Antti Helin: Mondo matkaopas - Praha

Ei kuulu kirjablogiin, sanoisi ehkä joku, mutta miksikäs ei? Kirjahan se kumminkin on, ilmielävä pokkari, ja sitä paitsi lukukokemus oli niin hyvä, että pakko kehaista muillekin.

Ostin Antti Helinin kirjoittaman oppaan hetkellisessä mielenhäiriössä* lentokentältä. Olin juuri lähdössä pikalomalle Prahaan, ja vaikka face-kamut olivat auliisti jakaneet omat Praha-vinkkinsä, teki mieleni jotain kirjallisempaa. Esipuheesta ilmeni, että teksti on eläväistä ja päivitys tehty 2012, joten opus tuntui lupaavan jotain mukavaa ja hyödyllistäkin.

Lupaus piti: käytin kirjaa aktiivisesti koko reissun ja enimmäkseen vinkit pitivät edelleen paikkansa. Artbanka-museo on tosin lopettanut, ja olut on vanhankaupungin alueella vähän kallistunut, mutta noin yleisesti ottaen Praha oli juuri sellainen kuin kirjasta päättelisi. Löysin esimerkiksi tämän:

Erittäin tunnelmallinen paikka on pieni ja ahdas U hrouca, "Virtahepo", joka sijaitsee niin hiljaisella Pienenpuolen sivukujalla, ettei sinne vahingossa eksy. Tämän aidommaksi ei tšekkipubi muutu. Jo alkuillasta on päällä täysi älämölö. Voittaa kokemuksena Prahan Linnan ja kaikki muutkin viralliset nähtävyydet. (s. 15)

Kokemus tosiaan!

Opas myös perehdytti minut Prahan historiallisiin defenestraatioihin (joista yksi aloitti 30 vuotisen sodan), kertoi mistä Drottningholmiin on patsaita haettu ja ohjasi yhteen erikoisimmista näkemistäni kirjastoista. Strahovin luostarin kirjastoon on kerätty yli 40 000 vanhaa teosta mutta myös kaikenlaista muuta jännittävää, mm. "yksisarvisen sarvi" ja kuivattu hauki. Ennen kaikkea kirjasto on huikean kaunis.

Helin on myös kehitellyt kaksi hienoa kirjallista kävelyreittiä, joita Prahassa voi kokeilla. Toinen liittyy Kafkaan, toinen Saarikoskeen...

[--] Jos haluaa tehdä kierroksesta mahdollisimman autenttisen, kannattaa pohjaksi vetää vähintään parin viikon boheemi ryyppyputki halpojen oluttupien nurkkapöydissä. Kävelykierros tulee suorittaa yksin ja mahdollisimman likaisissa vaatteissa. [--]  "Aamulla pelkään elämää enemmän kuin illalla kuolemaa", Saarikoski kirjoitti. On siis parasta huuhtoa epätoivo pois heti aamutuimaan huurteisella. (s. 195-196)

Näin alkaa kierros Kroftova-kadulta, jolla Saarikoski asui yksiössä ja jakoi naapuriensa kanssa parvekkeella sijaitsevan vessakopin. Aika ei riittänyt toteuttamaan Helinin ehdottamaa kierrosta, mikä on ehkä maksa-arvojen kannalta hyvä.

Pidin tästä pienestä Praha-oppaasta kovasti: se oli informatiivinen mutta erinomaisen hauskaa luettavaa. Mitä Prahaan tulee - mahtava kaupunki! Se nousi kertaheitolla Barcelonan ja Lontoon rinnalle kaupungiksi, jossa on pakko käydä uudestaan ja uudestaan.

Mondo matkaopas. Praha. Teksti Anti Helin, kuvat Tuomas Harjumaaskola. A-Kustannus. 978-952-5678-44-4.

*Hinta (noin 20 euroa) oli hulppeasti yläkanttiin pokkarista... Mutta jätin sitten ostamatta neljänkympin hajuveden, joten oikeastaan säästin kaksikymppiä, eikös niin? Jep.

Haruki Murakami: 1Q84

Kirjakesäni on kärsinyt pahasti runsaasta työ- ja huvimatkustelusta. Sen sijaan että lukisin keskeneräisiä mammutteja tai harkiten valittuja kirjastokirjoja, lueskelen mitä sattuu milloin missäkin. Yhtäkkiä kirjan tärkeimmät ominaisuudet ovatkin pokkarimuoto ja saatavuus...

Äskettäisellä työreissullani törmäsin englanninkieliseen pokkaripainokseen Murakamin 1Q84-trilogiasta. Varmistin pikaisella googlailulla, että kirjan suomennos on tehty englanninkielisestä versiosta (kiitos Lumiomena!) ja ostin pois. Jos suomennos olisi tehty suoraan japanista, olisi varmaan pitänyt purra hammasta ja valita vielä lisää dekkareita - mutta näin pääsin ehkä askelen lähemmäs alkuperäistä.

1Q84:n juonesta minun on vaikea sanoa mitään kovin järkevää. Sama tosin on pitänyt paikkansa kaikkien Murakamin kirjojen kohdalla. Aomame, kaunis mutta huolellisen ilmeetön liikunnanohjaaja (sivutyönään palkkamurhaaja) ja Tengo, kookas ja lauhkea matematiikan opettaja (oikeastaan tuleva kirjailija) päätyvät huomaamattaan maailmaan, joka on hienoisesti erilainen kuin alkuperäinen vuoden 1984 kotitodellisuus. Taivaalla on kaksi kuuta... mutta toisin kuin ehkä (perinteisestä spefiä paljon lukenut) odottaisi, maailman ja todellisuuden luonteen arvoitus ei ole erityisen suuressa roolissa. 

Molemmat päähenkilöt ovat hyvin yksityisiä ja yksinäisiä ihmisiä. 1Q84:ää voisi luonnehtia Aomamen ja Tengon rakkaustarinaksi. Tämä rakkaus vain on kaukana perinteisestä romaanirakkaudesta. Se on kuin jokin vieras fysiikan ilmiö: käsittämätön, vääjäämätön, vaikeasti havainnoitavissa.

Eipä silti, trilogian tulkitseminen rakkaustarinaksi ei luultavasti tee sille oikeutta. Ehkä keskeisempi teema on niinkin tuttu juttu kuin ihmisen psyyken mekaniikka yleensä, se miksi kukin meistä on sellainen kuin on, miksi teemme mitä teemme. Olkoonkin, että romaanin henkilöiden valintoja ja tavoitteita ohjaavat paljolti annetut tekijät - geenit, vanhemmat, läheisten kohtalot - he myös osoittavat vahvaa kykyä muokata itse kohtaloaan tahtonsa mukaisesti. 1Q84:ssä päämäärätietoinen kurinalaisuus on kunniassa... väkisinkin muistuu mieleen, että kirjoittaja on intohimoinen maratoonari. 

Lukukokemuksena 1Q84 oli minusta hieno. Myönnetään, Murakami jättää tässä trilogiassa raivostuttavan paljon asioita auki. Juonen kulku on paikka paikoin suorastaan käsittämätön, myös taustapeilistä katsottuna. Jos 1Q84 olisi kalaverkko, se olisi pahasti solmussa... Elementtejä on paljon, eikä mikään niistä pääse vahvasti loistamaan. Itse asiassa 1Q84:n jälkeen ymmärrän, miksi jotkut arvostamani bloggaajat sanovat, että Murakami ei ole (ainakaan vielä) Nobel-luokkaa. Tekstistä saa ajoittain vaikutelman, että hän kirjoittaa tietämättä itsekään varmasti mitä kirjoittaa. Ehkä jotenkin tähän tapaan?

[--] "What happens from here on out is unknown territory for anybody. There's no map. We don't find out what's waiting for us around the next corner until we turn it. I have no idea."

"You have no idea," Tengo said.

"Yes, it may sound irresponsible of me, but 'I have no idea' is the gist of this story. You throw a stone into a deep pond. Splash. The sound is big, and it reverberates throughout the surrounding area. What comes out of the pond after that? All we can do is stare at the pond, holding our breath." (Books 1 & 2, p. 315)

Mutta heikkoudet antaa anteeksi, sillä Murakami on vaikutelman mestari. Jokaisella sivulla on jokin kuvaus, hetkensirpale, ajatus, joka jää kaikumaan mieleen tai herättää voimakkaan, elävän mielikuvan. Siksi kirjaa ei tee mieli sulkea eikä sen haluaisi loppuvan. 1Q84:n lukeminen on kuin matka kaleidoskoopissa: pienistä asioista muodostuu absurdin mutkikkaita ja vaikuttavia kuvia, yhä uusia joka askelella. Odottamattomuudessa on, kun se tehdään taidolla, oma charminsa. Myös henkilöiden tyylitellyt luonteenkuvat ovat oikeastaan mieleeni.

Mitä lopussa jää käteen? Hyvä mieli, rento olo, epäilyksen häivä. Joko todellisuuksia on todella monta, ehkä yksi itse kullekin, tai sitten vain yksi, yhteinen ja mahdollisesti muokattavissa. Kuten Aomame tuumii kirjan alussa, todellisuus on utterly coolheaded and utterly lonely.

Varmuuden vuoksi lasken ehkä kuut illalla. Ja tiedoksi sukulaisille, minut polttohaudataan. Ehdottomasti.

Haruki Murakami (2009, 2010). 1Q84. Books One and Two: käännös Jay Rubin; Book Three: käännös Philip Gabriel. Vintage Books, London, 2012. 978-0-099-54906-2. 978-0-099-54905-5.

Arvioita:
Minna Ilselästä on kateellinen kaikille, jotka eivät ole vielä kirjaa lukeneet.
Kujerruksen Linnea suosittelee luettavaksi syksyllä villasukat jalassa.
Harri Römpötti Hesarissa löysi kolmososasta karikatyyrejä poteroissa.

Jöel Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Kuva: Tammi

Totuus Harry Quebertin tapauksesta ilmaantui yllättäen ja pyytämättä postilaatikkooni. Lämmin kiitos hienolle ja viisaalle ihmiselle, joka keksi laittaa sen tulemaan; olkoon polkusi tasainen ja reppusi kevyt! Totuus oli nimittäin vallan vetävä ja viihdyttävä tapaus.

Harry Quebert on suuri amerikkalainen kirjailija, jonka oppilaasta Marcusista on hänestäkin hyvää vauhtia tulossa suuri amerikkalainen kirjailija. Kummankin kirjailijauran avaintekijäksi osoittautuu tyttö nimeltä Nola Kellergan. Harrylle kaiken muuttaa Nolan katoaminen, Marcusille hänen löytymisensä - kolmekymmentä vuotta myöhemmin.

Juonesta en oikeastaan halua sanoa yhtään enempää, en sanan sanaa, sillä minulle tämän kirjan keskeinen juju oli juoni. Asetelma kääntyy päälaelleen niin moneen kertaan ja niin taidokkaasti, että tarina ei ainoastaan koukuta vaan myös tyydyttää. Joskus käy niin, että mutkikas juoni loppujen lopuksi tuntuu tyhjältä ja kikkailevalta, mutta minusta Dicker lunastaa kätketytkin lupauksensa. Kaikki liittyy kaikkeen.

Kehut eivät irtoa kevyesti, sillä Totuus edustaa inhokkikliseetäni*, mutta annan tämän kuolemansynnin anteeksi, koska Totuus on samalla äärimmäisen ovela rikoskertomus ja traaginen rakkaustarina. Syvällisempään tulkitsemiseen taipuvainen voi nähdä siinä myös pohdintaa ystävyydestä, itsekunnioituksesta ja ihmisenä olemisen vaikeudesta. Dicker käsittelee jossain rivien välissä isoja kysymyksiä... On varmaan lukijasta kiinni, mikä teema vahvimmin nousee pintaan. Minulle tämä kirja puhui valheesta ja toivosta ja pelkuruudesta. Ja niiden kanssa elämisestä. Siinä on eroa, mitä ihminen myöntää itselleen ja mitä toisille, ainakin jos puhutaan oikeista ihmisistä eikä pyhimyksistä; tämän tosiasian Dicker purkaa esiin lanka langalta. Hänen ihmisensä ihmiset ovat hyvin inhimillisiä ja siksi kiehtovia, sivuhenkilöitä myöten.

