Valikoima runoja: Eila Kivikk'aho

Aurinkolasit kuvausrekvisiittaa...

Tämä piskuinen kirja, Eila Kivikk'ahon Valikoima runoja, on peräisin äidiltäni: olen perinyt hänen leukansa ja noin metrin runoja, joita en ole hennonut antaa pois. Välillä käy mielessä, että runokirjat ansaitsisivat enemmän ja parempaa huomiota kuin täällä saavat. Toisen blogivuoden yhdeksi johtolangaksi otinkin runouden; katsotaan josko viisastun tai luovutan.

Ei uskoisi, että luin näin pientä kirjaa lähes kuukauden. Syynä voi olla uusi tekniikkani. Koitin nimittäin Kivikk'ahon kanssa lukea runoja illalla sängyssä ennen nukahtamista. Ajattelin että ehkä siinä hämärän rajamailla olisi se sopivan hiljainen, levollinen paikka runoille. (Heh, proosaa en osaakaan nukkumaan mennessäni lukea; jos tarina on edes kohtalainen, en malta lopettaa ollenkaan.) Rauhallisten unien suhteen systeemi toimikin oikein hyvin. Kolmesta kuuteen runoa on sopiva annos. Illan viimeiseksi ajatukseksi sopii hienosti vaikkapa tämä:

[--] 

Suloista joskus näin olla sokea,
hämärän hiusten hyväily kokea,
kuunnella yöllistä, hiljaista jokea,
tuntea turvallisemmin kuin näkevä :
maa on varma  ja väkevä.
(ote, Ylistyslaulu yksinäisyydelle, s. 43)

Iltaisin tuli siis luettua tämä kokoelma... mutta en ole varma toimisiko systeemi minkä vain runouden kanssa. Södergranissa - ja miksei Meriluodon Lasimaalauksessakin - on nimittäin minusta enemmän energiaa ja tulta kuin näissä Kivikk'ahon runoissa. Nyt en osaa ollenkaan sanoa, onko temperamenttiero teksteissä vai lukijan asennossa. Myös bloggaamisen kannalta petikokeiluni oli onneton. Makuuasennon sivuvaikutus näyttäisi olevan muistiinpanopuutos tai peräti -kato. Harmillista. Saan oikein koota itseni, että löydän jotain järkevää tai edes järjetöntä sanottavaa.

Toisaalta, jonkinasteinen hämminki on paikallaankin. Koska tämä tosiaan on valikoima eikä kokoelma, runojen teemoissa ja tyyleissä vaihtelua, verrattuna Södergranin Koottuihin etenkin tyylillistä vaihtelua on oikeastaan selvästi enemmän. Osa näistä Kivikk'ahon runoista on hyvin lyhyitä ja lähes toteavia,  osa liukuu seitsemäänkin säkeistöön. Välillä mennään jämptillä riimillä, välillä astellaan aavistuksen vapaammin. Lemppareikseni nousivat Nyrpeä päivä  (kokoelmasta Sinikallio, 1942), Muisto (Niiltyltä pois, 1951) ja Et tiedä (Venelaulu, 1952). Tuo viimeinen voisi olla vaikka teemani näille runojutuille:

Et tiedä, mitä runo on,
ja katso kuitenkin
se kietoo sinun kätesi
kuin murhe muratin.
Se lailla unen uupuneen
puoleesi painaa pään,
ja sinä saat sen hyväillen
vain hiljaa itkemään.
(s. 75)

Luulen, että Kivikk'aho tarkoitti tuon kirjoittajan näkökulmasta, mutta taitaa sopia joihinkin lukijoihinkin.

Valittelin kesäkuun blogikoosteessa, että sanat pakenevat kun yritän kirjoittaa runoista, ja hdcanis lohdutti, että joskus riittää, kun saa vähän mietteiden alkua esiin. Toivotaan niin. Edellisiltä bloggaa-nyt-vihdoin-jo-siitä-Kivikk'ahosta -yrityksiltäni on näet jäänyt tusinan delotoinnin viimeisenä eloonjääneenä seuraava hyödyllinen rivi:

Rakkaus, aikuisuus vs. lapsuus, kaiho ja kaipuu (Karjala), opettavaisuus

Jos tuota nyt yritän alkuun purkaa. Rakkaudesta Kivikk'aho kirjoittaa minusta kiinnostavan etäisesti. Jos näissä runoissa on intohimoa, se on aika kätkettyä. Rakkaus näyttäytyy enemmän seepiansävyisenä ja sielukkaana kuin kupeiden kuumana poltteena. Kävi mielessäni häijy ajatus, että näin rakastetaan kirjeystävää. Käsi koskee välillä olkaa, mutta runon kertoja vain ajattelee kättä ja väistää kosketusta. Eikä ääneen ano. Mutta otetaanpa palanen:

[--]
Tempaa mukaasi minut,
niin minä tempaan sinut,
sillä vasta myrskyn jälkeen hiljaisuus on
hiljainen.
(ote, Tahdon, s. 78*)

Miksi hiljainen hiljaisuus on hienompaa kuin myrsky? Äh, en ymmärrä. Mutta mitä hittoja, olkoon, päätin jo kertaalleen, etten aio yrittää "ymmärtää" runoja vaan mieluummin vain maistelen ja haistelen niiden tuottamia tuntemuksia. Minusta Kivikk'ahon kuvaama rakkaus on laiha ja kalvakas otus.

