Valtaistuinpeli

Kas niin, tätä kirjaa varten piti luoda uusi kategoria. Vaikka olenkin melko kaikkiruokainen, fantasiaa olen yleensä karttanut. Syystä tai toisesta menetän yleensä mielenkiintoni sillä siunaaman hetkellä kun ensimmäinen loitsu lausutaan. George R.R. Martinin Valtaistuinpeli piti kuitenkin hakea kirjastosta yllättävän suosituksen perusteella.

Valtaistuinpeli ei tosiaankaan ole mikään kevyt miekka-ja-magia -tarina. Se on perusteellinen, hyvin kirjoitettu ja varsin eläväinen saaga. Miekat kyllä heiluvat, mutta niiden jälkeä ei siloitella. Magiaa ei käytetä deux-ex-machina tyyliin. Ruumiit haisevat, kauniiden neitojenkin on pakko peseytyä, ja mukaville tyypeille käy välillä heikosti.

Kaikkiaan Valtaistuinpeli osoittautui silti ihanteelliseksi pakokirjallisuudeksi. Martinin luoma maailma on niin suuri ja niin täynnä yksityiskohtia, että siihen on helppo uppoutua.  Suurin osa henkilöistä on melko tyyliteltyjä. Lievästä liioittelusta huolimatta he ovat kiinnostavia, koska useimmat muovautuvat kokemustensa myötä. Valtaistuinpelissä paha ei välttämättä saakaan palkkaansa - eikä ole aina edes ilmeistä, kuka on oikeastaan on pahis.  Uhrista voikin tulla uusi, julmempi uhraaja.

Tyylin puolesta Valtaistuinpeli on melko suoraviivaista tekstiä ilman rakenteellisia yllätyksiä. Kuvaus pääsee välillä melkein karkaamaan turhaksi runoiluksi.... mutta ei aivan. Paikoin koristeellinen puheenparsi ei tunnu luonnottomalta aatelisväen suussa.

"Me kaikki valehtelemme", hänen isänsä sanoi. "Vai luuletko tosiaan, että uskoin Nymerian karanneen?"
Arya punastui syyllisesti. "Jory lupasi olla kertomatta."
"Jory piti sanansa", hänen isänsä sanoi hymyillen. "On olemassa asioita, joita ei tarvitse edes kertoa. Jopa sokea mies voisi nähdä, ettei se susi jättänyt sinua vapaaehtoisesti."
"Meidän oli heitettävä sitä kivillä", Arya sanoi surkeasti. "Minä käskin sen paeta, olla vapaa, etten halunnut sitä enää. Siellä oli muita susia, joiden kanssa se olisi voinut leikkiä, me kuulimme niiden ulvovan, ja Jory sanoi, että metsät olisivat täynnään riistaa, joten sillä olisi kauriita metsästettäväksi. Mutta se vain ulvoi ulvomistaan, ja lopulta meidän oli heitettävä sitä kivillä. Minä osuin siihen kahdesti. Se uikutti ja katsoi minuun ja tunsin suurta häpeää, mutta se oli oikein, eikö ollutkin? Kuningatar olisi tappanut sen."
"Se oli oikein", hänen isänsä sanoi. " Eikä valheestakaan... puuttunut kunniaa." [s. 202]

Kirjasta tuli mieleeni mittakaavallaan Tarun sormusten herrasta ja värikkyydellään Kaari Utrion keskiaikakirjat. Valtaistuinpeli on kuitenkin ehdottomasti paremmin kirjoitettu kuin Tolkienin sormustaru (kuka oikeasti jaksaa harhailla kaikkien niiden muinaisten haltiasukujen perässä sivukaupalla?), eikä läheskään niin romanttinen kuin Utrion Tuulihaukka sisarromaaneineen (Martin ei juuri haaskaa aikaa makuupatjalla käytäviin taisteluihin).

Ei tämä ehkä suurta maailmankirjallisuutta ole, mutta ehdottomasti parempi kuin olisin fantasiakirjalta odottanut. Siitäs sain ennakkoluuloineni... ja to do -listalle seuraavat osat. Tulen ja jään laulu -sarjasta on ilmeisesti suomennettu ainakin kolme osaa lisää.

George R.R. Martin (2009). Valtaistuinpeli. Helsinki: Kirjava. Suomentanut Satu Hlinovsky.

Yllättävää kyllä, arvosteluja ei montaa löytynyt,  tässä kuitenkin nimimerkki Erkan arvio Kirjavinkit-sivuilta.

Kohtalokas kapsäkki

Grafiikalla on väliä: Kohtalokas kapsäkki lähti kirjastosta kotiin puhtaasti kannen perusteella. Takakansi tuntui lupailevan jotain veijariromaanin tyylistä, ehkä á la Westlake. Mies saa matkaansa vahingossa miljoona euroa ja - no mitä itse tekisit? Mieti asiaa...

