälkään vielä 1800-luvun loppupuolella. Ja alle sata vuotta sitten meillä oli täällä oikein ampumasota ihan omalla porukalla. Tänään on paremmin.

Kirjasta tulee surullisen toiveikas olo. Surullinen koska huomaa olevansa narri itsekin* ja toiveikas... koska muutos on mahdollinen. Ei ehkä todennäköinen. Mahdollinen.

Tykkäsin, suosittelen kovasti. Älykäs ja analyyttinen kirja muttei tunneköyhä kumminkaan. Aittokoski panee itsensä peliin.

Heikki Aittokoski. 2013. Narrien laiva. HS Kirjastosta.

*Narrien laivaa lukiessani sain noin kuusi raivokohtausta siksi, että HS Kirjasto halusi ladata sen iPadilleni uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Siihen meni varmasti 90 sekuntia joka kerta. Arrgh! Se on ladattu jo!! Monta kertaa!!! Anna nyt hemmetin serveri minun lukea tämä ilmainen sähkökirjani langattoman verkkoni kautta tällä kalliilla lelullani HETI!!!! 

On se hyvä että on näitä ongelmia.

Digitaalinen tammikuu

Tammikuu vierähti työn ja tautien parissa, mutta luettuakin tuli jokunen kirja. Ääni- ja sähkökirjat ovat olleet vahvoilla. Äänikirjoja tuli kuunneltua loppuun kaksi, ja varsinaisesti lukemalla luetuista kirjoista (kahdeksan) ylivoimaisesti suuri osa (kuusi) oli e-kirjoja. Onko tämä lopun alkua? Luovunko kohta kirjahyllystäni?

Nääh. Tilastoharha.

Luettu ja blogattu:

Nnedi Okorafor: Lagoon
Alan Bradley: Piiraan maku makea


Luettu muttei blogattu:

Erik Axel Sund: Varjojen huone.

Trilogian kolmas osa purkaa bysanttilaisen rikosvyyhdin jokseenkin toimivasti. Ehdin silti jo vähän hyydähtää inhottavuuksissa piehtaroivaan tarinaan.

Stephanie Barron: Jane and the Barque of Frailty 

Jane on Lontoossa ja valmistelee Sense and Sensibilityn julkaisua. Puuhia häiritsevät venäläisen prinsessa karmea kuolema ja veljen vaimon taipumus hankkiutua vaikeuksiin.

Stephanie Barron: Jane and the Madness of Lord Byron
Jane matkustaa surevan veljensä kanssa Brightoniin, nauttii kirjallisen työnsä hedelmistä ja tapaa aikansa kuuluisuuksia. Byronin ohella inspiraatiota ovat tarjonneet Northanger Abbeyn hahmot.

Stephanie Barron: Jane and the Canterbury Tale
Häiden jälkeisenä aamuna löydetään ruumis. Hyviä tapoja uhmaavat tällä kertaa etsivä-kirjailijan lisäksi merimiesbaronetti, juopunut korttihai ja kunnianhimoinen äiti.

Stephanie Barron: Jane and the Twelve Days of Christmas
Keskinäppärälle juonelle antavat maustetta brittiläiset juhlaperinteet, salakäytävät ja Janen uusi kypsän iän ihastus.

(Ja tähän nämä Luojan kiitos loppuivat! Oli näemmä pakko lukea kaikki, vaikka Austenin kirjojen dialogin lainailu kronologisesti järjettömissä paikoissa hiersikin toisinaan.)

Christian Rönnbacka: Julma
Porvoon poliisin kruunaamaton stand-up kuningas jahtaa pedofiileja; häntä taas jahtaavat tuontitappajat. Toimintapläjäys on äänikirjana mainiota siivousseuraa. Kirsi on tunnustanut menettäneensä sydämensä komealle komisariolle.

Jane Austen: Pride and Prejudice
Joskus ei voi muuta kuin lukea tämän uudestaan. Elizabeth ja Darcy saivat taas toisensa.

Sophie Kinsella: Hääyöaie
Kirjan nimi on hieno kunnianosoitus suomen vokaalisoinnulle ja kuvaa hyvin sisältöäkin. Siskosten ongelmallisia ihmissuhteita setvivä hicklit-hilpeily yltyy ajoittain farssiksi asti. Hauska vaikka aavistuksen toisteinen tarina miellytti myös Norkkua.