Aikuisuuteen/lapsuuteen kiinnitin huomiota siksi, että eri runoista sai erilaisia näkökulmia ikäkausiin. Vauvan aistirikas viattomuus ja avoimuus runossa Lapsen käsi on lutuisen suloista:

Käsi hento. Sormet aivan pienet.
Miten somana se haparoi.
Käsi pieni, sirkkalehti lienet,
joka saada vain, ei ottaa voi, 

joka tavoittaa vain valonsäteen,
lämmön laineen, vienon hellyyden.
[--] (ote, s. 25)

Toisaalla lyhyessä runossa Laskua todetaan, että

[v]asta myöhemmin
köyhtyy elo, polkeutuu
rientäessä vuosien.
(ote, s. 54)

ja vielä toisaalla, että kaikki meissä on eilisestä (Hyttysen pisto, s. 62). Ja jossain runossa (missä niistä, se jää nyt arvoitukseksi, koska en selailemalla löydä oikeaa kohtaa) taas katsottiin nuoruutta ikään kuin säälitellen sen haavoittuvuutta.

Ei näistä nyt oikein perusteluiksi ole, mutta sellainen mielikuva jäi, että aikuistumiseen ja ns. kypsymiseen liittyviä kysymyksiä on punnittu enemmän kuin olisin odottanut.

Karjalan kaipuusta - huomasin jälkeenpäin netistä, että Kivikk'aho on oikein tunnettu Karjalaa haikeudella muistelevista säkeistä. Mutta ei se mitään. Tollompikin runontavaaja olisi sen huomannut tästä:

[--]
Vaivu uneen, niin et muista
saman tuoksun huokuvan
tuhansista tuomipuista
rantamilla Laatokan, 

etkä muista kuvastuvan
vielä kuulaampana kuun
hopeaisen pelikuvan
kotilahteen kaivattuun.
(ote, Nocturno, s. 22)

Heh, Laatokka oli siis se johtolankani. Eipä silti, melkein yhtä selvästi kohtalon karkea kouraisu tuntuu runossa Kansanlaulun tapaan. Tulkitsin tässä muisteltavan nuoruutta Karjalassa... ja kai tuossa jokin psalmiviitekin piileksii, sillä eikös ihminen ole kuin ruoho?

[--]
Kova viikate päivät ne niitti
ja heinät vei,
ja se onneaan kiitti,
ken itsekin murtunut ei,
timotei,
sinä keinuva heinä.
(ote, s. 72)

Opettavaisuus on vielä kärsineestä juttuluonnoksestani jäljellä. Sanottakoon suoraan, en oikein onnistunut lämpenemään näille runoille. Kivikk'ahon teksteissä on kauneutta ja kurinalaisuutta. Ne ovat trimmattuja ja hyvin, hyvin taidokkaita. Monet sanakuvat ovat, oikein tuoretta ilmausta käyttääkseni, ihania. Kosteahuulinen usva, kärhen-arat tunteet... Runon rytmi ja poljento, kaikki on moitteetonta.

Silti minulle jäi enimmäkseen ulkopuolinen olo, tai suorastaan sellainen istun-pulpetissa-ja-opettaja-puhuu -olo. Moni runo tuntui päättyvän opettavaisesti kuin perinteiset sadut. Viimeisessä säkeessä tulee ylläri, josta sitten voi ottaa opikseen tai saada oivalluksen. Tai sitten runo on suoraan opetus. En malta olla ottamatta taas yhtä lainausta... Lordi Peter Wimsey'ä mukaellen, ahkerasti siteeraamalla voi kätkeä ajattelunsa puutteita.**

Pelkkää kauneuttako kulutat?
Aarteeseenko kaivat asuntosi
niinkuin ruoste
ja syöt sen rikki?
(Välihuuto, s. 55)

Sitaattikirmailuni lähenee loppuaan. Lohduksi niille, joiden mielestä olen törkeästi pahoinpidellyt ja väärinkäsitellyt yhtä suurista suomalaisista lyyrikoista, vielä tämä:

Hyvä Jumala, miten he erehtyvät!
Ketkä erehtyvät? Ketkä eivät!
Joka opissa harha kalskahtaa.
Kiven kätkevät kaikki leivät.
Kiven suuren vain helpommin esille saa,
ja niellä voi pienemmät.
(Arvostelu, s. 13)

Kaikkiaan tämä oli, noh, opettavainen kokemus, sekä Valikoiman lukeminen että tämän jutun kirjoittaminen väkisin runnomalla. Huomasin viimeistään Kivikk'ahon myötä, että perinteinen, mitallinen ja kurinalainen runo tavoittaa minut keskimäärin huonosti. Ehkä kannattaa siis suosiolla siirtyä vähän vapaampiin muotoihin ja lopettaa tämä riimienraasto ainakin toistaiseksi. Saarikoskeako sitten? Tai tuoreempaa Meriluotoa? Tai jotain ihan uutta. Pitää miettiä.

Huomaan myös, että näemmä saan tikusta asiaa kun vain pakotan itseni töihin... ja se kannattaa. Opin nyt, kun vihdoin ja viimein sain tämän tekstini tehtyä, että yritän selvästikin lukea runokirjoja kuin ne olisivat romaaneja tai vähintään novellikokoelmia. Edes lukemisen pätkiminen pienehköihin haukkapaloihin iltatuimaan ei ole vaikuttanut asiaan; etsin näemmä sitkeästi yleistä sanomaa tai tarinaa. Ensi kerralla kokeilen jotain muuta. Luen kokoelman ja päätän jo etukäteen, että kirjoitan vain yhdestä runosta. Jospa se vapauttaisi minut kokemaan runot toisin, tapaamaan ne yksi kerrallaan.

Korjaus: teen tuon sitten kun nyt kesken oleva runokokoelma on luettu. Nyt on nimittäin meneillään - ja kahdella kielellä - Spoon River antologia, jonka Salla haastoi minut lukemaan. Kas siinä runokokoelma: tavallaan tarina ja taatusti kokonaisuus.

Eila Kivikk'aho (1958). Valikoima runoja. WSOY. Suomalainen Parnasso -sarja.

*asettelut ovat miten sattuu - blogger-ongelma.
** "A facility for quotation covers the absence of original thought". Gaudy night, Dorothy L. Sayers.

Lasimaalaus

Luin huhtikuun aikana Aila Meriluodon runokokoelman Lasimaalaus. Oma kappaleeni on kolmatta painosta vuodelta 1947. Se on päätynyt minulle äitivainajan perintönä ja mahdollisesti hänen hyllyynsä lahjana omalta äidiltä; meillä ei juurikaan käyty divareissa, kun olin pieni, eikä äitini sentään niin vanha ollut... Isoäiti oli harrastajanäyttelijä, osasi kyllä lausua. Vai olisiko tämä voinut kuulua isomummolleni? Iän puolesta kyllä.

Huoh, epäilen, ettei Lasimaalaus enää Neidille siirry. He kiipeävät kallioitaan kovin ketterin jaloin ja valitsevat kantamuksensa taiten, tuskin raahaavat tällaista sukupolvien laahusta perässään. Onnellista ja surullista yhtä aikaa, se että saa maalata oman taustansa haaleiden ääriviivojen sisään.

Nämä ajatukset kirvoitti osittain Lasimaalauksen takalehdiltä löytynyt haikea todistus runokirjan epävarmasta elämästä lapsiperheessä. Salaperäinen lyijykynäpiirros - auto? juna? jotain pyörillä kulkevaa kuitenkin? - on luultavasti veljeni käsialaa. Tai sitten ei. Ehkä pieni Booksy on siinä hahmotellut ambulanssia tai jotain muuta mukavan dramaattista. Tajusin sen taas: ei ole ketään, jolta tuollaista voisi edes teoriassa kysyä. Ei onnellista ensinkään.

Lasimaalauksen kierto sukumme naisten käsissä taisi lopahtaa minuun ihan kirjallisistakin syistä. On vaikea uskoa Meriluodon esikoiskokoelman lumoavan näitä 2000-luvulla kasvaneita nuoria naisia. Toivottavasti olen väärässä. Vaikka jotkin runoista tuntuvat yhtä osuvilta ja tuoreilta, loppusointuisuus usein kahlitsee niissä virtaavaa voimaa. Vuosikymmenten tomu lepää näiden runojen päällä paljon raskaampana kuin Edith Södergranin säkeiden...

Ilmeikkyyttä kyllä on, kurinalaisesta mitasta huolimatta. Mutta aika moni näistä runoista ei silti tavoittanut. Estetiikalle on tapahtunut tässä välissä jotain. Tai, krhm, en vaan osaa lukea näitä oikein. Eipä silti, runosta voin mielestäni reilusti sanoa, että jos se jokin ei tavoita pelkästään lukemalla, ilman mitään ekstraselityksiä, sitten se ei vain tavoita.