[--] Olisit päässyt Harvardiin, Yaleen, koko hemmetin Ivy Leagueen, jos olisit halunnut, mutta ei, sinun piti tulla tänne, koska Herra Jeesus teki sinusta niin munattoman pelkurin, ettei sinulla riitä kanttia kokeilla miten pärjäät oikean vastustajan kanssa. [--] Täällä tiedät jo ennalta, ettei romahduksen vaaraa ole. Minusta nimittäin tuntuu, että ongelmasi on nimenomaan se, ettet ole vielä ymmärtänyt miten tärkeä kaatumisen taito on. Ja se sinut myös tuhoaa, jollet ryhdistäydy. (s. 112)

Pidin kirjan kielen sävystä, vaikka käännös paikoin tuntuukin vähän hätäiseltä. Ehkä se johtuu siitä, että vaikka kirja sijoittuu Yhdysvaltoihin, se on kirjoitettu ranskaksi; dialogi on jotenkin erilaista käännettynäkin. Tai sitten Dickerin tyyli vain sopi minun lukutapaani. Samaan hengenvetoon on todettava, että kirja olisi mahdollisesti vielä asteen parempi, jos sitä olisi hiukkasen tiivistetty. Etenkin kirjan kirjoittamisen ihmeistä olisin voinut lukea sivun tai kaksikymmentä vähemmän.

En ole varma onko Totuus "kirjallinen tapaus" niin kuin kustannuspäällikön saatesanoissa arvellaan, mutta erinomaisen taidokas ja monikerroksinen romaani se ainakin on. Kaksi peukkua tälle ja vielä ukkovarvas varovasti pystyyn.

Joël Dicker (2014). Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Tammi. Suomentanut Anna-Maija Viitanen. 978-951-31-7305-0.

Arvioita:
Also Sprach Jussi yllättyi löytäessään trillerin Keltaisesta Kirjastosta.
Sonjan lukuhetkissä ihmeteltiin samaa.**

*Kirjaa kirjailijaelämästä. Kirjailijat ovat törkeän yliedustettuja kirjojen henkilöinä. Tahdon lukea enemmän putkimiehistä, makkaratehtailijoista, tanssinopettajista, avaruuslentäjistä,  ja virtuaalipalkkamurhaajista, ja vähemmän kirjailijoista. Kiitos.
**Totta puhuakseni ihmettelin vähän itsekin, mutta sitten aloin miettiä - miksikäs ei trillereitä? Okei, esikoiskirjatrilleri on kieltämättä vähän ylläri keltaisessa kaartissa.

Antti Heikkinen: Pihkatappi

Kuva: Siltala

Pihkatappi on odottanut lukemista aika jumalattoman kauan; olen sen saanut Pienen esikoiskirjakerhon jäsenenä jo ajat sitten, mutta lukemattahan se on jäänyt. Maanviljelysaihe ei innostanut.  Sitä paitsi, arvelin lukeneeni jo tarpeeksi monta nuoren miehen kasvutarinaa, ja varsinkin tarpeeksi monta romaania, jossa kirjoitetaan esikoisromaania.

Kirjailija kirjoittamassa kirjaa on, anteeksi nyt kamalasti kaikki kirjailijaelämästä kiinnostuneet, mielestäni yksi maailmankaikkeuden ylikirjoitetuimpia aiheita. Jos kirjojen perusteella pitäisi päätellä jotain suomalaisesta elämänmuodosta, olisi pakko olettaa, että täällä puolet kansasta rustaa luettavaa toiselle puolikkaalle... ja että se kirjoittaminen on ilmeisesti aivan kamalaa hommaa, kun siitä syntyneitä traumoja pitää paperille purkaa.

Esikoiskirja esikoiskirjan kirjoittamisesta? Kiitos vaan ja taidan jättää tämän pölyttymään kaikessa rauhassa.

Mutta niin moni bloggaajakamu yltyi yksi kerrallaan Pihkatappia kehumaan, että uteliaisuus voitti. Oli pakko katsoa josko Heikkisen taika tehoaisi minuunkin.

Tehosihan se. Hampaat pikkuriikkisen irvissä myönnän, että Pihkatappi on kuin onkin penteleen hyvä romaani. Edes esikoiskirjailjaehdokas päähenkilönä ei sitä pilaa. Kekkosen päiviin juuttuneilta juuriltaan itseään irti tempova Jussi on ehkä rasittava planttu, jonka unijaksot ovat tarpeettoman taiteellisia... mutta Jussin elämänpiiri ja suku on kuvattu niin herkullisesti ja rikkaasti, että sukat menevät rullalle ja julkiselle paikalla lukiessa pitää huulta purra ettei hulluna pidettäisi kun itsekseen hihittelee.

Pullon puoleenväliin päästyään vanhus laski lestin pöydälle ja kierrätti katsettaan meidän kaikkien kautta.  

- No mittee persesilimättömät tietää? 

- Ei myö mittään persesilimättömiä olla, sanoi Riku. 

- Tä? utsasi Jallu ja nosti kätensä kuulolaitekorvalleen.  

Riku toisti oikaisunsa kovaan ääneen ja Jallu riemastui. 

- Vai jo on perkele tälle Pukki-Jussi-vaenoon näköselle poijalle puhenna silimä persiiseen. No jopa on somasti käännä perkele! Onko ihan ripsiin kansa vai iliman? Ootpa muuten perkele tosissaan Pukki-Jussin näkönen. (s. 153)

Heikkisen tekstissä on niin hyvä savolaisnuotti että tulee verestään vieraantuneelle neljännessavolaiselle suorastaan kotoinen olo. Pihkatapin miehet, jotka puhuvat kaikesta paitsi tärkeimmistä asioista, piirtyvät uskottavina esiin sivuilta. Ja jos naishahmot jäävätkin vähän vähemmälle käsittelylle, ei sitä äidittömän pojan tarinassa osaa virheenä pitää.

Mikä parasta, vaikka kirja on tragediaa pullollaan, sen tunnelma on lämmin ja hauska. Kirjan suurin murhe - se että joudumme itse kukin edellisten sukupolvien odotukset tavalla tai toisella pettämään - on sekin niin samaistuttava, että puolivahingossa alkaa pitää kertojastakin.

Sillä näinhän se on: eihän sille mittään maha, minkälainen luonne sattuu ja minkälaiset lähtökohat elämälle annetaan. Ei maha, vaikka miten yrittäs ihteesä muuttaa.

Ja sekin on totta, että immeisten kansa pittää pysyä välilöissä. Yrittää ainakin.

Antti Heikkinen (2013). Pihkatappi. Siltala. 978-952-234-150-1.

Arvioita:
Kirjanurkan Kirsikin myöntää hihitelleensä.
Amma tuumi omasta arviostaan, että jos sattuu kirjaelija ite tämän lukemaan, niin on semmonen vuara olemassa, että ylypistyy, mutta minkäs taijat, kun en mittää korjattavvookaan kirjasta keksi.
Lumiomenan Katja löysi melankolista sydämellisyyttä, aidon savolaisen "vittuilukulttuurin" ja vähän tyhjäkäyntiäkin.

Pete Suhonen: Valkoinen joulu

Kuva/kansi: WSOY/Janne Harju

En kuollaksenikaan muista mistä Valkoinen joulu on kotiini ilmestynyt, mutta ehkä WSOY on sen lähettänyt. Kun romaania kummempaa valkoista joulua ei näytä olevan tulossa, tulin viikonlopppuna tämän lukeneeksi, vaikka hirvitti Hitlerin kylkiluun jäljiltä, että huumori saattaisi olla liian rankkaa. En ole mitenkään intohimoinen jouluihminen, mutta väkisinkin pelkäsin, että nyt pantaisiin pukki poikki ja pinoon.

Itse asiassa Valkoinen joulu ei ole kovin jouluinen kirja vaikka siinä joulua vietetäänkin. Se on kaleidoskooppimainen tarina postinkantajasta joulun alla, kahvilan kassan kaipuusta kauniiseen, rikkaan pojan ontosta merkityksettömyyden pelosta; kollaasi pieniä nöyriä toiveita ja ahneita vaateita. Joulu näyttäytyy lähinnä osattomuuden symbolina.

Viime joulukuussa sain tuurivuoron päiväjakoon. Lehdet ja kuoret jaoin, kortit jäi jakamatta. Sillalla käänsin laukun alassuin ja katsoin kuin joulukortit leijuivat harmaaseen mereen kuin suunnattomat lumihiutaleet. Hävettää yhä. En oikein tiedä, mikä minuun meni, vai eikö jokin ole tullut ulos. (s. 26)

En oikein tiedä mitä tästä kirjasta ajattelen. Joulun luki ponnistuksitta ja mielellään, vaikka se sisälsi suurimman inhokkikliseeni (juopon kirjailijan maailmantuska - pliiiiiis...) ja noin kaksi tarinakerrosta liikaa. Olen varmaan vähän tyhmistynyt, sillä vaikka sain mielestäni kiinni joistain elementeistä ja tunnelmasta, jäi juoni kokonaisuudessaan hämäräksi. Jos Hitlerin kylkiluu kävi roimasti ylikierroksilla, Valkoinen joulu leijuu päälle pieninä irtokiteitä, joista muodostuva kokonaiskuva näyttää sitä abstraktimmalta mitä pidemmälle tarina etenee. Toisaalta, tuli kyllä sellainen tunne, että hämärä juonen oli tarkoitus ollakin, absurdi ja riisuttu yhtä aikaa.

Mutta vaikka kirjan perimmäinen tarkoitus jäi arvailujen varaan, pidin monista sen palasista irrallisinakin. Kahvilan Siljan kirjakokoelma ja postinkantajan pukkibisnes ovat kivoja kierteitä… ja Suhosen kieli on sujuvasti hauskaa enimmän aikaa. Pidän tekstiin livahtavista yllättävistä rinnastuksista ja kielikuvista.

Valkoisen joulun jäljiltä olen osapuilleen yhtä hämmentynyt kuin edellisenkin Suhosen kirjan kanssa: en totta vie tiedä kenelle tätä uskaltaisin suositella. Plussan puolelle lukukokemus taisi silti jäädä, sillä huomaan suosittelevani itselleni seuraavaakin Suhosta. Kiinnostaa väkisinkin nähdä mitä hän jatkossa keksii. Sairaalloista uteliaisuutta epäilemättä.

Sitä odotellessa vetäydyn joulunpyhiksi turvallisesti lähes takuuvarmojen kirjojen pariin. Pinossa odottavat Ylpeyden ja ennakkoluulon uusi suomennos, Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa ja uusintakierrokselle päässyt Kun kyyhkyset katosivat. Ja olisihan tuolla uusi Supinen ja Suuri lammasseikkailu ja yksi kunnon sarjamurhakin…

Kaikille vielä netin ääressä viihtyville: oikein ihanaa joulua!  Ei sen värin niin väliä.

Pete Suhonen (2013). Valkoinen joulu. WSOY.  978-951-0-39917-0.

Arvioita:
Jussi Aurén Lapin Kansassa löytää kertojia pienen sekakuoron tarpeisiin
Krista Lukutoukan kulttuuriblogista olisi jättänyt Hän-kertojan vähemmälle. Peesaan.

