Ilmeetön mies

Kuva: Karisto (Ei hajua kannen tekijästä - kirjaston tarra peittää strategisen paikan)

Yritän kertoa jokaisen kirjan kohdalla miksi sen valitsin. Joskus totuus on nolo. Ilmeetön mies lähti kotiin kirjastosta värinsä takia. Se on nimittäin vihreä. Olivat kirjastossa sillä viikolla koonneet vihreän teeman tarjouspöydälle, siis kirjaimellisesti vihreäkantisia kirjoja. Ja tuosta ääriviivapiirroksesta tuli mieleen äitini vanha exlibris. Ja tykkäsin nimestä. Ja takakansikin kiinnosti. Keski-ikäisen naisen patoutuneita tunteita? Bring it on!

Ehkä tästä on ollut jossain blogissakin juttua; lukiessa tuli tunne, että olen tästä jostain kuullutkin.

Ilmeetön mies kertoo nelikymppisestä yksinäisestä Irmasta, joka on töissä siivoojana sairaalassa ja elää eksyneen ihmisen sulkeutunutta elämää. Takana ovat rilluvuodet ja jotain muutakin; on kuin Irma pakoilisi jotakin tai jotakuta. Arkinen elämänmeno muuttuu kun Irma kohtaa samassa rapussa asuvan vaiteliaan miehen ja kiinnostuu tästä. Vaikenemisessa on voimaa! Kun yksi on hiljaa, toinen voi puhua - ja kuulla itsekin mitä sanoo.

Puhumattomasta ja ilmeettömästä miehestä tulee Irman rippi-isä, terapeutti. Menneisyyden ja nykyisyyden todet piirteet tulevat hiljalleen näkyviksi niin lukijalle kuin Irmalle itselleenkin. Tapa, jolla Irman kokemusmaailma välittyy osin hänen miehelle osoittamistaan monologeista, on kiinnostava.

Irma ojensi sormensa suoriksi, katseli kauniita kynsiään ja puristi kädet sitten nyrkkiin, kynnet piiloon kämmenien sisälle. Hän huokaisi ja katseli miestä. Kasvot eivät heijastaneet minkäänlaista tunnetilaa. Ehkä nuo kasvot, niiden täydellinen välinpitämättömyys sai Irman rauhalliseksi. Hänen ei tarvinnut jatkuvasti yrittää tulkita toisen ilmeistä, milloin vastassa olisi uhkaa, syytöksiä, katkeruutta, inhoa ja pettymystä.

"Jos olisin antanut aikaisemmin periksi, lakannut jo nuorena toivomasta, että olisin ollut muutakin kuin täydellisen siskon vertailukohde, olisin ehkä pärjännyt paremmin. Mutta jos koko lapsuus menee kuin kilpajuoksussa, ja toinen on kuitenkin aina edellä ja parempi, siitä on vaikea päästä irti. Siitä tulee normaali tapa elää - koko ajan tarkkaillen, olenko vieläkään muiden mielestä riittävän hyvä. Jokainen kai haluaisi kelvata omana itsenään edes joskus, sellaisenaan. Kun vuodesta toiseen tuntuu, että kohta se tapahtuu, varmasti pian joku katsoo minua ja näkee minut ja hyväksyy minut, nyt se on ihan lähellä, sen on pakko tapahtua... Jossain vaiheessa on pakko myöntää itselleen, että ehkä se ei tapahdukaan koskaan. Sitten sitä alkaa joko väkisin vääntää itseään luonnottomiin solmuihin, joita muut näyttävät odottavan, tai kapinoi koko juttua vastaan." (s. 83-84)

Tuosta otteesta jo näkyykin se ainoa piirre, joka minulla aavistuksen tökki Ilmeettömän kanssa; Irman ripittäytymisessä on välillä pientä jankkaamisen makua, ikäänkuin kirjoittaja ei ihan luottaisi lukijaan. Jäinkin miettimään näkyykö tässä asioiden selventämisessä Holopaisen tausta nuortenkirjailijana. Takakannen mukaan Ilmeetön on hänen ensimmäinen aikuisille kirjoittamansa romaani.

Mutta toisaalta, matkan varrella aukenevat persoonallisuuden kerrokset oikeuttavat tarkan pohjatyön. Irman tarinassa on väkevyyttä ja yllätyksiäkin, eivätkä käänteet toimisi ilman taustoja. Loppupuolella romaania tulee herkullisia oivalluksia kun lukija huomaa huijanneensa itseään. Esimerkiksi Irman kauniiden kynsien esiintuominen - ja niitä pidin pitkään ihan turhaan korostettuna ja äärimmäisen epätodennäköisenä yksityiskohtana - osoittautui ihan perustelluksi. Hm. 

Kaikkiaan sokkovalinta kannatti, tällä kertaa. Ilmeettömässä miehessä oli mukava tujaus outoutta (maagista realismia? uuskummaa? reaalifantasiaa? apua, oliko tässä joku genre?), mutta ei käsittämättömyyksiin asti. Pidin sisaruuden ja tyttäryyden kuvauksesta tässä. Pidin siitä, että kaikkea ei lopussa ratkaistu. Pidin myös siitä, ettei tarinaa pitkitetty yli sen luonnollisen kantokyvyn.

Varmaan lukisin Holopaiselta muutakin. Pitääpä joskus vilkaista liepeessä mainittua Finlandia Junior -ehdokasta Molemmin jaloin.

Anu Holopainen (2010). Ilmeetön mies. Hämeenlinna: Karisto.

Arvioita:
Toni Jerrman Hesarissa
Merja Leppälahti Kiiltomadossa

P.S. Hyvää vappua!

Metsäläiset

Kuva/kansi: Gummerus/Pirjo Toroskainen

Ihastuin jonkin aikaa sitten Päivi Alasalmen kirjoihin. Metsäläiset bongasin kirjastosta ja lainasin - se on odotellut muiden kanssa pinossa, jota olen nyt nakerrellut hiljalleen pienemmäksi.

Alasalmi on ollut huikeimpia blogien kautta löytämiäni kirjailijoita. Hän kisaa tasaväkisesti Hilkka Ravilon kanssa Paras Piiloutuja -palkinnostani; en yksinkertaisesti ymmärrä miten tällaiset suomalaiset naiskirjailijat ovat voineet jäädä minulta huomaamatta. No, luultavasti olen kulkenut ympäriinsä silmät kiinni ja korvat tukossa ennen kuin törmäsin blogistaniaan, sillä pari muutakin hyvää pitkään kirjoittanutta naista on tullut ihan puskista. Mutta nämä kaksi yllättävät eniten, sillä molempien tuotanto istuu omaan makuuni kuin nakutettuna. Hurja demo siitä miten vaikeaa kirjailijan voi olla löytää yleisönsä!

Alasalmen teksteissä on aina sellaista vinksahtaneisuutta (hyvässä mielessä) joka kutkuttaa ja kiehtoo, vähän kammottaakin. Metsäläisissä moderni etätyötä tekevä pariskunta toteuttaa perusvihreän unelman ja pakenee kaupungista maalle. Salla ja Ilkka ostavat pienestä Uuhijärven kylästä vanhan kyläkoulun ja remontoivat siitä unelmiensa kotia. Silmissä siintää puulämmitysidylli, omat rantavedet kutsuvat uimaan. Salla on raskaana ja rakentaa vauvalle pesää.

Uuden tulokkaan osa ei kuitenkaan ole sisäänlämpiävässä yhteisössä auvoinen.

Salla meni lähemmäs katsomaan vanhanisännän muotokuvaa. Se oli ruma; miehen kasvot oli maalattu ruskeaksi ja sinipunaiseksi kuin hänellä olisi ollut lataumia. Kuin taiteilija olisi vihannut kohdettaan - ja samaan aikaan pelännyt. Taulun alla oli sänky, jossa oli tiukaksi vedetty punainen peitto ja harmaa tyyny. Sallan katsellessa taulua tyyny avasi silmänsä ja lausui matalalla äänellä:

- Kurjet huusivat; tuuli pohjoisesta ja oli kirkas taivas.

Salla säpsähti. Kuihtunut vanha nainen oli petattu peiton alle niin tiiviisti, ettei hänestä näkynyt pienintäkään kohoumaa. Harmaat hiukset ja värittömät kasvot kuin rutistettua silkkipaperia sulautuivat harmaaseen tyynyyn, vain pistävän siniset silmät tuijottivat herkeämättä Sallaa. Salla perääntyi penkille istumaan ja pohtimaan vanhuksen lausumia sanoja. Ulkona oli lämmin alkusyksyn päivä.

- Päivää, hän sanoi hetken päästä, kun vanhus oli taas sulkenut silmänsä.

Kun kahvikupit tulivat, Salla oli iloinen, kun sai jotain tekemistä käsilleen. (s. 40-41)

Keskusteluhetket punamultatalojen kamareissa jäävät harvoiksi. Uuhijärven koulun kaupunkilaispariskunta on pian kummallisessa maineessa. Salla haistelee ilmaa, totuttelee, mutta syksyn kääntyessä talveksi itävät hallan puremilla mailla vain arvoitukset. Missä on Sika-Ollin entinen vaimo, virolainen Lydia? Kenellelle uhraa kallioalttarillaan metsästystuvan Riitta? Ja mitä mahtaa rakentaa Ilkka uudessa työhuoneessaan?

Jätän enemmät juonivinkit väliin, mtta sanottakoon että Metsäläiset sopi erityisen hyvin luettavaksi Kummun Karhun kuoleman ja Mikkasen romaanin Ei ole minulle suvannot jälkeen. Suvannot kertoi Aino Kallaksen nuoruusvuosista, ja Metsäläisten jälkeen olen onnellinen kun hyllyssä jo odottelee  Kallaksen Sudenmorsian. Veikkaisin että Alasalmi on tietoisesti rakentanut linkkiä Kallakseen, mutta tiedä häntä, ehkä väsäsin yhteyden ihan omin päin.

Alasalmen kirjojen toiseksi tärkein hienous onkin niiden monipuolisuudessa. Voi lukea ihan yksinkertaisesti viihdyttävänä ja yllätyksellisenä romaanina. Tai sitten voi lukea letkeästä ironiasta nautiskellen. Tai lukea sivupolkuja ja merkitystasoja uumoillen, vähän eksyäkin välillä...

Ja se tärkein hienous: eleetöntä mutta notkeaa kieltä. Ei mitään liikaa, juuri tarpeeksi kaikkea. Vähän jo harmittaa ettei ole omana näitä Alasalmia. Tuntuu että kestäisivät toisenkin lukemisen.

Päivi Alasalmi (2000). Metsäläiset. Jyväskylä: Gummerus.

Arvioita:
Kaija Valkonen Hesarissa
Riitta Vaismaa Kiiltomadossa
Marju Lukeville-blogissa

Burma chronicles

Kirjatoukankoloa pyyhkii sarjakuva-aalto; olen aloittanut määrätietoisen kirjastonväsytystyön saadakseni hankintalistalle aikuisten sarjakuvat, ja äskeisellä Lontoon reissulla ostin kirjakaupasta vain kaksi (2) kirjaa, sarjakuvia molemmat. (Lentokenttätarjouksia paluumatkalla ei lasketa.)

Toinen ostoksistani on Guy Delislen Burma Chronicles. Hullaannuin vähän aikaa sitten Delislen albumiin Pjongjang, enkä tietenkään voinut vastustaa tätä hienoa kovakantista opusta. Ja mitä hittoja - kun on juuri posauttanut menemään ziljoona puntaa nuorison vaateostoksiin, ei viitisentoista puntaa laatukirjasta edes kirpaise. Painojälki on tarkkaa ja tekee oikeutta Delislen yksinkertaiselle viivoille.

Valitettavasti kuvaustekniikkani on liian avutonta; en saa aikaiseksi siedettävää valokuvaa sisällöstä. Joudutte tyytymään jutun alussa olevaan kuvaan Burmasta lekottelemassa suomalaisessa kevätauringossa.

