Guy Gavriel Kay: Tigana

Tiganan myötä palaan pitkästä aikaa 101 spefin helmen listalle. Tämän spefin lyhyen perusoppimäärän suorittaminen on edelleen kesken mutta edelleen ohjelmassa... äärimmäisen sivistävä projekti, sillä totta vie, etenkin fantasian puolella olen yhä surkean tietämätön.

Tiganan ostin jo kauan sitten, hämärässä asuntolainattomassa menneisyydessä, silloin kun kirjahyllytilaa oli tuhottomasti ja ainoa oikea reaktio haluttavaan kirjaan oli ostaa se heti, varsinkin jos sen sai edullisena englanninkielisenä pokkarina. Hyvä näin. Nythän tämä oli mukavasti käsillä kun tunsin itseni Kiltin tytön jälkeen valmiiksi tarttumaan vaikkapa lähes 800-sivuiseen seikkailuun.

Palm'n Niemimaata hallitsee kaksi velhotyrannia, keisarin kruunusta haaveileva Alberico ja Brandin, Ygrathin kuningas, joka on jäänyt valloittamalleen alueen valvoakseen kirouksensa toteutumista. Magiassa vahva Brandin on näet kostoksi poikansa kuolemasta loitsinut Tiganan pienen ruhtinaskunnan unohduksiin. Maa ja sen ihmiset ovat yhä olemassa, mutta sen historia on tukahdutettu, sen muisto on kielletty, edes sen nimeä ei voi kuulla eikä lausua. Pieni salaliittolaisten ryhmä kamppailee tuodakseen niemimaalle vapauden ja palauttaakseen Tiganalle nimen, mutta onko aika vieläkään kypsä? Vai onko jo liian myöhäistä, kaksikymmentä vuotta valloituksen jälkeen?

Juonta en tietenkäään halua spoilata, mutta sanon sen verran, että sitähän riittää, juonta siis. Kay myös kuljettaa tarinaa mukavan monipuolisesti, liikkuen näkökulmasta toiseen, eikä lukija juuri pääse tylsistymään, vaikka sivuja riittäisi parinkin romaanin tarpeisiin. Paikka paikoin Devinin (nuori tenori, joka liittyy kapinallisiin) ja Dianoran (Brandin-kuninkaan jalkavaimo, salaa tiganalainen) sisäistä maailma pähkäillään minun makuuni hiukka pitkään. En myöskään oikein saanut kiinni muutaman sivuhenkilön merkityksestä.... parissa paikassa Kay tuntuukin sortuvan maailmanrakenteluun tarinansa kustannuksella. Suvantokohdat ovat kuitenkin siunatun harvassa ja kokonaisuus pysyy hyvin kasassa laajuudestaan huolimatta.

Viisas netti tietää kertoa, että Tigana on suomennettukin, kahdessa osassa, mutta itse luin nyt englanninkielisenä pokkarina. Otanpa satunnaisotannalla tekstinäytteen, jossa Dianora pohtii oloaan elettyään valloittajan haaremissa vuosikausia:

What, Dianora thought, [--], is a person who moves through her days as she has always moved, who speaks and walks and labours, eats, makes love, sleeps, sometimes even finds access to laughter, but whose heart has been cut out from her living body? Leaving no scar at all to be seen. No wound by which to remember the sliding blade. (s. 223)

Tigana on eeppistä fantasiaa perinteiseen malliin, ainakin siinä mielessä, että melkein kaikki asiaankuuluvat elementit löytyvät. On kauniita neitoja ja komeita sankareita, magiaa ja miekkatappeluita, rakkautta ja vihaa ja sukuperinteitä. Vain lohikäärme puuttuu.

Mutta Tiganassa on myös jotain vähän enemmän; se on paitsi hieno fantasiaseikkailu myös hieno romaani. Henkilöt ovat melko mustavalkoisia, kuten fantasiassa usein, mutta teemat ovat vahvoja. Tiganassa Kay pohtii voittajien valtaa uudelleenkirjoittaa historiaa mutta myös rakkauden merkitystä sekä yksilöiden oikeutta asettaa henkilökohtaiset pyrkimyksensä ns. yleisen hyvän edelle.

Itse jäin miettimään kirjan jäljiltä muistia, sen merkitystä ja sen manipulointia. Kay itse mainitsee kirjan jälkisanoissa, että häntä inspiroivat diktatuurien väärennetyt valokuvat, joissa eilispäivän suosikit olikin huomispäivän kuvista editoitu pois. Yhtenä päivänä penkillä pönöttää ihminen, toisena ruukkukasvi.

Tuumin itsekseni, ettei tuollaiseen editointiin välttämättä tarvita magiaa tai manifestia tai edes photoshoppia; samaan kykenee itse kukin. Kun eilisen ajatukset käyvät riittävän ikäviksi osaa ihmismieli vääntää asiat mukavammalle tolalle poistamalla vääriksi käyneet palaset muistojensa maisemasta. Jos eilinen minä ei ole yhteensopiva nykyisen kanssa, voi sen vanhentuneen muokata muuksi. Tiganassa mennyttä häivytetään koston vuoksi. Useimmille meistä riittää pelkkä sisäinen ristiriita, kognitiivinen dissonanssi.

Kun oikein ajattelee muistojen häilyväisyyttä, tulee orpo olo. Mitä muuta yksilö on kuin muistonsa? Identiteetin jatkumo? Kuvien kavalkadi, ensimmäisistä askelista tämänpäiväisiin? Tiganan kapinallisten valmius syöstä koko niemimaa sotaan saadakseen kotimaansa nimen takaisin tuntuu hurjalta, mutta ehkä se ei ole niin kohtuutonta kuin miltä kuulostaa.

Menneisyyden varastaminen on väkivaltaa. Tulevastaan ei tiedä kukaan kumminkaan; on vääryys jos ei menneestäänkään enää voi olla varma.

Tigana on ehdottomasti ansainnut sijansa fantasian klassikoiden listalla. En ole George R. R. Martinin ja Joe Abercrombien jäljiltä mitenkään helposti hurmattavissa, mutta Kay vietteli silti. Erinomainen lukukokemus. Ilman lohikäärmeitäkin.

Guy Gavriel Kay (2011, alkuperäinen 1990). Tigana. Harper Voyager. 978-0-00-73204-4.

Arvioita:
Risingshadow'ssa löytyy arvioita suomennetusta ykkösosasta ja kakkososasta.
Jenny Jenny's Books -blogissa tykkäsi lähtökohdista mutta inhosi seksikohtauksia.
Niall Alexander The Speculative Scotsman'ssa luonnehtii romanttiseksi tragediaksi. (khrm.)

Gene Wolfe: Kiduttajan varjo

Kuva/kansi: Gummerus/Sanna-Reeta Meilahti

Gene Wolfen Kiduttajan varjon myötä palaan pitkästä aikaa 101 spefin helmen listalle - siitä on vielä pitkä pätkä lukematta! Olen tietoisesti odotellut Wolfen kanssa suomennosta. Hänen Uuden auringon kirja -sarjaansa muistelen mainitun vaativaksi, ja opin jotain Perdido Street Stationin kanssa; jos kieli on haastavaa, tarinasta ja ympäristöstä nauttiminen kärsii.

Perdido Streetin tavoin Kiduttajan varjon tapahtumat sijoittuvat epätavalliseen maailmaan. Severian, kiduttajien killan oppipoika, kasvaa suunnattomassa metallilinnoituksessa, joka sijaitsee vielä suunnattomamman kaupungin, Nessuksen, sisällä. Kaupunkia ympäröi Muuri, niin korkea että sitä lähestyessään voi nähdä pilvien liukuvan sen ohi. Maailmaa hallitsee Autarkki, jonka ympärillä kehrää ylimystön kehä. Kiduttajan varjossa nuori Severian rakastuu ja joutuu karkoitetuksi tutusta piiristä; hänen matkansa uuteen elämään uudessa paikassa vie oudoille poluille, outojen ystävien pariin.

Varjoa kehutaan takakannessa allegorisen tarinankerronnan taidonnäytteeksi. Sitä se varmaan onkin, mutta tuollainen ylistys on meikäläisen näkökulmasta aina vähän vaarallinen meriitti. Alan ärsyttävästi miettiä mitä mikäkin kirjassa mahtaa "todella" tarkoittaa. Eikö sikari voi olla joskus vain sikari? Noh, ei siitä Varjon kohdalla pahempaa ongelmaa tullut, sillä tarina on joka tapauksessa hyvä tarina. Väkisinkin piti silti kehitellä omaa arvausta kirjan allegorisesta luurangosta... mutta säästän sen kaapin avaamisen kunnes koko sarja on luettu.

Lukeahan ne loputkin kolme pitää, ei voi mitään. Harmittaa ettei ole niitä nyt heti tässä käsillä. Sillä vaikka Varjo alkoi minusta hankalasti - olin ensimmäiset parikymmentä sivua niin pihalla, että piti toppatakki laittaa - vauhtiin päästyään se oli kiehtova ja vivahteikas lukukokemus. Selvästi keskivertospefiä (onko sellaista?) parempi romaani. Alkoi tehdä mieli lukea Lessingiä: selkeä indikaattori kosketuksesta erinomaiseen romaaniin!

Pidin myös kerronnallisesta ratkaisusta tässä; se ei ole epätavallinen, mutta jotenkin toteutus oli poikkeuksellisen hyvä. Tarinaa kertoo vanhempi Severian, jonka asema on jo aivan toinen kuin kuvailemiensa tapahtumien aikaan. Hän kuvaa ja puntaroi nuoruutensa päivien merkityksellisiä tapahtumia. Melkein tulee Sinuhe mieleen. Kuten Sinuhessakin, kertojan valinnat kohdistavat lukijan huomion kiinnostavasti; tarina ei ikään kuin ole tapahtumien luettelo vaan tulkinta. Severian vain pohdiskelee kuljettua matkaa huomattavasti ytimekkäämmin.

Näinhän kirjoissa usein on... mutta jotenkin tuo ratkaisu tässä tapauksessa tuntui minusta erityiseltä ja merkillepantavalta.* Tuntuu siltä, että tämän kirjan voisi lukea toiseen kertaan ja saada siitä irti aivan erilaisia asioita sitten kun ei tarvitse enää miettiä mitä seuraavaksi tapahtuu.

