torstai 28. helmikuuta 2013

Huima helmikuuni

Kaapin paikka
Helmikuu on ollut huima! Okei, lukurintamalla tuli ehkä kaikkien aikojen mahalasku, mutta muuten kuukausi on ollut täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Kävi nimittäin niin, että heti kuun alussa löysin Sen Oikean ja menin ihan sekaisin. Rakkautta! Melkein ensi silmäyksellä olin jo valmis sitoutumaan ja luopumaan vapaudestani...

Asunnon. Sen oikean asunnon.

Minä ja pankkini ostimme yhdessä herkullisen kolmen huoneen remonttikohteen.  Pankki ei tosin ole osallistunut ruumiilliseen työhön; purkutyöt ovat jääneet minulle. Olen tarttunut tilaisuuteen terminaattorin tarmolla.

Kyllä kuulkaa saa naisihminenkin pahaa jälkeä aikaan sorkkaraudan ja akkuporakoneen kanssa.

Lukupäiväkirjassa ei ole ollut paljon päivittämistä, kun lukija on sivujen kääntelyn asemesta repinyt seiniltä kaakeleita, tapetteja ja kaappeja. Olen tässä kuussa ehtinyt lukea vain kaksi kirjaa ja kaksi sarjakuvaa. Surkeaa. Onneksi rempan "vain ammattilaisille" -vaihe on alkamassa. Iltakiireet ehkä helpottavat. On jo kovasti ikävä kirjoja, täytyy myöntää.

Petri Tammisen Rikosromaanista tuli blogattuakin.

Bloggaamatta jäivät:

Sofi Oksanen (2003): Stalinin lehmät. Luin tämän nyt toiseen kertaan lukupiirin innoittamana. En tosin ehtinyt sitä aikataulussa lukea, mutta aloitettuani teki kuitenkin mieleni jatkaa loppuun asti. Kyllä Oksanen osaa kirjoittaa. Teksti on vahvaa ja selkeällä tavalla kaunista, ei ylenpalttisen koristeellista... ja totta kai rakenne ja rytmitys ovat kohdillaan. Joidenkin mielestä ajasta toiseen hyppiminen on häiritsevää - Lehmissä liikutaan 40- ja 50-luvuilla, 70-  ja 80-luvuilla ja päähenkilön nykyajassa - mutta minua se ei vaivaa. Päinvastoin, tarinalinjat ryydittävät sopivasti toisiaan.

Stalinin lehmät kuljettaa mukanaan, vaikka teemat ovat raskaita ja vähän masentavia. Bulimian / anoreksian kuvaus on tässä minusta himpun romantisoivaa. Toisaalta se on myös tehokasta. Pidin siitä, että päähenkilön arjen konstit ja ongelmat olivat esillä, se toi kontrastia runolliseen "Herraani" ja itseinhon dramatiikkaan. Jokin osa minusta pitää tuota Annan traumaa identiteetistään, noh, liioiteltuna, mutta Suomi-Viro -akseli kannattelee kirjaa.  Linneaa Lehmät ei vakuuttanut, Kaarina Hoo tykkäsi.

Nyt arvon, että pitäisikö seuraavaksi lukea Oksasen uusin, kun Lehmät on tuoreessa muistissa... vai tyytyisinkö johonkin kepoisempaan tiiliskiveen.

Willingham & co (2013): Fables 18: Cubs in Toyland. Saattoi olla synkin Fables ikinä, tämä... raastava ja armoton tarina, joka kertoo kahden Bigbyn ja Snow'n lapsen kohtalon. Narratiivisuuden vaatimukset ovat julmat, eikä taruolento pääse helpolla. Vaikka Fables ilman muuta on viihteellistä sarjakuvaa, mitään akuankkaa se ei todellakaan ole. Salla on kirjoittanut tästä osuvasti.