Sara Kokkonen: Rasavillejä ja romantikkoja

Kuva: Avain

Sara Kokkosen Rasavillejä ja romantikkoja: Rakkaat suomalaiset tyttökirjat oli lukulistalla jo ennen kuin se ilmestyi, sillä kirjailja ja hänen bloginsa ovat ennestään tuttuja. Vähän jännitin Rasavillejä etukäteen, sillä olin lapsena ja nuorena huono tyttökirjojen lukija. Suurmestari Lucy M. Montgomeryyn tutustuin vasta aikuisiällä, enkä Anni Swaninkaan kirjoja ole kovin montaa lapsena lukenut, Rauha S. Virtasesta puhumattakaan... Kotimaisista tyttökirjoista muistan lapsuudestani kunnolla vain Anni Polvan Tiinan, joka olikin mainio roolimalli, ja Merja Jalon Ponitalli-kirjat, joita tuli joskus luettua, vaikka hevoset eivät suuremmin kiinnostaneetkaan.

Mutta ei hätää, Rasavillejä ja romantikkoja avautuu ilman suomalaisen klassikkoperinteen perusteellista tuntemusta. Kirjan taustalla on Saran tekemä lukijoiden muistojen keruutyö, jonka pohjalta on valittu kymmenen keskeistä kirjailijaa, joiden teokset ovat jääneet elämään suomalaisten naisten, nuorten ja vanhojen, mielissä. Kustakin kirjailijasta kerrotaan lyhyesti, annetaan luettelo tuotannosta ja päästetään sitten lukijat ääneen. Vaikka kiehtovinta on tietenkin lukea kommentteja kirjoista, jotka ovat itsellekin tuttuja, toimii Rasavillejä hyvin myös introna kotimaisiin tyttökirjoihin. Minulle uppo-outoja kirjailijoita olivat Mary Marck (Kersti Bergroth), Rebekka Räsänen, Merja Otava ja Helga Nuorpuu… pitää varmaan ihan yleissivistyssyistä tutustua ainakin Eevan luokkaan ja johonkin Juoniniemi-sarjan kirjaan.

Aikuisiällä tyttökirjoja lukee hieman toisin, niin toteavat monet Saran siteeraamat lukijatkin. Ennen niin jännittävät juonenkäänteet eivät enää yllätä kyynistä aikuislukijaa, mutta toisaalta kirjoista saa jotain aivan uutta irti aikalaishistorian perspektiivistä. Ne kertovat oman aikansa arjesta ja oletuksista. Kuten yksi lukija toteaa Tiina-kirjoista, lapsena niitä luki ikään kuin seikkailukirjoina, aikuisena taas varta vasten ajankuvauksena. Näinhän se on! Tiinan arkiaskareet ovat totta vie varsin toisenlaisia kuin tämän päivän nuorten.

Niin kuin Rasavillejäkin kertoo, nuorten kirjoilla on vahva sosiaalistava ulottuvuutensa; ne välittävät samaistuttavassa muodossa viestiä siitä, mikä nuoren ihmisen elämässä on helppoa, mikä vaikeaa, mikä vaarallista, mikä oikein... Luostarisen Valoa valoa valoa asettuu siis samalla jatkumolle kuin Swanin Tottisalmen perillinen - maailma vain on muuttunut sadassa vuodessa paljon.

Hyvin kirjoitettu nuorten kirja on aikuislukijallekin hyvää viihdettä. Sitä oli myös Rasavillejä ja romantikkoja, vaikka ehkä hieman toisella tavalla. Sara antaa kirjailijoiden ja ennen kaikkea lukijoiden puhua. Tulos on siksi tekstinä sekä epätasainen että poikkeuksellisen aito; Sara kirjoittaa selkeäsanaisen tutkijan otteella, lukijat jokainen omalla äänellään. Kokonaisuus on kuitenkin helppolukuinen; luin kerralla eikä yhtään puuduttanut.

Suosittelen lämmöllä kaikille tyttökirjojen parissa kouluvuosinaan viihtyneille! On muuten myös hyvä joululahjavinkki: jos äitimuorin kirjahyllystä löytyy Anni Swanin, Rauha S. Virtasen tai vaikkapa Anni Polvan kirjoja, hän luultavasti pitää tästäkin.

Sara Kokkonen (2013). Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat. Avain. 978-951-692-985-2.

Arvioita:
Sinisen Linnan Maria nautti erityisesti tuntemattomien kirjailijoiden kuvauksista
Liisa Luetut, lukemattomat -blogista sanoo suoraan: unelmakirja!
Leena Lumi kiittää hänkin lukijaystävällistä rakennetta.

Hilary Mantel: A Place of Greater Safety

Tykkäsin Mantelin kahdesta Cromwell-romaanista kovasti ja odotan trilogian kolmatta osaa kuolanoro suupielessä valuen. Olenkin ollut poikkeuksellisen hyvässä seurassa tykkäämiseni kanssa, sillä Syytettyjen sali ja Susipalatsi ovat kumpikin saaneet Man Booker -palkinnot. Palkinnoilla on lukijoiden kannalta sellainen hyvä puoli, että kirjailijan vanhemmistakin aikaansaannoksista on nyt innostuttu tuottamaan uusia pokkaripainoksia. Löysin Intiassa ollessani kirjakaupasta jo vuonna 1992 julkaistun A Place of Greater Safetyn, joka kertoo Ranskan vallankumouksesta.

Tai perutetaanpas, ehkä Place ei kerro niinkään Ranskan vallankumouksesta vaan kolmesta vallankumouksellisesta. Danton, Camille Desmoulins ja Robespierre nousivat varsin vaatimattomista lähtökohdista tasavallan huipulle ja päätyivät kaikki oman luomuksensa uhriksi. Vallankumous, kuten tunnettua, syö lapsensa. Mantel kuvaa näiden kolmen elämänkulun lapsuudesta vuoteen 1794, jolloin tasavallan terrori ylti huippuunsa. Nuoruusvuosien suhteen Mantel joutuu nojaamaan paljolti omaan mielikuvitukseensa. Herroistahan tuli julkisuuden henkilöitä - ja siten historiallisten dokumenttien kohteita - vasta vallankumouksen myötä. Julkisen toiminnan ajalta onkin sitten dokumenttia vaikka kuinka, ja Mantel on tehnyt läksynsä. Romaanin henkilöiden historialliset esikuvat ovat usein äänessä itse, omin sanoin.

Place oli, Tudor-hoviin sijoittuviin kirjoihin verrattuna, minulle hiukkasen raskasta luettavaa. Ymmärrän oikeastaan vasta nyt miksi joku on pitänyt niitä rasittavina... Hyvähän Tudor-maanikon on ollut kun tuntee osapuilleen koko porukan ennestään! Ranskan vallankumoukseen olen tutustunut vain satunnaisesti. Kun nyt jouduin itse vieraammalle alueelle, huomasin, että Mantelin kirjoissahan on järjettömän paljon porukkaa ja mutkikas poliittinen tausta. Eikä Mantel tingi tippaakaan sisäisen elämän kuvauksesta. Hän ei myöskään selittele kovin usein. Lukija saa olla varpaillaan.

Etenkin dialogi oli minusta henkeäsalpaavan hyvää. Tulee mieleen West Wing (jos tällainen vertaus sallitaan). Keskustelun seuraaminen vaatii keskittymistä mutta palkitsee vaivannäön.

Erityisen kiehtovaa on tässä kirjassa henkilöiden kehittyminen tarinan mittaan. Yksikään heistä ei ole vuonna 1794 sama kuin vuonna 1789, ja muutos tapahtuu luonnollisesti kuin elämä itse. Kaikki kolme miestä ovat jollain tavalla epämiellyttäviä ja useimmiten onnettomia hahmoja, eivätkä heidän naisensakaan juuri kirmaile onnellisina kukkakedoilla, mutta Mantelin jäljiltä heihin suhtautuu myötätuntoisesti jokaikiseen, jopa terrorin ylipappiin Robespierreen.*

Ennen kaikkea, heihin uskoo. Ei ole ihan helppoa kirjoittaa historiallisista henkilöistä uskottavia persoonia, varsinkaan tällaisista kiistellyistä tyypeistä, jotka ovat lähestulkoon luoneet omat arkkityyppinsä.

Uskottavuuden salaisuuden täytyy olla minuuden käsittelyssä. Mantel todellakin saa talutettua lukijan henkilöiden sisälle. Elämä on tarina, jota kerromme itse itsellemme, vaihtelevissa olosuhteissa. Kun ihminen muuttaa kertomustaan tai tilannetta, hän muuttaa itseään. Sisältä päin katsoen jatkumo silti säilyy; oma tarina on aina tosi. Syyllisyyden käsittely onkin minusta yksi Placen vahvoja teemoja, syyllisyyden ja itsesuojeluvaiston ja idealismin.

Harva osaa tuoda kirjan sivuille niin vahvasti ihmisen minuuden ja olosuhteiden vuorovaikutuksen niin kuin Mantel. Krmh, totta kai olosuhteetkin ovat tässä tapauksessa aika näyttävät... mutta Place ei mitenkään mässäile veriteoilla. Fokus on paremminkin niiden herättämissä reaktioissa.

Hm. Kun luen tuota kirjoittamaani, huomaan antaneeni sellaisen vaikutelman, että Mantel kirjoittaa jonkinlaista poliittis-filosofista kryptografiaa. Ei ollut tarkoitus. A Place of Greater Safety on myös riipaiseva romanssi, poliittinen trilleri, ja älykäs historiallinen romaani**... ja siitä voi nauttia uppoamatta kyökkipsykologian suohon.

Otetaan näyte siitä romanssipuolesta. Kas näin pohdiskelee Lucile, yksi Mantelin kiehtovista naisista.

[--] Quite coldly, she puts herself to the question, and the question is this: what if anything happened to Camille? What if - not to put too fine a point on it - someone assassinated him? (God knows, if she were an assassin, she'd be tempted). Of course, she has asked herself this before, since '89 it has been her preoccupation; but now she is more obsessed with him, not less. Nothing had prepared her for this; the received wisdom about a love-match was that, after a year's delirium, the emotions settle down. Nobody had even hinted to her that you could go on falling in love and falling in love, till you felt quite ill with it, spiritually sick and depleted, as if you were losing your essence day by day. [--] (s. 573)

Näytteestä huomaa hyvin yhden Mantelin tekstille luonteenomaisen piirteen, preesensin käytön. Se toimii yllättävän hyvin; tuo lukijan lähelle sellaista mikä on jo kaukaista.

(Ai niin. Lupasin joskus esitellä uusia lukunurkkiani kunhan remonttini valmistuu. Place poseeraa kuvassa parvekkeen sohvalla. Sateisella säällä siellä on mukava kääriytyä villahuopaan ja nauttia basilikan tuoksusta. Kasviparka on juuri nyt niin vähälehtinen, että en pakottanut sitä kuvaan... mutta tarkkasilmäinen näkee taustalla könöttävät golf-mailat. Kipeä olkapää on pitänyt poissa kentiltä tämän kesän, nyyhk.)

A Place of Greater Safety sopinee a) Ranskan vallankumouksen faneille b) Mantelin faneille c) tiiliskivistä tykkääville ja d) niille jotka tykkäävät siitä kun ihmiskuvaus ottaa rinnuksista kiinni ja tulee iholle. Minuun upposi hyvin.

Hilary Mantel (2010, alkuperäinen 1992). A Place of Greater Safety. Fourth Estate. 978-0-00-725055-4.

Arvioita:
The New York Timesin Olivier Bernier enimmäkseen tykkäsi mutta dissaa dialogia.
Joan Smith The Independentissä luonnehtii vallankumoukselliseksi saippuaoopperaksi.
Jenny Q Let them read books -blogista piti parempana kuin Susipalatsi.