Burma on Delislen diktatuureja käsittelevistä sarjakuvakirjoista viimeisin. Se on ilmestynyt alkukielellä 2007 ja käännetty ensimmäisen kerran englanniksi 2008. Ostamani painos on vuodelta 2009. Ilmeisesti sarjakuvakirjallisuudella on kuningaskunnassa kysyntää, sillä kustantajaksi ilmoitetun Jonathan Capen taustalla on Random House. 

Burma (niille jotka eivät hyväksy nykyistä hallintoa) tai mahdollisesti Myanmar (niille jotka hyväksyvät hallinnon antamat ohjeet) on niitä hiljaisia katastrofeja, jotka eivät suomalaisia juuri päivittäisellä tasolla hetkauta. Useimmat meistä ehkä muistavat että burmalainen oppositiopoliitikko sai rauhanpalkinnon ja vietti vuosikausia kotiarestissa - mutta eipä tule arjessa juuri mietittyä, että silläkin maailmankulmalla eletään yhä sensuurin ja pakkovallan arkea.

Toisin kuin Pjongjang, Burma ei ole yhtenäinen ja tiivis tarina tietystä ajanjaksosta. Delisle vietti Burmassa noin vuoden vaimonsa työn vuoksi, hoitaen pariskunnan poikaa ja tehden omia piirrostöitään. Kirja koostuu enimmäkseen kolmen-neljän sivun kuvauksista, joita sitoo yhteen Burmaan sopeutuminen ja siellä toimiminen. Yhdessä jaksossa Delisle huomaa asuvansa lähellä arestissa olevan Aung San Suu Kyin kotia ja toteaa kadun suljetuksi. Poliisi ei päästä kävelemään edes hänen talonsa ohi. Hetken Delisle jo näkee itsensä järjestämässä sitkeää yhden miehen protestia.

Delisle ei jätä käyttämättä montaakaan tilaisuutta tölväistä valtaapitäviä. Mutta hän tekee sen tyylillä ja  antaa lukijallekin tilaa omiin oivalluksiin. Mikä parasta, hän sivaltaa tasapuolisesti myös länsimaista tekopyhyyttä, mukaanlukien omaansa. Legendaarinen protestikin jää pitämättä, sen sijaan Delisle kylvettää taaperoaan. Näinhän siinä käy.

Burma ei ole, kenties rakenteensa takia, yhtä hengästyttävä kuin Pjongjang. Silti se on hervottoman hauska, melkeinpä elegantti. Jos kirja olisi suorasanainen julistus demokratian puolesta, se tuskin viehättäisi yhtä paljon. Mutta Delislen eleettömät kuvat uivat liiveihin. Ei uskoisi että on helppoa samaistua Burmassa asuvaan kanadalaismieheen... mutta näemmä on.

Nyt Delislen diktatuuritriosta puuttuu minulta enää Shenzhen, joka itse asiassa ilmestyi ensimmäisenä. Sekä Shenzhen että Pjongjang perustuvat Delislen kokemuksiin animaatiotuotannosta. Jatkoa tuskin tulee; en voi kuvitella että mikään diktatuuri enää myöntäisi viisumia sen enempää Delislelle kuin hänen vaimolleenkaan! Hmm, hetkinen, Wikipedia väittää, että kaveri olisi oleskellut vuoden verran Jerusalemissa vaimonsa kanssa 2009. Ehkä on toivoa jonkinlaisesta matkakirjasta. Ranskankielisen blogin tekstit vuodelta 2010 näyttäisivät viittaavaan siihen suuntaan. En tosin osaa ranskaa... *käyttää telepaattisia taitojaan*

Kunhan ensin saan Jeskasen Perkeleen käsiini (kaukolainajonossa ollaan), alan kysellä kirjastoltani seuraavaksi tuota Shenzeniä. Sitä odotellessa, jos haluat vilkaista joitain kuvia Burmasta, kannattaa käväistä Delislen saitilla täällä. Delisle esittelee siellä osan valokuvista, joiden pohjalta on ruutujaan piirtänyt.

Guy Delisle (2009). Burma Chronicles. London: Jonathan Cape.

Arvioita:
Rory McLean The Guardianissa
Van Jensen ComicMixissa
Suomenkielisen version on lukenut Heikki Jokinen Hesarista

The List

Olen joskus myöntänytkin lukevani kirjoja aivan päättömillä perusteilla. MOT: valitsin tämän kirjan iPad-evääksi reissullemme siksi, että olin juuri ladannut mukaan ekirjan nimeltä Wish List. Tämän nimi oli List. Jos vielä olisi löytynyt e-kirja nimeltä Wish, sekin olisi tullut mukaan. Näinhän niistä on seuraa toisilleen.

Tuo selitys ei ainakaan parane pitkittämällä, joten menen asiaan.

Kuva: JAKonrath.com

The List on puhdasverinen jännäri ilman sarvia tai hampaita. Yliluonnollista ei tarinassa tavata; skeptikkona joudun tosin huomauttamaan, että Konrath ottaa melkoisia vapauksia luonnontieteiden kanssa. Onko eroa geenimanipulaatiolla ja magialla, jos kummallakin voi tehdä ihmeitä? Mutta ei ehkä ole ihan reilua urputtaa todenmukaisuudesta tällaisen kirjan kohdalla: jännärissä saa venyttää teknologian ja todennäköisyyden rajoja ihan niin kuin rakkausromaanissa saa venyttää psykologian rajoja.

The List lähtee liikkeelle kuin kelpo dekkari ainakin. Etsivä Tom Mankowski tutkii Chicagossa julmaa murhaa. Uhrin jalkapohjasta löytyvä tatuoitu numero 7 sähköistää Mankowskin toimintaan, sillä hänen omasta jalkapohjastaan löytyy samanlainen tatutointi - numero 5. Pian selviää, että tatuointeja on muillakin... ja ainakin numero 2 on jo murhattu. Kaikki ovat samanikäisiä, kaikki adoptoituja. Mistä vauvat ovat tulleet? Ja miksi heitä nyt murhataan lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin eri puolilla Yhdysvaltoja?

Tarina kulkee pikajunan vauhdilla seuraten välillä myös Joanin (numero 3) ja pahisten (poliitikkoja) vaiheita. Henkilöt ovat arkkityyppisiä, väkivaltaa riittäisi parin muunkin trillerin tarpeisiin ja juoni on keskinkertainen, eikä vain siksi että teknologian mahdollisuuksia on liioiteltu. Koko rakennelma tuntuu huteralta, koska tarina perustuu ainakin yhteen massiiviseen yhteensattumaan. Jos on lukenut Crichtonia tai Clancyä, The List tuntuu väkisinkin puolitekoiselta.

Hyvänä puolena voisi mainita napakan dialogin. Kuten Wish List, tämäkin kirja tuo sanailun puolesta mieleen jonkinlaisen hilpeän toimintakomedian. Etenkin tulitaistelu strutsifarmilla olisi toiminut loistavasti elokuvassa. Tässä pieni näyte:

"Police will be here in ten minutes." Harold had crawled over.

"Shh. Go back into the kitchen. Do you own a gun?"

"No. I think guns are just a symbolic substitute for male genitalia, and I'm okay in that respect."

"Fine. If they get in the house, you can whack them with your genitals. Kitchen, now."

Harold scampered away. (1789/6022)

Näh. Lee Childin Jack Reacher -kirjoissa on parempaa dialogia.

Itse asiassa en keksi mitään mikä tässä kirjassa olisi ollut poikkeuksellisen hyvää. Silti The List täytti hyvin onton kohdan matkapäivässä, siellä illansuussa kun jalat yrittivät toipua armottomasti Camden Townissa ramppauksesta. Ei sattunut mistään kohtaa kun kirja pyöri vaivattomasti päässäni jenkkileffana ja Neiti A esitteli vaihtoehtomuotia mainoskatkoilla. Ilmainen vinkki Hollywoodiin: ottakaa DiCaprio Tom Mankowskin rooliin ja Wimona Ryder Joaniksi, menestys on taattu. Pahissenaattoriksi vielä Jack Nicholson... mutta hän ei kyllä suostu.

J.A.Konrath (2009). The List. eBook in Kindle format.

P.S. Tämän kirjan tiimoilta pitää vielä todeta, että The List on osa ilmeisesti laajenevaa indie-julkaisutoimintaa. Loppusanoissa vuodelta 2009 Konrath toteaa, ettei kirjaa ole virallisesti julkaistu ikinä, se on vain saatavilla hänen nettisaitiltaan; sittemmin se on ilmeisesti päätynyt Amazoninkin listoille. Pienellä tutkimuksella löytyykin kirjailijan oma selitys täältä. Hän on päättänyt ryhtyä e-kirjailijaksi *hihii*

Miksikäs ei. Mielenkiintoista ainakin. Sähköinen hinta (kolme dollaria) ei ollut kohtuuton edes keskinkertaisesta kirjasta, ja ilmeisesti siitä noin päätyi kirjailijalle noin 70%. Jos indie-kirjat ja e-kirjat kiinnostavat, kannattaa muuten vilkaista niihin erikoistunutta blogia täällä. Tuo englanninkielisiin kirjoihin keskittyvä blogi löytyi Sallan kautta; Suomessa ei vastaavaa taida vielä olla - antakaa vinkki jos tiedätte! Lähin vastine lienee tekniikkaan keskittynyt blogi Proosaa ja protokollia. Saitti nimeltä klaava.fi on myös mielenkiintoinen. Kannattaa vilkaista mm. tätä e-kirjoista tulevaisuutta luotaavaa juttua.

Wish List

Kuva: Amazon.com Kindle store (cover design Telemachus Press)

Wish list tuli luettavaksi lähestulkoon sattumankaupalla: etsiskelin Amazonin Kindle-puolella jotain viihteellistä matkalukemista, ja syystä tai toisesta Wish list oli melko korkealla latauslistalla. Myös hinta oli kohtuullinen, ja sehän vaikuttaa asiaan: en näemmä opi maksamaan e-kirjasta paperikirjan hintaa. Lyhyen kuvauksen perusteella päättelin, ettei Wish list'sta ainakaan päänvaivaksi asti olisi - hyvä matkakirja siis.

Ja myönnettäköön, kirjailijan nimi vähän huvitti sekin.

Kirjan lähtöasetelma on peruskamaa nykyjännärille: päähenkilö löytää netistä jotain ja se jokin johtaa odottamattomiin seurauksiin. Wish list'ssa keskinkertainen pankkiduunari Buddy Pancake (joo, kirjassa kerrotaan kaikki asiaan kuuluvat vitsit nimestä) saa kuulla nettipalvelusta nimeltä Wish List, jonne voi käydä kirjaamassa salaiset toiveensa. Saitti koostaa päivittäisen toivomuslistan, josta voi tarkistaa onko oma toive kovinkin yleinen. Buddy kirjaa nettikyselyyn neljä toivetta... ja nehän toteutuvat, myös kunnianhimoinen toive yhden yön suhteesta maailmankuulun filmitähden kanssa.

Mutta Buddy ei lukenut pienelle kirjoitettua tekstiä. (Tiedättehän miten aina ennen kaikkia mahdollisia asennuksia ja rekisteröintejä täytyy klikata "hyväksyn" ehdoille? Moniko lukee oikeasti joka sanan? No, Buddy ei lukenut.) Osoittautuu että täyttyneistä toiveista lankeava lasku onkin kovanpuoleinen, eikä se lankea Buddyn yksin maksettavaksi. Tulilinjalla on myös hänen vaimonsa Lissie. Hädissään Buddy huutaa apuun edesmenneen sisarensa ystävää Donovan Creediä, joka on oikea toimintaelokuvasankari: uskomaton repertuaari erilaisia väkivaltataitoja, armotonta naisten jahtausta ja napakkaa dialogia. Tässä näyte Creedin ja hänen oudohkon tyttöystävänsä keskustelusta.

"Uh, you lied and cheated on Sam too," I said.