Kaikki kirjat olivat itse ostettuja tai kirjastosta lainattuja.

Blogistanian Finlandia 2014 ja pikkuisen Globaliakin

Blogistanian Finlandia on kilpailu, jossa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Ehdolle saa asettaa vuonna 2014 julkaistuja romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia. Lisäksi kirjabloggaajilta järjestyvät Blogistanian Globalia (käännöskirjat), Kuopus (lasten- ja nuortenkirjat) sekä Tieto (tietokirjat).

Homma toimii niin, että bloggaaja voi asettaa ehdolle enintään kolme kirjaa, jotka on lukenut, ja joista on kirjoittanut blogiinsa. Kutakin kisaa hoitamaan valittu bloggaaja laskee sitten pisteet ja julistaa voittajan.

Itse osallistun tänä vuonna täysillä vain Finlandian äänestykseen ja yhden kirjan verran Globaliaan. Tein nimittäin vihdoin tilinpäätöksen viime vuoden lukemisistani (saldo 137 teosta) ja totesin valintojeni painottuneen ihan väärin Blogistanian kilpailuja ajatellen.

Blogistanian Finlandiaan kelpaavia kirjoja olen ehdin, hyvistä aikomuksistani huolimatta, lukea ajoissa vain 17. Osapuilleen kaikki olivat hyvä lukukokemuksia, jokainen omalla tavallaan. Kuuden kärki erottui silti aika selvästi joukosta, samoin numero uno. Siihen loppuikin helppo osuus! Pitäisikö nostaa pisteille värisyttänyt genreromaani vai ajatteluttanut novellikokoelma? Pitkällisen päänraapimisen jälkeen tulos on tämä:

1 piste: Riina Katajavuoren Wenla Männistö
Poikkeuksellisen mehukasta kieltä juhliva romaani tihkuu elämää. Ansiokas päivitys tekee kunniaa Kivelle.

2 pistettä: Jari Järvelän Särkyvää
Kitkerä huumori ja kepeä ote kerrontaan nostavat tarinan keski-ikäisen miehen angstista keskinkertaisen yläpuolelle.

3 pistettä: Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä he tekevät
Syvästi inhimillinen ja älykäs teos, ja samalla koukuttavaa, kiehtova lukukokemus. Ehdottomasti vuoden paras uusi kotimainen minulle. Hassua olla näin tismalleen samaa mieltä virallisen Finlandian kanssa... mutta minkäs teet. Valtonen vakuutti täysin.

Blogistanian Globalia-kelpoisia kirjoja olen lukenut laskujeni mukaan viisi. Melkein jo ajattelin jättää kokonaan äänestämättä, koska vahvasti epäilen vuoden parhaan käännöskirjan jääneen minulta löytämättä... mutta pitkäaikainen fanitus velvoittaa. On nostettava tässäkin yhteydessä esille suosikki, jonka kirjoista olen nauttinut kerran toisensa jälkeen. Siis

3 pistettä: Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuodet

Finlandiaa isännöi Kirjavinkit ja Globaliaa Kirsin Book Club. Ei muuta kuin voittajia jännäämään! 

Kaksi scifikirjaa jotka alkavat ällällä

Kuva voisi liittyä löyhästi aiheeseen mutta ei. Originaali täällä.

Tänä vuonna ovat toistaiseksi lähes kaikki hyvät suunnitelmani menneet metsään. Haastavaksi heittäytyneen työelämän ohella ovat arkea elävöittäneet mm. hajonnut auto, häijy sairastuminen ja keittiöön muuttanut muurahaisperhe. Eihän kerrostaloissa pitänyt olla muurahaisia?

Ja lankakin loppui kesken sukkaparin, himputti.

Noh, oikein tahallani teen edes yhden suunnittelemani asian, eli kirjoitan John Scalzin kirjasta Lock in, joka tuli itse asiassa luettua jo viime vuonna.

Samaan syssyyn saa pienen mainospalan Nnedi Okoraforin Lagoon, ainoa tautivuoteella loppuun saamani kirja.  

***

John Scalzi oli minulle ennestään tuttu lähinnä Old Man's War -sarjasta. Kun Lock in tuli vastaan lentokentän kirjakaupassa, ostin uutuuden epäröimättä. Scalzin kieli ei päätä huumaa, eikä henkilökuvien syvyydellä voi kehua... mutta hän kirjoittaa sellaista perinteisellä tavalla toimivaa scifiä, joka on useimmiten minun makuuni.