* Robespierrestä tulee vastustamattomasti mieleen sitaatti Dorothy L. Sayersilta: The first thing a principle does is kill somebody.
**Tämä jakomielisyys ehkä selittää pituuden. Lähes 900 sivua siihen kai tarvitaan, kun kirjoittaa yhtä aikaa montaa kirjaa.

Orhan Pamuk: Istanbul - Muistot ja kaupunki

Luin äskettäin Orhan Pamukin Valkoisen linnan, koska olin lähdössä Istanbuliin. Sain sitten heti perään vinkin, että oikeastaan kannattaisi Istanbulissa käynnin alla lukea Pamukilta, krhm, se kirja jonka nimi on Istanbul. Duh. Nyt tuli sitten luettua kaksi Pamukin kirjaa lähes peräkanaa.

Linnan kanssa olin vähän epäröivällä mielellä, mutta Istanbul - Muistot ja kaupunki kiehtoi heti. Myönnän että kyse on synergiasta; jos en olisi lukenut tätä kirjaa matkalla Istanbuliin / Istanbulissa / Istanbulista juuri palattuani, se tuskin olisi saanut minua pauloihinsa. Juuri nyt Istanbul kolahti. Kuten myös Istanbul!

Mosaiikki Hagia Sofiassa*

Istanbul ei ole romaani vaan jonkinlainen elämänkerrallis-kaupunkihistoriallinen... verkko. Pamuk pohtii lapsuuttaan ja nuoruuttaan, mutta ennen kaikkea rakastamaansa kaupunkia ja tapaa, jolla sen voi ymmärtää ja tuntea. Hän viipyilee hellämielisen kaihoisasti (ja pitkään) myös Istanbulia menneinä aikoina rakastaneiden ja kuvanneiden kirjailijoiden parissa, heidän jotka jäivät puristuksiin nationalisimin vaatimusten ja oman halunsa väliin. Minulle vieraiden kirjailijoiden sielunmaisemien pohdinta tuntui ensin vähän päälleliimatulta, mutta edetessään kirja alkoi kuroutua kokonaisuudeksi, kuin verkko, jota kudotaan yhtä aikaa joka nurkalta. Silmukat tosin toistuvat kovin toistensa kaltaisina ja paikoin tulee vähän tukahtunut olo. Silti jokin rosoisuus ja säröisyys säilyttää mielenkiinnon. Pamuk sirottelee kauniin sekaan rujoa.

Pamukin Istanbul on perimmältä olemukseltaan surullinen kaupunki. Se on jättänyt taakseen ottomaanien glorian mutta ei ole tavoittanut länsimaista henkeä, jota tasavallan rakentajat tavoittelivat. Rationalismi istuu huonosti ja hankaa taipeista... mutta perinteisiin vaatteisiin ei saa enää pukeutua. Pamukin Istanbul on haikea, ristiriitainen, mustavalkoinen kaupunki, syrjäkujien ja klaustrofobisten korttelien kaupunki.

Näkymä hotellin ikkunasta mustavalkoisena.

Kirjailijan käsittelyssä Istanbulista tulee metafora paitsi Turkin tilanteelle myös yleisemmin muutokselle ja muutoksen jäljille, epävarmalle jalansijalle maailmojen välissä. Pamuk punoo yhteen kaupungin kohtalon ja omansa; Istanbulin suru on tarttunut häneen. Ja miksikäs ei: olemme ympäristömme tuotteita siinä missä geeniemmekin. Pamukille kaunis ja katastrofaalinen Istanbul on ollut hedelmällinen kasvualusta...

Laitakatujen lika ja saasta, avoimien roskapönttöjen kaupunkiin levittämä löyhkä, katujen ja jalkakäytävien loputtomat kuopat, nousut ja laskut, kaikki se epäjärjestys, sotku ja kahakointi, joka tekee Istanbulista Istanbulin, saavat minut tuntemaan, että riittämätön, paha ja puutteellinen onkin kaupungin sijasta oma sieluni. Ikään kuin kaupunki olisi ansaitsemani rangaistus ja minä se joka likaan sitä. Kun raju suru ja murhe tihkuu kaupungista minuun ja minusta kaupunkiin, tuntuu kuin minusta ja kaupungista ei olisi enää mihinkään: olen kaupungin lailla kuollut, henkeä haukkova kalmo, tappioon ja saastaan tuomittu surkimus, aivan kuten kadut ja jalkakäytävät ovat minulle kielineetkin. (s. 424)

Mikään turistiopas Istanbul ei siis totisesti ole. Sinne matkaavan kannattaa pakata mukaan myös jokin perinteisempi lähdeteos, sillä Hagia Sofia, Topkapi, Taksim ja muut vain vilahtavat ohimennen Pamukin keskittyessä toisenlaisiin kohteisiin.

Silti Istanbul kannatti ehdottomasti lukea, etenkin näin, fyysisen Istanbulin yhteydessä. Pamukin tulkinta Istanbulista ohjasi katsettani. Näin kaupungin osittain hänen välityksellään. Vuosikymmenet eivät ole täysin poistaneet surullisuutta, josta Pamuk puhuu. Myös keskeinen ristiriita maailmankuvien välillä on yhä läsnä katukuvassa; sen voi nähdä rikkautena mutta myös tukahdutettuna konfliktina.

Ja silti. Pamukin hehkuva, pohjiaan myöten kirjan sivuille ammennettu rakkaus hänelle niin tärkeään kaupunkiin sai minutkin rakastumaan siihen vähän enemmän kuin muutoin ehkä olisi käynyt. Pamukin Istanbul on ehkä surullinen... mutta se on myös äärimmäisen inhimillinen. Ja kaunis!

Tämä on hyvä kirja niille, joille Istanbul on ajankohtainen tai rakas; muiden kannattaa ehkä lukea Pamukin muuta tuotantoa... Istanbul on tenhoavasti kerrottu ja erikoinen kasvukertomus, mutta sen melankoliset ajatuskuviot ja äärimmäinen paikallisuus eivät ehkä irrallisina innosta.

Orhan Pamuk (2004). Istanbul - Muistot ja kaupunki. Suomentanut Tuula Kojo. Tammi. 951-31-3139-4.

Arvioita:
Kari Kemppainen Kiiltomadossa kuvaa viihdyttäväksi lukuelämykseksi

*Kuvassa oikealla keisarinna Zoe, jonka Kaari Utrion fanit ehkä muistavat Vaskilinnusta!

L. M. Montgomery: Sininen linna

Lucy M. Montgomeryn Sininen linna on ollut kirjahyllyssäni viime syksystä alkaen. Pongasin kirjan Helsingin kirjamessujen divariosastolla ja olen antanut sen odottaa sopivaa hetkeä. Kun kirjasta on etukäteen lähes sataprosenttisen varma, sen kanssa ei välttämättä ole kiire.

Valkoisen linnan jälkeen Sininen linna oli totta kai väistämätön valinta. Ei sillä että kirjojen asetelmilla tai aiheilla olisi juurikaan yhteistä, mutta olin äkkiä utelias tietämään, onko perimmäinen teema sama.

Sininen linna kertoo konservatiivisen perheen hyvätapaisessa ja kuristavassa otteessa elävästä Valancystä, joka 29 vuotta täytettyään on ilmiselvä vanhapiika ja siksi siis huonompi olento. Haaveellinen ja salaa huumorintajuinen Valancy, joka on tottunut hillitsemään mielensä ja kielensä, saa kuulla olevansa kuolemansairas. Elämä siis on ollut kurjaa ja nyt se vielä loppuu? Valancy päättää lakata miellyttämästä muita ja tehdä vastedes niin kuin hyvältä tuntuu. Asenteen muutos ei jää huomaamatta.

"Minun käsittääkseni hän on tullut kaistapäiseksi", murisi Benjamin setä. "Ja jollei asia ole niin, pitäisi häntä hieman läimäytellä. Niin, läimäytellä."
"Häntä ei voi läimäytellä." Stickles serkku oli hyvin kiihtynyt. "Hän on kaksikymmentäyhdeksänvuotias."
"Onpa siis ainakin yksi etu siitä, että on täyttänyt kaksikymmentäyhdeksän", sanoi Valancy, jonka korvat olivat kuulleet tämän syrjähuomautuksen. (s. 79)  

Odotin niin monelle rakkaalta kirjalta aika paljon. Onneksi Montgomery on lähes takuuvarma; jos hänen tyylinsä tuntee ja tietää, ei todennäköisesti pety. Samalla on sanottava, että vaikka Sinisessä linnassa käsitellään monia Montgomeryn muista kirjoista jo tuttuja teemoja (esimerkiksi sukuperinteitä ja rakkautta luontoon), on se huumorissaan ja tietyssä hurjuudessaan varsin epäromanttinen romanssi. Asiasta sen kummemmin tietämättä voisin kuvitella kirjan aikoinaan poikenneen jopa radikaalisti rakkausromaanien konventioista.

Paremmin kuin romanssi jää tästä minulle mieleen Valancyn henkilökohtainen kasvutarina. Lähestyvän kuoleman sävähdyttämänä hän voittaa elämän pelkonsa ja kykenee ottamaan oman tilansa ympäristössä, joka ei siihen rohkaise. Naimattomana naisena Valancy on joutunut alistumaan perheensä ja sukunsa oikkuihin; Linnassa hän uskaltaa irrottaa itsensä annetusta kehyksestä. Oleellista on juuri uskaltaminen, rohkeus ottaa vastuu omasta onnestaan. Elämisen ei pitäisi olla pelottavampaa kuin kuolemisen.

Sininen linna on kirjassa Valancyn vanha pakopaikka, mielikuvitusmaailma, jossa hän voi olla toisenlainen ja kokea sen mitä ei elävässä elämässä pääse kokemaan. Jos oikein mutkia oikoo, voisikin ajatella Sinisen linnan sanomaksi, että itse kukin voi löytää oman linnansa jos voittaa pelkonsa ja lähtee etsimään. Tässä näen jonkinlaisen yhtymäkohdan Pamukin Valkoiseen linnaan. Ainakin minun tulkinnassani valkoinen linna edustaa tavoiteltua tavoittamatonta... vaikka Pamukista on kyllä vaikea tietää mikä on mitä. Valancyn sininen linna muodostuu loppujen lopuksi vertauskuvaksi onnesta. Se on enemmän mielentila kuin määränpää; sen voi tavoittaa jos riittää rohkeutta tavoitella. Yhteys Pamukin Linnaan jäi siis minusta ohueksi.

Pidin Sinisestä linnasta kovasti. Jokin osa minusta tosin nutisee, että muurausvaiheessa Valancyn "linna" rakentuu varsin perinteistä arkkitehtuuria mukaillen. Kun päähenkilö on persoonana näinkin raikas, olisi sisäinen telaketjufeministini ehkä suonut hänelle myös älyllisesti tyydyttävän haavemaailman. Rakkautta ja rahaa ja ihailua, kiva. Mutta missä itsenäisyys, missä oma huone? No joo. Nupinani on kohtuutonta ja todistaa vain, että Sininen linna on mainiosti tuore edelleen. Moderneja vaatimuksia ei esitetä pystyynkuolleille kirjoille.

Jos et ole lukenut Montgomerya - jos luet vain yhden - lue tämä.

Lucy Maud Montgomery (1977, alkuperäinen 1926). Sininen linna. Karisto. 951-23-1065-1.