She looked at me through wide, sincere eyes and said, "You understand, don't you?"

I did. Most women believe their cheating is on a higher level than their husbands' because of the emotional connection they form with their lovers before having sex. Of course, I could argue that an emotional, physical affair is much worse than casual sex. But what do you expect me to say? I'm a guy.

"I do understand why it's different," I said. (4040/4833)

Kaikkiaan tästä kirjasta tuli samanlainen fiilis kuin hyvästä toimintaleffasta. Keskinkertainen juoni, joukko äärimmäisen epäuskottavia henkilöitä, helppoa kieltä, kuorrutuksena kannullinen ilmeistä huumoria ja ripaus kliseitä (hullu tiedemies, sadistinen rikollispomo, ilkeä pankinjohtaja jne...)

Ja silti - jos jättää kiltisti aivot narikkaan ja ottaa rennon asennon, tämän parissa viihtyy ihan mukavasti. Tarina liikkuu ripeästi ja käänteitä riittää. Huomasin jälkeenpäin, että kirjailija on aiemmin urallaan ollut mm. menestyvä vakuutusmyyjä. Myyntikokemus näkyy Wish list'ssä. Tämä on maailman helpointa jännärikirjallisuutta, tarttumiskynnys on niin matalalla ettei sitä erota lattiasta. Tuli mieleeni jouluna katsottu leffa Knight and Day: samanlaista hilpeää rellestystä.

Locke on kirjoittanut Donovan Creedin seikkailuja enemmänkin, viisi tai kuusi lisää. Voisin lukeakin - mutta pitäisi vähintään olla lentomatka edessä.

John Locke (2010). Wish List. Telemachus Press eBook. Version 2011.03.13

P.S. Heh, sattumoisin törmäsin heti tämän kirjoitettuani Twitterin kautta John Locken blogikirjoitukseen huonoista arvioista. Kerrankin ajoitus kohdillaan!

Paljain käsin

Kuva: Gummerus.

Rikon taas vaihteeksi omia sääntöjäni ja kirjoitan juttuni etuajassa. Sain Paljain käsin loppuun vasta tänään ja monta aiempaa kirjaa on postaamatta. Mutta tästä tulee vaikea juttu - ja karvaat lääkkeet on paras niellä nopeasti.

Paljain käsin on ensimmäinen kirja, jonka olen pyytänyt kustantajalta näytekappaleena. Olen ajatellut tätä blogia enemmän lukupäiväkirjana kuin "oikeana" kirjablogina, ja luettavaa tuntuu olevan yllin kyllin muutenkin. Lisäksi olen pelännyt moraalista imperatiivia joka mielessäni kytkeytyy "arvostelukappaleen" lukemiseen: on luettava ajatuksella ja mahdollisimman pian, on oikeasti arvioitava kirjaa vaikkei mitään sanottavaa olisikaan. Hui.

Paljain käsin kuulosti kuitenkin kustantamon tiedotteessa niin houkuttelevalta, että päätin kokeilla tätäkin konstia. Väkevä romaani äideistä ja tyttäristä? Äitini tyttärenä ja tytärteni äitini kiinnostuin oitis. Ja muistelin tämän tulleen esiin Keskiluokan arki -haasteen yhteydessä; sopii siis etsintämatkaani, jolla koitan löytää oman sielunmaailmani peilaajaa kotimaisten naiskirjailijoiden joukosta (kuvittelen Petri Tammisen päässeen aika hyvin miesten maailmaan). Bonuksena Paljain käsin sijoittuu osin myös sotien jälkeiseen Helsinkiin, joka miljöönä kiehtoo.

Tarinan keskeisiä henkilöitä ovat kuitenkin Vaaran suvun naisista nuorimmat, nykyajassa elävät Inari, Varpu ja Virva. Varpu hoitaa kuolevia vanhuksia ja rimpuilee irti lapsuuden rooleista, Virva ei saa lasta aviomiehelleen, Inari on raskaana jonkun toisen aviomiehelle. Äitien synnit kostetaan aina tyttärille, sillä virheitä on pakko toistaa, vaikka vain niitä väistämällä.

Tammimaan mieshahmot ovat jännittävästi välineellisen oloisia. Syntyy vaikutelma, että mies on jonkinlainen luonnonvoima tai arvaamaton laite; jotain tarpeellista mutta pohjimmiltaan käsittämätöntä. Miehuus ja isyys tunnistetaan sen puuttumisen kautta. Mies on naisen biologialle väline. Naiset sen sijaan ovat arjessa ja ruumiissa läsnä. Totuus löytyy tässä kirjassa kohdusta ja verestä, äitiydestä ja sisaruudesta, nenän pyyhkimisestä ja täplistä lakanoissa.

Tarina on monikerroksinen, takaumien ja perspektiivin vaihtojen raidoittama juoksutus läpi naisen elämäntilanteiden. Varpu on ns. kaikkitietävä kertoja, joka pystyy sukeltamaan muidenkin näkökulmiin; hän on kärpäsenä Virvan hallaantuvan avioliiton katossa, katsoo vierestä äitinsä lapsuutta ja Inarin kapinointia.

En luonnehtisi tätä kasvukertomukseksi, mutta monenlaisten traumojen kanssa kipuillaan. Tammimaa kuvaa hyvin ja elävästi, tuntemuksen kautta, päähenkilöidensä elämää. Tämä on tosiaan väkevä kirja, elämän hajuinen ja makuinen. Monin paikoin teksti herättää vahvan kokemuksellisuuden tunteen lukijassakin: lämmin jaffa auton takapenkillä, lapsen rohtuneet huulet, otsa ikkunalasia vasten.

Silti Paljain käsin oli minulle tuskaista luettavaa. En ole omasta mielestäni mitenkään äärimmäisen herkkä kielellisille tai tyylillisille seikoille, mutta on juttuja joista en vain pidä. En esimerkiksi saanut luettua Salmelan kiitettyä esikoista 27 eli kuolema tekee taiteilijan, koska possessiivisuffiksien puuttuminen hiersi. En edes yrittänyt Rimmisen Nenäpäivää, sillä näin blogien lukunäytteistä ettei sen kieli ole minua varten. Olisi pitänyt tiedotteen tekstinpätkistä arvata, ettei tämäkään ole minun kirjani.

Älkää käsittäkö väärin; Tammimaa kirjoittaa erinomaisen värikästä ja eläväistä suomea. Mutta sitä on jotenkin liikaa. Paljain käsin on niin tungollaan vaativia sanoja, että asia hukkuu kielen alle. Ajatukseni jäävät jäykyttämään tekstistä tirskahtelevia herkkuja. Lukeminen jää, sivut supsuttavat kuvia, unohdan ihmiset, tarina tönkähtää.

Sanaston lisäksi minua vaivasi, että Tammimaa käyttää johdonmukaisesti sanaa "äiti" kertoja-Varpun äidistä Soilesta, silloinkin kun Soile on pieni tyttö. Valinta on tietoinen ja hyvin perusteltu kirjassa, jossa äitiys ja tyttäryys ovat sisäkkäin toisissaan kuin sipulin happamat kerrokset; silti se tuntuu minusta eteennyttävältä samalla tavalla kuin Oatesin sinä-kertoja, josta ruikutinkin täällä. Joudun ponnistelemaan pysyäkseni kärryillä henkilöistä. Helpoimmin pääsinkin tarinan lumoihin silloin kun ajallisesti oltiin Varpun ja hänen sisartensa lapsuudessa, kun äiti on todellakin äiti. Etenkin ensimmäisissä luvuissa tuntemuksiin uppoutuva Varpu-lapsi, papana, kultapiisku, jaksoi vetää. Mitä pidemmälle pääsin, sitä lyhyemmissä pätkissä luin.

Paljain käsin on rakenteeltaan lähes barokkimaisen taidokas, eikä läheskään yhtä haastava lukijalle kuin vaikkapa Tervon Myyrä. Tarinan imu vain jäi heikoksi. Ehkä ongelma oli sanastossa, tai ehkä tujaus huumoria olisi auttanut. Mutta Tammimaan naiset ovat ruumiillisia olentoja, jotka ottavat itsensä kovin todesta. Mitään naurattavaa en lukiessani nähnyt tässä liman ja lihan väännössä; näin jälkikäteen myönnän että hulppeaksi hersyvä kuvaus kuolevaisuudesta ja miksei syntyväisyydestäkin on ehkä jollain älyllisellä tasolla hupaisa.

Vaikutelmakseni jäi, että Paljain käsin on luultavasti upea kirja - mutta ei missään nimessä minun kirjani! Ei voi mitään. Tykkään enemmän kirjoista, joissa hyvä kieli on mauste, ja joissa voin lumoutua tarinasta ja ihmisistä. Tammimaan romaani tuntuu vaativan enemmän kuin minulla on halua kirjalle antaa, ainakaan tässä ja nyt.

Jotta Paljain käsin saisi reilun tilaisuuden hurmata muita, laitan loppuun poikkeuksellisen pitkän tekstinäytteen.

Äitienpäivänä on käytävä Ailan luona, vaikka tämä itse ei sitä toivoisi. Vaikka tämä ei olisi vastaanottokunnossa, heittelisi tyhjillä pulloilla oven auki narauttavaa tytärtään ja sen lapsia. Äitienpäivänä meidän on käteltävä Ailahtavaista, outoa vanhusta, jonka kodissa on vain muutama kaluste ja haisee pahalta.

Tavallaan olemme kaikki helpottuneita, jos äiti palaa kurjuuttaan sormuksenräpläykseen ja silmälasien korjaamiseen piilottaen. Autossa on turvallisempaa, vaikka isä saattaakin räjähtää hetkenä minä hyvänsä. Sillä kertaa meillä ei käy onni, äiti tarttuu minua kädestä ja vetää mukanaan hissin pakastearkkuun. Sisällä on nahjuinen tunkka, seisonutta vettä ja pesemätöntä kainaloa, pistäviä hajuja pullonsuista, joita emme tunnista vielä niin kuin vanhempamme, jotka tarttuvat riuhemmin käsistämme, kun haistavat.

Vain Inari ryhmii sisään omia teitään. Hän ei anna pelon näkyä. Kun me astumme kapeaan ja korkeaan eteiskäytävään, ei meitä kohtaa sen kummempi kuin muuallakaan. Sinapinvärinen kirjahylly, jossa ei ole yhtään kirjaa. Ihmiset käyttävät sellaisia televisiopöytinä, mutta täällä sen päällä ei jökötä televisiotakaan. Onko tyhjyys jotenkin paljon puhuvaa? Se minulle nimittäin jää mieleen Ailan kodista. Asunto näyttää siltä kuin siellä ei asuttaisi. Jääkaapissa sätkii yksinäinen valo. (s. 152-153)

Essi Tammimaa (2011). Paljain käsin. Helsinki: Gummerus.

Arvioita:
Lasse Koskela Parnassossa
Raisa Mattila Hesarissa
Eija Komu Savon Sanomissa
Raija Hakala Pohjolan Sanomissa

Blogeissa tätä ovat lukeneet ainakin
Zephyr Kirjanurkkauksessa
Hanna Kirjainten virrassa
Laura Lukuisa-blogissa

Horns

Huima loma Lontoossa on ohi - ja lukutoukka on pahasti jäljessä mitä kirjojen raportointiin tulee. Tiukasta ohjelmasta huolimatta reissussa oli tilaisuuksia lukemiseenkin, jopa siinä määrin että mukaan varatut e-kirjat loppuivat kesken. Mitään kovin ryppyotsaista en matkalle ottanut enkä myöskään ostanut, vaikka pari opusta tuli hankittuakin. (Olin urhoollisesti päättänyt etten edes mene kirjakauppoihin, mutta Neiti B:n kirja loppui ja piti mennä Terry Pratchett -ostoksille, jolloin satuin löytämään pari hyvää sarjakuvakirjaa... ja lentokentällä oli tarjous.... mutta niitä tunnustuksia sitten myöhemmin.)