M. A. Jeskanen (2011). Santala.  Tämä Perkeleen jatko-osa on tyylillisesti samoilla linjoilla kuin Perkelekin. Tällä kertaa tarinassa on minusta selkeä punainen lanka: se kertoo Santalan, tietäjän, elämästä ja urasta. Rinnalla kuvataan noitia jahtaavan Laurentiuksen kipuilua, vaikka hän jää Santalan rinnalla vähän haaluiseksi hahmoksi. Fablesistakin tuttu Baba Yaga esiintyy vierailevana tähtenä!  Jos piti Perkeleestä, pitää luultavasti tästäkin. Tykkäsin. Jossain vaiheessa tekstauksen epäselvyys vähän ärsytti, mutta tummanpuhuvat kuvat toimivat hyvin. Morrekin piti, vaikkei yhtä paljon kuin episodimaisesta Perkeleestä.

Kuukauden hakusana:

Eniten olen naureskellut erilaisille Ilmari Kiannon Punaiseen viivaan liittyville hakusanoille; ei voi olla hihittämättä kun tietää mihin niillä päädytään. Ehkä harhaisin haku on silti tässä kuussa

jäniksen symboli kiinalaisilla kirjaimilla

Eipä ole tullut vastaan... tietääkseni.

Mahtavaa maaliskuuta kaikille!

tiistai 26. helmikuuta 2013

Petri Tamminen: Rikosromaani

Kuva/kansi: Otava/Piia Aho
Siitä on aikaa kun viimeksi luin Petri Tammista, joten en oikein tiedä onko Rikosromaani sävyltään kovin erilainen kuin muut hänen kirjansa. Vai luulenko vain että on. Muistelen, että Muita hyviä ominaisuuksia oli yhtä aikaa kirpakan mietteliäs ja hervottoman hauska, ja että muissakin Tammisen kirjoissa on ollut hyvä tunnelma. Kuin kuuntelisi hyvää keskustelua laiturilla, kesäyön usvan noustessa järveltä. Ilman hyttysiä.

Rikosromaani oli minulle vähän hankalampi pala. En oikein saanut tunnelmasta kiinni, ja päähenkilön tapa humpsahtaa mielialasta toiseen tuntui väkinäiseltä, ei kevyeltä tai väistämättömältä. Päähenkilönsä tavoin koko Rikosromaani tuntui ajoittain, noh, päättämättöltä. Olisinko absurdia komediaa vai angstista keski-ikäistä ihmissuhdefilosofiaa... ? Vai pitäisikö kumminkin kallistua kritisoimaan aikaa ja sen arvoja, tai tavoitella Gogolin Nenän lakonista kohtuuttomuutta?

Onneksi jossain siellä haparoinnin takana paistaa syvästi humanistinen halu rakastaa ja ymmärtää. Se pelastaa Rikosromaanin, joka muuten on minusta kerronnallisesti jotenkin rujo. Ei voi mitään, minulle Tamminen on ollut parhaimmillaan lyhytprosaistina.

Mutta pidin kovasti asetelmasta. Rikosromaanissa komisario Vehmas, elämästään eksynyt mies, selvittää tapausta, joka ei oikeastaan edes kuulunut poliisille vaan elämän vääjäämättömiin vastoinkäymisiin. Liikkeellä on näet elämänhalua lähimmäisistään kitkevä rikollinen, Hämeenlinnan häpäisijä Ångström, joka taikurin taidolla aiheuttaa ihmisille huolta, häpeää, näköalattomuutta ja masennusta. Tuhoutuneita tulevaisuuksia ja yleistä toivottomuutta on siis mahdollista poliisivoimin torjua, pitää vain saada tuo kurjuuden kylväjä kiinni.

Komisario Vehmas ja hänen nuori kumppaninsa Immonen jahtaavat tarmolla Ångströmiä, joskin matkalla tuntuu, että enemmän löytyy komisarion oman elämän pöydältä pudonneita murusia kuin johtolankoja. Mikään jännityskertomus ei Rikosromaani ole, mutta se ei haittaa; parinkymmenen sivun jälkeen tietää jo, että dekkarikäänteitä on turha odottaa. Sen sijaan löytyy pieniä keinoja ajatella positiivisemmin. Voi esimerkiksi mennä ahdistuksensa kanssa nurkkaan ja sanoa itselleen se on ihan okei.*
[--] Lähipoliiseja Vehmas oli pyytänyt puhumaan kouluissa muustakin kuin huumeiden ja liikenteen vaaroista, nimittäin elämän turvallisuudesta ja poliisin ammattin tylsyydestä. Nuorille olisi pitänyt kertoa, että ihmiset olivat kunnon väkeä ja että poliisin työssä tämän kunnollisuuden näki aivan erityisen hyvin. Hulttioita saati sitten varsinaisia rikollisia ei meinannut löytyä vaikka partiot yötä päivää suhasivat pitkin kaupunkia. Televisioporukoiden kanssa ilmiö oli aiheuttanut suoranaisia ongelmia, partiot joutuivat roikottamaan tympääntyneitä dokumenttiryhmiä autossaan viikkokausia ennen kuin hampurilaisbaarin edustalta saatiin yksi kunnon rähinä purkkiin. (s. 18)