Ar vioita:
Salla tunnisti saman perussanoman: lakkaa pelkäämästä elämäää
Liisa arvioi unohtumattomaksi, vaikkei kirjassa paljon tapahtunutkaan
Sarakin arvosti kapinahenkeä
Salla tunnisti saman perussanoman: lakkaa pelkäämästä elämäää

Dick Francis: Longshot

Myllersin äsken elämääni oikein kunnolla. Sivuvaikutuksena syntyi selkävaivoja ja pitkähkö blogitauko. Päätän hiljaisuuden kummalliseen kirjavalintaan: Dick Francisin Longshot on vanha, ei mitenkään pinnalla, eikä sillä ole mitään ilmeistä yhteyttä mihinkään... eikä edes massiivisia kirjallisia arvoja. Silti, kaikilla kirjoilla on aikansa ja paikkansa. Tällä kirjalla oli paikkansa juuri tässä ja juuri nyt.

Dick Francisilla on ollut kiinnostava elämä. Hän oli kuuluisa estelaukkajockey 40- ja 50-luvuilla, mutta siirtyi sitten urheilutoimittajaksi ja myöhemmin kirjailijaksi. Ensimmäinen trilleri ilmestyi 60-luvun alussa, ja sen jälkeen kirjoja putkahtelikin tappavan tasaista tahtia. Olen lukenut melkein kaikki ja useimmista pitänytkin, vaikka tuotannon taso ei olekaan yhtä tasainen kuin julkaisurytmi. Joukkoon mahtuu muutamia melko raakoja tekeleitä, ja osa on kestänyt aikaa huonosti (esim. Trial Run ja Twice Shy ovat nykyään lähinnä hassuja).

Longshot on minusta Francisia paremmasta päästä. Olen lukenut sen ennenkin - nyt se osui käteeni kirjoja pakatessani, ja tuntui äkkiä juuri sopivasti helpolta ja tutulta luettavaksi pala palalta elämänjäristyksen laantumista odotellessani.

Vuonna 1990 alun perin ilmestyneen romaanin kertoja John Kendall on äärioloissa selviytymisen asiantuntija, joka lukuisia matkaoppaita kirjoitettuaan haluaa romaanikirjailijaksi. Mutta kirjailijaelämän rahoittaminen ei ole helppoa. Esikoisromaaninsa julkaisua odottava Kendall päätyy laatimaan - korvausta vastaan - elämäkertaa hevosvalmentajasta. Laukkaurheilun maailmaan ja valmentajan erikoiseen perheeseen tutustuva Kendall huomaa pian sekaantuvansa myös murhan selvittelyihin. Eikä murhaaja ole kaukana.

Francis kirjoittaa yksinkertaista englantia, joka ei kuitenkaan ole tylsää run spot run -tasoa. Kas tässä nälkäinen ja paleleva kirjailija Kendall tekee lähtöä agenttinsa luokse:

[--] as I'd learned a thing or two by that time, I went not precipitously as soon as possible but later in the morning, so as to arrive at noon. Shortly after that hour, I'd discovered, Ronnie tended to offer wine to his visitors and to send out for sandwiches. I hadn't told him much about my reduced domestic arrangements; he was naturally and spontaneously generous. (s. 9)

Taisin aikoinaan ihastua Francisin kirjoihin kahdesta syystä: niitä oli helppo lukea englanniksi ja niiden myötä tutustui aina johonkin (minulle) eksoottiseen elämänpiiriin. Francisin miljööt liittyvät usein jollain tavalla laukkaurheiluun, mutta niihin sisältyy myös huima määrä yksityiskohtaista tietoa kaikenlaisesta muusta. Olen oppinut Francisilta, että jääkarhun maksaa ei kannata syödä, että lasinpuhalluksessa hallittu jäähdyttäminen on kaikki kaikessa, ja että beaujolais nouveau'ta pitää maistella kerran vuodessa. Ei mikään turha kirjailijatuttavuus siis!

Toki kirjat ovat ovat melko kaavamaisia, ainakin jos niitä lukee monta peräkkäin. Osapuilleen kaikissa toistuvat tietyt elementit. Kertoja-sankari on aina fiksu ja itsensä hallitseva mies, joka miettii moraalisiakin kysymyksiä. Kertoja myös aina päätyy kärsimään, tavalla tai toisella, yleensä sekä fyysisesti että henkisesti. Joskus taustalla on jo ennestään traumaattisia menetyksiä... joskus traumaattiset menetykset tapahtuvat vasta kirjassa. Mutta tuskista huolimatta Francis-äijät selviävät aina. Heillä on lokeroinnin taito.

Kun John Kendall omissa tuskissaan ei jaksa ajatella koko matkaa, hän ajattelee seuraavaa askelta. Ja sitten seuraavaa. Yksi kerrallaan.

Hyvä neuvo.

Dick Francis (1991, alkuperäinen 1990). Longshot. Pan Books. 978 0330 319584.
Pidemmän pätkän pääsee lukemaan täältä.

Arvioita:
LibraryThing-lukijoilta

Paul Auster: The Book of Illusions

Kuva: Faber and Faber

Sain The Book of Illusionsin pokkarina lahjaksi kaverilta, ilmeisesti kehuttuani liiaksi Murakamia... sillä evästyksenä kerrottiin, että Auster saa vielä Nobelin. Jassoo. Annoin sitten uteliaisuuttani herran kiilata lukujonossa. Sitä paitsi, pokkari oli kätevä ottaa matkalle mukaan.

Austerista on puhuttu paljon kirjablogeissa viime vuosina. Olen oikeastaan yllättynyt, etten ole aiemmin sortunut hänen kirjojaan lukemaan. Taidan olla niin genreisti, että kaikki mikä kuuluu kategoriaan "general fiction" on automaattisesti vähän epäilyttävää. Aika usein löydänkin jotain urputettavaa ns. yleiskirjallisuudesta, varsinkin käännetystä sellaisesta. Äkkiä ajateltuna vain Shriver ja Waters tulevat mieleen selkeinä poikkeuksina.

Ja nyt, Paul Auster. Tartuin The Book of Illusionsiin varsin haalein odotuksin. Murakamin veroinen? Pah! Ei voi olla.

Eikä olekaan. Tai oikeammin, tyyli on niin erilainen, että vertailu on mieletön. Mutta erinomainen kirja The Book on, vetävä ja vaikuttava. Ja kaunis. Ja sisälsi houkuttelevia intertekstuaalisia koukkuja. Tykkäsin täysillä!

The Book kertoo perheensä lento-onnettomuudessa menettäneestä kirjallisuuden professorista. David Zimmer tarttuu masennuksen kanssa kamppaillessaan mykän elokuvan unohdetun tähden tarinaan. Ohjaaja ja näyttelijä Hector Mann teki vain kaksitoista elokuvaa, juuri ennen kuin ääni muutti Hollywoodin ikiajoiksi. David jäljittää koomikon elokuvat ja kirjoittaa niistä... ja lopulta vuosikymmenien hautaama mysteeri herää henkiin ja muuttaa Davidinkin elämän.

On vaikea sanoa tarkalleen, mikä Austerin kirjassa viehätti. Juoni on pätevää työtä muttei käsittämättömän hieno kuitenkaan. Kerronta toimi hyvin. Ajattelin lentokoneessa lukea vain pätkän, mutta tarina vei mukanaan. Myös henkilöissä on kieltämättä jotain keskivertoa hienompaa. Kertoja-David ehkä tuntuu vähän liioitellulta hahmolta, mutta hän onkin ainoa, jonka Auster piirtää selkein vedoin. Muut kohdataan sellaisina kuin ihmiset yleensä kohdataan, osittain kuvitteellisina, vajavaisesti ymmärrettyinä, uskottavina.

Austerin kieli on huoliteltua ja rikasta. Kas tässä kuvataan asuntoa:

[--] It had no charm or character, no lovingly wrought details to delude one into thinking it could ever become a home. It was a hospital for the living dead, a way station for the mentally afflicted, and to inhabit those blank, depersonalized interiors was to understand that the world was an illusion that had to be reinvented every day. [--] (s. 57)

Eniten pidin The Bookissa kai siitä, että se on yhtä aikaa viihdyttävä ja ajatteluttava. Kirja on tosiaan illuusioiden kirja: se kuvaa elämän harhaista luonnetta hallitusti ja kiehtovasti. Se synnyttää ymmärryksen illuusion.

Elokuva on Austerin tulkinnassa elämän taidetta. Elokuvan tekijä valitsee kuvakulmansa, rajaa tarkastelunsa ja suuntaa valonsa, päättää mitä kamera meille näyttää kun istumme teatterin hämärässä. Ohjaajan katse määrittää meidän katseemme, valo luomiin varjoihin tallentuu tulkittu totuus. Samoinhan me muokkaamme elämämme totuuksia itse kukin, rakentamalla illuusion kokonaisuudesta, vaikka jokainen on oman kuvakulmansa vanki. Näemme mitä haluamme nähdä, sen mitä kykenemme oman historiamme ja persoonallisuutemme linssin läpi näkemään. Jokainen kohtaamamme ihminen on osin oma luomuksemme.

Lohdullista ja kamalaa. Kamalan totta. Ajatus ei ole uusi, mutta Auster teki siitä tuoreen. The Book taisi olla juuri sopivasti filosofista minulle tähän hetkeen, eikä kumminkaan mitenkään vaikeaa luettavaa. Ja rakkaustarina oli sydäntäsärkevän kaunis, siitä saa ekstrapisteitä!

Heh, nyt kun luen tuon uudestaan... Tulipas ilmaistua dramaattisesti asiat. Ei voi mitään. Ainakin alkukielellä tämä oli minusta harvinaisen hyvä kirja.

Paul Auster (2011, alkuperäinen 2002). The Book of Illusions. Faber and Faber. 978-0-571-27653-0.

Arvioita suomennetusta versiosta:
Hannu Marttila Hesarissa
Jenni K-Blogissa

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni

Kuva: Tammi

Olkoon tämä viimeinen kerta (tässä kuussa? tänä vuonna?) kun valitan surkeaa luku-  ja päivitystahtiani. Joskus tihkaisee... ja nyt tihkaisee oikein olan takaa. En ole ehtinyt edes lukea, kirjoittamisesta puhumattakaan.

Kaksi kirjaa loppuun asti, haasterunokirja melkein loppuun, siinä syyskuu tähän mennessä. Yhden harrastajan lyhytproosaa on myös tullut luettua, mutta eipä sitä oikein tänne voi raportoida, vaikka mukaansatempaavaa kamaa onkin.

Äärimmäistä lukemattomuutta siis, meikäläisen mittapuulla.

Mutta laatu korvaa määrän, eikös niin? Murakamin Kafka rannalla teki unohtumattoman vaikutuksen keväällä. Seuraavaan Murakamin kirjaan tarttuminen oikein arastutti. Onneksi Sputnik-rakastettuni täytti odotukset. Okei, Sputnikissa ei ehkä ole Kafkan pyörteilevää suuruutta, eikä samaa läpitunkevaa surrealisimia, mutta tunnelma on kiehtovasti samankaltainen, eikä tässäkään ihan arjen maailmoissa liikuta.

Tai - ehkä liikutaankin. Murakamin arki vain on sellaista, että mitä tahansa saattaa tapahtua. Oudot tapahtumat eivät kuitenkaan maistu puhtaasti fantasiaelementeiltä tai maagiselta realismilta tai uuskummalta* - jotenkin ne Murakamin tyylissä tuntuvat täysin luontevilta ja järkeenkäyviltä. Jopa väistämättömiltä.

Sputnik on tarina rakkaudesta ja siitä miten rakkaus joskus eksyy radaltaan. Yksinäiset sateliitit lähettävät toisilleen signaaleja loputtoman avaruuden hiljaisuudessa... Minusta Sputnik on myös tarina siitä, miten rakkaus on rikkautta itsessään, epätäydellisenäkin ja täyttymättömänäkin. Sellainenkin signaali, jota vastaanottaja ei kuule, on parempi kuin ei mitään.