Menomatkalla luin Joe Hillin kirjan Horns, joka osoittautui sellaiseksi vähän kammottavaksi ja ylimaalliseksi jutuksi, joita Hillin isäpapaltakin on yleensä saanut luettavaksi. Nam.

Kuva: Amazon.com Kindle store

Horns kertoo Iggystä, jonka elämän tyttöystävän murha on vuotta aiemmin suistanut raiteiltaan. Iggyä pidetään yleisesti syyllisenä raakaan tekoon; syytteen puuttuessa tuomio on kuitenkin jäänyt yleisen mielipiteen toimeenpantavaksi. Iggyn onneton haahuilu lopahtaa kuin seinään eräänä kaamean krapula-aamuna. Iggy näet herää kirjaimellisesti sarvet päässään.

He turned his head this way and that, studying himself in the mirror, lifting his fingers to touch the horns, once and again. How deep did the bone go? Did the horns have roots, pushing back into his brain? At this thought the bathroom darkened, as if the lightbulb overhead had briefly gone dim. The welling darkness, though, was behind his eyes, in his head, not in the light fixtures. He held the sink and waited for the feeling of weakness to pass.

He saw it then. He was going to die. Of course he was going to die. Something was pushing into his brain, all right: a tumour. The horns weren't really there. They were metaphorical, imaginary. He had a tumour eating his brain, and it was causing him to see things. And if he was at the point of seeing things, the it was probably too late to save him.  (92/7142)

Mutta tietenkään kyse ei ole yksinkertaisesta aivokasvaimesta. Iggy huomaa pian että sarvien mukana on tullut outo voima: ihmiset kertovat hänelle todelliset halunsa ja ajatuksensa. Iggy oppii läheisistään enemmän kuin haluaisi, ja tietää pian myös kuka on tyttöystävän todellinen tappaja. Mutta onko tiedosta mitään apua?

Horns oli mielestäni venytetty hiukkasen yli keskeisen idean kantokyvyn, eikä yliluonnollisen pitkittynyt käsittely tuonut mitään kauhean antoisaa tarinaan. Ajatus sarvista ja niiden voimista oli sen sijaan tuore ja kiinnostava, ja sitä käytettiin hyvin. Iggyn tilanne on aidosti kammottava. Eläköön valkoiset valheet ja sosiaaliset konventiot! Sarvista otettiinkin kirjassa kaikki allegorinen hupi irti. En ole varma miten hyvin osa ovelista rinnastuksista taipuisi suomeksi. Luullakseni minulta jäi huomaamatta alkukielisessäkin yhtä ja toista, sillä osa paholaiseen liitetyistä tarinoista haiskahti varsin anglosaksiselta perinteeltä. Ehkä maallistunut suomalainen ei tunne paholaislegendoja riittävän hyvin; ainakaan minulle eivät Lucifer-jutut toimineet erityisen hyvin.

Mutta tarinankerronnan perusvälineet Joe Hillillä on hallussaan; kuvaan tulee uutta koko ajan, fokus vaihtuu vaikka kertoja pysyy samana, ja henkilöistä lyötyy uusia puolia kiinnostavalla tavalla. Kesken jättäminen ei käy mielessä missään vaiheessa. Ja Hillillä on se sama viehko tapa tuoda uskomaton arkeen kuin isälläänkin. Absurdeja asioita vain tapahtuu - ja ihmiset reagoivat niihin suorastaan absurdin järkevästi. Mitä itse tekisitte jos löytäisitte sarvet päästänne? No, Iggy tekee juuri niin. Siinä se koukku varmaan onkin: niin hulluja kuin yliluonnolliset jutut ovatkin, Hill saa päähenkilönsä tuntumaan ihan kohtuullisilta ja normaaleilta ihmisiltä, joille vain tapahtuu kohtuuttomia ja epänormaaleja asioita.

Horns sopi erinomaisesti viihdyttäväksi ja vetäväksi matkalukemiseksi. Varmasti luen jatkossakin Hillin kirjoja. Samaan hengenvetoon täytyy myöntää, ettei Horns ollut vetävyydeltään yhtä rapsakka kuin Sydämen muotoinen rasia, jonka asetelmat olivat perinteisemmät mutta tempo reippaampi. Ja novellikokoelma Bobby Conroy palaa kuolleista on edelleen mielestäni parasta Hilliä! Itse luin sen ennen blogin aloittamista, mutta Hannan juttu Morren maailmassa antaa antaa hyvän käsityksen.

Joe Hill (2010). Horns. Gollanz eBook.

Arvioita:
Janet Maslin The New York Timesissa
Eric Brown lyhyesti The Guardianissa
EDIT: jää laittamatta linkki Liinan juttuun, joka taisi antaa kimmokkeen tämän kirjan etsimiseen - ups.
Tässä siis: Sivukirjasto

Pjongjang

Olen iät ja ajat suunnitellut paluuta sarjakuvienkin pariin, vuosien tauon jälkeen, mutta aina vain on lykkääntynyt. Suomalainen Perkele, jota ovat lukeneet Marjis, Erja ja  Salla, oli sitten viimeinen pisara. Se on pakko saada. Päätin aloittaa kirjastonväsytyskampanjan, jolla saadaan aikuisten sarjakuvia meidän kirjastoon. (Tämä ei ole kirjastolakkoni rikkomista - tämähän on kansalaisaktivismia.) Muutoin ihastuttavassa kotikirjastossani on näet aikuisten sarjakuvia noin yksi (1) hyllymetri, jota en edes löytänyt ennen kuin kerran kysyin sen perään. Siitäkin metristä huomattavan osuuden vievät erilaiset kuvitetut raamattuversiot.

Ajattelin kokeilla väsyttämistä. Tästä lähtien pyydän vähintään kaksi kertaa kuussa jotakin aikuisten sarjakuvaa.

Perkelettä en saanut, se täytyy tilata kaukolainaan naapurikunnasta. Mutta tutkin antaumuksella sen yhden metrin, ja lainasin Guy Delislen sarjakuvakirjan Pjongjang. (Edelleen kansalaisaktivisimia. Täytyyhän niitä aikuisten sarjakuvia lainatakin, että innostuisivat hankkimaan!) Pjongjangissa Delisle kuvaa kokemuksiaan Pohjois-Koreassa, johon hän matkusti ranskalaisen animaatiostudion työkeikalle. Absurdit hetket suljetussa maassa on kuvattu terävästi mutta inhimillisesti; kirja ei tee pilaa pohjoiskorealaisista, se paljastaa järjestelmän. Samalla piirtyy esiin kuva siitä mikä diktatuurin mahdollistaa: muun maailman hiljainen hyväksyntä sietämättömälle.

Tässä kohtaa kokemattomuuteni sarjakuvien lukijana ja niistä keskustelijana alkaa paistaa läpi. En tiedä mitä sanoa kuvatakseni elämystä. Vau? Ei tunnu riittävältä. Olin ihan myyty tästä. Piti nauraa ja purra huulta. Yksinkertainen harmaa väriskaala ja liikkumattomuuden tuntu kuvissa istuvat aiheeseen loistavasti. Silti ruuduissa on elämää ja dynamiikkaa, Delislen kokemuksiin voi eläytyä. Kokonaisuus on mykistävä, osittain siksi että se on tosi.

Upeimpia olivat kohdat, joissa kuvataan liikkumista loputtomissa betonikolosseissa, autiolla moottoritiellä ja Pjongjangin pelottavan määrätietoisilla kaduilla. Käytävät hukkuvat hämärään sähkönsäästön tähden. Pohjois-Koreassa ei synny vammaisia joten heitä ei myöskään näe. Vain suuren johtajan patsaat on valaistu. Metro on palatsi, mutta kukaan ei väitä nähneensä enemmän kuin kaksi asemaa.

En onnistunut omin voimin ottamaan vaikuttavimmista tummanpuhuvista aukeamista siedettäviä kuvia. Hyvä. Teille jää enemmän löydettävää. Koska tämä kannattaa ehdottomasti lukea.

Guy Delisle (2009). Pjongjang. Helsinki: WSOY

Arvioita:
Hannu Sarala Pohjolan Sanomissa
Tero Mielonen Kvaakissa
Kimmo Rantanen Turun Sanomissa
Aamuvirkku yksisarvinen

Tekijän kotisivut löytyvät muuten täältä.

Parantaja

Kuva/kannen suunnittelu: Helsinki-kirjat/Jussi Kaakinen

Tuomaisen Parantaja pujahti lukulistalle Kirsin kirjanurkan kautta. Niin huonosti näemmä seuraan yleisiä tiedotusvälineitä, että Vuoden Johtolanka -palkittu olisi jäänyt väliin - onneksi on kirjablogit! Scifin ja dekkarin yhdistelmä on luonnollisestikin ohittamaton meikäläiselle. Parantaja oli juuri sellainen kuin toivoinkin: ahdistava mutta vetävä, toimintaa täynnä muttei tunteeton.

Tarinassa Tapani etsii ekokatastrofin hiljalleen hautaamassa Helsingissä kadonnutta vaimoaan Johannaa. Johanna on toimittaja ja Parantajaksi kutsutun sarjamurhaajan jäljillä. Tapanin etsintä kuljettaa häntä ympäri aidosti monikulttuuriseksi muuttunutta kaupunkia, lukkojen takana toimivalta yliopistolta kirjaamoksi kutistuneelle poliisilaitokselle ja yksityisten vartiointiliikkeiden vartioimille pihoille. Varakkaimmat ovat jo paenneet pohjoiseen; rautatieaseman täyttävät etelämpää saapuneet, joista ei enää tiedä ovatko he matkalla jonnekin vai asuvatko siinä sijoillaan.

Kirjassa kuvattu dystopia on ikävän uskottava, ja vaikkei Tuomainen minusta tyylin tai näkemyksen puolesta vedä Verroselle vertoja, Parantajan maailmassa toteutuu sama inhimillisen älyttömyyden tarkastelu varsin mallikkaasti. En ihmettelisi vaikka Parantajan kuvaus olisi monelle helpommin lähestyttävä kuin Verrosen; minä-kertoja on avoimempi hahmo eikä ihan niin niukka sanoissaan. Tuomaisen henkilöissä ei ole sellaista syvää oivallusta kuin Verrosen, mutta lämpö on ilmeisempää.

- Toivottavasti sä löydät Johannan, se sanoi.

Tajusin, että se oli ainoa asia maailmassa mitä toivoin. Ymmärsin sen kirkkaudella, joka läpäisi minut kuin lämpö tai kylmyys ja sai muistamaan kaiken hyvän, minkä saattaisin menettää. Pala nousi kurkkuuni, minun oli päästävä ulos.

- Mä toivon, että te viihdytte Norjassa, sanoin. - Ja että asiat siellä järjestyvät. Varmasti ne järjestyvätkin. Vuosi on pitkä aika, te saatte töitä ja tienaatte. Hyvin se menee.

Sanoistani puuttui jotain. Eikä sisältö ollut suurin puute. Minusta tuntui, että me kaikki kuulimme ja ennen kaikkea tunsimme sen. (s. 43)

Tekstinä Parantaja ei ole mitenkään maailman paras. Juonessakin on dekkariksi joitain puutteita (miten ihmeessä kaikki tuntevatkin kaikki, loppujen lopuksi - ei Helsinki nyt ihan kylä sentään ole!) Mutta pienet vajavaisuudet antaa anteeksi, sillä  fiilis on kirjassa vetävä. Tapanin suhde vaimoonsa on hellyttävä kontrasti kylmälle maailmalle.