Muutamasta runosta pidin kyllä kovastikin. Kokoelma on jaettu seitsemään osaan, ja niistä ensimmäinen, Soittaja pimeässä, tehosi minuun parhaiten. Sieltä löytyy myös lempparini, runo, jota sittemmin huomasin Wikipediassa kehuttavan erityisen kuuluisaksi, Kivinen jumala. Yhdistin runon selkeästi mielessäni sotaan, ja sain siitä jotain irti sekä järjellä että tunteella. Mikä parasta, tämä on sellainen runo, joka tekisi mieli lukea ääneen. Suuressa tilassa eikä edes mitenkään hiljaisella äänellä. Loppusointu ei tunnu ilmaisun kahleelta vaan antaa sille lisäpotkua.

Jumala, taon ja taon ja taon,
pyytäen, herjaten, rukoillen taon!
Avaa porttisi, avaa, avaa!
Avaa silmäsi, Liikkumaton!
Nää: tuhat äitiä rakastavaa
huutaen lastensa suojaksi heittyy
sortuissa seinäin ja vaipuissa katon.
(1. säkeistö, s. 15)

Kivinen jumala oli hieno, samaten Rauniourut ja Kakskymmentä suvea, joka tuli mieleeni kun luin Kirjainten virrassa -blogin kommenteissa Liisan huomautuksen, että runossa lukija usein olettaa kirjailijan kertojaksi; juuri tämän runon kohdalla ensin tein niin ja sitten muutin mieleni. Piti aloittaa alusta.

Runo Tyhjät kädet oli sekin hieno, suorastaan raivokas.

Kokoelman viimeistä, nimirunosta, pidin myös. Siinä oli sellainen hieno fantasiakertomuksen sävy kauniilla rytmillä... mutta viimeinen rivi jotenkin tökkäsi ja sotki koko jutun mitä minuun tulee.

Niin viimein auringolle sanon: paista!
Ja leimahtaen herää värit valmiit,
niin että alla joka muodon selvän
näät tuhat merkitystä suunnatonta
ja hetken huiman edessäsi aukee
maailma niinkuin alku-unessas!
(viimeinen säkeistö, s. 114)

Tätä tarkoitan vuosikymmenten tomulla: jonkinlaista naamioivaa patinoitumista. Missä "alku-unessani"? Silloin kun olin kohdussa vai? Mielikuva sekoitti tunnelman täysin, tuli äkillinen siirtymä synnytyssaliin kun olisi pitänyt (minusta) olla ihan muissa sfääreissä. Vai tarkoitetaanko tällä jotain nuoruuden hetkeä, ensimmäisiä tahrattomia unelmia, jotka vielä paistavat kirkkaissa väreissä? Onko ilmauksella ollut 40-luvulla jokin erityinen merkitys? Joko minussa ei ole alku-unia tai sitten tässä ajassa ei ole.

***

Eli siis. Löysin näistä kansista monta hyvää runoa, mutta useimmissa oli minusta sellaista, noh... tylsyyttä. Tai ei tylsyyttä varsinaisesti, mutta sievyyttä tai sievää älykkyyttä. Kuin tärkättyä pitsiä. Ihan jees paikallaan, mutta ei minun kaulukseeni kiitos. Vaikutelma varmaan johtuu riimittelystä.

Otetaan esimerkiksi loppusäkeistö runosta Jälkeenpäin. Tämä oli kokoelman helpommasta päästä, mutta ei aiheuttanut värinää.

Ei mikään kuollut,
et sinä, en minä,
ei tuokio rakkauden.
Erään polun vain kuljin,
minä kuljin ja sinä...
Jäi hymyily surullinen.
(viimeinen säkeistö, s. 46)

Liian söpöä.

Lasimaalauksen jäljiltä tuli fiilis, että haluaisin kyllä nähdä minkälaisia runoja Meriluoto on vanhempana kirjoittanut. Kaikkitietävän Wikipedian mukaan hänen myöhempi lyriikkansa on muodoltaan erilaista. Jos voima on sama ja ote vähän vapaampi, sieltä voisi löytyä meikäläisellekin sopivaa.

Hassua kyllä, nyt Lasimaalauksen jälkeen olen edistynyt paremmin Södergranin kanssa. Huomaan, että hänen hillitön ja riimitön lyriikkaansa on noin ylipäätään ehkä enemmän minun makuuni, vaikken puoliakaan hänen runoistaan "ymmärrä". Mutta juuri nyt en niin tuskaisesti yritäkään. Jos runolla on minulle jotain sanottavaa, se sanoo sen... ja jos ei ole, ei meidän molemminpuolista mykkäkoulua tarvitse pitää.