Kieli on minusta onnistunutta, suomennos tuntuu luontevalta. Otetaanpa lukunäytteeksikin pohdiskelua:

Me sanomme "kyllä" ja "ei" kuvitellen olevamme omia herrojamme (huolimatta siitä, että tottelemme toisten käskyjä joka päivä), vaikka totuus on, että meidän valtiaamme vain nukkuvat. Kun yksi niistä herää sisällämme, meistä tulee pelkkiä ratsuja, vaikka ratsastaja on vain jokin ennestään tuntematon osa itseämme. (s. 199)

Hieno kirja. Olen huikeampiakin matkakuvauksia lukenut, ja kiihkeätempoisempia seikkailuja, ja filosofisempia muistelmia... mutta jokin tässä toimi. Ehkä Severianin tyyni tietämättömyys itsensä äärellä; ehkä kirjaan kudottu elämän perimmäisen arvaamattomuuden tuntu.

Gene Wolfe (2012, alkuperäinen 1980). Kiduttajan varjo. Uuden auringon kirja 1. Gummerus. Suomentanut Johanna Vainikainen-Uusitalo. 978-951-20-8668-9.

Arvioita:

Petja Savoila Keskisuomalaisessa ajatteli hänkin Sinuhea, hih!
Juha Salmi Risingshadow'ssa ei ole täysin vakuuttunut mutta suosittelee
Raija Taikakirjamissa piti vaikka totesi elementit tutuiksi
Taika Kirjasfäärissä jäi hänkin odottamaan seuraavaa osaa

*Varmaan siksi, että ensimmäisen parin luvun ajan kerrontatyyli sai minut sekaisin. Tunnustan: jouduin aloittamaan alusta uudestaan ennen kuin olin tukevasti kyydissä.

Perdido Street Station

Pokkari ei ollut paras formaatti.

China Miévillen Perdido Street Station oli vähällä mennä suorittamiseksi. Huh. Tämä 101 spefin helmen listalta löytyvä teos on hautunut hyllyssä jo kuukausikaupalla, mutta se on lykkääntynyt ja lykkääntynyt... ihan vain siksi, että 867 sivua tiivistä pientä pokkaria uuskummaenglanniksi on paatuneellekin lukutoukalle vähän hermostuttava kohde.

Nimestään huolimatta Perdido Street Station ei oikeastaan kerro asemasta, vaikka toki sinnekin päädytään. Sen sijaan kaupunki aseman ympärillä, New Crobuzon, on melkeinpä tärkein hahmo koko kirjassa. Outoutta tihkuva metropoli löyhkäävine jokineen ja hämärine kujineen imaisee viattoman lukijan kurimukseensa. Sen ahtaassa, vääntelehtivässä syleilyssä eivät lepää levollisina sen enempää asukkaat kuin sivustakatsojatkaan.

Itse tarina kertoo konsultoivasta tiedemiehestä, boheemista ja erikoisesta Isaacista, joka saa koukuttavan toimeksiannon. Hyvät rahat houkuttavat hänet tutkimusprojektiin, jonka seuraukset leviävät kuin väreet lammikossa. Polveileviin tapahtumiin sotkeutuvat New Crobuzonin alamaailma, hallitseva sotilasjuntta, Isaacin rakastettu Lin, toimeksiantaja Yagharek ja lukemattomat muut.

Henkilökaartia voisi kuvailla sivukaupalla, sillä Miéville on kasannut poikkeuksellisen mutkikkaan ja kiinnostavan porukan kaupunkiinsa. Rotuja ja olemisen lajeja riittää, multidimensionaalisista jumalhämähäkeistä kaatopaikkaälyihin, vedentaittajiin ja kaktusolentoihin. Perdidon maailma on niin rikas, että se melkein hukuttaa juonen ja teemat. Metsää ei meinaa nähdä kun puita, pensaita ja kaikenlaista aluskasvillisuutta on niin paljon.

Mutta juoni rämpii sitkeästi esiin. Meno kiihtyy koko ajan noin sivulta 300 alkaen. Pitääkin antaa Miévillelle täydet pisteet siitä, että juoni oikeasti loppujen lopuksi toimi; välillä epäilin matkan varrella, että ei tätä sotkua saada millään sieväksi vyyhdiksi, mutta niin vain jokseenkin kaikki oleellinen päätyi paikalleen.

Teemojen suhteen olen vähän hukassa vieläkin. Unelmista ja alitajunnasta elävät vampyyrintapaiset voisivat olla metafora yhdelle sun toiselle nykyelämän ilmiölle... ja New Crobuzon itsessään voisi symboloida nykyistä viestintäteknologian tuottamaa maailmankyläämme... ja Remaking, kehon kieroutunut muokkaus rangaistukseksi rikkomuksista voisi viitata henkiseenkin mutilaatioon... ja niin pois päin. Jos tästä jokin opetuksentapainen jäi päähän, se liittyi lähinnä yksilön moraaliseen vastuuseen ja sitoutumiseen. Jos on valta valita, on vastuu valinnoista.

Mutta en halua antaa väärää käsitystä: kyllä Perdido on niitä kirjoja jotka koetaan. Järkeily Perdidon pohjalta on väkisinkin päälleliimattua.

Ja kokemista riittää. Harvoin olen lukenut kirjaa, jolla olisi yhtä vahva ominaismaku. Kauniinruma, kitkeränmakea, tuoksussa hiven avoviemäriä ja kanelia ja palavaa kumia kuumassa tuulessa.

Vahva ominaismaku tulee perinpohjaisesta tunnelmoinnista ja kuvaamisesta ja tuhannesta yksityiskohdasta. Täytyy myöntää, että meikäläiseltä meinasi sitko loppua Miévillen yksityiskohtaisuuden kanssa. Aika usein tuli tunne, että vähemmilläkin detaljeilla olisi tullut toimeen. Otetaanpa esimerkki...

The rivebow was an enormous crossbow, too large and heavy for a human effectively to operate. It fired not bolts, but chakris; flat metal disks with serrated or razored edges, or metal stars with curved arms. A toothed hole in the chakri's centre slotted neatly onto a little bud of metal that merged from the rivebow shaft. When the trigger was pulled, the wire in the shaft snapped violently to, pulling the metal bud at massive speed, intricate gears grinding together to send it spinning at an enormous rate. At the end of the enclosed channel the whirling bolt slipped sharply down and out from the chakri's hole, and the chakri was discharged as fast as a slingshot stone, spinning like the blade of a circular saw. (s. 625)

Kuten sanottua, välillä meinasi mennä suorittamisen puolelle tämän lukeminen.

Toisaalta, tekstuurissa on oma viehätyksensä. Perdido saa steampunk + tiede + taikuus -yhtälön toimimaan osittain juuri yksityiskohdilla. Epäilen, että fiksumpi ja tarkempi lukija olisi saanut Miévillen pudottelemista pikkuasioista minua enemmän hupia. Perdido on kuin jonkun renesanssimestarin tekemä surrealistinen maalaus. Mitä tarkemmin katsoo, sitä enemmän näkee... kunnes alkaa kenties nähdä sellaistakin mitä maalari ei ehkä ole edes kuvaan sijoittanut. Esimerkiksi Grimnebulin, Isaacin sukunimi - eikös vain olekin herkullinen assosiaatiokimppu nimeksi!

Perdido oli niitä haastavia lukukokemuksia, joista sai yllättävän paljon. Kunhan niin pitkälle pääsi. Miévillen teksti on paikoin todella raakaa, mutta perusvire on syvästi inhimillinen.

Kieli oli oikeasti minusta vaativaa. Oneiric, febrile, lich, ganglion, thaumaturgy... Taas laajeni sanavarasto kummasti näitä arvaillessa. Tämä olisi vienyt paremmin mukanaan hyvänä suomennoksena ja pikkuisen lukuergonomisemmassa muodossa.

Miévillen Toiset oli yksi viime lukuvuoden huippuja minulle. Perdido on pikkuisen liian raskas yltääkseen samaan, mutta mieleenpainuva ja hyvä kokemus kaikkiaan. Alku sakkasi, mutta kirja parani paranemistaan mitä pidemmälle pääsin ja loppuun ehtiessäni olin jo innoissani. Hyvä että helmilista ja muisto Toisista pitivät minut sitkeästi kirjan kimpussa kunnes pääsin imuun!

Ymmärrän oikein hyvin, miksi tätä sanotaan uuskumman perusteokseksi. Perdido Street Station on niitä kirjoja, joihin muita verrataan.

China Miéville (2000). Perdido Street Station. Pan Books. ISBN 978-0-330-39289-1.

Arvioita/keskustelua:
Jukka Halme Tähtivaeltajassa
Mette Luetut-blogissa
Divine Zombifikaatio-blogissa
Hanna-Riikka Roineen gradu Bas-Lag -kirjoista
(Piti tuosta johtopäätökset kurkata; kiinnostavaa kamaa, näin fantasianlukijan näkökulmasta! :D)

Hautausmaan poika

Kuva: Otava

Myönnetään, olin vastahankainen tämän kirjan kanssa. Neil Gaimanin ylistetty Coraline ei minua aikanaan erityisemmin innostanut ja Hautausmaan pojan olin jo kertaalleen päättänyt olla lukematta. Syy oli vähän sama kuin Neiti A:lla, joka pari vuotta sitten hylkäsi kirjan kuvituksen ja suuren fontin tähden. Poika näyttää lastenkirjalta ja näin ollen teinin (tai täti-ihmisen) arvokkuudelle sopimattomalta. Sivukirjasto ja Taikakirjaimet puolsivat tätä kuitenkin vankasti 101 spefin helmen listalle, joten lukulistalle se sittenkin sujahti.

Hyvä näin! Myönnän olleeni väärässä. Hautausmaan poika on niitä kirjoja, joita voi lukea melkein minkä ikäinen vain. Saduista ja fantasiasta ja nuorista täytyy toki pitää, mutta mitenkään erityisen lapsellinen Poika ei ole, vaikka päähenkilö onkin lapsi ja myöhemmin nuori. En silti ihmettele, että kuvitus vähän vieraannuttaa pikkuisen vanhempaa lukijaa.

Hautausmaan poika kertoo kirjaimellisesti hautausmaalla kasvavasta pojasta. Hän päätyy vauvana aaveiden hoivaan menetettyään oudolle murhaajalle perheensä. Eikku, Ei-kukaan, joutuu pysyttelemään hautausmaan aitojen sisäpuolella, sillä elävien maailmassa häntä vaanii vuosia myöhemminkin ikiaikainen liitto, jolle hän on uhka. Eikun kasvua ja seikkailuja on mukava seurata. Hän on suloinen muttei mikään ällöttävä hellantelttu. Hautuumaan väki on monipuolista sakkia eri aikakausilta, hämmästyttävän miellyttävää vain. Ehkä kuolema pukee joitakin ihmisiä?