Mietin tässä, että kehtaisinko tätä kirjaa suositella ja kenelle. En ole oikein varma. Hetkittäin epäilin itse, että oma kirjallisuuden harrastuneisuuteni ei täysin riitä Rikosromaania tulkitsemaan tai oikein oivaltamaan. Jouduin hokemaan pari kertaa se on ihan okei ennen kuin ryhdyin siitä edes kirjoittamaan. Toisaalta, miksikäs ei! Jos tyyli ei miellytä, ei alle kahteensataan sivuun kovin suurta siivua elämästä mene, eikä hiljaisesti positiivisia kirjoja varmaan tule kenenkään liikaa luettua.

Joo.

Lukekaa ihmeessä Rikosromaani. Se kyseenalaistaa meidän yleisen nurjuutemme, vaikka tekeekin sen vähän kummallisesti, ja saattaa aiheuttaa ajoittaista mielen keventymistä. Ja jos ette ihan kaikkea kirjassa tunne ymmärtävänne, se on ihan okei.

Petri Tamminen (2012). Rikosromaani. Otava. 978-951-1-26464-4.

Ville Hänninen Aamulehdessä siteeraa paljon
Marissa Mehr Turun Ylioppilaslehdessä pitää viisaana pienenä kirjana
Eija Komu Keskisuomalaisessa löytää kafkalaisia sävyjä

*Testasin. Toimii ajoittain.

maanantai 4. helmikuuta 2013

J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa


Lukupiirimme valitsi tammikuun kirjaksi J. D. Salingerin klassikon Sieppari ruispellossa, joka minun on pitänyt lukea jo vaikka kuinka pitkään. Mm. Neiti A on painavin sanankääntein kehottanut tutustumaan opukseen, viimeksi joulunpyhinä.

Taivas tietää koska olisin saanut aikaiseksi ilman lukupiiriä; monen muun innostuksesta huolimatta ennakkoasenteeni oli lähinnä nuiva. Tiesin karkeasti ottaen mistä kirjassa on kysymys, koska a) lukiossa panivat lukemaan siitä katkelman, b) se on intertekstuaalisesti syöpynyt kirjalliseen kulttuuriin eli sen tuntee vaikkei olisikaan lukenut ja c) kirjasta on ilmestynyt kiitettävästi kiinnostavia blogijuttuja. Mieleen tulevat erityisesti Amman eläväinen tyyli-iloittelu, Liisan flashmobattu juttu ja Sallan käännösvertailu.

Periaatteessa olisi siis pitänyt tarttua tähän innostuksella, mutta minussa taitaa piillä pieni epäjohdonmukainen vastarannankiiski. Epäilen aina automaattisesti jumalattoman suosittuja kirjoja ja etenkin klassikoita, vaikka monet minulle rakkaimmista kirjoista, tämä etunenässä, ovat niitä...

Joka tapauksessa Siepparin aihe, nuoren miehen juoneton vaeltelu, on itsessään epäilyttävä. Noin yleisesti ottaen tykkään toiminnallisemmista romaaneista. Etuoikeutettujen nuorten miesten murheet harvoin liikuttavat minua. Sisäoppilaitoksesta ulos heitetty kaitakasvoinen lusmupoju viettää muutaman päämäärättömän sähläpäivän New Yorkissa? Voiko siitä oikeasti tykätä?