Eivät runot suutu vaikka lukisin niitä väärin.

Aila Meriluoto (1947, alkuperäinen 1946). Lasimaalaus. Runoja. 3. painos. WSOY.

Arvioita:
Anna Lukemisen kartastossa
anni M. Oota, mä luen tän eka loppuun -blogissa
Jonna Kirjakaapin avain -blogissa

Löytölapsi ja miksi silti pitäisi lukea Stoutin dekkareita

Tämän kirjan päätymisestä luettavaksi juuri nyt voi ehkä syyttää Venla Hiidensaloa, jonka Mediahuora suorastaan höyryää ahdistusta. Mediahuoraa lukiessa tuntuu kuin pitelisi sylissään kuristajakäärmettä, joka vähitellen hivuttautuu ylöspäin, kohti herkkää kaulaa. Tai kuin sivuilta nousisi tukahduttavia huuruja. Kirja pitää vähän väliä laittaa pois ja hengähtää hapekkaammassa seurassa.

Tai ehkä, epäsuorasti, voi Löytölapsen laittaa Kirsin piikkiin. Hän näet herätteli äskettäin keskustelua kirjojen omistamisesta ja sai minutkin miettimään taas kerran osto- ja omistuspolitiikkaani.

(En muuten suostu kutsumaan kirjojen ostamista kulutukseksi. Jotain rajaa. Joskus se on tuhlausta... mutta kulutusta se ei ole.)

Vaikka olen kirjahamsteri enkä painosten keräilijä, periaatteissani on SaPo-sarjan mentävä aukko. Siitä luiskahti ostoskassiin syksyn kirjamessuilla Rex Stoutin Löytölapsi, vaikka alkukielinen The Mother Hunt löytyy jo ennestään hyllystä. Äitivainaan dekkarikokoelma asuu nimittäin nyt meillä ja tilaisuuden tullen täydennän sitä. Aito bibliofiili ei ehkä olisi vähän huonokuntoisesta löytölapsesta huolinut, mutta kaltaiselleni pseudokeräilijälle se kelpaa mainiosti. Siedettävällä hinnalla on vaikea löytää niitä vanhoja SaPoja, joista ei ole otettu uusintapainoksia.

Tästä ei taida olla. Ei ihme, sanoisin.

Itse tarina on peruskamaa. Löytölapsessa Stoutin tukeva etsivä Wolfe palkataan paikallistamaan hienostorouvan kynnykselle ilmaantuneen pienokaisen äiti. Rouvan edesmennyttä miestä epäillään isäksi, mutta kun 60-luvulla ei tehty DNA-testejä, on äidin löytäminen ainoa mahdollisuus selvittää asia. Wolfen suvereeni apulainen, Archie Goodwin, singahtaa jäljille, mutta kas kummaa, paras johtolanka kuristetaan kuoliaaksi. Wolfe joutuu jälleen kerran miettimään mitä poliisille on pakko kertoa - vai onko mitään. Äidin etsinnästä sukeutuukin pitkä, turhauttava ja lopulta Wolfeakin liikuttava metsästysretki.

Niin kuin sanoin, peruskamaa Stoutilta. Ei valittamista. Kummastelen joskus, miksi Rex Stout ei ole Suomessa suositumpi kuin on. Nero Wolfesta tehty kaamea televisiosarja tuskin ketään innosti kirjoihin tutustumaan, ja kai se on niin, että vanhoja dekkareita löytyy pilvin pimein. BBC:n noste kannattelee brittidekkaristeja mutta ei pulppauttele asialistalle atlantintakaisia.

Olen heikkona kirjasarjoihin, joissa samat henkilöt seikkailevat kirjasta toiseen. Tuttujen hahmojen seurassa viettää muutaman tunnin ja virkistyy kummasti. Siellä he ovat aina, muuttumattomina ja vakaina ja turvallisina. Minulle Nero Wolfe -dekkarit ovat oikea rauhan saari keskellä tosimaailmaa, jossa mikään ei pysy paikallaan hetkeäkään ja aikakin laukkaa kuin olisi loppumassa.

Voin perustella Stoutin lukemista fiksumminkin; eivät nämä pelkästään halihuopien kirjallisia vastineita ole. Ensinnäkin tässä sarjassa tuo tuttujen hahmojen käyttö on nerokkaan tehokasta. Stout onnistuu vääntämään samoista aineksista uusia tarinoita kerran toisensa jälkeen. Toiseksi, Wolfe-kirjoissa on pistävää huumoria. Kertoja-Archie on nokkelasti hauska. Okei, ehkä Archien 30-lukulaiset asenteet sukupuoliin vähän rassaavat... mutta mitä hittoja. Voin tykätä sovinistista jos hän pysyttelee kirjassa ja käyttäytyy kuin herrasmies. Kolmanneksi, hahmot ovat loistavia arkkityyppejä. Wolfe on erakkoluolassaan piileksivä maagi. Archie on klassinen toiminnan mies, kaupunkicowboy ja heikkojen puolustaja. Heidän keskinäisen dynamiikkansa on näiden kirjojen juju. Toiminta on riippuvainen ajatuksesta ja ajatus toiminnasta, mutta mikään riippuvuussuhde ei ole ongelmaton.