Tarina on yhtä aikaa yksinkertainen ja tenhoava. Ehkä pidin osittain siksi, että minun oli helppo nähdä tapahtumapaikka mielessäni. Kirjan hautausmaa on kovin erilainen kuin suomalaiset kalmistot, mutta vierailimme taannoin Lontoossa eräällä hautausmaalla, jonka kaltaiseksi kuvittelin alusta lähtien myös Eikun kodin. Ja kas kummaa, lopun kiitoksissa Gaiman mainitseekin samaisen paikan, muratinpeittämän ihmeen, joka tunnetaan nimellä Highgate Cemetery West.

Hautausmaan poika on hyväntuulinen kirja ja yllättävän osuva kasvutarina. Halutessaan siinä voi nähdä myös metaforisen ulottuvuuden; kasvaminen on ympäristön asettamien rajojen yli astumista. Ennemmin tai myöhemmin itse kukin joutuu lähtemään suojatulta alueelta... Harvalla vain on niin hyviä eväitä siihen kuin nuorella Eikuilla. Minulle jäi hyvä mieli, vaikkei tämä mikään pehmosatu ollutkaan; jotkin kohtaukset olivat aika riipiviä.

Gaimainin tyyli on melko yksinkertaista, mistään kikkailusta ei voi puhua. Teksti on niukanlaista ja sen hienoudet ovat enemmän rivien välissä, siinä mitä välillä jätetään sanomatta. Samalla kieli on ilmeikästä ja sanavalinnoista päätellen suomentaja on onnistunut hienosti. Otanpa vaihteeksi vähän pidemmän pätkän näytteeksi, kohtauksesta jossa Eikku on vasta tullut hautuumaalle:

[--] "Teidän velvollisuutenne, rouva, koskee hautuumaata ja tätä maallisen tomumajansa jättäneiden henkien, rauhattomain sieluin ja sekä vastaavanlaisten inehmojen yhteisöä, ja siten velvollisuutenne on palauttaa tuo olento mahdollisimman pian sen luonnolliseen elinympäristöön - joka ei ole täällä." 

"Hänen mammansa antoi pojan minulle", rouva Owens sanoi, ikään kuin sen enempää ei olisi tarvinnut sanoakaan. 

"Rouva hyvä..." 

"Minä en ole teidän rouvahyvänne", rouva Owens sanoi ja nousi seisomaan. "Jos totta puhutaan, en käsitä, miksi ylipäätään olen täällä puhumassa teille löyhäjärkisille vanhoille pölkkypäille, sillä tämä pikkumies herää pian nälkäisenä kuin susi - ja mistä minä hänelle ruokaa täältä hautuumaalta löydän, kysynpä vain?" 

"Siitähän", Gaius Pompeius lausui jäykästi, "tässä juuri kiikastaakin. Millä sinä ruokit häntä? Miten sinä muka voit huolehtia hänestä?" (s. 26-27)

En kerro. Arvoituksen ratkaistaksenne joudutte lukemaan kirjan.

Neil Gaiman (2009). Hautausmaan poika. Otava. Suomentanut Inka Parpola, kuvittanut Dave McKean. ISBN 978-951-1-23720-4.

Arvioita:
Riku Ylönen Savon Sanomissa
Toni Jerrman Tähtivaeltajassa
Raija Taikakirjaimissa
Valkoinen kirahvi Opuscolossa
Mikko Kirjavinkeissä

Ystävät hämärän jälkeen

Kuva: Gummerus.

Vihdoin ja viimein. Tämä on se kirja, joka minun piti lukea John Ajvide Lindqvistiltä, sillä tämähän se 101 spefin helmen listalta löytyy. Sattumoisin vain tulin lukeneeksi ensin Kuinka kuolleita käsitellään ja Kultatukka, tähtönen hyökkäsi sekin edelle.

Mutta ei haittaa - on kuin olisin jättänyt sokerin pohjalle. En ole ihan varma onko Ystävät parempi kuin Kultatukka, mutta ainakin minulle tämä toimi romaanina vielä aavistuksen paremmin. Ehkä Ystävät on vähän puhdasverisempi kauhuromaani ja siksi tuntuu jotenkin sujuvammalta. Ihmiskuvaus on kuitenkin vähintään yhtä hyvää kuin Kultatukassa. Jos suinkin jaksaa venyttää itsensä hetkeksi uskomaan vampyyreihin, Ystävät on vetävä ja vatsaa vääntävä lukukokemus. Siinä missä Kuolleiden ihmiskuvaus jätti minut kylmäksi, Ystävät tavoitti täydellä teholla. Moniulotteinen henkilökaarti kärsii ja kärvistelee vallan vakuuttavasti.

Ystäviä hämärän jälkeen ovat monetkin kirjan henkilöistä, mutta erityisesti yksinäinen Oskar, koulukiusaajien oma possupoika, jonka voi panna röhkimään ja kiljumaan kuin pistetty sika. Oi sitä hupia minkä tuottaa avuttoman rääkkääminen. Mielikuvituksessaan Oskar panee hanttiin - ja lopulta hän tekee niin todellisuudessakin, tavattuaan hämärässä Elin, kummallisen lapsen, johon kylmä ei pysty. Jotenkin syntyy ystävyys ja sen myötä rohkeus hakea muutosta. Muutosta kaipaisi myös Tommy, jolle äiti turhaan tarjoilee isäpuoleksi poliisi-Staffania. Samaan aikaan painii heiveröisesti kiusaustensa kanssa pedofiili-Håkan (ehkä kuvottavin romaanihahmo ikinä?), joka toisinaan myös kumoaa kupillisen paikallisten spurgujen kanssa. Ryyppysakin Lackelta puolestaan katoaa paras kaveri alikulkusillan varjoihin...

Lindqvistin kerronta polveilee henkilöstä toiseen ja saa Blackebergin kaupunginosan elämään.

[--] Ihan niin kuin... en minä osaa selittää sitä... kuin niillä olisi ollut joku idea siitä missä kulmissa, tai mitä tahansa, talojen piti olla suhteessa toisiinsa. Niin että siitä olisi syntynyt joku saakelin sopusointu. Siitä mitään tullut kun mittatikussa oli joku virhe, kulmaviivainta tai mitä viivotinta ne käyttävät, niin että kaikki meni vähän vituralleen heti alussa ja sitten aina vaan enemmän. Ja nyt tällä talsitaan talojen välissä ja tuntuu että... ei helvetti. Ei, ei ja ei. Ei sen näin pitänyt mennä. Tämä meni kaikki pieleen, tajuatko? 

Kaikki meni pieleen heti alussa ja sitten aina vain enemmän päin helvettiä. [--] (s. 429)

Pidän tässä kirjassa siitä, että vaikka vampyyrikliseitä on enimmäkseen uskollisesti noudatettu, vampyyreilläkin on aitoa persoonallisuutta; he ovat epävakaita ja vaikeita ja välillä surkeitakin, eivät mitään Hollywoodilta hohtavia hipstereitä mustissa takeissa. Peukut sille. Lindqvist tosiaan on omaääninen kirjoittaja, jolla on tunnistettava tyyli. 1980-luvun lähiö mainosten jakamisineen ja karkkikioskeineen tuntui hyvin kotoisalta suomalaisestakin. Suljetuissa komeroissa nukkuvat vampyyrit voi halutessaan nähdä allegoriana. Lähiössä piileskelevän hirviön voi iskeä maahan, mutta se nousee uudestaan ja uudestaan tavoittamaan uhriaan. Toivottomuus pitää kukistaa joka päivä.

Kirjan takakannessa Hufvustadsbladetin kriitikko suosittelee tätä painokkaasti myös niille, joita ei yleensä kauhukirjallisuus kiinnosta. En tiedä menisinkö niin pitkälle. Olen aika paatunut lukija ja silti muutama kohtaus aidosti sai mahassa kiertämään... ehkei ihan kauhuneitsyelle kuitenkaan! Ja vaikka Ystävissä suomitaan tekopyhyyttä, ei siinä ole Kultatukan tapaan selkeää yhteiskunnallista ulottuvuutta. Ehkä sellainen Lindqvististä kiinnostunut lukija, joka ei kauhua yleensä harrasta, kannattaisi mieluummin usuttaa Kultatukan kimppuun; siinä ei ole aivan pakko nähdä mitään yliluonnollista, kun taas Ystävät on selvästi vampyyrikamaa.

Mitä hemmettiä. Hyviä ovat molemmat. Mitä Ystäviin tulee, kylmetä sydämesi, kuivaa kätesi, vedä verhot ikkunan eteen... tutustu toisenlaiseen Ruotsiin vuonna 1981.

John Ajvide Lindqvist (2008). Ystävät hämärän jälkeen. Gummerus. Suomentanut Jaana Nikula. ISBN 978-951-20-7607-9.

Arvioita:
Jussi Ahlroth Hesarissa
Tessa Aamuvirkku yksisarvinen -blogissa
Mikko Kirjavinkeissä

Salamurhaajan oppipoika

Kuva/kannen kuva: Otava/MIchael Whelan

Palaan taas suorittamaan perusoppimäärääni eli 101 spefin helmen listaa. Listan kaluaminen on kyllä minun kohdallani mennyt kovin fantasiapainotteiseksi. Vaikka ihmekös tuo, perinteisen scifin kanssa olen jo vanhastaan ahkeroinut kiitettävästi, mutta fantasia on uutta.

Salamurhaajan oppipoika avaa Näkijän taru -nimisen sarjan. Sattumoisin kirja löytyy omista hyllyistä; Neitien kuumimpana fantasiakautena tuli hankittua kohtuullinen rivi tätäkin lajia. Hih, Oppipoikaa etsiessäni löysin samasta hyllystä aivan eri kirjailjan kirjan nimeltä Näkijän tytär, joka avaa sarjan nimeltä Näkijän kirja. Pitää varmaan ihan periaatteesta lukea sekin.

Salamurhaajan oppipoika kertoo pojasta, jolla ei ole alkuun edes nimeä. Nimettömyys ei johdu äärimmäisestä köyhyydestä vaan siitä, että poika on prinssin äpärä - vekara ei ole saanut kuninkaallisen sukunsa perinteiden mukaista nimeämisseremoniaa, mutta ei hänelle ole oikein osattu antaa tavallista rahvaan nimeäkään. Kuuden vanhana poika tuodaan hoviin, jossa hän saa pelkällä olemassaolollaan aikaan järistyksiä. Kuutta herttuakuntaa hallitsevassa Näkijän suvussa olisi riittänyt skismoja ilman uutta puolisukulaistakin.

