Karhun kuolema

Kansi: Tammi/Taina Markko.

Essi Kummun Karhun kuolema on blogikirjoja - siis niitä jotka hankin ihan puhtaasti blogikehujen pohjalta. Tästä ovat kirjoittaneet ainakin Jenni, Marjis ja Salla.

Karhun kuolema kuvaa pienen ruotsinkielisen kylän yhtä pihapiiriä. Mummaa joka kuolee muttei lähde, kulmikasta Fannya, hänen poissa viipyvää Alex-poikaansa, Stellaa joka lapsineen odottaa sulhaseksi karhua. Kaikki tuntuvat ulkopuolisilta omassa elämässään. Lopulta karhu tulee, eikä sille löydy sijaa kyläläisten keskuudessa, vaikka erilainen Stella ottaa sen huojentuneena kotiinsa. Karhu on kuin kotonaan, se on aina ollut, mutta det här går ju inte.

En osaa sanoa juonesta mitään järkevää - Karhun kuolema oli minusta niin vahvasti tunnelmaan pohjaava kirja, että sen tarinan purkaminen juoneksi tuntuu mahdottomalta. Ei kai näistä maagisista palasista perinteistä juonta koostukaan; romaanin tapahtumat eivät asetu suhteisiinsa millään normaalilla mittapuulla. Karhun kuoleman elementit järjestyvät päässäni juonikaavion asemesta voimakuvioiksi, vastakkainasetteluiksi jotka purkautuvat aina eri tavalla kuin odottaisi. Elävät ja kuolleet, viha ja vapaus, perinteen paino ja keveys, alusta aloittamisen mahdottomuus ja väistämättömyys, kuuluminen ja kuulumattomuus. Kutsuuko Stellan hetkellinen epäröinti kyläläiset karhun kimppuun? Tarvitaanko samanlaisuuden ylläpitämiseksi aina erilaisuutta, siihenkö perustuu Stellan parantava voima? Onko Stellalla lapsia vai pelkkää potentiaalia?

Ehkä sanon vain, että lukekaa itse! Olen tämän kirjan kanssa harvinaisen avuton; en osaa kuvata järjellä ajatuksiani. Karhun kuolema vain soi ja humisee mielessä. Se herättää paikoin niin vahvoja mielikuvia, että puntit tutisevat. Tätä lukiessani haistan kostean sammaleen ja tuoreen veren, tunnen karhun turkin paljasta selkää vasten. Kielikin poimii välillä palan kalevalaista rytmiä, joka solahtaa huomaamatta tekstin virtaan.

Otan lukunäytteeksi palan Stellan ja kuolleen mumman keskustelusta - haluan säästää teille itsekullekin ilon löytää itse karhu kansien välistä.

Stella jää tyhjään asuntoon mumman kanssa. Kuinka kauniisti nyt käy auringon valo ikkunasta sisään, sängyn päälle, lattialle. Kaikki on jotenkin hyvällä tavalla rauhallista. Ei ole mitään hätää. Stella ei mumman nähdessään tunne hämmennystä eikä epäuskoa. Hän tuntee rauhaa.

"Mumma", Stella sanoo lopulta.

No mitä.

"Sinä olet kuollut."

Jaa?

Mumma tekeytyy. Kääntää päätä, ei muka ymmärrä, on suloinen kuin koiranpentu, hymyilevä ja keveä on, niin kuin on nyt tämä syksyinen päivä, kun ei sana vettä. Vielä. Säätiedotuksessa sanottiin, että kuuro voi alkaa milloin tahansa ja kestää useita päiviä.

"Sinä olet kuollut. Pitää levätä."

Vaan eipä minua väsytä. (s. 71)

Ei väsytä minuakaan. Moni 'hämärä' teos jättää väsyneen ja tuskaisen olon, vajavaisuuden tunteen. Karhun kuoleman jäljiltä mieli on virkeä ja tyyni kuin myrskyn silmässä. Tekee mieli lähteä haistelemaan metsää, ulos, johonkin uuteen. Kummu osaa lopettaa ajoissa: lukijalle jää tilaa hengittää.

Essi Kummu (2010). Karhun kuolema. Helsinki: Tammi.

Arvioita:
Suvi Ahola Hesarissa
Teppo Kulmala Savon Sanomissa
Lasse Koskela Parnassossa
Jani Saxell Kiiltomadossa
Mari Viertola Turun Sanomissa

P.S. Huh! Kaanoninsa tuntevat kriitikot näyttävät löytävän tälle teokselle melkoisen sukupuun - mutta ei kannata pelästyä. Voin kokemuksesta vakuuttaa, ettei tarvitse tuntea Sudenmorsianta tai suomalais-ugrilaista mytologiaa nauttiakseen tästä kirjasta. Mari Viertola Turun Sanomista hoksasikin hyvän nykyvertauksen: Karhun kuolemassa tosiaan on David Lynchin tunnelmaa, hih.