Voi. Niin vain kävi, että Holden Caulfieldin monologista tuli tammikuuni  kohokohta. Sen psykologinen osuvuus vietteli vastentahtoisenkin. Ensinnäkin Holdenin havainnot häntä ympäröivistä ihmisistä ovat äärimmäisen tarkkanäköisiä, väliin julmiakin. Toiseksi, se miten Holden itse on tunteidensa vietävissä, oli loistavasti kuvattu. Juuri noinhan me ihmiset elämme, etenkin nuorina: tunteiden vuoristoradalla. Yhdessä hetkessä ilo kuplii ja innostus valtaa, toisessa kaikki on turhaa ja pielessä. Jotenkin Holdenin tunteiden virtaava, pyörteilevä tila toimi minulle älyttömän hyvin; harvoin löytyy kirjasta niin selkeänä henkilön tunnetilan dynamiikka, se miten ajatukset vaikuttavat tunteisiin ja tunteet ajatuksiin.

Syntyy vaikutelma autenttisesta ihmisestä, vaikka asetelma sinänsä on (minun todellisuudestani katsottuna) keinotekoinen ja vieras. Kuitenkin tunnistan jotain Holdenin kokemuksesta. Hän on New Yorkissa ajelehtiessaan poikkeuksellisen irrallisessa tilassa, kuin laiva ilman määräsatamaa tai edes ankkuria. Mikään ei kiinnitä häntä niin sanotun normaalin elämän rytmeihin tai suuntiin; tarjolla olevat polut ovat isän ja ympäristön ulkoapäin tarjoamia, eivätkä herätä Holdenin kiinnostusta.

Pidin myös kovasti siitä miten Salinger tuo esiin Holdenin ja hänen sisarensa välisen tunnesiteen. Jäin oikein miettimään kumpi on tärkeämpää: se että Holden rakastaa Phoebea vai se että Phoepe rakastaa Holdenia? Vai pitäisikö loppu nähdä kannanottona aikuistumiseen, vastuunottamiseen?

Ei siitä enempää: en todellakaan tahdo spoilata kirjaa keneltäkään. Lukekaa ihmeessä jos ei ole jo tuttu!

Eipä silti, ei tämä kaikkien mieleen ole. Lukupiirimme ei ollut mitenkään yksimielisesti fanikerhoa kokoamassa. Moni oli vaikuttunut, mutta osalle ajankuva ja päähenkilön persoona olivat vastenmielisiä, joku vierasti nuorta miestä kertojana, joitain ärsytti kieli.

Niin - kielestä ja käännöksistä. Kuten kuvasta näkyy, minulla oli molemmat käsillä. Olen saanut aikoinaan Schroderuksen käännöksen bloggaajakamulta, ja lukupiiristä otin Saarikosken version, ajatellen että ehkä ehtisin lukea molemmat. (Hah!) Aloitin Saarikoskella mutta hyydähdin melkein heti. Jo parinkymmenen sivun jälkeen kävi ilmeiseksi, että en tule pitämään kirjasta... sillä sen lukeminen vanhahtavalla slangilla tuntui rasittavan työläältä. Vaikka olen itsekin fiilispilkuttaja ja potkiskelen iloisesti ilmaisun tiellä lojuvia kielioppisääntöjä sivuun aina tarvittaessa, en tahdo millään jaksaa kirjalliseen muotoon puettua puhekieltä. Tykkään yhteensopivista taivutuksista ja jotkut parhaista ystävistäni ovat possessiivisuffikseja. Niin se vain on.

Voipi olla, että joudun vielä lukemaan sen alkukielisenkin... Lukukokemuksena tämä oli omiaan kiinnittämään huomiota kääntäjän tekemään työhön.*