Poika kasvaa hovin liepeillä, paljolti tallimestarin hoivissa, ja saa vaihtelevaa opetusta milloin missäkin taidossa. Varsinainen toiminta alkaa kun hänet ottaa oppipojakseen kuningasta palveleva salamurhaaja Chade. Salamurha, lukija pian oppii, on tärkeä väline diplomatian työkalupakissa. Sisä- ja ulkopoliitikassa on usein helpompaa tehdä ruumis kuin sovinto, kaikessa hiljaisuudessa tietenkin. Väkivaltaisten ratkaisujen ymmärrys on pian tarpeen, sillä moni hovissa näkisi mielellään pojan itsensäkin sovittavan käärinliinoja ylleen paashin vermeiden asemesta.

Maagisia elementtejä löytyy kotitarpeiksi ja vähän ylikin. Valtaa pitävällä suvulla on hallussaan maaginen Taito, joka on jonkinlainen hypnoottis-telepaattinen (muiden) mielen hallintakyky. Lisäksi liikkeellä on samansukuista Vaistoa, jolla luodaan yhteys ihmisen ja eläimen välille. Valtakuntaa vainoavilla punalaivoilla taas on käytössään mystinen keino "ahjota" viattomat rantakylien asukit eli riistää heiltä inhimillisyys. Uhrit jäävät näennäisesti henkiin mutta menettävät kykynsä tuntea kiintymystä tai ajatella järkevästi. Pian ahjottujen joukkiot ovat suurempi vaara kuin varsinaiset merirosvovihulaiset.

Hienoa Oppipojassa on värikäs ja välillä arvaamattomasti pyörteilevä tarina. Poika (jota myöhemmin aletaan kutsua nimellä Fitz) on ajoittain rasittavan surkea, mutta Hobb kertoo hänen tarinaansa mukavasti yksityiskohtaisen ja yleisen välillä tasapainotellen. Imu säilyy ja kirja vie mukanaan. Fitzin erikoinen ja hankala asema hovin laitamilla, hänelle suunniteltu ura kuninkaallisena salamurhaajana, ensimmäinen kunnon keikka... viihdyin oikein hyvin. Oppipoika on ehkä yksinkertainen verrattuna vaikka Noituri-kirjoihin tai Abercrombien synkkään fantasiaan, mutta Hobb ei ole mennyt siitä mistä aita on ihan matalin.

Huumoria olisi saanut olla enemmän, mutta kun kertojaa ei ole siunattu kujeellisuudella, mistäpä sitä repisi. Välillä sentään vähän hymyilytti. Tässä uskottu palvelijatar on juuri tuonut Fitz-paran hänen isänsä vaimon puheille:

"Seiso suorassa!" 

Jäykistyin paikalleni. 

"Ei tuolla tavalla! Näytät aivan kalkkunalta, joka odottaa kirveen iskua. Rentoudu. Ei, vedä olkapäitäsi taaksepäin, älä köyristä niitä. Seisotko aina noin hajareisin?" 

"Lady, hän on vasta poika. He ovat aina tuollaisia, kömpelöitä ja honteloita. Pyytäkää hänet nyt vain sisälle." (s. 229)

Ainakin ensimmäisen osan perusteella on helppo ymmärtää, miksi Näkijän taru lasketaan klassikoihin. Velhon oppipoika, jonka asetelmassa on selkeitä yhtäläisyyksiä, ei onnistunut herättämään ainakaan minussa riittävää kiinnostusta henkilöiden kohtaloista tai juonen seuraavasta käänteestä, mutta tästä minulle jäi utelias olo, sellainen kuin hyvästä sarjan avauksesta jää. Loppu ei ollut mikään cliffhanger, mutta haluaisin silti tietää lisää. Mitä Kuudessa herttuakunnassa jatkossa tapahtuu? Tuleeko Fitzistä ammattilainen?

Muuten, kun kerroin päivällispöydässä, että Oppipoika on tullut luettua, syttyi pienimuotoinen sisällissota. Neiti A:n mukaan kirja on hyvä ja parempi kuin moni muu (joskaan ei Ajan pyörän veroinen). Neiti B:n mukaan kirja on surkea, kauhea, hirveä, mahdollisesti huonoin kirja maailmassa. Tarkemmalla kuulustelulla selvisi, että vika ei oikeastaan ole Oppipojassa vaan jatkossa. Ilmeisesti sarjan loppu ei tyydyttänyt Neitiä ensinkään.

Itse taidan joka tapauksessa lukea lähiviikkoina ainakin seuraavan osan tätä tarinaa. Ihan kohtuullisen laadukasta fantasiaa... ja kakkososa on valmiiksi houkuttelevasti tuossa hyllyllä.

Robin Hobb (1996). Salamurhaajan oppipoika. Näkijän taru 1. Otava. Suomentanut Sauli Santikko. ISBN 951-1-14448-0.

Arvioita:
Jossu lukupäiväkirjassaan
Risingshadow
Sari Peltoniemi Kalaksikukon klassikkokatsauksessa
Heli Sananen kirjasta -blogissa

Maameren tarinat 1 - 4

Ursula Le Guin on fantasian itseoikeutettuja suurmestareita. Perinteinen scifisti kun olen, fantasiatietoudessani on norsunmentäviä aukkoja. Maameren tarinat on ilman muuta ollut yksi niistä.

Mutta kirjabloggaaminen on sivistävää touhua! Maameren tarinat on näet päätynyt sekä 101 naisten kirjan listalle että 101 spefin helmen listalle, joten tuplainnolla nyt tartuin kirjaan. Aikomus oli alun perin lukea vain ensimmäinen osa, mutta elämä puuttui peliin. Kun kyselin Maameren velhoa, avulias kirjastontäti totesi, että kirjasarjasta on ilmestynyt kaksiniteinen painos ja lainasi molemmat jykevät kirjat minulle. Silmiä räpytellen otin vastaan tämän yli 1500-sivuisen tarjouksen vastaan. Vähän kyllä epäilin tulisiko koko settiä luettua.

Ensimmäisen osan luettuani ei käynyt mielessäkään lopettaa. Käänsin saman tien sivua ja jatkoin seuraavaan.

Maameren tarinat sijoittuvat saarivaltioiden täplittämään merten valtakuntaan. Perusfantasian elementtejä löytyy: on magiaa ja sillä säännöt, on lohikäärmeitä ja niillä voimia, on nuoria hulluja etsimässä kohtaloaan ja vanhoja viisaita hyväksymässä omaansa. Ja tietysti on myös kunnollisia, ilkeitä pahiksia.

Sarjan ensimmäinen osa, Maameren velho, kertoo Varpushaukaksi kutsutun pojan kasvusta suureksi velhoksi. Vuohipaimeneksi aiottu Varpushaukka osoittaa lahjoja magian alalle, ylpistyykin, ja päätyy Roken velhokouluun. Kuohahteleva nuori mies kasvaa koettelemusten myötä vastuuseen ja oppii puhumaan lohikäärmeille.

Toinen osa, Atuanin holvihaudat, johdattaa lukijan pimeyden voimien palvelukseen. Pimeyden voimat eivät tietenkään vaikuta kovin pahoilta, sisältä päin katsottuna. Keskushenkilö on Arha, uhri, pimeän uudestisyntynyt papitar, joka lapsesta asti kasvatetaan tehtäväänsä. Hänen valtakuntaansa on maanalainen labyrintti, jonka sokkeloihin on kätketty kauan kateissa olleen rauhan talismaanin puolikas. Kun toisen puolikkaan löytänyt surusilmäinen velho tulee talismaania etsimään, joutuu nuori Arha vaikeiden valintojen eteen.

Sarjan kolmas osa, Kaukaisin ranta, on jännä kudelma toivoa ja synkkyyttä. Siinä Maamerta piinaa outo toivottomuuden epidemia, joka pyyhkäisee pois laulut ja magian voiman, nielee järjestyksen ja repii yhteisöjä koossa pitävät voimat. Arkkimaagi lähtee etsimään epidemian alkulähdettä kumppaninaan nuori prinssi Arren Enladin ruhtinaskunnasta. Pitkä ja monivaiheinen purjehdus on myös sielun sisimpien sopukoiden tutkimusmatka. Mitä löytää Arren epätoivon rannalta, tuskan vuorilta?

Neljännessä osassa mennään jo todella rankkaan tavaraan. Tehanu käsittelee vallan väärinkäyttöä, lasten pahoinpitelyä, äitiyden vaikeutta, elämän epäoikeudenmukaisuutta... ja osaa näistä hyvin kirjaimellisesti. Tapahtumissa on palattu Gontiin, Varpushaukan kotisaarelle. Maanviljelijän leski, kuolevan velho Ogionin ystävä, kasvattaa arpikasvoista Therru-tyttöä, jota paikalliset noidatkin pelkäävät. Tehanussa sukupuolten välinen tasa-arvo nousee yhdeksi keskeiseksi teemaksi, seksuaalisuuttakin käsitellään. Tässä osassa myös nähdään poikkeuksellisen ikäviä pahiksia. Heidän tekosissaan ei ole mitään runollista tai fantastista; melkeinpä tulevat iltapäivälehtien karmeimmat otsikot mieleen.

Kieli on minusta aika sujuvaa - ja aika huomaamatonta. Mieli askartelee Le Guinin suurissa maisemissa. Välillä pilkahtaa jokin kuva sanojen välistä terävänä, epätodellinen liha tai vedessä leijuvat veriruskeat pilvet. Lukunäytteen otan ensimmäisestä osasta. Tässä Varpushaukka saa kuulla kunniansa:

[--] Sinä sait synnyinlahjaksesi mahtavan kyvyn ja sinä käytit lahjaasi väärin, laadit loitsun, jota et pystynyt hallitsemaan, tietämättä kuinka loitsusi vaikuttaa valon ja pimeyden, elämän ja kuoleman, hyvän ja pahan tasapinoon. Ja sinä ryhdyit tekoosi ylpeydestä ja vihasta. Onko sitten ihme että tuloksena oli turmio? Manasit vainajan hengen kuolleista, mutta sen mukana nousikin maan päälle yksi olettomista voimista. Se tuli kutsumatta paikasta jossa ei ole mitään nimiä. Paha, paha tahtoo työskennellä sinun kauttasi. Voima, jolla sinä kutsuit sitä, antaa sille voiman hallita sinua: te olette kahlitut toisiinne. Se on sinun ylimielisyytesi varjo, sinun tietämättömyytesi varjo, se on sinun heittämäsi varjo. Onko ihmisen varjolla nimeä? (s. 84)

Aika on ollut tällä viikolla tiukalla, joten olen laittanut syrjään sen enemmän keskittymistä vaativan tiiliskiveni, ja lukenut joutohetkinä Maameren tarinoita. Niidenkin parissa on mennyt poikkeuksellisen pitkään, mutta syy ei tosiaan ole Tarinoissa. Maameri on erinomaista, suoraviivaista fantasiaa. Pidin miljööstä ja etenkin lohikäärmeistä, joiden luonne ja kiinnostavuus syvenee kirja kirjalta. Myös keskeiset henkilöt, joiden kohtaloihin palataan kirjojen myötä, ovat moniulotteisia ja inhimillisiä.