Parantajan innoittamana vähän maailmanparannusta. Menee ehkä OTT näin sitoutumattomalle kirjablogille, mutta tällainen ajatus heräsi: sekä Verrosen että Tuomaisen tarinoissa korporaatioiden hallitsemalla turvabisneksellä on rooli katastrofien ylläpitämisessä ja pahentamisessa. Itse kunkin sietäisi pysähtyä miettimään mistä syntyy se turvattomuus, joka mahdollistaa ja tekee tarpeelliseksi yksityisen turvabisneksen kasvun. Toisaalta pelko syntyy ehkä liiasta tiedosta.... mutta epäilen myös tuloerojen kasvulla olevan merkitystä tässä kierteessä. Jos Tuomaisen kirja kauhistutti, kannattaa vihreän kirjallisuuden lisäksi harkita tutustumista Wilkinsonin ja Pickettin kohukirjaan tuloeroista (The Spirit Level) tai, jos sen saama osittain aiheellinen kritiikki mietityttää, ihan kotoisan Tilastokeskuksen tuotoksiin.

Ai niin - hesalaisille miljöö on hieno bonus tässä kirjassa! Ainakin minä nautiskelin tulevaisuuden stadista täysin siemauksin kun kuljin mielessäni niin muuttuneita katuja.

Antti Tuomainen (2010).  Parantaja. Helsinki-kirjat.

Arvioita:
Pertti Avola Hesarissa
Seppo Kämäräinen Pohjolan Sanomissa

Lounge

Kansi: Like

Markku Rönkön Lounge on haettu kirjastosta Hannan ja Naakun juttujen perusteella. Kun nyt olen yrittänyt urakoida lainattujen pinoa kohtuulliseen tasoon, puristin Loungen luettavaksi vielä ennen Lontoon reissuamme.

Lounge näet tapahtuu Heathrow'n lentokentällä - ei tosin niissä tavalliselle kansalla tarkoitetuissa osissa, joita kansikuvassakin näytetään, vaan hienommilla lipuilla matkustavien hulppeissa tiloissa. Suomalainen mainosihme Jonathan Noble, entinen Joona Jalonen, odottaa konetta jouluaaton lumimyrskyssä. Autio lounge kuvastaa menestyjän elämää: se on ylellinen mutta tyhjä tärkeistä ihmisistä. Silloinkin kun tärkeän ihmisen kohtaa, ei häntä tunnista tärkeäksi.

Odotellessaan Jonathan täydentää testamenttiaan, muistelmien dokumenttia, joka kertoo miten hänestä tuli hän. Takaumat purkavat taiteellisesti lahjakkaan nuoren miehen matkan keski-ikäiseksi raakiksi, joka on eksyksissä ylellisessä elämässään. Otan näytteeksi pätkän varhaisesta takaumasta:

Kymmenkunta poikaa juoksee pallon perässä. Vastassa on saman kokoinen ryhmä. Jossakin on pallo. Kaikki eivät saa koskea sitä yhtä usein. Näyttää että joillekin annetaan tilaisuus vain hipaista sitä. Miksi? Ja miksi palloa pitää potkaista niin kovaa? Mitä erityisen pahaa se on tehnyt? Mutta tämä on tietysti vielä pientä. Tönitään, potkitaan jalkaan, kampataan. Minkä tähden, minkä varjolla? Sattuu. Ja tulee hiki. Inhottavaa. Ja jos häviää, itku. Epämiellyttävää. Eivätkö kaikki voisi yhdessä tuumin potkutella palloa maaliin? Sovussa, vuorotellen, yhtä aikaa tai peräjälkeen? Tämäkö muka on joukkue-urheilua? Eikö tätä voisi muuttaa? Entä jos kaikilla olisi oma pallo? Eivät kai ne niin paljoa maksa. (s. 70)

Onnekseen ja onnettomuudekseen Jonathan oppii kyllä kilpailemaan. Tulee aika jolloin voittaminen ja kunnia on tärkeämpää kuin oivallus itse. Rakkaus löytyi matkan varrella mutta katosi uudestaan, keskittymisen puutteeseen tai kiireeseen ehkä. Tien päässä on tyhjä lounge, ylellinen taivas jossa saa tyhjää ystävällisyyttä tarkoitukseen palkatuilta kaunottarilta. Jonathan on menossa jonnekin, mutta ei enää osaa päättää minne.

Tämä oli yllättävän hyvä kirja. Tietenkin odotinkin pitäväni tästä - en kai muuten olisi hommannutkaan - mutta pientä epäilystähän on aina kun tarttuu itselleen uuden kirjailijan teokseen. Varsinkin asetelmaltaan staattiset kirjat ovat vähän pelottavia. Mutta Rönkkö rakensi Loungessa hienovireisen kuvauksen sekä ihmisestä että alasta. Nuorena opiskelijana ajattelin joskus, että minusta tulee isona copywriter. Eipä tullut, mutta mainosmaailman kimallus huvittaa ja kiehtoo edelleen. Takaumat eivät siis missään vaiheessa epäilyttäneet, kuten Naakkua alussa.

Pidin myös kirjan tyynestä pysähtyneisyydestä ja tunnelmasta. Rönkön tapa kirjoittaa on lukijalle helppo. Ilmaisu on selkeää muttei vivahteetonta. Valitsemani lukunäyte, jossa palataan lapsuuden ajatuksiin, ei ihan tee Rönkölle oikeutta; lauseet ovat lyhyitä mutta eivät toki noin tököttäviä. Hannan poimima ilmaus - elämäni on ollut haelma - tiivistää itse asiassa hienosti sekä idean että tyylin.

Ainoa suurempi heikkous Loungessa oli, että toisessa loungessa odotteleva nainen jäi vieraaksi ja hänen ajatusmaailmansa käsittämättömäksi. En onnistu uskomaan tuolla tavalla ajattelevaan naiseen; mahdollisesti Rönkkö olisi pystynyt parempaan naiskuvaukseen jos naiselle olisi annettu enemmän tilaa. Nyt lyhyiksi jääneet osuudet paljastivat oudosti rujon persoonallisuuden. Tai sitten mies voi oikeasti kuvitella naisen tuollaiseksi? Kontrasti kokonaiseen ja kiinnostavaan Jonathaniin on kova. Hmm... seuraavaa Rönkköä lukiessani tapitan kyllä tarkkaan naishahmoja!

Markku Rönkkö (2010). Lounge. Helsinki: Like.

Arvioita:
Helena Miettinen Keskisuomalaisessa
Kimmo Rantanen Turun Sanomissa

Ei ole minulle suvannot

Mikkasen Suvannot poseeraa kevään 1897 promootiokuvan rinnalla - tihrustelkaapa siitä.

Ei ole minulle suvannot! on ollut lukulistalla sen jälkeen kun hiihtoloman tienoilla luin Raili Mikkasen nuorten kirjoja 1600-luvun Suomesta ja noitavainoista. Kahdentoista valasta alkanut sarja oli loppujen lopuksi sen verran mukavaa luettavaa, että heräsi haluta vilkaista myös Mikkasen historiallisista naishahmoista kirjoittamia teoksia. Aino Kallaksen nuoruusvuosia kuvaavan Ei ole minulle suvannot! lisäksi Mikkanen on kirjoittanut ainakin Ida Aalbergista ja Aurora Stjernvallista.

Suvantojen alkaessa Aino on kuudentoista vanha koulutyttö ja sen päättyessä kihlautunut 21-vuotias kirjalijatar, jolta on jo ilmestynyt runokokoelma ja novellikokoelma. Kirjan kertojana on taloutta hoitava Liisa, Ainon entinen lastenhoitaja. Tytöstä on tullut Liisalle kuin oma lapsi, vaikka luokkaerot ovat tietenkin ylittämättömiä. Liisa pitää tapanaan lukea salaa Ainon päiväkirjoja ja kirjeitä. Tästä yksityisyyden rikkomuksesta voi olla montaa mieltä, mutta kertojaratkaisuna se on erittäin toimiva. Perheen ulkopuolinen Liisa pystyy valottamaan Ainoa ja Ainon perhettä hienosti, olematta itse liian kiinteästi osapuolena.

Olisi varmaan ollutkin kirjallisesti turhan haastava rasti käyttää Aino Kallasta itseään kertojana; hänen päiväkirjojaan kuvataan Suomen kirjallisuuden osassa IV sanoin "...kirjallisuutemme merkillisimpiä kehityskertomuksia ja sielunrippejä... (v)älittömyys ja valmis muoto kohtaavat (--) toisensa usein vaikuttavina, järkyttävinäkin yhdistelminä" (s. 539, 540). Melkoista mainosta - ja melkoinen kynnys kenelle tahansa kirjoittaa Kallaksen suuhun muuta kuin Kallaksen omaa tekstiä. Mikkasen ratkaisu on käyttää lainauksia Kallaksen teksteistä tukemassa tarinaa ja antamassa sille aidon tuntuman. Hyvä näin.

Kallaksen ja hänen lähiperheensä lisäksi Suvannot tarjoaa mukavan aidonoloista ajankuvaa ja vinkeän ikkunan suomen- ja ruotsinkielisen sivistyneistön väliseen vääntöön. Yleisen seppelensitojattaren arvosta käyty kiista kiinnostava. Suurenmoinen Suomen kirjallisuus tarjoaa kuvankin Aino Kallaksesta nuorena seppelensitojattarena vuonna 1897; vaikka yleinen kunniavirka menikin ruotsinkielisten puolelle, pääsi Aino juhlimaan promootiota maisteri Edvard Reinin kanssa. Pian sen jälkeen alkoikin kirjallinen ura:

Syksyn aikana Aino oli terve ja hyvässä kunnossa. Erityisesti häntä piristi tieto, että Werner Söderström otti kustantaakseen hänen runovihkonsa. Hän nukkui yönsä ihan kuin muutkin ihmiset, ja nyt hän myös liehui nuorten riennoissa juuri niin kuin tuon ikäisen nuoren pitikin. Kävi tanssiaisissa ja osallistui arpajaiskuvaelmiin. Erilaisten arpajaisten avulla kerättiin rahaa hyviin tarkoituksiin, joista yksi oli Suomalaisen teatterin tukeminen.

Alkusyksystä näytti siltä, että juttu Edvard Reinin kanssa jatkuisi ja siitä tulisi jotain enemmänkin, mutta sitten Ainon tuuli taas vaihtui. Ajattelin usein pahoillani, että Aino oli melkoinen tuuliviiri. Suuret rakkaudet vaihtuivat nopeasti ja aina oli kysymyksessä yhtä uusi, ihmeellinen ja niin suuri tunne, ettei hän oman vakuutuksensa mukaan ollut ikinä ennen sellaista kokenut. (s. 133-34)

Tästäkin katkelmasta, jossa siis kertojana Liisa, huomaa miten erilainen on aika ollut. Liisan mielestä parikymppisen nuoren naisen kuuluukin päätyökseen liehua tansseissa, mutta hän tarkoittaa sillä nuoria sivistyneistön naisia, ei suinkaan suomalaisia kansannaisia. Liisat eivät ole nuoria, he ovat lapsia tai sitten työikäisiä.

Mutta älkää käsittäkö väärin; Mikkanen ei ole tosiaankaan kirjoittanut mitään agitaatiokamaa, uskottavaa ajankuvaa vain. Aivan yhtä itsestäänselvästi mekin oletamme asioita omasta yhteiskunnastamme. Taitava kirjoittaja saa lukijan sellaiseen vireeseen, että ajattelemisen aihetta löytyy ilman osoitteluakin.

Kirjan lopussa on lyhyt selostus Aino Kallaksen myöhemmistä vaiheista. Se on erinomainen lisä, ilman sitä olisi ollut pettynyt olo.  En ole erityisemmin tätä ennen Kallakseen ja hänen töihinsä perehtynyt. Nyt tartuin Suvantoihin, koska olen haikaillut lukevani Sudenmorsiamen jossain vaiheessa. Etenkin Karhun kuoleman jälkeen on ollut suorastaan alaston olo, kun moinen klassikko on vieras. Suvannot kävi erinomaisesta johdatuksesta.

Raili Mikkanen (2002). Ei ole minulle suvannot! Romaani Aino Kallaksen nuoruudesta. Helsinki: Tammi.

Katkaise stressikierre - oikaise työelämäsi

Jokohan nuo lukemattomat kirjat aiheuttavat stressiä?