Valitettavasti tarina ei ihan lunastanut lupaustaan. Taustahahmot jäivät karikatyyrimäisiksi ja päähenkilötkin kolisivat onttouttaan. Duunarit ovat juoppoja, mainosmiehet elävät yli varojensa, ja appiukot halveksivat vävyjään. Kertojaminä näyttää karanneen jostain 60-luvun televisiosarjasta. Kaikkiaan tuli tunne, että kyseessä oli piirun verran liian laimeaksi jäänyt parodia. Ehkä en vain ollut riittävän nokkela nauttiakseni sen hienoudesta. 

Itse juonenkäänteisiin sisältyi sekä tragedian että komedian potentiaalia, mutta potentiaaliksi enimmäkseen jäi. Loppuratkaisu oli nokkela, mutta ei niin nokkela että pahvisen tyylin antaisi anteeksi.

- Eikö meidän olisi parasta antaa sen olla?
- Ellei poliisi halunnut tutkia sitä tänä iltana, niin mikä meitä estää tekemästä sitä heidän puolestaan.
- Mitä minä siinä tapauksessa sanon heille huomenna?
- Sanot meidän tutkineen laukun ennen kuin sinä soitit heille. Ja sehän on sitä paitsi melkein totta.
Tunsin vaimoni sen verran hyvin, että jos hän oli jotain saanut päähänsä, oli turha väittää vastaan. Istahdin siis lannistuneena hän viereensä ja silitin hänen pehmeää hyväntuoksuista tukkaansa.
- Sinä olet varsinainen söpöliini.
- Älä yritäkään imarrella jotta lopettaisin tämän. Katso itse, tässä on jotakin kummallista. [s. 44-45]

No jaa, luultavasti on tullut luettua huonompiakin. Mutta tyylikäs kansi oli kyllä valheellista mainontaa jos minulta kysytään.

Staffan Bruun (2010). Kohtalokas kapsäkki. Helsinki: Schildts. Suomentanut Seppo Hyrkäs.

Jukka Koskelaiselle Hesarista tämä oli enemmän mieleen (arvostelu tässä).

Vuoren huipulle

Matka Arne Dahlin A-ryhmän seurassa jatkuu. Takana on Pudotuspeli, Verikyynel ja sarjan viimeisin suomennettu osa Kuolinmessu. Vuoren huipulle oli tähän mennessä luetuista eniten mieleen lukukokemuksena. Tarina on monimutkainen, mutta pysyy kiinnostavana. Nyt henkilötkin ovat jo tuttuja, joten poliisiporukkaan ei enää eksy niin helposti.

Juoni vaati ilmeisesti ainakin yhden hurjan yhteensattuman, jotta sen monet polut pysyisivät kasassa - mutta Dahl tunnustaa sen melkein suoraan. Ei tule sellainen olo, että lukijaa viedään kuin pässiä köydessä. Yhteiskunnallisina teemoina ovat tällä kertaa rasismi, terrorismi ja lasten hyväksikäyttö.

Tyylin puolesta Vuoren huipulle on samaa jatkumoa kuin edellisetkin osat. Enimmäkseen edetään suoraan, mutta jostain pilkottaa vähän väliä tietoinen tyylittely. Välillä kujeillaan, välillä alleviivataan oikein paksulla tussilla. Muutaman kirjan jälkeen tietyt usein toistuvat ratkaisut ja rytmit alkavat kaikua tutuilta.

Kadun toisella puolella ikkunoihin ei syttynyt valoja. Yksikään ihminen ei kulkenut ohitse jalkakäytävällä. Yhtäkään autoa ei käynnistetty koko päivänä. Kaupunki oli autio. Kerrankin Tukholma ei ollut väkivaltatilastojen kärjessä. Puuttui yksinkertaisesti niin väkivallantekijöitä kuin uhrejakin.
He olivat maalla. [s. 149]

Tunnelmoinnit pitää aisoissa tapahtumien paljous ja sen hallitsemiseen vaadittu faktojen määrä. To do -listalla vielä yksi Dahl kirjaston pinosta, Europa blues. Sen jälkeen pidän tauon ennen kuin etsin puuttuvat palat jo seitsemänteen osaansa ehtineestä sarjasta.

Arne Dahl (2005). Vuoren huipulle. Helsinki: Otava. Suomentanut Kari Koski.

Kadonnut symboli

Sain loppuun Dan Brownin Kadonneen symbolin, jota olen kuunnellut äänikirjana autoa ajaessa. 