Mutta Stoutiin tutustumista ei kannata aloittaa Löytölapsesta. Suomennos on lievästi sanottuna omituinen ainakin näin nykylukijan silmin. Miten ihmeessä sanasta rug on voinut tulla ryijy? Newyorkilaisen hienostorouvan talossa on persialaisia ryijyjä?

Ylipäänsä ilmaisu on kaikkea muuta kuin luontevaa. Käännös ei tee minkäänlaista oikeutta Stoutin huumorille tai sävyille. Voi itku ja hammasten kiristys. Tekstistä tuli suomeksi tahattomasti hupaisaa ja paikoin käsittämätöntä. Suokaa anteeksi pitkät lainaukset, mutta häijyä väitettäni on syytä todistella... Nautiskelkaapa näistä:

Julian Haft hymyili Wolfelle. - Näin on aina, herra Wolfe, joukkokulttuuria. 

Hänen ohut tenorinsa sointui yhteen hänen jalkojensa, mutta ei hänen tynnyrinsä kanssa. 

- Mikäli tiedän, te olette innokas lukija. Luojan kiitos, kirjat eivät ole ilmoitusten varassa. Oletteko kirjoittanut yhtään kirjaa? Se teidän täytyisi tehdä. Siitä ei ehkä tulisi suunnatonta tai ällistyttävää, mutta varmasti luettava. Minä kustantaisin sen mielelläni. Kyllä minäkin osaan yllyttää ihmisiä siinä kuin herra Binghamkin. 

Wolfe murahti. - Sitä en voi edes ajatella, herra Haft. Salapoliisin on vaikea suojella koskemattomuuttaan ja se tulisi täysin mahdottomaksi, jos kirjoittaisi tuhansia sanoja käsittävän kirjan, kuten niin monet ovat kokeneet. Mikään ei ole ihmiselle turmiollisempaa kuin kirjan tekeminen: lukemattomat kiusaukset ovat vastustamattomia. (s. 102-103)

Ja sitten alkuperäinen:

Julian Haft spoke to Wolfe. "This is the way it goes, Mr. Wolfe. Mass culture." His thin tenor went all right with his legs, but not with his barrel. "I understand you're a great reader. Thank heaven books don't depend on advertising. Have you ever written one? You should. It might not be enormous or stupendous, but it certainly would be readable, and I would like very much to publish it. If Mr. Bingham can solicit, so can I." 

Wolfe grunted. "Unthinkable, Mr. Haft. Maintaining integrity as a private detective is difficult; to preserve it for the hundred thousand words of a book would be impossible for me, as it has been for so many others. Nothing corrupts a man so deeply as writing a book; the myriad temptations are overpowering. 

Myönnettäköön, että Haftia on aiemmin kuvailtu vertaamalla hänen jalkojaan hammastikkuihin ja vartaloaan tynnyriin. Mutta silti. Mass culture, should, advertising, solicit, integrity...  Sitä paitsi lainausmerkkien vaihtaminen repliikkiviivoihin tekee silppua Stoutin tiiviistä tyylistä.

Harmillista kyllä, en siis voi tämän suomennoksen kohdalla pokkana vedota neljänteen syyhyni rakastaa Nero Wolfe -dekkareita. Alkukielellä on nimittäin ilo lukea Wolfen älykästä argumentointia milloin mistäkin aiheesta. Stoutin Wolfe on perinpohjaisen sivistynyt erakko, jonka eettinen ja esteettinen hipiä on liian herkkä arjen kohtaamiseen. Ainakaan tämä suomennos ei välitä Wolfen/Stoutin sävyjä lainkaan.

Vielä viidenneksi, Wolfe on innokas ja arvostelukykyinen lukija. Hänen kirjastostaan löytyy vain erinomaisia kirjoja, joiden kirjoittajat ovat onnistuneet välttämään integriteettiään uhkaavat kiusaukset. Hän tiettävästi poisti hyllystään Thomas Moren Utopian tultuaan siihen tulokseen, että More lavasti Richard III:n syylliseksi Towerin prinssien murhaan. Ja Jane Austen on Wolfen lempikirjailija! Tämä ja tuhat muuta intertekstuaalista pikku hauskuutta odottavat.