En ole ihan varma miksi tämän kirjan lainasin; ehkäpä ajattelin ennaltaehkäisyä, sillä kevät on vuoden kiireisintä aikaa, eikä tilannetta paranna ylimääräinen viikon loma kesken sesongin. (Parantaapas! Lontoo!) Mutta oikeastaan kirjavalinta liittyy pitkään kiinnostukseen työelämän kehityksestä. Juha Siltalan Työelämän huonontumisen lyhyt historia sai jo vuosia sitten jotenkin kiinnostumaan työelämäkeskustelusta, ja olen silloin tällöin lukenut aihetta sivuavia opuksia.

Merikallion Katkaise stressikierre menee selkeästi apukirjallisuuden luokkaan. Kirjan tarkoitus on tukea työuupumuksen ja masennuksenkin kanssa kamppailevia. Siihen tarkoitukseen tämä onkin varmaan keskimääristä parempi kirja, sillä tekijä antaa enimmäkseen kokemuksen puhua: lähes kolmannes tekstistä on anonymisoituja lainauksia Merikallion potilaiden sanomisista. Kirja on myös kiinnostavaa luettavaa ilman että on ihan uupunut - jos on työelämässä, tunnistaa varmasti esimerkeistä tilanteita ja tapauksia omalta työpaikaltaan. Jos mikään ei kuulosta ollenkaan tutulta, ei nykyisestä tai entisestä työpaikasta, katso itsesi poikkeuksellisen onnekkaaksi!

Teksti on helposti lähestyttävää ja välillä turhankin yksinkertaistavaa. Toisaalta yksinkertaisuudessa on järkeä kun kohderyhmää ajattelee. Eipä sitä uupunut jaksa kovin vaikean kirjan kanssa kipuilla. Otan lukunäytteeksi pätkän kiltteydestä:

On mielenkiintoista, että lähes kaikki stressiylikuormittuneet ja uupumisriskissä olevat hämmästelevät asiaa Minähän pidän työstäni -tyyliin. Niinpä niin, kukapa meistä uhraisi itsensä työlle, josta ei juuri piittaa? Työn mielekkyyttä alkaakin kyseenalaistaa vasta, kun kierre on jo pitkällä. Työ, joka ei ole tuntunut alun alkaenkaan kiinnostavalta ja innostavalta aiheuttaa muunlaista rasittumista, ei loppuunpalamisriskiä. Se mikä ei koskaan ole syttynytkään, ei voi palaa loppuun.

Työstressi ja uupumus ovat siitä erikoisia tauteja, että ne eivät koskaan iske ihmiseen, joka menee sieltä missä aita on matalin. Siten tunnolliset tai ylitunnolliset ihmiset ovat riskiryhmässä. Omien töiden tunnollinen hoitaminen ja siihen lisätty hyväksikäyttö uuvuttavat kenet hyvänsä. Hyväksikäyttö on työyhteisöissämme varsin yleistä. Jotenkin työtovereille ja esimiehille on aivan selvää, kuka hoitaa annetun tehtävän, kuuluipa se hänen vastuualueeseensa tai ei. (s. 38-39)

Huolimaton kustannustyö tuntuu näkyvän Stressikierteessä; kirjoitus- ja kielivirheitä löytyy enemmän kuin olisi kovakantisessa kotimaisessa kohtuullista. Tai siltä ainakin tuntuu; todistanee kotimaisen julkaisutoiminnan yleensä kovasta laadusta.

Kaikkiaan Stressikierre oli hyvä ja kevyt kirja tärkeästä aiheesta. Luin ilman kummempaa keskittymistä mutta tunsin saavani tästä jotain - vain 7. luvun sähkövirtametafora meni yli. Eikä siihen auttanut edes uudelleen lukeminen. On myös mukava todeta, ettei kirja ole mielestäni ollenkaan vanhentunut, vaikka julkaisemisesta on kulunut huikeat 11 vuotta. Tämäntyyppisessä kirjallisuudessahan uutuuden elinikä on yleensä kai korkeintaan vuosi, sitten ovat uudemmat ja paremmat itseapukirjat vieneet paikan markkinoilla. Merikalliolta on myös ilmestynyt tähän jatko-osa nimeltä Unohtuiko inhimillisyys? jonka voisin lukea jossain vaiheessa.

Annukka Merikallio (2000). Katkaise stressikierre - oikaise työelämäsi. Helsinki: Kauppakaari.

P.S. Vielä plussaa: Stressikierre palautti mieleeni, että Merete Mazzarellaa on pitänyt lukea. Merikallio nimittäin suosittelee Mazzarellan kirjaa Silloin en koskaan ole yksin.

Neekerityttö peilaa

kuva: kj (flickr)

Tämä Valtosen romaani valikoitui seuraavaksi luettavaksi puhtaasti nimensä tähden: Neekerityttö peilaa on niin monella tavalla nykyään mahdoton nimi kirjalle, että se oli pakko lukea.

Mikähän olisi nimenä nyt? Ehdotuksia -
Toimitusharjoittelija heijastuu?
Kolumnisti kuvastimessa?
Tai, jos yrittää pysyä lähellä alkuperäistä,
Pakinoitsija peilaa?

Asiayhteydestähän voi arvata että kyseessä on naispuolinen henkilö. Hmm. Itse asiassa en olekaan sataprosenttisen varma mitä tuo nimen jälkiosa tarkoittaa; voi olla että peilaa-sanalla on ollut jokin slangimerkitys aikoinaan. Lehtineekerihän on lähestulkoon kadonneeseen kansanperinteeseen kuuluva slangisana. Peilaa voi tarkoittaa ympäristön skannausta, joten olisikohan oikea vastaus sittenkin

Naistoimittaja etsii miestä?

Sisältöön tuo viimeisin istuisi. Valtosen neekerinä on Tyyskän nimellä kulkeva herrasperheen tytär, jonka maanomistajaisä laittaa töihin omistamaansa sanomalehteen, Jokelan Sanomiin. Neitonen ei heti pääse mieleisiinsä tehtäviin, mutta sinnittelee puuhassa ja tutustuttaa salaa kirjoittamiensa pakinoiden kautta lukijan perheeseensä ja työpaikkaansa. Oikeasti Tyyskä tahtoisi diplomaatin rouvaksi, mutta maalaispitäjässä ei diplomaatteja parveile. Onnea odotellessaan Tyyskä kiusaa isäpappaa uhkaamalla kihlata kummisetensä, flirttailee kenkäkauppiaan kanssa ja katsastaa muita mahdollisia miehiä; suurin intohimo näyttää silti suuntautuvan uuden auton ostoon. Siinä sivussa Tyyskä kujeilee toimittaja-Hannekselle, joka ei kaikenlaisesta keppostelusta huolimatta näytä huomaavan mitä on tarjolla.

Eipä silti, Tyyskä pitää kiinnostuksensa sen verran salassa, että lukijakin saa olla tarkkana. Ilman Hömpän Lakeja en olisi välttämättä hoksannut kenet Tyyskä tahtoo, sillä kuvioissa on myös varakas hallitusneuvos. Lahjomattomat Lait kuitenkin määräävät, että a) sankaritar on rakastanut mieheen jonka kanssa riitelee kiivaimmin ja b) sankaritar ei voi mennä naimisiin puhtaasti taloudellisin perustein. Reipasotteinen Valtonen helpottaa nuoren parin taivalta antamalla köyhälle toimittajalle Ameriikan-perinnön, jolloin mies voi kosiakin kartanontytärtä. Minä olen järkevä mies, hän toteaa. En halua vaimoni ratkuttavan kautta iankaikkisuuden, että ilman hänen rahojaan en olisi mitään.

Kas näin puhuu vain Valtosen sankari!

Vaikka Neekerityttö oli hauska, oli se myös tähänastisista heikoin lukemani Valtosen romaani. Vika ei ole napakassa kielessä tai tutun tuitussa sankarittaressa. Juonen kuljetus sen sijaan on tavanomaista huterampaa ja poikkeuksellisen laaja sivuhenkilökaarti lähinnä pitkittää romaania. Liekö Valtosella ollut ajatuksena vaihteeksi oikea perheooppera salonkiromanssin asemesta, sillä Tyyskän vanhemmat ovat Vaimokkeen sankaripari, nyt keski-ikään ehtineinä. Olikin hauska nähdä Kirstin edelleen pyörittävän miestään mielensä mukaan, ja tavata uudelleen Kirstin äiti ja käly, mutta koko veljessarjan edesottamuksia ei silti olisi tarvinnut selostaa. Kokonaisuus olisi minusta ollut toimivampi niukempana.

Enemmän nautin Jokelan Sanomien arjen kuvauksesta. Mutta jos oikeita paikallislehtiä toimitetaan tähän tyyliin, ei uutisiin totisesti kannata luottaa!

Yhdessä suhteessa Neekerityttö on suorastaan riemukkaasti häijy: mistään viihderomaanista en muista ihan näin suorasanaista keskustelua avioliiton taloudellisista ulottuvuuksista. Mietiskelin Rakkaus ratkaisee -romaanin yhteydessä rahan ja romanssin vaikeaa yhtälöä ja arvioin Austenin salaa kyyniseksi. Mutta tämä Valtosen sankaritar on poikkeuksellisen kylmäveristä lajia - ainakin puheissaan - ja jos Kirsti-äitiä uskoisi täysin, pitäisi Vaimoke lukea uudestaan. Tarkasti.

Isäni ansiosta minua kositaan silloin tällöin hyvinkin erilaisilta tahoilta. Kosijat ovat melkein aina sivuuttaneet nuoruutensa parhaimmat myrskyt.

Tunnen oireet. Ensin ihastutaan jossain seurassa tai juhlassa. Sitten alkaa sadella kukkavihkoja, suklaarasioita ja pyyntöjä elokuviin, konsertteihin, tanssiaisiin, ajelulle jne. Veljet leuhkivat. Isä saarnaa. Äiti pyytää harkitsemaan. Minä pakoilen, kunnes sattuma saattaa meidät kohdakkain ja minun täytyy silmät hämmästyksestä renkaina soperrella: "Voi, suokaa anteeksi! En tiennyt, että tarkoititte totta. Minä luulin vain tavalliseksi hakkailuksi. En tehnyt tahallani. Ollaan ystäviä!"

Luonnollisesti olen veikistellyt ja keikistellyt. Hiukan vain. Kohtuuden nimessä. Täytyyhän toki koota muistoja. (s. 113-114)

Neekeritytön myötä tuli tutkittua myös erään tunnetun sanonnan alkuperää. Käsi ylös kaikki, jotka kuvittelivat sanonnalla "tulee kuin manulle illallinen" olevan jotain tekemistä Mauno Koiviston kanssa? Minua ainakin on huijattu selityksellä, että sanonta liittyy presidentin luontaisetuihin kuuluvaan ateriatarjoiluun. Mutta niin ei voi olla, koska tässäkin kirjassa vuodelta 1957 "lankeaa kuin manulan pojalle illallinen"!

Jossain on koira haudattuna. Nopea googletus kertoo, että kyseessä onkin vanha sanonta, jossa "manu" tulee sanasta manni tai man eli mestari. Seikka selvisi Jukka Parkkisen nettisivuilta täältä. Hah, taas sivistyttiin!

(Nyt kun joku vielä kertoisi miksi nimenomaan koira on haudattuna.)

Hilja Valtonen (1957). Neekerityttö peilaa. Helsinki: Otava.

Arvioita:
Bookcrossing-sivuilta näyttää löytyvän, ja Lukutikku-blogista.

Pelastusrenkaita

Kuva: Karisto

Pelastusrenkaita on jatkoa romaaniin Pappia kyydissä. Hommasin tämän kirjastosta heti Papin luettuani, vähän vain kesti ennen kuin ehti luettavaksi asti. Nyt harmittaa etten käynyt kuikuilemassa kirjakaupassa, olisihan se saattanut sieltäkin löytyä. Tämän olisin mielelläni pitänyt hyllyssäkin.