Koska monessa Maameren osassa nuoren ihmisen kasvu on keskeinen tekijä, vertailin tätä mielessäni tuoreempaan fantasiatapaukseen, Routasisaruksiin. Pakko sanoa, että vertailussa Routasisarusten miljöö voittaa tuoreutensa ja ajankohtaisuutensa tähden. Le Guinin fantasiamaastoa on niin moni muukin jo ehtinyt kaluta sitten 70-luvun; se tuntuu lukukokemuksessa tiettynä tuttuutena. Mutta ihmiskuvauksessa Le Guinin hienosyisemmät hahmot vetävät pidemmän korren. Routasisarusten minäkertojien perimmäinen (ja toki todentuntuinen) itsekeskeisyys ei pärjää Le Guinin hahmojen eeppisten ratkaisujen rinnalla.

Kaikkiaan positiivinen yllätys! Etenkin neljäs osa nosti tämän selvästi keskimääräistä fantasiaseikkailua kovemmalle tasolle. Kansilehteä tutkiskellen selvisikin, että Tehanu on ilmestynyt vasta 90-luvulla, kun taas ensimmäiset kolme osaa ovat nähneet päivänvalon jo 70-luvulla. Sävyero kertoo muuttuneesta maailmasta, tai ehkä kirjailijan muuttuneesta näkemyksestä. Minusta rankkuus oli plussaa. Tehanun myötä sarjaan tuli särmää. Vaikka ensimmäisten osien parissa viihtyi, niissä oli sellainen pieni opettavaisen fantasiakertomuksen pohjavire - Tehanussa hypättiin yleisestä moraalifilosofiasta tiukkaan todellisen elämän epämääräisyyteen.

Palaan Maamerelle vielä... osat viisi ja kuusi odottavat. Mutta väliin jotain muuta.

Ursula Le Guin (2008, alkuperäiset 1976, 1977 ja 1992). Maameren tarinat 1 - 4. WSOY. Suomentanut Kristiina Rikman. ISBN 978-951-0-33321-1.

Arvioita:
Risingshadow-foorumilla
Zephyr Kirjanurkkauksessa
Jokke Jokken kirjanurkassa

Jonathan Strange & herra Norrell

Kuva napattu verkkokaupasta: WSOY:ltä ei löydy näin vanhoja kirjoja :-(

Jonathan Strange & herra Norrell sijoittuu 1800-luvun alun rinnakkaismaailmaan, jonka polittiinen historia muistuttaa kovasti omaamme, mutta jossa magia on tunnustettu osa menneisyyttä. Käytännön magia tosin on jo aikaa hävinnyt Englannista; taikomisen asemesta herrasmiesmaagikot keskittyvätkin alan teoreettiseen tutkimukseen.

Käytännön magia saa uutta potkua, kun salakähmäinen herra Norrell antaa julkisen näytöksen ja ottaa myöhemmin oppilaakseen Jonathan Strangen. Edistyttyään Strange päätyy Wellingtonin herttuan avuksi Napoleonin vastaisiin sotiin; herra Norrell puolestaan keskittyy muovaamaan englantilaisen magian tyyliä, imagoa ja tulevaisuutta itselleen sopivimpaan suuntaan. Taustalla puuhaavat toiset voimat; hilpeä ja julma keijukuningas värvää väkeä ikuisiin pitoihinsa epäilyttävin keinoin, ja jossain häivähtää kenties itsensä korppien kuninkaan viitan helma.

Kirjan keskeinen jännite on kahden erilaisen miehen ja maailmankatsomuksen välillä. Herra Norrellin elitistinen, sulkeutunut ja omistushaluinen asenne magiaan voisi olla keskiaikaisen kirkkoruhtinaan asenne - Strangen pragmatistinen ja kokeilunhaluinen avoimuus kuvastelee teollistumisen ja teknologiauskon uusia tuulia. Mitenkään arkkityyppisiä hahmoja ei herroista kuitenkaan ole tehty; Susanna Clarke hyödyntää täysimittaisesti asetelmaan sisältyviä mahdollisuuksia. Ylipäätänsä juonta voi kiittää moniuloitteisuudesta ja taidokkuudesta.

Pidin myös siitä, että Clarke luo magialle aidon ja vivahteikkaan kontekstin maailmassaan. Se ei tunnu irralliselta ja köykäiseltä kuten Kowallin Shades of Milk and Honey'ssa, joka Clarken romaanista väistämättä tuli mieleen.

Tyylin puolesta tämä ei ollut minun kirjani. Dickensiläinen runsaus yhdistettynä reiluun tujaukseen Sir Walter Scottin äärimmäistä romantiikaa - näääh. Minun oli vaikea päästä vauhtiin tätä lukiessani. Ensimmäisellä yrityksellä jumahdin sivun 50 paikkeille ja herrat Norrell & Strange ajautuivat ainakin viikoksi sivuhyllylle. Muutaman lyhyeksi jääneen uudelleenyrityksen jälkeen päätin lopulta, että tätä kirjaa ei voi lukea rinnakkain muiden kanssa: siihen pitää keskittyä. Pientä puurtamisen makua puuhassa oli edelleen, mutta joskus 300 sivun jälkeen tarina vihdoin vei mennessään.

Ehkä tekstilajiin tottuminen vei aikansa. Tempo on hitaanpuoleinen ja kielikin vähän kankeaa, kuten toki aikakauden tunnelmaan sopii. Lukiessa minua vaivasivat silloin tällöin silmiin osuneet kielioppivirheetkin. Mietin oliko kirjaa kenties kovin kiireellä juoksutettu painoon, sillä Bützow on yleisesti ottaen ollut minusta ihan hyvä suomentaja. Pilkkuvirheitä täytyy olla paljon, jos minä niitä huomaan -

Pieni tapakomedian säväys on kirjan tyylillinen pelastusrengas; jos koko 800 sivua olisi ollut rutikuivaa, ei loistokkainkaan miljöö tai briljantein juoni olisi sitä voinut pelastaa. Mutta onneksi Clarke on tavoittanut jotain aikakauden ironiasta:

"Voiko maagikko tappaa ihmisen magian keinoin?" lordi Wellington kysyi Strangelta. 

Strange rypisti otsaansa. Kysymys ei näyttänyt olevan hänelle mieleen. "Maagikko ehkä voisikin", hän myönsi, "mutta herrasmies ei koskaan." (s. 314)

Tämä erikoinen fantasiatarina päätyi luettavaksi 101 spefin helmen listalta. Hyvä niin. Vaikka Jonathan Strange & herra Norrell on noussut melkoiseen kansainväliseen suosioon, se ei ole kirja johon olisin omin päin tarttunut. Lukukokemus on, alun epäröinnin jälkeen, julistettava mieluisaksi.

Silti en vieläkään koe tätä lajityyppiä omakseni. Tämä oli kai kolmas historiallinen fantasia vuoden sisään, eikä mikään niistä kirvoittanut onnen huokauksia, tosin Strange & Norrell pääsi lähimmäksi. On hauska lukea historiallisia romaaneja ja on hauska lukea fantasiaa... ehkä niiden sekoitus ei vaan ole minun juttuni?

Susanna Clarke (2005). Jonathan Strange & herra Norrell. WSOY. Suomentanut Helene Bützow. ISBN 951-0-30919-2.

Arvioita:
Jussi Ahlroth Hesarissa
Toni Jerrman Tähtivaeltajassa
Juri Nummelin Turun Sanomissa

Nälkäpeli

Kuva: WSOY

Suzanne Collinsin Nälkäpelin myötä palaan 101 spefin helmen listalle, joka on joutunut odottelemaan seikkaillessani milloin milläkin sivupolulla. Ostin Nälkäpelin pokkarina jo pari viikkoa sitten Tampereen akateemisesta. Morre, tämä oli se toinen lahjakorttikirja - kiitos vain!

Nälkäpeli sijoittuu katastrofien jälkeiseen aikaan, jossa nykyiset valtiot ja nykyinen elämänmuoto ovat mennyttä. Jonnekin Appalakkien alueelle nousee uusi valta, Panem. Sen johtava keskus kukistaa kapinoivat provinssinsa ja todistaa mahtiaan vaatimalla jokaiselta vyöhykkeeltä vuosittaisen tribuutin: häviäjien tulee arpoa keskuudestaan kaksi nuorta uhrattavaksi, tyttö ja poika kultakin vyöhykkeeltä.

Uhritoimitusta on kuitenkin huomattavasti modernisoitu sitten Minotauruksen päivien. Nuoret osallistuvat Nälkäpeliin, massiiviseen tositelevisiotapahtumaan. Säännöt ovat yksinkertaiset: 24 kilpailijaa laitetaan areenalle. Yksi tulee ulos. Katsojat keskuksessa lyövät vetoa ja sponsoroivat suosikkejaan, provinsseissa katsotaan katkeran alistuneina. Nälkäpelissä koitokseen lähtee sitkeä Katniss, pienestä pitäen perhettään salametsästyksellä elättänyt epäluuloinen ja sulkeutunut tyttö.

Kirjan perusidea on tuttu. Stephen King on Richard Bachmanina kirjoittaessaan käyttänyt samantyylistä asetelmaa kahdessakin tarinassa; sydäntäsärkevässä The Long Walkissa kilpailijat kävelevät halki mantereen ja The Running Man tekee ihmismetsästyksestä kansallisurheilua. Kingin tarinoissa, kuten Nälkäpelissäkin, väkivaltaisella spektaakkelilla on alistamisen ja voimannäytön sivumaku.

Suzanne Collins on kuitenkin onnistunut luomaan kiinnostavan ja koukuttavan version ikiaikaisesta gladiaattorihuvista. Nuortenkirjamaisuus ei ollut Nälkäpelissä häiritsevää. Vaikka Katniss on kertojana vähän naiivi, etenkin emotionaalisissa asioissa, Collins on jättänyt rivien väliin tulkittavaakin.

Katniss on myös sympaattinen sankaritar, yhtä aikaa itsevarma ja epävarma. Raa'an tilanteen vaatimukset varmistavat, ettei hänestä synny ärsyttävän pyhimysmäistä kuvaa. Kirjan koukuttavuutta lisää, että tapahtumat etenevät hyvänlaista haipakkaa.