Kertoja, nuori opettaja, rakastaa parasta ystäväänsä Sumirea. Sumire etsii ymmärrystä elämästä tullakseen kirjailijaksi. Hän ei rakasta kertojaa. Sen sijaan hän rakastuu intohimoisesti Miuhun, kauniiseen vanhempaan naiseen. Miu puolestaan on kadottanut kykynsä rakastaa. Lopulta katoaa Miun mukana matkustava Sumire itse Kreikan saaristossa...

Murakami näyttää olevan niitä harvoja kirjoittajia, joiden kohdalla minua ei häiritse kyvyttömyyteni ymmärtää mitä tapahtuu. Murakamin symbolismi (jos se on sitä) pysyy aina hitusen sumeana. Sen voi aavistaa, mutta sitä ei todella tavoita. Mutta jotenkin se ei haittaa. Edes Sputnikin lopun monitulkintaisuus ei tunnu missään. Ihanaa. Tulee sellainen olo, että kaikkea ei edes tarvitse ymmärtää, joskus voi vain heittäytyä nauttimaan.

Loppujen lopuksi, kuka voi todella erottaa meren ja sen mikä siitä heijastuu? Onko sillä väliä mitä Murakami tarkoitti, jos hänen sanansa kirkastavat oloni?

Murakamin kanssa tunnen itseni tyhmäksi ja onnelliseksi yhtä aikaa. On kuin näkisi kirkkaa tähtitaivaan syksyisenä yönä. Se on kaunis ja käsittämätön. Sitä katsoessa tietää itsensä pieneksi... ja samalla aistii mahdollisuuksien henkeäsalpaavan rajattomuuden.

Jep. Lisää Murakamia.

Ai niin, lainaus vielä, melkein unohtui:

Ne romaanit - tai pikemminkin romaanikatkelmat - joita Sumire toi luettavakseni - eivät olleet niin hirveitä kuin hän kuvitteli. Tosin hänen tyylinsä muistutti ajoittain tilkkutäkkiä, jonka oli tehnyt joukko itsepäisiä vanjohja naisia, joilla kullakin oli omat mieltymyksensä ja valituksen aiheensa ja jotka olivat tehneet työtään synkän hiljaisuuden vallitessa. Kun tähän vielä lisätään Sumiren joskus maanis-depressiivinen mielenlaatu, niin ajoittain punainen lanka hävisi. [--] (s. 20).

Kutsuin Kafkan yhteydessä Murakamia sielun kiropraktikoksi. Sputnik oli ehkä enemmän hieronta kuin niksautus. Hyvä olo kumminkin jäi.

Haruki Murakami (2003, alkuperäinen 1999). Sputnik-rakastettuni. Tammi. Suomentanut Ilkka Malinen. 951-31-2589-0.

Arvioita:
Sanna Nyqvist Kiiltomadossa
Jenni S. Koko lailla kirjallisesti -blogissa
Mikko Kirjavinkeissä

*toim.huom. muistakaa, että käsitykseni näiden termien sisällöstä on hatara.

Kolmastoista kertomus

Kuva/Kannen kuva: Tammi/Honi Werner

Pitkästä aikaa jotain muuta, ei siis spefiä tai dekkaria... Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomus on numero 80 hiljalleen hautuvalla 101 naisten kirjan listallani.

Menestyskirjailija Vida Winter on armoitettu tarinankertoja. Hän on kertonut elämäntarinansakin, mutta niin monella eri tavalla niin monelle eri ihmisille, että kukaan ei tiedä hänestä mitään. Onko tarujen kaivossa enää totuuden tippaakaaan? Parhaiden tarinoitsijoiden perinteiseen tyyliin Vida purkaa todellisen tarinansa pala kerrallaan ja oikeassa järjestyksessä. Hänen kuulijansa ja elämäkerturinsa on antikvariaatin syrjäänvetäytyvä kasvatti Margaret Lean, jonka elämää varjostaa vanha, salattu trauma. Setterfield noudattaa hyvää tapaa ja molempien naisten mysteerit ratkeavat, kunhan mutkikas polku on kuljettu loppuun asti.

Kertomuksen pokkaripainos osui näkökenttään pientä kuopiolaista kirjakauppaa peratessani. Nappasin sen matkaan ja luin kesäreissuillani paloittain. Liekö paloittelu vaikuttanut vaikutelmiin, mutta vähän kepeäksi jäi käsitys Kertomuksesta. Goottisromanttinen vaeltelu raunioituvassa kartanossa ja pölyisessä antikvariaatissa on tietysti kirjanystävälle übercoolia kamaa noin periaatteessa, ja kaksosten äitiä Kertomuksen mutkikkaan sisarusdynamiikan olisi kuulunut kiinnostaa. Silti peräti kolme eri opusta ajoi ohi Setterfieldistä ennen kuin pääsin sen loppuun. 

Lukuviihdettä, ja ihan hyvää sellaista, mutta ei oikein tempaissut, ei ainakaan tässä ja nyt. Kuin olisi vatkattu yhteen V. C. Andrewsia ja Geraldine Brooksia ja maustettu tulos ripauksella Sarah Watersia.

Kokonaisuus on taidokas, juoni on sinänsä toimiva, ja tekstissä on muutama hieno kohta, kirjallisuusviitteet ovat aina mukavia... mutta lukukokemus jäi silti aika yhdentekeväksi. En onnistunut kiinnostumaan henkilöistä. He tuntuivat arkkityyppisiltä ja jäivät melko, kröhm, lennokkaan juonen varjoon.

Mutta tuli tämä silti luettua loppuun, eikä kokemus mitenkään tuskallinen ollut, joten ehkä kehtaan tätä suositella kesäpalaksi kirjoja rakastaville, etenkin niille, joita brittiläinen gotiikka ja kirjailjaelämä ja kaksosdraamat kiehtovat. Otankin lukunäytteeksi kohdan, josta itse pidin erityisesti:

- Elämä on komposti. 

[--] Se jota toiset kutsuvat mielikuvitukseksi, on minulle kompostikasa. Aina silloin tällöin otan jostain idean,  työnnän sen kompostimultaan ja odotan. Idea saa ravintonsa tummasta massasta, joka on syntynyt aiemmasta elämästä. Se ottaa siitä energiansa. Se itää. Juurtuu. Kasvattaa versot. Ja niin edespäin kunnes jonakin kauniina päivänä minulla on valmis tarina, tai romaani. 

Nyökkäsin, pidin rinnastuksesta. 

- Lukijat, neiti Winter jatkoi, - ovat narrattavissa. He uskovat, että kaikki mitä kirjoitetaan, on omaelämänkerrallista. Niin onkin, mutta toisin kuin he luulevat. Kirjailijan elämän täytyy ehtiä maatua ennen kuin sitä voi käyttää kaunokirjallisen teoksen raaka-aineena. [--] (s. 53)

Diane Setterfield. Kolmastoista kertomus. Tammi. Suomentanut Salme Moksunen. 4. painos (1. suomenkielinen painos 2007). ISBN 978-951-31-5126-3.

Arvioita:
Joni Kirjavinkeissä
Morre Morren maailmassa
Liisa Luetut, lukemattomat -blogissa
Leena Lumi blogissaan

Minna Canth: Kirjailija ja kauppias

Kanttila on tallella mutta tutustua voi vain ulkopuolelta.

Kirjabloggaajien Kuopio-symposiumin insipiroimana lainasin Reetta Niemisen Minna Canth - kirjailija ja kauppias -elämäkerran. Opus keskittyy nimensä mukaisesti Canthin toimeliaisiin vuosiin kirjailijana ja kauppiaana Kuopiossa. Nuoruusvuodet, avioliitto ja perhekin jäävät suhteessa vähälle huomiolle.

Nieminen etsii Minna Canthia naisena ja persoonana. Kirjallisuudentutkijana hän myös paneutuu tarkastikin Kanttilassa kokoontuneeseen Minnan salongin väkeen ja kulttuurihistoriallisesti kiinnostaviin ystävyyssuhteisiin. Muunmuassa Juhani Aho (Jussi Brofeldt), Suomalaista Teatteria johtanut Kaarlo Bergbom ja pastori Bergroth saavat sijansa Canthin tarinassa. Nieminen tutkiskelee rinta rinnan Canthin teoksia, hänen kirjeenvaihtoaan sekä aikakauden kulttuurisia ja poliittisia virtauksia.

Kokonaisuudesta muodostuu uskottava, vaikkei tekstiä olekaan esim. Alison Weirin tyyliin tupattu täyteen lähdeviitteitä. Lukemattomat lainaukset Canthin ja hänen lähipiirinsä kirjeistä avaavat Canthin aikaa, arkea ja ajatuksia hienosti. Mikä parasta, tekstissä on vetävyyttä, joka saa kääntelemään sivun toisensa jälkeen, vaikka aikalaisten kiistat välillä menevätkin nykynaiselta heittäen yli hilseen... miten ihmeessä saatiinkin niin komeita riitoja aikaiseksi siitä kuka kenenkin luona käy?

Minulle tämä kirja oli erityisen sopivaa luettavaa juuri nyt. Kuuntelen paraikaa äänikirjana Enni Mustosen Järjen ja tunteen tarinoita, ja niissä näkyvät osin samat henkilöt kuin Minna Canthin tarinassa. Esimerkiksi tarmokas ja arvostaan tietoinen Alexandra van Gripenberg, naisasia-aktivisti ja kansanedustaja, vilahtaa molemmissa. Tampereen työväenteatterin huikean hieno Anna Liisa, jossa kirjailija itsekin on mukana, on sekin tuoreessa muistissa. Mikä parasta, Kuopiossa kiertelyn jälkeen oli helppo eläytyä Niemisen luomaan tunnelmaan, helppo nähdä sielunsa silmin Minna justeeraamassa kaupassaan, kävelemässä kirkon puistossa tai lukemassa uusinta näytelmäänsä komeassa keinutuolissaan, nuoret ihailijat ympärillään. Kuopion korttelimuseoon on muuten sisustettu hieno Minna Canthin huone, kannattaa käydä katsomassa jos sillä suunnalla liikutte!

Erityisesti pidin tässä Reetta Niemisen monografiassa siitä, miten Canthin tekstejä käsiteltiin. Nieminen tuo esiin taustoja ja Canthin tiedonhankintaa, ja antaa lukijan itse vetää johtopäätöksensä siitä, missä määrin tarinat perustuvat todellisiin tapahtumiin ja ihmisiin. Esimerkiksi Köyhää kansaa sai tästä mukavasti taustaa. Tuli oikein hinku lukea lisääkin Canthia. Vielä on useita novelleja ja pari näytelmääkin lukematta.

Isoin puute Niemisen kirjassa oli, että siinä ei ollut aikajanaa. Tekstissä vuosiin ei viittailla kovinkaan ahkerasti, ja minusta lukemista olisi helpottanut suuresti vaikkapa alkuun sijoitettu listaus tärkeimmistä käännekohdista ja teosten julkaisuvuosista.

Minna Canth on kiehtova tyyppi, jännittävästi ristiriitainen hahmo. Elämäniloinen ja tarmokas mutta masennukseen taipuvainen. Suomalaismielinen mutta kieliriidoille kylmä. Itsekeskeinen mutta kykenevä ylenpalttiseen ihailuun. Huumorintajuinen mutta herkkä loukkaantumaan. Ihanteellinen realisti? Käytännöllinen taitelija?

Kirjailija ja kauppias... nainen, ihminen.

Otanpa tähän loppuun vielä Niemisen valitseman sitaatin yhdestä Canthin kirjeestä:

Kun on 44 vuotta täyttänyt, ei ole jäljellä kuin 16 korkeintaan. - - Kuusitoista vuotta! Olkoon se tuommoinen väliaihe elämän ja kuoleman välillä. Reflektionin ja tutkimisen, selvityksen aika. Kokemuksiensa nojalla koettaa elämää ymmärtää, sen antamia oppia hyväkseen käyttää. - - Kun hiljenneet ovat intohimot ja myrskyiset tunteet, tuntee itsensä niin itsenäiseksi ja vapaaksi.
(s. 188).