Lukekaa siis Stoutia. Mielellään englanniksi. Suomennoksista uskaltaisin ehkä suositella Kalevi Nyytäjän kääntämää Kuolema pöytälaatikossa... eikä Eero Ahmavaaran suomentama Liian monta kuolemaa aiheuttanut ainakaan mielenpainuvaa tuskaa.

Rex Stout (1966, alkuperäinen 1963). Löytölapsi. WSOY. SaPo 75. Suomentanut Sauli Sipilä.

Metsän seinä on vain vihreä ovi

Nuppuruusun suu on mutrussa. Hallanvaara.

Olen tänä kirjablogin toisena vuotena päättänyt (uudelleen)tutustua myös runouteen. Retki alkaa oman kotihyllyn runoista. Runometrini on lähes kokonaan perintökamaa. Kyselin taannoin runotietoisemmilta vinkkejä lyrikkaretkelleni ja sainkin perusteltuja ehdotuksia ripakopallisen.

Aloituskokoonpanoon valikoituvat lopulta Risto Rasa, Eino Leino, Aila Meriluoto, Eila Kivikk'aho, Sapfo ja Tuomas Anhava. Penkkiä lämmittävät varapelaajat P. Mustapää ja Katri Vala. (Valan runot tosin täytyy hakea kirjastosta, mutta äsken lukemani Raili Mikkasen Runokirje sai kiinnostumaan.)

Rasa sopii minusta lokakuuhun. Luonto on jotenkin kirkkaimmillaan ja kuulaimmillaan juuri nyt, talven piilotellessa vielä taivaanrannan takana. Täällä lakeuksilla lokakuu on henkeäsalpaavien yöusvien ja kuivuneiden korsien aikaa, nukkumaan kääntyvien peltomultien kausi.

Tämä Rasan esikoiskokoelma ei kuitenkaan ole korostetun syksyinen. Runoissa on myös kevättä, kypsää kesää, talven väläyksiäkin - ja ihmissuhteita. Silti Rasa puhutteli tässä eniten juuri luonnon kautta. Hänen sanansa ovat keveitä, hiljaisia... mutta niissä on terääkin. Tulee mieleen englanninkielinen ilmaus bite. Esimerkiksi tässä musta kypärä jotenkin puraisee:

Tuuli yltyy.
Kaukana horisontissa
näkyy jo myrskyn
musta kypärä.

Jokin lässympi ilmaus tuossa lopussa vesittäisi koko runon.

Luonnon lisäksi tähän kokoelmaan liittyi nostalgisia fiiliksiä. Olen tosiaan lukenut Rasaa ennenkin, joskus ikävälillä 16 - 20. Jotain lukemisesta on tarttunutkin. Kaksi kokoelman runoista kaikui niin tutulta, että minun on täytynyt niitä nuorena rakastaa.

Nämä ennestään omilta tuntuvat runot ovat Rasan leikillisimpiä, niitä joissa lähes marigoldmainen luontosuhde, animismi, yhdistyy huumoriin. Lyhyitä kun ovat, laitan molemmat tähän:

Omenan kuoressa on reikä.
Jos siihen painaa korvansa kiinni
ja kuuntelee tarkasti,
voi veden ja tuulen ääniltä erottaa
astioiden helinää. 

Toukka tiskaa. 

--- 

Kuutamo.
Veden partaalla
istuu sammakko ja hieroo
rillejä hihaan.

Ehkä tässä näkyy rahvaanomainen rakkauteni juoniin ja selkeisiin palkintoihin, mutta pidän näistä kovasti. Nämä runot ovat elegantteja, tiiviitä, lukijaystävällisiä. Tyydyttäviä.

Pidin kokoelmasta kaikkiaan, vain muutama yksittäinen runo piti sivuuttaa olankohautuksella.

Pitää vielä lopuksi kommentoida runojen lukemisen fiilistä, nyt kun piiiiitkän tauon jälkeen tätäkin lajia kokeilin. Ensimmäiseksi pitää sanoa Maijalle terkkuja, että olit oikeassa, näistä on helppo aloittaa. Kokemus oli yllättävän mukava. Tyyni. Luin Metsän seinää ensin vähän kerrallaan ja viikonloppuna alusta loppuun. Äärihiljaiseen viikonvaihteeseen (Neidit eivät tulleet kotiin, menivät Helsinkiin teatterireissulle) runous istui hyvin.

Kaikkiaan tästä jäi hyvä maku suuhun. En välttämättä malta odottaa marraskuuhun, vaikka seuraava runokirja näyttääkin jo haastavammalta. Mainitsinko, että Helkavirsiä on minulla näköispainoksena?Luultavasti joudun lukemaan ääneen tai tikahdun fraktuuraan...