Edellisen osan lopussa Matleena on päätynyt avioeroon, sillä naispapin on vaikea elää naispappeutta vastustavan miehen kanssa - ja päinvastoin. Nyt Matleena pääsee käytännön sielunhoidon pariin ja aloittaa erosta toipumisen. Onneksi löytyy eroseminaari, jonka pitäisi auttaa tekemään avioliiton hajoamisesta oppimiskokemus. Ryhmäterapiasessioita jatketaan lähikapakassa ja hoito etenee aina voimaannuttavaan valokuvaterapiaan asti. Työkaveri pastori Buster syö beetasalpaajia ja tekee ihmeitä, seurakunnan talousjohtaja kähmii nuoria naisia mutta kiusaa kahvinkeittäjätädit karkuteille, ja kaikki pitäisi Matleenan korjata sillä välin kun kirkkoherra lomailee Bora Boralla.

Onneksi pian on uusi mieskin kuvioissa, mutta yksinkertaista ei Matleenan seurustelu Pyryn kanssa ole: mies on reippaasti nuorempi ja hänen perheensä elämäntapa herättää paheksuntaa. Matleenan lapsetkin tuntuvat vieraantuvan äidistään; ex-miehen suku ei sanojaan säästele tuomitessaan Matleenan valinnat yksi toisensa jälkeen. Ja Aulis on niin väärin kohdeltu, raasu, syyttömänä joutuu kärsimään vaimonsa pahoista teoista. Ei sitä niin vain erota, sillä avioeroa ei Jumalan laki tunne.

Pidin Papista, mutta Pelastusrenkaista pidin vielä enemmän. Tämä on vauhdikas ja hyvin etenevä romaani. Olen varmaan sadisti, mutta minusta oli mukava seurata Matleenan painia omien ennakkoluulojensa kanssa ja sitä miten hän samantien joutuu kohtaamaan muiden ennakkoluulot. Ellilä ei myöskään ole epäröinyt ottaa mukaan nykykirkon yhtä kiihkeintä ongelmaa, kysymystä homoseksuaalisen rakkauden hyväksymisestä. Ylipäätänsä Pelastusrenkaat suorastaan pursuaa herkullisia kontrasteja. Kumpi loppujen lopuksi on pahempaa - piittaamattomuus syntisäännöistä vai piittaamattomuus ihmisten tunteista? Kiihkoiluun ja tuomitsemiseen ovat yhtä valmiita ekofanaatikot kuin vanhoilliskirkollisetkin.

Pelastusrenkaissa paljastuu pienissä ja suurissa asioissa hyvänkin ihmisen loputon kyky tekopyhyyteen: Matleenakin kykenee vallan hyvin suhteeseen nuoren miehen kanssa mutta kauhistuu ajatusta, että hänen entiseen kotiinsa muuttaisi toinen nainen. Lapsilleen hän valehtelee mieluummin kuin kertoo epämukavan totuuden - mutta eivätpä muutkaan sumeile tulkinnoissaan. Pappisihmiseksi Matleena saa huomata olevansa sangen epäilyttävä henkilö:

Soitin seuraavana päivänä Marjalle kysyäkseni, kuinka palaveri oli sujunut. 

- Kuulin aika yllättäviä uutisia. Parikymppinen poika, hän sanoi matalalla, merkitsevällä äänellä. - Voin hyvin kuvitella, kuinka seurakunnan piireissa nyt kohistaan.

- No siis tuota...

- Tiedätkö,  minä ymmärrän sinua. Pojat ovat nuorina suloisia. Testosteroni ei ole vielä päässyt pilaamaan heitä. Mutta narkkareita minä en halua lasteni lähettyville, siinä menee raja. Olet sinä aika tyyppi, Matleena. Ole hyvä, äläkä enää soittele minulle. En halua, että sosiaalityöntekijät yhdistävät mnut sinun huumesotkuihisi.

- Mutta... (s. 195)

Matleena tuntuu tässä romaanissa kypsemmältä ihmiseltä kaikista hankaluuksistaan huolimatta. Epävarmuus sinkkunaisena ja sielunhoitajana on inhimillistä, eikä Matleenakaan osaa aina oikeita vastauksia antaa. Mutta tämän romaanin kohdalla Ellillä tuntuu panneen vielä vapaamman vaihteen silmään mitä huumoriin tulee (tai sitten minä olin paremmalla tuulella lukiessani). Ihan kuin Matleena nauraisi itselleen enemmän. Se on kai aikuistumisen merkki. Toisille nauraminen taas on kakaramaista - mutta ainakin minä syyllistyin hihittelyyn useasti. (Erityisenä lempparina mainittakoon pienet mustat sisaret ja veljet, jotka kukkapuskasta ryömivät tekemään tuttavuutta.)

Huumorista huolimatta Pelastusrenkaissa oli syvällisempikin puolensa. Ajattelemisen aihetta saa jos haluaa ajatella. Itseasiassa minulla oli kovasti tarkoitus lukea tämä kirja vakain tuumin, syvällisiä tasoja pohdiskellen, mutta unohdin. Tarina ja tilanteet veivät, joten joudun tyytymään jälkiviisauteen. Ei-niin-kovin-kristilliselle kirjatoukalle Pelastusrenkaita avasi ehkä vielä Pappia paremmin synnin käsitteen ongelmaa - tai sitten minä olin vain valmiimpi sitä tästä lukemaan. Sarjoissa on puolensa. Vuokraisäntä Henri, vanha mies jolla on nuori sielu, pääsee Pelastusrenkaissa sanomaan sen, mikä minusta oli perimmäinen viesti: elämä on ihmisen parasta aikaa. Relatkaa siis ja nauttikaa, Herran tähden! On surullista ja vaikeaa, että uskonnollisuus niin usein ilmenee sääntöjen kautta, sen sijaan että se ilmenisi armon kautta. Taitaa monissa kourissa kulua enemmän Vanha kuin Uusi Testamentti.

Kirsti Ellilän blogista selvisi, sattumoisin juuri samaan aikaan kun luin tätä, että sarjan kolmas osa Ristiaallokossa keskittyy Aulikseen eli Matleenan exään. Koska se oikein ilmestyy? Häh? Äkkiä nyt tänne se. Hopi-hopi.

Kirsti Ellilä (2010). Pelastusrenkaita. Hämeenlinna: Karisto.

Arvioita ja blogijuttuja:
Mari Viertola Turun Sanomissa
Irja Kirjavinkeissä
Kirsi Hietanen Kirsin kirjanurkassa

The Land of Painted Caves (Maalattujen luolien maa)

Lascaux'n luolista, kuva wn.com, (CC)

Kirjoittaminen ei meinaa lähteä liikkeelle kun on kenkkua sanottavaa. Paras ehkä töksäyttää heti alkuun: olin vähän pettynyt.

Tai ollaanpas nyt ihan rehellisiä: olin aika paljonkin pettynyt. Luin kirjan loppuun ja nautinkin siitä... mutta nautin siksi että lukeminen oli vanhojen tuttujen kanssa seurustelua. Tutustuin Aylaan jo lukioikäisenä. Hän on yksi lempparisankarittaristani. Ei hahmon tarvitse olla realistinen ollakseen kiehtova. Minäkin halusin olla älykäs, vahva, kaunis, kokea jännittäviä seikkailuja, tehdä upeita keksintöjä ja *kröm* tavata Jondalarin!

Jepulis, Aylan kanssa on ollut kivaa. Mutta jompikumpi meistä on tullut keski-ikään tässä välissä.

Olen Maan lasten alusta asti ihaillut kirjojen hienoa taustatyötä. Ja rakastan tapaa, jolla näissä kirjoissa selvitään luonnon antimilla. Jos pitäisi ottaa yksi kirja mukaan autiolle saarelle, se olisi varmaan yksi näistä, niin kukkuroillaan survival-tietoa ne ovat. Ihailen myös sitä vaivannäköä, millä kivikauden ihmisten ajatusmaailmaa on rakennettu aidoksi. Henkilöt ajattelevat eri tavalla kuin me täällä some-Suomessa. Monta käsitettä puuttuu työkalupakista. Silti heidän toimissaan ja yhteisöissään on paljon sellaista mihin nykyihminen voi tarttua. Aylan käänteentekevissä keksinnöissä voi nähdä modernin innovaatioajattelun perusteesin: erilaisuuksien kohdatessa syntyy kapasiteettia uuteen. Auelin taidot eivät tässä suhteessa ole huvenneet. Zelandonien yhteisöt ovat kiinnostavia ja kivikautinen teknologia kiehtovaa. The Land muistuttaa siitä mitä olemme nykyisellä elämänmuodollamme menettäneet, mutta myös siitä mitä olemme saaneet.

'Can't some of the teeth be taken out?' Ayla said.

'Zelandoni of the Eleventh has tried, but they are packed so tightly together, he couldn't get any out. The young woman tried herself a few moons ago, and ended up breaking some. Her toothaches have been worse since then. I think there may be suppuration and inflammation now, but she won't let anyone look. I'm not sure her mouth will ever heal. She will probably die from those teeth. It might be kinder to give her too much of the pain medicine and let her go to the next world quietly,' the First said. 'But that will be for her and her mother to decide.' (s. 284)

Tätä lukiessani kävi mielessä, että eipä ole hammashoito vielä nykyäänkään kaikkialla maailmassa itsestäänselvyys.

Myös zelandonien 'poliittinen' järjestelmä kiinnosti. The Land kuvaa yhteisöä, jossa maallinen ja hengellinen valta ovat limittyneet toisiinsa. Lopputulos on romaanissa kiehtova ja juonen erikoisin käänne (Donin palvelijoiden paljastus miehille seurauksineen) sai ajatukset liikkeelle.

Mutta silti saldo kääntyy minun kohdallani miinukselle. En usko että luen tätä osaa uudelleen, vaikka olikin mukavaa seurata Aylan ja Jondalarin kypsempää yhteiseloa. Mutinan tueksi esitän kolme perustelua. Liikaa luolia, liikaa toistoa ja liian vähän Klaania. Luolista sanon vain, että maisemakuvauksest ovat aina olleet kipukohtani. Ihan tilkkanen luolien kuvausta ja vaellusselostusta riittäisi mainiosti minun tarpeisiini.  Ja toistoa on käsittämättömän paljon. En nyt tarkoita sellaista toistoa, jolla saatetaan ajan tasalla ne lukijat, joilta aiemmat osat ovat jääneet väliin - tarkoitan sellaista todella rasittavaa toistoa, jossa kolmannen kerran selitetään mitä joku oli jostain asiasta sanonut tai ajatellut. Eikä edes kätketä jankutusta dialogiin, suoraan vain tekstiin ladataan. Tämä olisi ollut kolme kertaa parempi kirja (ja noin kolmanneksen kevyempi kannatella), jos joku reipas punakynäilijä olisi käynyt käynyt vetämässä yli turhat toistot. Haaste: yllätyskirjapaketti sille joka laskee montako kertaa tässä kirjassa kerrotaan, että Suden hellyydenosoitukset Aylalle ovat hätkähdyttäviä muiden mielestä.

Suurin pettymyksen aihe oli, että tässä kirjassa ei tullut sitä Klaanin ja Muiden kohtaamista, jota kuvittelin Auelin hiljalleen pohjustaneen kahdessa edellisessä osassa. Odotin että kehä olisi sulkeutunut jollakin tavalla - että Luolakarhun klaanin teemaan erilaisen ihmisyyden hyväksymisestä olisi palattu. Juoni jäi, sadasta pikkukäänteestä huolimatta, jotenkin etäännyttäväksi ja jankkaavaksi. Aylan äitiyskin on Luolakarhun kokemuksiin verrattuna kalpeaa, Aylan ja Jondalarin suhteen kuvauksesta puhumattakaan. Kaipa siinä on symmetriaa, että kaikesta muusta ylivoimaisesta osaamisestaan huolimatta Ayla on kyvytön lukemaan rakastajaansa... mutta tämäkin draama oli kierrätystavaraa kolmannesta osasta.