Reetta Nieminen (1990). Minna Canth: Kirjailija ja kauppias. Otava. ISBN 951-1-10448-9.

P.S. Lämpimät kiitokset viimeisestä Ammalle, joka on Kähkös- ja Kuopio-opas vailla vertaa... ja muille symbosiumin osanottajille myös!

Ivana B

Kuva/kansi: Siltala/M-L. Muukka

Keski-ikäinen kirjailija kipuilee estottoman wannabeen (rakenne)kynsissä. Nuori stalkkaaja uhmaa ja uhkaa 30-vuotisen kirjailijauran tehneen minäkertojan identiteetin peruskiviä. Aitous on out, sydänveri ei kiinnosta ketään ja medialle on myytävä seksikäs paketti. Sen Ivana tekeekin. Hän häikäisee ja sädehtii ja kukkii salamavaloissa kuin outo lihansyöjäkasvi; kertojaa hän ivaa armottaa, pistelee ja pilkkaa. Kertoja on vielä purevampi, mutta hänpä puree hampaitaan yhteen ja vaikenee.

Eräässä viimeisimmistä blogimerkinnöistään Ivana B. ilmeisesti kuvailee minua, nimeä mainitsematta. Edustan hänen mielestään lajityyppiä kalpea ja pöhöttynyt sisätilaihminen. Hän käyttää termiä viisi kertaa samassa kirjoituksessa, kuvittelee ilmeisesti keksineensä sen itse. Hän kauhistelee vanhemman polven kirjailijoita jotka eivät hoida ihoa ja hampaita, niin että mainoskuvia on pakko fotoshopata tajuttomasti, ja siitä huolimatta itseensä käpertynyt ja tärkeilevä asenne pukkaa säälittävistä turhakkeista läpi järkyttävällä tavalla. Jäykkyys. Pateettisuus. Eilisyys. (s. 33)

Snellmanin kirjoja on tullut viime vuosina luettua; hän osaa valita aihepiirinsä kiinnostavasti. Ivana B kutkutti väkisinkin. Ehkä siksi että Ivana on bloggaaja? Vaikken kirjailijablogeja pahemmin seuraa, silloin tällöin niihinkin eksyy. Olin utelias näkemään minkälaisen tulkinnan Snellman on esikoiskirjailijablogeista luonut. Vai pitäisikö sanoa prekirjailijoista? Ivana ei itse asiassa Ivanassa kirjoita kirjaa - hän vain luo itsestään kohukirjailijan, ja melkoisen teoksen luokin.

Toinen kiinnostava juttu on tuo kysymys kirjailijan julkisuudesta. Se on mietityttänyt minua aina silloin tällöin, sillä kirjablogeissa on joskus käyty keskustelua aiheesta. Meitä tuntuu olevan kahta ääripäätä. Toisia kirjailijat kiinnostavat ihmisinä kovastikin, ja kirjoille antaa lisämaustetta se, että tietää paljon kirjailijasta. Toiset sanovat suoraan, että eivät juuri haluakaan tietää. Suurin osa lukijoista taitaa olla siltä väliltä. Keskustelua on lukutoukissa herättänyt nimenomaan se, että kirjailijan odotetaan nykyään olevan paljon esillä kirjojensa tiimoilta. Pitääkö kirjailijan olla itsekin myynnissä? Tuote? Vai riittääkö että kirjoittaa kirjan?

En ole tässä keskustelussa kovinkaan puolueeton, sillä taidan asettua melko lähelle tuota jälkimmäistä ääripäätä. Kirjat jees - kirjailijat, öh. Jos tunnen kirjailijan niin hän ei ole ensisijaisesti kirjailija enää... jos en tunne, mitä tekemistä minulla on hänen kanssan? Minun puolestani kirjat voisi vaikka haikara tuoda, mielellään suoraan kotiovelle.

Ennen kirjablogiaikaa ei asiaa tarvinnut miettiä. Olen ollut luonnostani paitsiossa mitä kirjailijatietoon tulee, kun olen tällainen julkkissokea epäsosiaalinen mölkky. En juuri katso telkkaria tai lue naistenlehtiä... enkä ymmärrä miksi minun pitäisi olla kovin kiinnostunut vieraiden ihmisten sisustuksista tai lemmenkriiseistä tai vaatetuksesta tai parhaasta kesäreseptistä. Jaksan kiinnostua kirjoista, mutta fiilikseni esimerkiksi kirjailijoiden blogien suhteen ovat laimeat. Tosin niitä on ilmeisesti monenlaisia. Useissa olen piipahtanut, vain yhtä olen lukenut säännöllisesti... se onkin luonteeltaan jonkinlainen mikropsykologis-elämänkatsomuksellinen pohdiskeluteos.

Hm. Nyt kun mietin tuota, asenteeni on blogien suhteen tismalleen sama kuin kirjojenkin suhteen: pitää olla jokin minua kiinnostava teema, pelkkä (kirjailija)elämänkuvaus ei totisesti vedä, enkä ole kirjojen taustoistakaan kovin utelias. Kun luen kirjaa, haluan lukea sitä itsenäisenä teoksena, en miettien mahtaako kirjailija X tässä nyt käsitellä oman elämänsä niitä-ja-näitä kokemuksia. Kirja saa luvan seistä tukevasti omilla pikku töppöjaloillaan.

Yksi asia on varma: mitä enemmän tiedän kirjailijasta ennen kuin luen hänen kirjojaan, sitä vaikeampi minun on lukea kirjaa kirjana. Ennakkokäsitykset vaikuttavat.

Silti olen kirjamessuilla käynyt kuuntelemassa kirjailijahaastatteluja, lähinnä tosin sellaisten kirjailijoiden, joiden kirjoja olen lukenut. Jotain kieroa uteliaisuutta kai... Pitää miettiä tätä vielä.

Ehkä olen oikeasti näin nuiva siksi, että julkkikset ovat ylipäänsä minulle harmaata aluetta. Ihmiset näyttävät lehtien kuvissa kaikki samanlaisilta. En tuntisi naamasta nykykirjailijoista varmaan ketään paitsi Jari Tervon ja Tuomas Kyrön ja Sofi Oksasen. Kahdella jälkimmäisellä onkin hienot erityistuntomerkit. Jos joku keppostelija liimaisi leukaansa Kyrön parran ja laittaisi päähänsä oksas-peruukin, tunnistaisin hänet varmuudella Tuomas Oksaseksi.

Palatakseni itse kirjaan - olen niin heikosti perillä Snellmanin oman uran ja elämän kuvioista, että voin lähestyä tätäkin teosta varsin puhtoisin mielin. Ivana B oli jännästi kaksitasoinen lukuelämys. Sen teema voisi olla vanheneminen tai kateus... tai sitten jotain muuta. Minusta Ivana kietoo hienosti yhteen yleisiä ja yksityisiä teemoja. Ilmiöiden tasolla kulttuurin kulutuksen luonteen muuttuminen, kaiken kuviteltavissa olevan tuotteistuminen ja kertakäyttöistyminen ja nopeutuminen ja raaistuminen on tutkiskelun arvoinen asia, ja niin on sukupolvien välinen jännite työelämässäkin. Yksityisellä tasolla kertojaminän ahdistus on hyvää psykologista vääntöä. Kertoja painii tavallaan oman peilikuvansa kanssa; yksi heijastaa 80-lukua, toinen 2010-lukua. Ero on radikaali.

Pidän kirjan klaustrofobisesta tunnelmasta, joka syntyy pienestä henkilökaartista ja kapeasta näkökulmasta. Myös kirjeromaanin muoto on virkistävää vaihtelua ja se oli tehty tyylillä, vain kirjeitä vastaanottavan lyhytterapeutin puhuttelujen toisteisuus välillä särähti vaikkei turhaa ollutkaan. Mutta noin ylipäänsä Snellmanin tekstissä on jotain vaikeasti määriteltävän tyylikästä. Rytmi on kohdallaan. Ja sanat on valittu taiten, niissä on pehmeyttä ja terää. On kuin saisi varpusensulasta viiltohaavan kun tätä lukee.

Henkilöt ovatkin siinä määrin tyyliteltyjä, että heikommalla kielellä Ivana ei varmaan toimisi. Se on itse asiassa niin alleviivaavasti kokeneen sanataiteilijan silkoinen tuotos, että tulee melkein skitsofreninen olo. Kirjailijan, joka kirjoittaa näin, ei pitäisi kokea näin. On kuin Snellman alleviivaisi Ivanan symbolisuutta, sanoisi: älkää lukeko tätä tarinana, edes epärehellisen kertojan tarinana (vaikka tarinahan pitää nykyisin sisällyttää, juustopakettiinkin, ja varsinkin siihen). Minusta Ivana B on kuva, kuva ajasta ja ajassa ihmisestä. Jokainen, joka on matkustanut tänne 50-luvulta päivä kerrallaan, epäilee kai toisinaan kulkeneensa harhaan, eksyneensä johonkin absurdiin rinnakkaisuniversumiin. Miten niistä ajoista on voitu tulla tähän päivään?

Pidin tästä, enemmän kuin odotin, vaikka olen vähän allerginen kirjailijaelämäkirjoille. Hauska ja haikea ja vihainen ja taidokas romaani.

Anja Snellman (2012). Ivana B. Siltala. ISBN 978-952-234-108-2.

Arvioita:
Suvi Ahola Hesarissa
Nina Lehtinen Aamulehdessä
Helena Miettinen Savon Sanomissa
Kirsi kirjanurkassaan
Salla lukupäiväkirjassaan
Minna Ilselässä
ja lopuksi Jori Kaiken voi lukea -blogissa, siellä on lisää linkkejä lopussa.

Etten palaisi tuhkaksi

Kuva/kansi: WSOY/Anna Makkonen

Gaute Heivoll'n Etten palaisi tuhkaksi on innoittanut bloggaajia suorastaan palavaan ylistykseen ja niin vain piti minunkin lisätä se lukulistalleni. Leena Lumi kirjoitti tästä niin värisyttävästi, että oli pakko saada. Kirja löytyikin nopeasti kirjastosta ja aloitin saman tien - mutta jostain syystä lukeminen tyssähti parinkymmenen sivun hujakoilla. Yleisfiktiokiintiö tältä keväältä täynnä? Taas kirjailijaelämää?!

Mutta ei hätää. Norjasta sain yllykettä norjalaisiin kirjoihin - lisää tulossa lukuun, kunhan ehdin hankkia! - ja otin tämän Heivollin uudestaan käsittelyyn. Toisella kerralla pääsinkin tunnelmaan paremmin ja kirja tuli luettua parissa illassa. Vaikka ei tätä kevyksi viihteeksi voi kutsua.

Kirja kertoo norjalaista kylää 70-luvun lopulla piinanneesta tuhopolttojen aallosta. Kirjailija itse on vasta syntynyt tuolloin: häntä viedään vaunuissa kävelylle ja kastetaan. Tuhopolttaja, kiltti poika, isänsä ja äitinsä silmäterä, on jo nuori mies. Lukijalle jää vähän epäselväksi miksi tuhopolttojen sarja on kertojalle niin tärkeä.... ehkä kyse on tuhopolttajan vanhemmista, kirjailijan isäsuhteesta.... en oikein tiedä vieläkään.

Takakannen mukaan kyse on kahden pojan kasvutarinoiden rinnastamisesta, mutta jotenkin en saanut sellaista tunnetta tekstistä. Siinä missä kertojan elämän muutosvoimat tulevat kirkkaasti läpi näiltä sivuilta, tuhopolttajan ahdistuksen alkujuuria joutuu lukija arvuuttelemaan. Kumpikin kapinoi, kumpikin poikkeaa polulta; ehkä se yhteys on siinä.