Resepti on simppeli: perustuttu maailma, pari spekulatiivista ideaa ja muutama selkeä hahmo. Lisätään reilu tujaus moraalisfilosofista ristiriitaa. Kääritään suoraviivaiseen toimintajuoneen.

Tämän romaanin kohdalla maailma on lähitulevaisuuden USA ja spekulatiiviset ideat liittyvät uuden viruksen jälkiseurauksiin ja inhimillisen tietoisuuden luonteeseen. Keskeisin hahmo, minäkertoja Chris, on FBI:n agentti ja niin selkeä että hampaita särkee.

Mitä moraalisfilosofiseen pähkäilyyn tulee... Lock in kuvaa tilannetta, jossa yli puolitoista miljoonaa amerikkalaista kärsii eräänlaisesta täydellisestä halvaustilasta. Teknologia mahdollistaa kuitenkin virtuaalisen kommunikoinnin ja jonkinlaisten etäläsnäolon lukkotilasta huolimatta. Mutta kuka saa hoitoa ja kuinka kauan, ja kuka sen kaiken maksaa? Jokainen Yhdysvaltojen politiikkaa edes silmänurkastaan seurannut tietää, että terveydenhuollon kustantaminen on siellä vielä kinkkisempi poliittinen ongelma kuin meillä. Täällä riidellään lähinnä siitä kuka ja miten terveydenhuoltoa suomalaisille järjestää; USAssa keskustellaan vieläkin siitä, pitäisikö sitä muka olla tarjolla kaikille kansalaisille.

Kuten Lionel Shriverin Jonnekin pois (huomattavasti raskaampi ja syvempi eikä ollenkaan spekulatiivinen), myös Lock in havahdutti muistamaan, että moni asia on suomalaisille kauhean helppoa. On se vaan aika luksusta kun saa natista lähimmän terveyskeskuksen puuttuvaa yöpäivystystä tai, herranjessessentään, tunnin jonotusta labraan.

Scalzin keksimän asetelman myötä aloin miettiä, mahtaisiko meidän järjestelmämme kestää vastaavan katastrofin. Vaikkapa 20 000 neliraajahalvausta lisää parissa vuodessa?

Sitten aloin miettiä, että ehkä väestön ikääntyminen yhdistettynä julkisen talouden rapautumiseen on vastaava katastrofi.

Onneksi se on hitaampi katastrofi.

Toisaalta, Scalzin kirjassa kaikki eivät sairastu, eivätkä kaikki sairastuneet halvaannu. Vanheneminen taas... sen voi välttää vain kuolemalla nuorena.

Cory Doctorowin ajatuksia kirjasta voi lukea täältä.

***

Nnedi Okorafor teki aikanaan vaikutuksen romaanilla Who Fears Death, ja kun Liina vielä kehaisi uutta Lagoonia, hommasin sen e-kirjana.

Lagoon on vähintään yhtä mainio (spefi)romaani kuin Lock in. Tai jos olen ihan rehellinen, se on lukukokemuksena hienompi. Lagoon on vähän sekava ja usein hämmentävä ja jättää asioita auki... mutta se on myös yllätyksellinen, raikas, kielellisesti kiinnostava ja jää luultavasti mieleen.

Alku tempaisee heti mukaansa:

She slices through the water, imagining herself a deadly beam of black light.

Jos yhtään tykkää teemasta alienit-laskeutuvat-maapallolle, kannattaa lukea Lagoon.  Tässä muukalaiset laskeutuvat vaihteeksi Afrikkaan, eikä Afrikka ole ollenkaan sellainen kuin kirjoissa tavallisesti. Ei siis Minun Afrikkani vaan ihan jonkun muun Afrikka. Eksoottinen paikka eksoottisille vieraille.

Pidin erityisesti nälkäisestä maantiestä. Pidgin-englanti tuotti aika ajoin tuskaa.

Michael Ann Dobbs on kirjoittanut tästä tarkkanäköisen arvion.

***

Tällä hetkellä luen (taas) vain lohtukirjaani. Austen ei petä. Varmaan Elizabeth ja Darcy saavat taas toisensa.