Pakko sanoa, melkein jäi kesken. Mikä lie hiljalleen haipuva toivo sai roikkumaan mukana loppuun asti. Brownin henkilöt ovat stereotyyppisiä. Juonenkäänteet kärsivät pahemmasta uskottavuusvajeesta kuin Kreikan tilastokeskus. Myyttis-uskonnollis-apokalyptinen sävy on suoraan horoskooppisivuilta.

Mikä pahinta, kuunneltuna tekstin luonne (jankkaavaa ja kliseistä) todella hyökkäsi päälle... Ei pääse hyppäämään riviltä toiselle tai jättämään väliin kappaleita, joissa toistetaan edellisessä luvussa jo kertaalleen selostettua asiaa.  

Da Vinci -koodissa oli kiinnostavatkin puolensa. Tarinan mysteeri jaksoi vetää. Tässä ei jaksanut. Tuntui kuin olisi jo lukenut saman tarinan monta kertaa, niin suosittu tämä koodien ratkaisu -teema on viime vuosina ollut. Siinä lajissa vaikka Neal Stephensonin Cryptonomicon on huomattavasti enemmän minun makuuni. Loppusaldona Kadonneesta symbolista lähinnä hyvää turisti-infoa Washington D.C:n vierailua suunnittelevalle ja pari uutta määritelmää tutuille sanoille.

Ulkomuistista tyylinäytteenä: Rautalanka viilsi hänen yhteensidottuja ranteitaan.  Tai: hänen ystävänsä silmät hohtivat salaperäisesti. 

*huoh* 

To do -listalle: valitse parempia äänikirjoja. 

Dan Brown (2010). Kadonnut symboli. WSOY. Suomentaneet Kimmo Paukku, Hilkka Pekkanen ja Jukka Saarikivi. Äänikirja. 

Hesarissa Pentti Avola arvioi näin, Savon sanomissa Taavitsainen näin.

Parvekejumalat

Lemmikkikaupan tytöistä tuli paha mieli, Lyhytsiipiset menetteli muttei säväyttänyt ja Aura meni enimmäkseen ohi kovaa ja korkealta - mutta Parvekejumalista ei ole pahaa sanottavaa. Tosin tämäkään Snellmanin kirja ei ole helppoa luettavaa. Lemmikkikauppaan verrattuna ahdisti silti vähemmän, ehkä siksi että aihe on kuitenkin kaukaisempi. 

Parvekejumalat kertoo somalitytön sopeutumisesta Suomeen ja suomalaisen tytön matkasta islamiin. Snellman peilaa hienosti vierauden kokemusta molemmissa tapauksissa; kumpikin vieraantuu perheestään. Kummankin kuvasta muodostuu uskottava. Anis F. näkee suomalaiset nöpönenälumikit omanlaisestaan vinkkelistä, läheltä mutta kuitenkin kaukaa. Oli ilo katsella hänen olkansa yli.  

Lemmikkikaupassa minua vaivasi, ettei Snellman tuntunut ottavan selvää kantaa. Parvekejumalissa tuntuu, että nyt ottaa - jos ei jonkin puolesta niin ainakin suvaitsemattomuutta ja orjuuttamista vastaan. Samalla hän osoittaa, että orjuutta on monenlaista. 

Rakennetta ei ole  tehty turhan vaikeaksi, mitä nyt pikkuista kikkailua epäilemättä erinomaisista syistä (joita en surkeana maallikkolukijana ymmärrä). Teksti on entisen tasoista, ilmavan kaunista ja paikoin purevan monikerroksista.

Miten Anis olisi osannut selittää sisäisen kirvelynsä, palovamman tunnun? Anis ajatteli: minun karttani on palanut, eikä uutta ole olemassakaan. Kerran kun Anis istui Taiteilijatalon lehtiroskiksessa, hän luki jonkun tiedelehden. Siinä kerrottiin, että vasta ruumiinavauksissa oli tajuttu, kuinka pahasti tiukkaa korsettia käyttäneiden naisten sisäelimet olivat menneet pois paikoiltaan. [s. 187]  

Parvekejumalat tehosi sekä tunteiden että älyn tasolla. Mielenkiintoinen ja hyvä kirja, jota kehtaa suositella. 

Silti tämäkään Snellmanin kirja ei ihan vastannut haavettani suomalaisesta naisprosaistista, jonka teoksista tunnistaisi itsensä, omat angstinsa ja ekstaasinsa. To do -listalla: jatka etsintöjä tilaisuuden tullen.  

Anja Snellman (2010). Parvekejumalat. Helsinki: Otava. 

Myös Antti Majander Hesarissa näyttää tykänneen (täällä). Tässä myös linkki Sallan alkuperäiseen arvioon, joka kuvaa kirjan kattavammin. 
MUOKKAUS: lisään linkin Oposculon hienoon juttuun kirjailijatapaamisesta, joka taustoitti kirjaa.