Ihan kiva. Mutta jos olisin aloittanut tästä osasta, muut olisivat jääneet lukematta.

Jean M. Auel (2011). The Land of Painted Caves. London: Hodder & Stoughton.

Arvioita:

Carol Memmot USA Todayssa
Terri Schlichenmeyer  Pittsburg Tribunessa

Käännöstä on lukenut
Marjis Kirjamielellä-blogissa

Poikakirja

Kuva/kansi: Otava/Maija Vallinoja

Olli Jalosen Poikakirja ponnahti lukulistalle täältä: Blogistanian varjo-Finlandiasta. Ihan niin kuin tavallisessakin Finlandia-kisassa, listalta pois jääneistä kirjoista käydään melkein kiivaampaa keskustelua kuin listalle päässeistä. Salla poimi joukkoon Franzénin romaanin Tumman veden päällä, mutta Poikakirja jäi pois, mikä kirvoitti etenkin Kirsiltä voimakkaan puoltolauseen. Meninkin heti ja laitoin varauksen sisään kirjastoon. Ja jonotin. Ja jonotin.

Kirja sai odotella vielä kotiin asti päästyäänkin: minua pidätteli pienoinen ennakkoluulo. Hävettää myöntää tämä, mutta kovasti palkinnoin kaapin päälle pönkätty kirjailija epäilyttää aina vähän. Huolestuttavampaa lupausta kuin 'luonnehdittu kirjallisuutemme kruununjalokiveksi' en äkkiseltään keksisi kirjan liepeeseen... Varmaan pelkään ei-niin-alitajuisesti, että kriitikkojen yleisesti ylistämässä kirjailijassa on jotain niin hienosyistä, että teos menee minun käsissäni ihan hukkaan. Mutta Essi Kummun Karhun jäljiltä olin myyttisen naisenergian voimantunnossa: luin Poikakirjan.

Poikakirja on rinnastettu useasti Peter Franzénin esikoiseen Tumman veden päällä. Kirjojen asetelmissa onkin todella paljon samaa. Molemmissa kertoja on nuori poika, jonka kokemusmaailman kautta ympäristöä havainnoidaan; molemmissa kokemusmaailmaan sisältyy kipeitä ja vaikeita asioita. Molemmat kuvaavat pojan kasvua kohti kypsyyttä.

Jalosen kertojaääni on kuitenkin aivan toisenlainen. Poikakirjan Ollin kertoma on ajateltua, harkitunoloista tekstiä, ja Ollin tarina yhdistyy ympäröivän yhteiskunnan traumoihin monitasoisemmin kuin Veden perhekeskeinen draama. Jalonen havainnoi jotenkin selvemmin yhteisöä ja aikaa yksilön kautta kuin Franzén, jonka romaanin täytti yksityiskohtien tekstuuri, melkein käsinkosketeltava tuntuma koettuun.

Imeydyin enemmän mukaan Veteen kuin Poikakirjaan. Luin Veden tunteella kun taas Poikakirjan aavistuksen viileämpi ja etäisempi tyyli (Ollista odottaisi luonnontieteilijää) herätti enemmän ajattelemaan ja tulkitsemaan. Tämä tosin saattaa olla sukupolvijuttu: Franzénin lapsuus on minunkin lapsuuttani - Ollin oppivuosia en ole elänyt, Luojan kiitos. Poikakirjan koulukuvauksessa on hypnoottista mielenkiintoa, sitä seuraa jähmeän avuttomana kuin hidastuksena tapahtuvaa junaonnettomuutta.

Teksti on kauniin konstailematonta, rauhallista mutta silti lapsen suuhun sopivaa. En ota lukunäytettä koulusta, vaan - jatkaakseni tätä kohtuutonta Franzéniin vertailua johdonmukaisesti - saunasta:

Pesuhuoneessa isä tekee ämpärillisen sopivaa vettä ja kaataa siitä ensin puolet minun päälleni ja loput itsensä päälle. Kallion Pena lantraa sillä välillä padasta kuumaa ja kraanasta kylmää ja kaataa koko ämpärillisen kerralla päänsä päältä niin että betonilattialle tippuessaan vesi plätsähtää kovalla äänellä ja roiskuu joka suuntaan.

Sitten saa mennä saunan puolelle. Minulla on oma paikka keskilavon reunassa. Siinä on hyvä nojata seinään johon on puhalluslampulla kuvioitu tummempia kohtia ja poltettu pihkareikiä kiinni.

Ovat huuhdelleet naisenhajut pois, isä sanoo ylälavolta ja tarttuu metalliseen kuuppaan, katsoo siihen sopivan aloitusmäärän vettä ja viskaa pesäluukusta kiville. Se osaa viskata niin että vesi menee kuin yhtenä pirstaleisena palikkana ilman läpi ja putoaa tarkasti pönttökiukaan sisään. (s. 73-74)

Kirjan leudohko loppu istui kokonaisuuteen hyvin. Viimeinen luku teroittaa ja korostaa Olli kasvua hienostuneesti, turhia alleviivaamatta. Vaikkei mitään dramaattista tapahdu, lopusta saa tyydytystä ja se on uskottava päätös tarinalle. Kaikkiaan Poikakirja oli minusta selvemmin ja todemmin kasvukertomus, kehityskertomus. Olli kypsyi kirjan mittaan, otti elementtejä miehen malliinsa läheltä ja kauempaa. Koulun ja ikätoverien tärkeys jäi mietityttämään teinityttöjen äitiä. Kiusaaminen on vaihtanut kaapua mutta voi pulskasti edelleen.

Hyvä kirja, kuiskasi eikä huutanut. Miksiköhän tulee mieleen Leena Lander? Tyyni kertojaääni kuvaamassa toteavasti kamalia asioita on varmaan se yhteys.

Vielä bonuksena ajatus, joka tätä kirjoittaessa nousi mieleen - olipas kirotun vaikeaa sanoa Poikakirjasta yhtään mitään vertailematta sitä Veteen! Miten raivostuttavan epäreilua molempia kirjailijoita kohtaan. Ja noloa. Mutta näinhän se menee että ihminen arvioi aina vertaamalla johonkin: jos ei muihin kirjoihin niin omiin kokemuksiin tai kuvitteelliseen ideaaliin. Tässä tapauksessa oma rajoittuneisuus vain sattuu pännimään. Jäi fiilis että lukukokemus olisi ollut toisenlainen, jos en olisi lukenut Franzénin kirjaa ensin, ja vielä äskettäin.

Mitä ihmettä minä höpisen? Hyviä kirjoja molemmat - unohtakaa analyysiangst ja lukekaa vaan. Kun kirjastolakkoni oikeasti loppuu, taidanpa uskaltautua vielä uudestaankin Olli Jalosen kirjojen pariin, kriitikkojen kehuja uhmaten *kiristää rintapanssarin nauhoja*

Olli Jalonen (2010). Poikakirja. Helsinki: Otava.

Arvioita:
Arto Virtanen Parnassossa
Mervi Kantokorpi Hesarissa
Pertti Ehrnrooth Keskisuomalaisessa
Veijo Hietala Turun Sanomissa

Karhun kuolema

Kansi: Tammi/Taina Markko.

Essi Kummun Karhun kuolema on blogikirjoja - siis niitä jotka hankin ihan puhtaasti blogikehujen pohjalta. Tästä ovat kirjoittaneet ainakin Jenni, Marjis ja Salla.

Karhun kuolema kuvaa pienen ruotsinkielisen kylän yhtä pihapiiriä. Mummaa joka kuolee muttei lähde, kulmikasta Fannya, hänen poissa viipyvää Alex-poikaansa, Stellaa joka lapsineen odottaa sulhaseksi karhua. Kaikki tuntuvat ulkopuolisilta omassa elämässään. Lopulta karhu tulee, eikä sille löydy sijaa kyläläisten keskuudessa, vaikka erilainen Stella ottaa sen huojentuneena kotiinsa. Karhu on kuin kotonaan, se on aina ollut, mutta det här går ju inte.

En osaa sanoa juonesta mitään järkevää - Karhun kuolema oli minusta niin vahvasti tunnelmaan pohjaava kirja, että sen tarinan purkaminen juoneksi tuntuu mahdottomalta. Ei kai näistä maagisista palasista perinteistä juonta koostukaan; romaanin tapahtumat eivät asetu suhteisiinsa millään normaalilla mittapuulla. Karhun kuoleman elementit järjestyvät päässäni juonikaavion asemesta voimakuvioiksi, vastakkainasetteluiksi jotka purkautuvat aina eri tavalla kuin odottaisi. Elävät ja kuolleet, viha ja vapaus, perinteen paino ja keveys, alusta aloittamisen mahdottomuus ja väistämättömyys, kuuluminen ja kuulumattomuus. Kutsuuko Stellan hetkellinen epäröinti kyläläiset karhun kimppuun? Tarvitaanko samanlaisuuden ylläpitämiseksi aina erilaisuutta, siihenkö perustuu Stellan parantava voima? Onko Stellalla lapsia vai pelkkää potentiaalia?

Ehkä sanon vain, että lukekaa itse! Olen tämän kirjan kanssa harvinaisen avuton; en osaa kuvata järjellä ajatuksiani. Karhun kuolema vain soi ja humisee mielessä. Se herättää paikoin niin vahvoja mielikuvia, että puntit tutisevat. Tätä lukiessani haistan kostean sammaleen ja tuoreen veren, tunnen karhun turkin paljasta selkää vasten. Kielikin poimii välillä palan kalevalaista rytmiä, joka solahtaa huomaamatta tekstin virtaan.

Otan lukunäytteeksi palan Stellan ja kuolleen mumman keskustelusta - haluan säästää teille itsekullekin ilon löytää itse karhu kansien välistä.

Stella jää tyhjään asuntoon mumman kanssa. Kuinka kauniisti nyt käy auringon valo ikkunasta sisään, sängyn päälle, lattialle. Kaikki on jotenkin hyvällä tavalla rauhallista. Ei ole mitään hätää. Stella ei mumman nähdessään tunne hämmennystä eikä epäuskoa. Hän tuntee rauhaa.

"Mumma", Stella sanoo lopulta.

No mitä.

"Sinä olet kuollut."

Jaa?

Mumma tekeytyy. Kääntää päätä, ei muka ymmärrä, on suloinen kuin koiranpentu, hymyilevä ja keveä on, niin kuin on nyt tämä syksyinen päivä, kun ei sana vettä. Vielä. Säätiedotuksessa sanottiin, että kuuro voi alkaa milloin tahansa ja kestää useita päiviä.

"Sinä olet kuollut. Pitää levätä."

Vaan eipä minua väsytä. (s. 71)

Ei väsytä minuakaan. Moni 'hämärä' teos jättää väsyneen ja tuskaisen olon, vajavaisuuden tunteen. Karhun kuoleman jäljiltä mieli on virkeä ja tyyni kuin myrskyn silmässä. Tekee mieli lähteä haistelemaan metsää, ulos, johonkin uuteen. Kummu osaa lopettaa ajoissa: lukijalle jää tilaa hengittää.

Essi Kummu (2010). Karhun kuolema. Helsinki: Tammi.

Arvioita:
Suvi Ahola Hesarissa
Teppo Kulmala Savon Sanomissa
Lasse Koskela Parnassossa
Jani Saxell Kiiltomadossa
Mari Viertola Turun Sanomissa

P.S. Huh! Kaanoninsa tuntevat kriitikot näyttävät löytävän tälle teokselle melkoisen sukupuun - mutta ei kannata pelästyä. Voin kokemuksesta vakuuttaa, ettei tarvitse tuntea Sudenmorsianta tai suomalais-ugrilaista mytologiaa nauttiakseen tästä kirjasta. Mari Viertola Turun Sanomista hoksasikin hyvän nykyvertauksen: Karhun kuolemassa tosiaan on David Lynchin tunnelmaa, hih.