Pidin myös kirjan media- ja muoti-ilmiöiden ironisoinnista. Otankin lukunäytteeksi pätkän, jossa Katnissia yritetään valmentaa peliä edeltävään tv-haastatteluun:

"Minulla on ajatus. Yritä esittää nöyrää." 

"Nöyrää", minä toistan. 

"Et voi uskoa, että pieni tyttö Vyöhykkeeltä 12 on pärjännyt näin hyvin. Koko juttu ylittää kaikki kuvitelmasi. Puhu Cinnan vaatteista. Siitä kuinka ystävällisiä ihmiset ovat. Kuinka kaupunki on lyönyt sinut ällikällä. Jos et halua puhua itsestäsi, kehu ainakin yleisöä. Käännä puhe koko ajan siihen. Puhu innostuneesti." 

Seuraavat tunnit ovat yhtä piinaa. Jo alussa käy selväksi, etten osaa intoilla. Kokeilemme nenäkkään roolia, mutta en ole siihen tarpeeksi ylimielinen. Ja kaikesta päätellen olen liian "haavoittuvainen" tempperamenttiseksi. Minä en ole nokkela. Enkä hauska. Enkä seksikäs. Enkä salaperäinen. 

Valmennusistunnon lopussa en ole yhtään mitään. (s. 125)

Kaiken tuon kehumisen jälkeen ei liene epäselvää, että viihdyin hyvin tämän parissa. Collins on ottanut vanhoja stemmoja vallasta ja alistamisesta, rakkaudesta ja uskollisuudesta, elämästä ja kuolemasta, ja jammaa niistä tarttuvan piisin. Jos listalta saisin tilata, olisin varmaan laittanut sekaan vähän enemmän sitä ekokatastrofia ja pelin ulkopuolista kontekstia, ja himpun verran vähemmän yksioikoisuutta hahmoihin... etenkin Katniss on kovin puhdasotsainen.

Mutta myönnettäköön että tämä on jälkiviisastelua. Lukiessani upposin täysin tarinaan enkä kaivannut mitään. Onneksi kakkososaa sai kirjastosta.

Suzanne Collins (2011, alkuperäinen 2008). Nälkäpeli. WSOY. Suomentanut Helen Bützow. ISBN 978-951-0-35986-0.

Arvioita:
Vesa Sisättö Helsingin Sanomissa
Kirjavinkit
Marjis Kirjamielellä (täällä myös linkki näytelukuun)
Raija Taikakirjaimissa (lue vain alkuosa - mutta sen voit lukea rauhassa, teksti varoittaa spoilereista.
anni m. Oota, mä luen tän eka loppuun -blogissa
Aamuvirkku yksisarvinen

Routasisarukset

Kuva/kansi: WSOY/Sami Saramäki

Routasisaruksien kertojat ovat Utu ja Marras Routa, Laaksossa kasvaneet kasvattisisarukset. Marras joutuu lähtemään yhteisönsä tuomion pelossa, ja niin tekee lopulta myös Utu, joka uskoo veljen olevan hänen tosirakkautensa. Ajatus ei ole ihan niin perverssi kuin äkkiseltään ajattelisi, sillä Routasisarusten postkatastrofaalisessa maailmassa lisääntyminen on tiukasti säädelty juttu, eivätkä 'veljet' ja 'sisaret' yleensä ole geneettisesti sukulaisia ensinkään. Kysymys oikeudesta suvunjatkamiseen onkin yksi kirjan keskeinen ongelma.

Mutta Roudan kaksikkoa yhdistää muukin kuin perhetausta: kummallakin on outoja kykyä. Ehkä juuri poikkeukselliset ominaisuudet tekevätkin heistä kyseenalaistajia, joiden on mahdoton sopeutua Laakson rutiinien ja perinteiden kahlitsemaan arkeen. Tulevaisuutta on etsittävä muualta.

Juonellisesti kirjassa on vähän fantasiaennustusta, ripaus questiä, reipas kourallinen nuorenpuoleisia ihmissuhteita ja runsaasti kasvukertomusta. Tapahtumissa on monipuolisuutta ja kerroksellisuutta, eikä yllätyksiä puutu. Peukut ylös juonen puolesta siis.

Pääroolin vei minusta silti Routasisarusten kiehtova ja värikäs dystopia. Rakastin kaatopaikkaretkiä, rituaaleja, sosiaalisia konventioita, nimiä ja nimikkeitä. Kääpijät ja tiinettäret kuulostavat oitis oikealta korvaan. Ja hammasharjakeräilijät... hykerryttävän hienoja yksityiskohtia riittää! Roudan sisarusten lapsuuden kotikonnut Laaksossa ekoherännäisine kulttuureineen ovat vain osa elävästi maalailtua Euraaniaa. Tätä on rakennettu silmät innoituksen tulta iskien - ja se näkyy persoonallisena maailmana. Kulttuurinen etäisyyskin on ponnistettu parahultaiseksi. Routasisarusten maailmassa on sen verran tuttuutta, ettei lukija joudu kauheasti pinnistelemään ymmärtääkseen miten asiat toimivat, mutta silti riittämiin tuoreutta pitämään mielenkiinnon yllä.

[--] Kulhossa oli voissa ja vehnäjauhoissa paistettua rottaa. Se ja jäniksenliha olivat käytännössä ainoa vakituinen oikea liharuoka, jota Laaksossa syötiin. Meidän perheessä liha korvattiin aina kalalla ja soijarouheella, kun taas Gustaav piti eläinlihaa ruokavaliossa mukana: hänen mielestään oli varauduttava siihen, etä kalaa ei välttämättä tulisi joka vuosi niin runsaasti kuin mihin olimme tottuneet.

Olin joskus lapsena maistanut lihaa, mutta en muistanut enää sen makua. Nostin omalle lautaselleni muutaman palasen ja työnsin yhden varovasti suuhuni. Muljauttelin palaa hampaiden välissä. Voi oli ainakin maukasta, samoin jauho, jossa palat oli kypsennetty. Itse liha oli vähän kuin kalaa, mutta paksumman ja kuivemman makuista.

Muut tuijottivat minua epäuskoisina. Booris kurtisti kulmiaan, mutta tiesin, että isä ymmärtäisi kokeiluni. (s. 30)

Pidin myös siitä, että henkilöt eivät ole yksioikoisen mustia tai valkoisia. Eivätkä staattisia - hahmoista ilmenee uutta tarinan kuluessa. Kirjan pienoinen heikkous ovat kuitenkin kertojapersoonat. Aikuislukijan silmin Utu ja Marras tuntuvat välillä kovin, kovin murrosikäisiltä ja yksioikoisilta. Heidän tuntemuksensa myös pureskellaan varsin valmiiksi lukijalle, mikä on tietysti vähän tylsää. Sainkin pariin kertaan muistuttaa itseäni, etten ihan kuulu kohderyhmään; sama efekti kuin lukiessani Kahdentoista valaa aikoinaan. Mutta kokonaisuus meni ehdottomasti plussan puolelle. Routasisarukset kuuluu ilman muuta 101 spefin helmeen!

Juttu jää tähän, vaikka kielestä voisi vielä jotain sanoa. Nyt pitää lähteä ajamaan muuttokuormaa nro 2 kohti Neitien uutta pesää. Sehän sopii oikeastaan loistavasti teemaan; Routasisarukset on tarina nuorista ihmisistä etsimässä itseään ja paikkaansa maailmassa.

Eija Lappalainen & Anne Leinonen (2011). Routasisarukset. WSOY. ISBN 978-951-0-37777-2.

Arvioita:
Maria Loikkanen Savon Sanomissa
Liina Sivukirjastossa
Salla lukupäiväkirjassaan
Marjis Kirjamielellä-blogissa

P.S. Kiitoksia Morrelle! Tämä oli toinen kahdesta kirjasta, jonka ostin arvonnassa voittamallani lahjakortilla :-)

Kolonisoitu planeetta 5: Shikasta

Mainitsin äskettäin jutussani, että yksi romaani teettää työtä. Se oli tämä, Doris Lessingin klassikoksi tunnustettu scifi-romaani, jonka uskaltauduin nyt lukemaan pidettyäni Viidennestä lapsesta. Ja tämähän on 101 spefin helmen listallakin.

Joten kiristin leukalihakset ja rypistin otsan ja kävin käsiksi kirjaan, jonka koko nimi on:

CANOPUS ARGOSSA: ARKISTO

Asia: 

KOLONISOITU PLANEETTA 5

Shikasta

Henkilökohtaisia, psykologisia, historiallisia dokumentteja

Vierailijana planeetalla: JOHOR

(George Sherban)

Lopun aikojen 87. lähettiläs (aste 9)

Joo. Tuttujen kesken ehkä Shikasta riittää.

Harva kirja jättää sanattomaksi, mutta tämä (melkein) jättää. Harva kirja on näin haastava - kiehtova - hämmentävä - raivostuttava - unohtumaton. Alan ymmärtää, miksen parikymppisenä saanut Lessingiä kakistelematta alas mutta myös mistä hyvästä hän on Nobelinsa saanut.

Shikasta kertoo Maa-planeetan tarinan galaktisesta näkövinkkelistä. Tässä kirjassa Maa (Shikasta) on galaktisten kilpailevien imperiumien kolonisoima ja kiivaan kilpailunkin kohde. Canopuslaiset yrittävät tehdä Shikastasta osan omaa synergistä ja harmonista kokonaisuuttaan, kosmista yhteisyyden kuviota. Mutta sitten Shammatin, pahaa ruumiillistavan planeetan, edustajat pääsevät käsiksi Maan energiavirtoihin ja imevät täältä hyviä energioita ja kykyä yhteisyyteen ravitakseen omaa ilkeää imperiumiaan. Täällä tapahtuva pahuus ei siis ole tarkoituksetonta ihmisen julmuutta ja ahneutta. Ei, jokin ulkopuolinen syö tuskaamme: ihmisyys on hyväksikäytön uhri. Voi vain toivoa, että lopullinen tuho säästää jonkinlaiset ihmiskunnan rippeet.

Tuo juonitiivistelmä ei todellakaan tee oikeutta tarinan monitasoiselle ja erikoisesti polveilevalle kululle, mutta asiaa ei voi auttaa. Ollakseen tosi kuvaus Shikastasta juttuni pitäisi uppoutua muinaisiin kirjoituksiin, käväistä vieraissa tähdissä, kuvailla jättiläisiä, kerrata maapallon kansojen suhteita ja sotia, pohtia sisarten ja veljien ryhmädynamiikkaa, miettiä identiteetin olemusta, eritellä epistemologiaakin...