Lisäksi kyse voisi olla katoavaisuudesta. Kaikki voi palaa tuhkaksi: nuoren miehen tulevaisuus tai vanhan pariskunnan menneisyys.

Pienen kyläyhteisön hermostuneisuus, vanhemman pelko, ihmiskuvaus yleensä - siinä tämän kirjan valtit, jos minulta kysytään. Etenkin äidin ja pojan suhteessa on Dagin kohdalla tehoa, ja pojan ja isän suhteessa kertoja-Gauten kohdalla.

Alma kuuli pojan vetävän syvään henkeä. Hän nielaisi ja tunsi äkkiä sydämensä jyskyttävän rajusti. Hän kohotti katseensa poikaan, ja nyt tällä oli taas sama jäykkä ilme jonka hän oli ensimmäisen kerran nähnyt ullakkohuoneessa. Ja samassa hetkessä hän valahti kylmäksi kauhusta. 

- Dag, hän kuiskasi. 

- Äiti, poika sanoi hiljaa, samealla äänellä. (s. 85)

Oli myös kiinnostavaa sukeltaa norjalaiseen kylään 70-luvulla. Kun kertoja tekee tutkimusmatkaansa menneeseen, eläydyn hänen löytämisen tunnelmaansa. Lapsuuteen ja nuoruuteen vuosien jälkeen palaamisen ajatus pelottaa ja kiehtoo. Onko siellä takana loistava tulevaisuus? Eikö kaikilla ole?

Hmm, näemmä Etten palaisi herätti enemmän ajatuksia kuin huomasinkaan. Loppujen lopuksi minulle jäi siitä huolimatta, taas kerran, anteeksi anteeksi, se samaa vähän hukassa oleva fiilis kuin usein tuntuu jäävän ns. yleisfiktion kanssa. Etten palaisi tuhkaksi oli tekstinä minusta erittäin hyvin rakennettu ja alkuun päästyäni se veti kuin valjakko. Taidokas, sulava ja sujuva, silti sopivasti välillä rosoinen.

Mutta maa ei vaan järkkynyt. Hyvä lukukokemus, ei enempää eikä vähempää. Vika saattaa olla vastaanottopäässä.

Gaute Heivoll (2012). Etten palaisi tuhkaksi. WSOY. Suomentanut Päivi Kivelä. ISBN 978-951-0-37950-9.

Arvioita:
Satu Taskinen Kiiltomadossa
Hannu Poutiainen Savon Sanomissa
Kaisa Kirjavinkeissä
Rachelle Rakkaudesta kirjoihin -blogissa

Pohjan akka

Kuva/kansi: Avain/Satu Ketola

Aion ihan kohta ottaa pientä taukoa tuoreista kotimaisista, mutta enpäs malta olla bloggaamatta ensin tästä Pohjan akasta, jonka juuri sain loppuun. Harmi, että joudun sen palauttamaan kirjastoon, sillä juttua olisi tehnyt mieli pureskella vähän pidempään.

Tästä kirjasta on silti mukava kirjoittaa, sillä kävin siihen käsiksi pienin epäilyksin. Vilénin ensimmäistä en lukenut, mutta blogijutuista ymmärsin, että se oli vaikea siinä missä vaikuttavakin. Kun en tykkää haasteista eikä teema kiinnostanut, jätin suosiolla väliin. Kalevala-aihetta en kumminkaan voinut vastustaa, joten pitihän tämä lainata. Hyvä että lainasin; Akka oli positiivinen yllätys kahdellakin tavalla. Kirja oli itsessään vaikuttava ja opin myös sen kautta jotain uutta itsestäni lukijana: tällaisestakin näemmä voin tosissani tykätä kun palat osuvat tarpeeksi hyvin kohdalleen.

"Tällainen" viittaa rakenteellisesti vaikeaan, melko juonettomaan ja vähän suoria samaistumisen kohteita tarjoavaan kirjaan, joka tapahtuu yhtä aikaa useissa tahoissa ja suunnissa, ilman että siirtymiä on merkitty selkein kyltein ja opastein. Olen aina ollut taipuvainen tykkäämään suht' simppeleistä rakenteista ja helposti navigoitavista tarinoista. Tiedättehän. Käänny tästä takaumaan. Jatka suoraan eteenpäin. Luvun loppuun kolme sivua. Valmistaudu kääntymään vasemmalle. Siirtymä nykyhetkeen tulossa.

Vilén ei pahemmin selittele, joten hyvin todennäköisesti tällainen saattaen vaihdettava viihdelukija on missannut tässä kirjassa käännöksen pari, enkä ole ihan varma mitä loppujen lopuksi tapahtui ja mitä ei, mutta kumma kyllä se ei vaivaa minua ollenkaan. Kokonaisuus oli henkeäsalpaavaa luettavaa. Pohjan akka sai puolen päätäni hyrräämään tuhannen mielleyhtymän kanssa samalla kun toinen puoli vain hyrisi tyytyväisyyttä upean kielen kanssa.

"Olisin tullut jo aiemmin, mutta Harri komensi jäämään", Ilkka sanoi. 

Harri on Ilkan pomo. 

"Tulet sitten toisen kerran." Suljin silmäni, jotta hän älyäisi lähteä. 

Ilmattaren maha kasvaa. Meri on pannut hänet paksuksi. Kova kohtu kivipinta kypsyy seitsemän vuotta. Seitsemän kertaa seitsemän odottaa Ilmatar, raskaana taakasta, josta syntyy maailman poika, ensimmäinen ihminen. Vaka vanha ja viisas, jo emonsa rinnoilla iäkäs. (s. 30)

Kalevalaisten elementtien upottaminen ei vain sisällöllisesti vaan myös kielellisesti tällaiseen hyvinkin moderniin kirjaan olisi niin helposti voinut tuottaa todella teennäistä mukataiteellista ryönää. Mutta ei. Akka liukuu saumattomasti säilästä piliin ja Kullervosta lapualaiseen pitsanpyörittäjään. Pantu paksuksi ja kova kohtu kivipinta mahtuvat samalle riville. Siinä rinnakkain niistä tuleekin taikatemppu, madonreikä, reitti lasin ja teräksen euromaasta sinne jonnekin... sinne missä taika laulaa tuulessa, supattaa synnyinsanoja suomalaisille. Ja kun sinne pääsee, huomaa ettei ole mennyt minnekään: tässä on siellä, silloin on nyt.

(Olen vanhastaan vähän heikkona Kalevalaan. Olin myyty viimeistään siinä vaiheessa kun päästiin Pohjan pitoihin... sieltä kun löytyvät ne ainoat pätkät, jotka joskus osasin ulkoa. Tietenkin yliopistossa opeteltiin ulkoa säkeet oluen synnystä. Ei tosin luennolla mutta kumminkin.)

Krhm. Joo. Juonesta pitäisi varmaan laittaa jotain siitäkin. Kirjassa Louhi, Pohjan emäntä, nyt jo vanhana ja kuoleman kynnyksellä, lahoaa hitaasti laitoshoidossa. Hänen luonaan juoksee vävypoika Ilkka. Tai ehkä kirjaa kirjoittava Pertti. Valkojakkuinen ja Manilan Maria pyyhkivät vanhan naisen pyllyä; mielessään hän muistaa Seppo Ilmarista, ajattelee hänen oravaistaan terhoa tukevan tammen. Sitä ja kaikkea muuta. Vanhan naisen sisällä ovat nuoremmat kuin maatuskassa. Kerran oli Louhikin kuudentoista. Söikö Louhi pienenä ketuleipiä? Söitkö sinä, lokki: sinä, sotka?

Kuten kuvasta näkyy, en osaa edes selostaa Akan juonta. Mutta kuten juuri tolkutin paatoksella Morren blogissa, olen tunnekuohulukija. Intiaaninimeni on Tanssii Kirjojen Kanssa. Pohjan akan juonen kanssa en äkkisiltään pysty parempaan. Heh, vähän sekava kuvaus on vain reilua tämän kirjan kohdalla, ainakin jos omasta lukukokemuksestani lähden purkamaan.

Eiköhän joku tarmokas kirjallisuuden opiskelija tästä seminaarityön vielä tee. Tai luultavammin gradun. Teemoja ja intertekstuaalisia viitteitä on näet enemmän kuin yhdellä kirjalla on mitään oikeutta sisältää. Katsotaanpas, minulle tuli tästä mieleen äkkipäätä:

narratiiviset rakenteet vs. valinnat; universaalit arkkityypit vs. yksilöt; matriarkaatti vs. patriarkaatti; nainen vs. mies (se on eri asia); luonnonusko vs. kristinusko; uskon mukauttaminen; syntymä, kuolema, kiertokulku; pysyvyys vs. muutos; väki eli voima vs. valta; äiti vs. lapsi; äiti vs. isä; The Unwritten; Freudin Totem and Taboo; Egalian tyttäret; Juoksuhaudantie; Niskavuori-kirjat; Työmiehen vaimo; Heliät hiekat; Kalavale; Sankarit; Ohrana; itse asiassa melkein jokainen kirja, jonka olen joskus lukenut.

Kaikki kirjat ammentavat perimmäisistä myyteistä, joten kirja perimmäisistä myyteistä on väkisinkin sukua vähän kaikelle. Ja mennyt on sukua tulevalle. Sitä itse luulen Vilénin tässä tehneen, todistelleen että vaikka kaikki on muuttunut, mikään ei ole muuttunut. Kataja on kataja, pihlaja pihlaja, yhä laulamme toisiamme suohon samoista syistä. Tämä on myös minusta selvästi feministinen kirja, mutta ei sellaisella naiskiintiömeiningillä vaan enemmän naiseutta omanlaisenaan voimakenttänä luotaava.

Ettei nyt menisi puhtaasti ylistelyyn, myönnän että löysin kirjasta ärsyttäviäkin piirteitä. Ensinnäkin, olen lievästi allerginen kirjailijaelämälle kirjoissa. Toivoisin ihan oikeasti vähemmän kirjoja kirjailijoista ja enemmän kirjoja opettajista ja siivoojista ja lastentarhantädeistä ja myyjistä ja rakennusinsinööreistä. Toiseksi, minusta kertojaääniä oli vaikea erottaa toisistaan, varsinkin sitten kun Louhen kalevalainen puheenparsi alkoi tarttua kirjailijaan. Luojan kiitos kursiivista edes. Kolmanneksi - ja tämä on persoonakysymys - aina vähän harmittaa kun kirjan jäljiltä on sellainen olo, ettei ole ymmärtänyt siitä kuin kolmasosan kaikesta mitä kirjailija kenties tarkoitti.

Mutta kaiken tämän annan iloisesti anteeksi ja huitaisen sivuun, niin hyvä elämys tämä oli. Ei onnellinen mutta jotenkin... voimaannuttava. Meni vähän päähän. Tekee mieli lähteä metsään, etsiä kalliolta kyynkoloa, haistella sammalta.

En tiedä kenelle tätä suosittelisin. Kalevalan ystäville ainakin, ja ehkä ylipäätään sellaisille lukijoille, jotka tykkäävät vähän maagisista, monikerroksisista jutuista. Sellaisille jotka heittäytyvät mielellään kirjan vietäväksi. Itse voin sanoa rehellisesti että olipas perkule hauska ilta! ja ihan selvin päin.

Pohjan akka on vahvaa tavaraa.

Seija Vilén (2012). Pohjan akka. Avain. ISBN 978-951-692-906-7.

Arvioita:
Kaisa Kurikka Turun Sanomissa
Ina Ruokolainen Keskisuomalaisessa
Mari A. kirjablogissaan
Marjis Kirjamielellä-blogissa
Peikkoneito Uppoa hetkeen -blogissa