Kas tässä ote Schoderuksen käännöksestä:
[--] Siinä ei koskaan tiedä, haluaako ne tosiaan että lopetat vai onko ne vain helvetin peloissaan vai käskeekö ne lopettamaan vain siksi, että jos se tapahtuukin, syy on sinun eikä niiden. Minä kuitenkin aina lopetan. Ongelma on siinä, että alan sääliä niitä. Useimmat tytöt on niin tyhmiäkin. Kun niiden kanssa suutelee vähän aikaa, sen ihan näkee, kun niiden järki haihtuu. Kun tyttö käy tosi intohimoiseksi, sillä ei ole tippaakaan järkeä päässään. En tiedä. Ne käskee lopettamaan, eli minä lopetan. Minua kaduttaa aina kun olen saattanut ne kotiin, mutta niin siinä kumminkin aina käy. (s. 128)
Vertailun vuoksi Saarikosken versiota:
[--] Kun niitä on lääppinny vähän aikaa niin ne menee ihan sekasin. Otetaan joku tyttö, kun sitä on ruvennu tosissaan himottamaan niin se on sit ihan dorka. Mä en tiedä. Ne sanoo että lopeta ja mä lopetan. Mä aina toivon etten mä olisi lopettannu, kun mä tuun himaan, mutta aina mä vaan lopetan. (s. 92)
Ymmärrän miksi joku pitää tuota jälkimmäistä maukkaampana ja autenttisempana, mutta minulle lukeminen oli kuin kutisevassa villapaidassa hikoilua. Joten dumppasin Saarikosken ja siirryin Schroderukseen. Kyllä kannatti. Uusi käännös tekee minusta kirjasta helpommin lähestyttävän. Itse uskon, että Siepparin nostaa klassikoksi sen psykologinen ajattomuus eikä niinkään sen aikalaissuosio rajoja rikkovana romaanina (tai rajoja rikkovana käännöksenä). Jos konventioiden romuttaminen olisi Siepparin suurin ansio, sen voisi jo unohtaa 2000-luvulla; nämä näkökulmat ja tämä kielenkäyttö on nyt jo nähty. Ja nähty. Ja...

Minusta uusi käännös antaa huomion keskittyä sinne minne se kuuluu. Se raaputtaa Siepparista parasta ennen -päiväyksen. Ei tarvitse käyttää energiaa kielen ihmettelyyn. Voi keskittyä ihastelemaan  laumastaan eksyneen nuoren nisäkkään älyllistä ja emotionaalista luurankoa. Se on enemmän kuin tarpeeksi tekemään Siepparista hienon kirjan. Hervottoman kirjan.

J. D. Salinger (2004, alkuperäinen 1951). Sieppari ruispellossa. Suomentanut Arto Schroderus. Tammi. 951-31-2744-3.

Arvioita:
Sanna Luettua -blogissa ei innostunut
Ida 100 kirjaa -blogissa epäilee Holdenia häiriöiseksi
Olivian Kuukauden klassikkona maistui yhä
Ibdrahim Luen, mutta en kirjoita -blogista ei löytänytkään baseballia

*Käännöskirjallisuuden parhaimmistoa kartoittava Blogistanian Globalia -kisa muuten ratkesi tänään - onnea voittajalle! Tulokset löytyvät Karoliinan blogista. Käyhän kurkkaamassa, ja ota lukuvinkeistä vaarin.

perjantai 1. helmikuuta 2013

Blogistanian Globalia 2012

Viime vuonna olen lukenut aika vähän tuoreita käännösromaaneja, joten ei ollut helppo päättää mitä äänestää ja millä perusteella. Parhaan tiesin heti - mutta pitäisikö löytyä yksi tai kaksi muuta? Ja millä ihmeen perusteella valitsisin?

Pähkäilin ja järkeilin asian kanssa viime tippaan, mutta lopulta keskeinen valintakriteeri tupsahti mieleeni juoksulenkillä. Valitsenkin puhtaasti fiilispohjalta. (Duh!)

Globalia-ääneni menevät seuraaville:

3. sija (1p)
Andrzej Sapkowski: Haltiain verta - Noituri 3
Vaikka Haltiain verta kuuluu sarjaan, uskon sen toimivan myös itsenäisenä romaanina. Purevaa kamaa Sapkowskilta, paikoin kirjaimellisesti. Käännös on upea.

2. sija (2p)
Hilary Mantel: Syytettyjen sali (Bring up the Bodies)
Modernia proosaa menneestä. Älykäs, kiehtova, hieno romaani. Vaikka tulin lukeneeksi tämän englanniksi, kehtaan silti äänestää juuri tätä. On vaan niin hyvä!

1. sija (3p)
Graig Thompson: Habibi
Syvä, hyvä, tosi tarina. Monta lukukertaa kestävä sarjakuvaromaani, joka kutoo yhteen monta teemaa unohtumattomalla tavalla. Mustan ja valkoisen maagista realismia.

Kisaa emännöi Kirjavan kammarin Karoliina. Tulokset julkaistaan hänen blogissaan 4. helmikuuta. Ei muuta kuin jännäämään voittajaa!