Unohtakaa siis juoni. Kerron sen sijaan lukukokemuksesta. Ensimmäiset viitisenkymmentä sivua luin jokseenkin tuskaisena, kun en millään meinannut päästä kehyskertomukseen sisälle. Ja Lessinghän ei tunnetusti harrasta esimerkiksi lukuja, tai muutenkaan rytmitä tekstiään lukijaystävällisesti. Myös alun kertojan hurskasteleva pyhimysmäisyys ärsytti.

Vähitellen kirja kuitenkin vei mennessään. Parinsadan sivun paikkeilla Shikastaa oli vaikea laskea käsistään, sillä palasista alkoi kehkeytyä aidosti kiehtova kudelma. Ei kaunis, eikä edes perinteisessä mielessä johdonmukainen, mutta muuttuvainen ja värikäs kuin kaleidoskooppi. Nyt näet kuvion - nyt et - nyt se on taas vähän toisenlainen.

Samalla on sanottava, että Shikasta oli minulle niin raskasta luettavaa, että jouduin välillä laittamaan sen pois ihan vain lepuuttaakseni itseäni. Näkökulmat ja tekstityylit vaihtelevat kirjan mittaan. Koko ajan joutuu tekemään työtä pysyäkseen kirjailijan rytmissä ja tunnelmassa. Lessingin ajatus hyvästä, pahasta ja niiden välisestä kamppailusta kulkee Shikastassa keskeisenä teemana, mutta välillä kirjassa tapahtuu asioita, joiden merkitystä en yksinkertaisesti tajua. Jään ärtyneenä ja väsyneenä ihmettelemään missäs nyt mennään? Ketä pitäisi uskoa? Mitä tuo luolamies tuossa tekee? Kenen puolella tässä nyt pitäisi olla?

Yritän sanoa, että vaikka Shikasta tahmean alun jälkeen onnistui hypnotisoimaan minut täysin mukaansa, otsa pysyi rypyssä ja tunnelmaa voisi kuvata sanoin kuka-mitä-häh. Nyt tiedän miltä tuntuu legendan käärmeestä, joka nousee huojuen korista huilunsoiton kutsumana: olen lumoutunut mutta sekavassa tilassa.

Mitähän sanoisi tyylistä? Monenlaisista 'dokumenteista' koostuva kirja on myös tyylien mosaiikki. Shikasta pitää sisällään tunnustuksellisia kirjoituksia, kirjeitä, päiväkirjakatkelmia, raportteja - vähän kaikenlaista.  Tekstin sävy ja tyylilaji vaihtuvat dokumentista toiseen. Tässä katkelma Rachel-tytön päiväkirjasta:

Olen muutaman kerran yrittänyt kiertoteitä kysellä äidiltä, mutta olen huomannut, että hän ei mielellään puhu koko aiheesta. Minusta tuntuu, että hän on tiennyt koko ajan, mutta on vasta myöhemmin joutunut selvittämään itselleen, mitä asiasta ajattelee, ihan niin kuin minäkin. Mutta se kaikki on niin vaikeaa. Raskasta. Koska jos nyt ajattelemme toisella tavalla kuin silloin, voimme olla varmoja, että vuoden kuluttua ajattelemme taas toisella lailla. Tai vaikka kuukauden kuluttua, sitä vauhtia kuin minun ajatukseni nyt muuttuvat. Omiin ajatuksiinsa voi viimeksi luottaa. (s. 264)

Mutta tätä kirjaa ei voi kattaa yhdellä tekstinäytteellä, joten tässä pari lisäesimerkkiä:

Sinä inha ja viheliäinen, päivin ja öin sinä ravitset meitä aseittesi kalskeella, sotureittesi huudoilla, sotakoneittesi jylinällä. (s. 409 yläreuna) 

Anon sairaslomaa. Liikkeellä on jotain helvetin virusta. Jätkää kaatuu kaiken aikaa. (s. 409 alareuna). 

Shikasta oli hämmentävä, raskas ja rikas lukukokemus. Se jää varmaan alitajuntaan lillumaan kuin sinne upotettu syvyyspommi, säteilemään tuhon ja toivon väreitä. Luen luullakseni myös saman sarjan seuraavan osan Avioliitot vyöhykkeiden välillä. Kunhan olen toipunut tästä.

Loppuun vielä genre-huomautus. Shikasta on scifiä sieltä spefimmästä, kulttuurisemmasta ja sosiologisemmasta päästä. Tässä on avaruusaluksia, joten totta kai tämä periaatteessa on tieteiskirjallisuutta! *evil grin*

Mutta Lessing tekee genrellä juuri sitä mikä scifissä on kaikkein hauskinta: käyttää realismista irroittautuneen kirjailijan vapautta toteuttaa visiotaan, tällä kertaa etiikan kysymysten parissa.

Doris Lessing (1982). Kolonisoitu planeetta 5: Shikasta (ja niin edelleen). Otava. Suomentanut Erikki Jukarainen. ISBN 951-1-06539-4.

Arvioita:
Harry Forsblom Hesarissa
Kirjavinkeissä
Kisun kirjablogissa

In the Garden of Iden

Booksyn puutarhassa.

Olin bongannut tämän jo aiemmin Taikakirjaimista, mutta yritin ensin etsiä sähköisenä enkä onnistunut; paperikappaleen sain hankittua vasta muutama viikko sitten. Onneksi sain aikaiseksi.

In the Garden of Iden on ensimmäinen Company-sarjan kirjoista, joita on ilmeisesti ilmestynyt kahdeksan tai yhdeksän kappaletta. The Company on aikamatkailun ja kuolemattomuuden (melkoisin rajoituksin) kehitellyt yritys, joka näitä yhdistämällä muokkaa maailmaa mieleiseensä suuntaan.

Gardenissa pääsemme seuraamaan Mendoza-nimisen tytön päätymistä Companyn leipiin. Inkvisition kellareista pelastetusta tytöstä tulee kuolematon kyborgibotanisti, jonka työnä on elää historian halki, pelastaen katoavia kasvilajeja kuolevaisten ihmisten hulluudelta. Mendozan ensimmäinen tehtävä vie hänet Sir Walter Idenin puutarhaan Maria Verisen aikaan. Tässä Eedenissä kukkii ruusujen lisäksi myös nuori lempi. Kyborgeillakin on tunteet. Nuori puritaani Nicholas Harper saa Mendozan sekaisin, mutta voiko jumalisen nuorukaisen ja Company-naisen rakkaudesta tulla mitään?

[--] "Enough of this talk of sin, in God's name," I begged him. "We are here, now, in this beautiful place. Isn't this enough? This garden, and the sun, and you and I here, and the poor little unicorn?"

"But the sun will set tonight, Rosa," he said. "And our lives will be over in a moment. And we know the truth, you and I, about that unicorn. What will sustain us but working for the eternal realm?"

Eternal work. My God, couldn't the man talk about anything else? What business did he have being so holy, with that big body of his so well made? With a sob of exasperation I caught hold of him, rock-steady as he was, and kissed him to make him quiet.

His first reaction was to kiss back. He did it very well, he took the initiative at once, and his hands set to work busily doing all the right things. He kissed like an angel of God. It figured. (s. 156-157)

Company-sarjaan kannattaa ehdottomasti tutustua. Tämä on viihdyttävää lukemista minun makuuni: ideoita mutta myös ihmisiä, mielenkiintoisessa ympäristössä. Historian ja scifin yhdistelmä voisi olla vaikka tilaustyönä minulle kirjoitettua, niin nappiosuma tämä kirja on päälinjojensa suhteen. Myönnettäköön, että Bakerin aikamatkailu ja kyborgiteknologia jäävät tässä vähän heikolle hapelle, mutta olen valmis tyytymään Bakerin kevyeen kumarrukseen tieteellisen selityksen puoleen (tyyliin "sellainen on, mutta turha sitä nyt tässä on selostaa"). Historiallinen ympäristö on oivaltavasti toteutettu, kieltä myöten.

Eikä tarinasta puutu humoristisia yksityiskohtia. The Companyn sisäiset radiolähetykset kyborgeilleen ovat mahtavia: uutisväläyksiä päivän politiikasta Tudorien Englannista, liveselostus Marian ja Philipin häistä, kaikki parhaaseen CNN-tyyliin kommentaattoreineen. Ääneen piti hihittää katugallupille, jonka aiheena on protestanttisiin pappeihin kohdistuva tutkinta: 52 % vastaan, 40 % puolesta, 8 % ei halua ilmaista kantaansa. Panee miettimään miltä meidän päivän politiikkamme eurokriiseineen näyttäisi muutaman vuosisadan päästä!

Kage Baker (1998). In the Garden of Iden. TOR. ISBN 978-0-7653-1457-4.

Arvioita:

Suomeksi löytyi vain Taikakirjainten juttu,

englanniksi vaikkapa 

Sffchroniclesista ja

SF-sitelta

Velhon oppipoika

Raastan itseni väkivalloin kesken olevan kirjan parista kirjoittaakseni lyhykäisesti jo viime viikolla luetusta, ihan vain todistaakseni etten hukkunut matkalla kotiin Suomenlinnan ihanalta piknikiltä. Piknikistä on jo niin moni raportoinut, ettei lisättävää juuri ole; ruokaa oli paljon, se oli hyvää, ja keskustelu oli lukutoukalle erinomaisen ravitsevaa. Kirjamessuilla tavataan taas, toivottavasti!

Suorittelen tässä spefin lyhyttä oppimäärää. Kun aiemmin olen keskittynyt scifiin, nyt luetaan sitten fantasiaa olan takaa. Velhon oppipoika on muuten 101 kirjan listallani kiihkeintä väittelyä täällä kotona herättänyt valinta. Neiti B on lukenut Oppipojan kaksi tai kolme vuotta sitten ja suositteli, Neiti A olisi ehdottomasti korvannut Robert Jordanin Ajan pyörä -sarjan avausosalla. No, en periaatteesta suostunut ottamaan listalle yli 20-osaista sarjaa... Jotain rotia sentään.

Velhon oppipoika kertoo Simon-pojasta, joka kasvaa löytölapsena Hayholtin linnan palvelijain puolella ja seuraa siinä sivussa maan mahtavien elämää. Vanhan kuninkaan kuolema panee liikkeelle muutoksen pitkään rauhallisessa valtakunnassa; sithit eli Erkynmaata ennen hallinneet otukset (haltijoita? alieneita? kuka tietää?) liikehtivät ja heimot riitelevät keskenään. Sisäpolitiikassa velloo, sillä uusi kuningas on huvittelunhaluinen ja hänen nuorempi veljensä katoaa. Simon puolestaan pääsee oppipojaksi Morgenes-velholle.