Risto Rasa (1974). Metsän seinä on vain vihreä ovi. Otava. ISBN 951-1-01400-5.

Suoranaisiin arvioihin en osunut, mutta Jenni kirjoitti äskettäin Rasasta täällä.

Pahuus

Jori luki jonkin aikaa sitten Jan Guilloun romaan Pahuus, ja se kuulosti niin kutkuttavalta, että laitoin lukulistalle. Aikaa kului, hankin kirjastosta, laitoin odottelemaan vuoroaan... ja kun äsken imuroin kirjahyllyjäni, löysin saman pahuksen kirjan yhdestä kulmauksesta!  Liikaa kirjoja? Alzheimer?

Ihmettelin miten moinen on jäänyt huomaamatta, mutta pari sivua luettuani muistin tapauksen. Tämä on äidiltä perittyjä kirjoja. Olen aloittanut Pahuuden kerran ennenkin, mutta silloin se päätyi takaisin hyllyyn parin sivun jälkeen. Ei maha kestänyt juuri silloin. Näytänpä teille miksi, tässä pala ihan alusta:

Isku osui oikean poskiluun yläosaan. Juuri siihen hän oli pyrkinyt kääntäessään päätään muutaman sentin yläviistoon juuri kun faija löi. Näin päivällispöydässä faija tähtäsi kämmensyrjällä ja sormenpäiden takaosalla useimmiten nenään. Tällainen isku ei sattunut osuessaan. Tuli vain sellainen mykkä, valkea tunne, kun tuo ärsyttävä isku osui keskelle naamaan. Ennemmin poskiluuhun.

Faija oli lyönnistään ylpeä, sillä hän kuvitteli osaavansa lyödä sen nopeasti ja yllättävästi. Mutta Erik osasi faijan kaikki löynnit ja kikat yhtä varmasti kuin kertotaulun, ja hän huomasi aina helposti, miten faijan oikean silmän alapuolella alkoi nykiä tietyllä tavalla tulevaa lyöntiä enteillen. (s. 5)

Samaa lajia löytyy tästä romaanista enemmänkin. Pahuus kertoo nuoresta Erikistä, joka on isänsä päivittäisten pahoinpitelyiden jäljiltä kivun ja väkivallan mestari. Hän pyörittää oppikoulussa omaa jengiään, mutta porukan jäätyä kiinni joutuu uuteen kouluun, perinteikkäiseen sisäoppilaitokseen, jossa on vallalla "toverikasvatuksen" käytäntö. Opettajien ei tarvitse pitää kuria, sillä oppilaat tekevät sen itse. Toisilleen.

Älykäs Erik toivoo koulun vaihdoksen tietävän myös elämänmuutosta, väkivallan kierteen hylkäämistä, mutta toisin käy. Pahuus on siellä missä ovat ihmisetkin. Kirjan yksi keskeinen idea onkin kysymys siitä, millä väkivaltaan voi vastata: väkivallalla - vai väkivallattomuudella? Erikin pelottavan elämäntarina perusteella vastarinta kumpuaa aina väkivallasta ja pelosta, omasta tai toisten. Koulun vastenmielinen järjestelmä rinnastetaan natsismiin... mutta eipä noita esikuvia tarvitse niin kaukaa hakea. Samantyyppiseen malliin ajaudutaan kai aina kun auktoriteetit siunaavat simputuksen ja villin vallankäytön, ihan missä vain. Epäilijät kurkatkoon selostusta Stanfordin vankilakokeesta täällä. Karmeaa kirjassa onkin, että oppilaitoksen henkilökunta seisoo "perinteiden" takana. Ei paljon lohduta, että tapahtumat sijoittuvat 50-luvun lopulle.

Rankka mutta hyvä kirja! Tekstinä tämän tehot tulevat yksityiskohtaisesta, kliinisen rauhallisesta väkivallan kuvauksesta. Guilloun iskut ovat harkittuja ja tarkkoja. Mitä henkilöihin tulee, välillä ajattelin, että Erik tuntuu kovin kypsältä ikäisekseen - pohdinnat huonetoveri Pierren kanssa yltyvät varsin metafyysisiksi - mutta päätin loppujen lopuksi, ettei Guillou ainakaan pahasti pieleen mene. Nuoret ovat fiksumpia kuin vanhemmiten muistaakaan, eikä Erik ole mikään ansarikukkanen.

Kunpa kaikki lapset saisivat olla lapsia.

Jan Guillou (1996). Pahuus. Porvoo: WSOY. Suomentanut Veijo Kiuru. (Linkki pokkaripainokseen)

Arvioita:
Lukukokemus-blogissa
Matti Flyktman Aamulehden blogissa
Paula Luen ja kirjoitan-blogissa
Sonja Lukuhetkissä