[--] Tohtori päästi pienen voitonriemuisen vihellyksen ja kumartui äkkiä alkaen kaivaa kuin orava keväällä. Hänen takanaan pöllysi ilmaan kirjoituskääröjä, kirkasvärisiä kankaita ja pikkuruisia vateja ja maljoja kuin jonkun pikkuväkeen kuuluvan päivällispöydästä. Viimeinen hän suoristautui kohottaen ilmaan suuren lasiseinäisen laatikon. Hän kahlasi pöydän ääreen, laski lasikuution ja poimi hyllyltä näköjään sattumanvaraisesti pari pulloa.

Toisen sisältämä neste oli väriltään kuin auringonlaskun valaisema taivas ulkona, ja se savusi kuin suitsuke. Toinen oli täynnä jotain sinistä ja tahmeaa, joka valui verkkaisesti laatikkoon kun Morgenes käänsi kummankin pullon ympäri. Sekoittuessaan nesteet muuttuivat kirkkaaksi kuin vuoristoilma. Tohtori kohotti kätensä kuin kiertelevä näyttelijä, ja tuli hetken hiljaisuus.

"Sammakot?" Morgenes pyysi ja koukisti sormiaan. (s. 34)

Tad Williamsin saaga Taru kolmesta miekasta on alkujaan kolmiosaiseksi tarkoitettu, mutta julkaistiin Suomessa 12 kirjan sarjana, kertoo Wikipedia. Ehkä tuo pätkiminen osittain selittää kirjan kaikkinaisen keskeneräisyyden tunnun. Ainakin minulle jäi sellainen olo, että tarinassa ei päästy vielä edes alkuun.

Ja pakko on myöntää, ei jäänyt villiä hinkua lukea seuraavaa osaa. Vuosi sitten olisin saattanut jatkaa sarjan parissa - jotainhan on pakko lukea! - mutta kiitos kaikkien kirjablogien, nyt on niin monta hyvää kirjaa jonossa että siirryn mieluummin seuraavaan. Oppipoikaa lukiessani muistin, miksi en ole ollut erityisemmin innostunut miekka ja magia -kirjoista. Liikaa kliseitä, ei tarpeeksi kiinnostavia henkilöitä... ei ripaustakaan ironiasta, tuima tujaus mahtipontisuutta.

Mutta fantasiaakin voi tehdä hyvin. Vertaan mielessäni Oppipoikaa Martinin ja Abercrombien huomattavasti arvaamattomampiin, synkempiin ja tekstuurisempiin maailmoihin. Niistä nauttiakseen melkein pitää olla aikuinen; Oppipoikaa suosittaisin jollekulle selvästi nuoremmalle seikkailuhenkiselle.

Tad Williams (1996, alkuperäinen 1988). Velhon oppipoika: Taru kolmesta miekasta 1. Karisto. Suomentaneet Leena Peltonen ja Auli Hurme-Keränen.

The blade itself

The blade poseeraa vuoroaan odottavien kirjojen keskellä.

Joe Abercrombien The blade itself oli, hassua kyllä, lukulistallani jo ennen kuin laadimme Raijan, Liinan ja Marjiksen kanssa 101 spefin helmeä -listan. Nyt sain kuin bonuksena raksittua listalta yhden 30 lukemattomasta kirjasta.

Blade seurailee ensimmäisen puoliskon verran pääasiassa kolmen henkilön näkökulmia. Logen Ninefingers on Pohjoisen barbaari ja hirmuinen soturi. Hänen heimonsa on tuhottu, hän uskoo oman sissijoukkionsa kuolleen, ja hän on menettänyt uskonsa sekä rauhaan että sotaan. Asettuminen salaperäisen Bayaz-maagin palvelukseen tuntuu paremmalta idealta kuin päämäärätön vaeltelu kuolemaa etsimässä. Aatelisvesa Jezal dan Luthar puolestaan on turhamainen miekkasankari ja kapteeni hiljalleen kaupallistuvan Unionin armeijassa. Hän keskittyy enimmäkseen miekkailuturnauksen voittamiseen, sopimattomaan rakastumiseen sekä sodasta (lue: kunniasta ja huomiosta) haaveiluun, kunnes Bayaz kumppaneineen sotkee hänen suunnitelmansa. Kolmas keskeinen hahmo on inkvisiittori Glokta, vihollisen kiduttamana rampautunut entinen sotasankari, joka Unionin sisäisen politiikan käsikassarana erikoistuu taivuttelemaan enemmän tai vähemmän salaliittoihin syyllistyneet tunnustamaan... ja Gloktan käsittelyssä tunnustaa kuka vain. Puolivälin paikkeilla aletaan seurailla myös Ferro-nimisen naisen vaiheita. Tämä entinen orja on koston ja vihan riivaama, tappavan tehokas tappelija.

Kirjan ensimmäinen puolisko menee pitkälti hahmoihin ja taustoihin tutustumisessa. Kaikilla on omat kuormansa; kukaan ei ole onnellinen ja kiltti. Abercrombie on väsäillyt melko vivahteikkaan ja tekstuurisen maailman, joskin sen rakennuspalikat ovat aika lailla vakiomallia: on hiljalleen rappeutuvaa imperiumia, barbaarisia alueita, kunnianhimoisia keisareita ja pari salaperäistä velhoa, anteeksi, maagia. Tapahtumien juuret ovat syvällä menneessä. Ai niin, pölyinen ja lähes hylätty yliopisto löytyy myös.

Hahmoihin tuodaan syvyyttä käsittelemällä heidän traumojaan ja ongelmiaan. Samalla hiljalleen käynnistellään juonta, joka alkaa edetä oikein vauhdilla vasta viimeisellä kolmanneksella. Silloin Bayaz-velho oppipoikineen ja rekrytoituine seurueineen on koolla Unionin pääkaupungissa, ja lukijalle selviää, että tiedossa on jonkinlainen etsintä (quest) eikä pelkästään sotaseikkailu.

Peruspaketti siis - mutta paketti on yleinen, koska se toimii. Hahmot ovat vähän tyyliteltyjä, mutta Abercrombie on onnistunut tuomaan tarinaan pienen huumorisäväyksen, joka tekee ainakin minun silmissäni tästä paremman fantasiaseikkailun kuin esimerkiksi Kevin J. Andersonin melko ryppyotsainen avaruussarja oli. Huumori on tosin yksioikoista, mutta tykkäsin siitä silti; minut on helppo saada ainakin hymyilemään itsekseni, jos ei nyt sentään ääneen naureskelemaan.

'If you leave me some of the food... perhaps... after you get to the library... someone...'

'No,' said Logen, setting his jaw. 'I need the food.'

Quai made a strange sound, somewhere between a cough and a sob.

Logen leaned down and set his right shoulder in Quai's stomach, pushed his arm under his back. 'I can't carry you forty miles without it,' and he straightened up, hauling the apprentice over his shoulder. He set off down the shore, holding Quai in place by his jacket, his boots crunching into the wet shingle. The apprentice didn't even move, just hung there like a sack of wet rags, his limp arms knocking against the backs of Logen's legs.

When he'd made it thirty strides or so Logen turned around and looked back. The pot was sitting forlorn by the lake, already filling up with rainwater. They'd been through a lot together, him and that pot.

'Fare you well, old friend.'

The pot did not reply. (s. 86)

Blogia seuranneet tietävät, etten ole kummoinenkaan fantasian lukija - ennemmänkin scifin ystävä - mutta yritän kovasti päästä eroon ennakkoluuloistani. Kokemattomuus tarkoittaa kuitenkin, etten oikein osaa arvioida kirjan hyvyyttä. Minusta Blade ei yllä Martinin Valtaistuinpelin tasolle (siinä huumoria on vähemmän mutta maailma on ihan eri tavalla 'syvä'. Toisaalta Blade on nopeatempoisempi ja hauskempi kuin vaikkapa Sormuksen Ritarit. Pidän siitä, että henkilöt ovat erilaisia... eivätkä mitään puhdasotsaisia supersankareita. Puutteena näkisin sen, ettei tässä ykkösosassa ollut sellaista osajuonta, joka tekisi kirjasta itsenäisesti tyydyttävän lukukokemuksen: kirja loppuu siihen mihin se loppuu, mutta tarina on kaikin tavoin kesken.

Heh, onneksi olin kaukaa viisas ja tilasin myös seuraavan osan.

Joe Abercrombie (2007). The blade itself. London: Gollancz.

Arvioita:
John Berleyne Sfreview:ssa
John Enzinas Sfsite:lla
Raija Taikakirjaimissa on lukenut suomennoksen Ase itse

Spefin helmet: 101 kirjaa ja kirjailijaa

Vanhaa spefiä Booksyn kokoelmista.

Tein taannoin oman versioni 101 naiskirjailijan listasta lainaillen vapaasti Sallan ja Saran hienoja listoja. Silloin tuli myös mieleen, että olisi hauska koota vastaava lista spefistä eli spekulatiivisesta fiktiosta.

Spefi on yleiskäsite, jonka alle mahtuu kaikenlaista uuskummasta perinteisiin vampyyreihin ja kovimpaan scifiin. Alan harrastajat kinaavat toisinaan siitä mitä spefiin kuuluu tai ei kuulu, mutta oleellista lienee, että spefi kuvaa (tavallistakin) kuvitteellisempia maailmoja ja tapahtumia. Spefi ei voisi tapahtua nykyisessä reaalimaailmassa. Todellisuus vaan jätetään omaan arvoonsa. Niinpä spefin kirjoittajalla on vielä tavallistakin enemmän mahdollisuuksia irrotella... ja niiitä käytetään.

Aina silloin tällöin törmää blogeissa sellaiseen ilmiöön, että kirjoittaja toteaa lukevansa kaikkea paitsi fantasiaa tai scifiä. Yksi tykkää äidistä ja toinen tyttärestä - mutta tähänkin kirjallisuuden lajiin kannattaa tutustua!

Jotta tutustuminen kävisi mahdollisimman helposti, asiantuntijatiimimme (Booksy, Raija, Liina ja Marjis) on kerännyt huippuunsa viilatun paketin suomalaiseen makuun:

101 kirjan / kirjailijan perusoppimäärä spekulatiivista fiktiota, olkaa hyvä.

Tosi fanaatikko ottaa tavoitteekseen lukea kaikki (minä! minä! 30 näistä on vielä lukematta!) mutta lista soveltuu myös varovaiseen tunnusteluun. Valitse vaikka viisi. Tai kymmenen. Itse haasteita vierovana en kehtaa haastaa ketään... mutta olisipas kiva jos joku innostuisi.

Fantastista kesää virtuaalimaailmaan,
toivottaa Booksy