tiistai 15. helmikuuta 2011

Suomen historia

Tervon Troikan luettani iski halua tutkia muitakin Mannerheim-tulkintoja.

Juha Seppälän Suomen historia hätkähdytti ennen kuin sitä avasinkaan. Noin pieni kirja, pokkarikokoa ja laiha kuin mikä, kehtaa kutsua itseään Suomen historiaksi? Nimi on provokaatio. Seppälä aloittaa lukijan härnäämisen ennen kuin ehtii lukemaankaan.

Lyhykäinen pienoisteos rakentuu kolmesta osasta ja introsta. Alussa Seppälä kuvaa (luultavasti) oman sukunsa historian. Ensimmäinen ja viimeinen osa koostuvat lyhyistä sivun tai parin välähdyksistä, joissa yleensä käsitellään yhtä ihmistä kussakin. Osassa välähdyksistä Seppälä tekee henkilön selväksi, osassa sai testailla veikkaustaitojaan. Vähän pikkunokkelalta peli välillä tuntui. Lukijalla saisi olla melkoinen yleissivistys täysin ymmärtääkseen mistä tekstissä on kyse.

Jäi tyhmä olo. En tiedä kuka kaatui juoksukilpailuissa ja voitti silti olympiakultaa, enkä tunne Saima Harmajan elämänvaiheita niin hyvin, että ymmärtäisin vitsejä hänestä punttisalilla.

Laajin osa kirjasta on keskimmäinen, Hovimarsalkka. Se kuvaa Mannerheimia minä-muodossa, väliin kertomuksenomaisesti, väliin kuvitteellisissa kirjeissä. Mannerheim-parka! Seppälä on totisesti ottanut myytin ja tehnyt siitä modernin version. Seppälän Marsalkka on kuin pahimpien juppivuosien uraohjus. Tulee melkein mieleen Ellisin American psychon epämiellyttävän minä-keskeinen keikari. Historian Mannerheim tosin ajattelee naimista enemmän kuin Ellisin Bateman - itse asiassa lähes aina kun ei ajattele uraansa tai viinaa. Mannerheimia kuvaavat jaksot on kirjoitettu osoittelevan modernisti.
Hän sai minut unohtamaan skitson olon, joka työelämän puolelta välillä pakkasi päälle. Ajatelkaas vähän: vuonna 1909 sain tehtäväkseni johtaa ratsuväen kontingenttia paraatissa, joka pidettiin Pultavassa ruotsalaisista saavutetun voiton 200-vuotismuistoksi. Yritin hukuttaa häpeän ratsasteluun ja hässimiseen. Siinä touhussa prinsessa oli kiukkuinen ihminen. Se ymmärsi sotilaan päälle, kun minä illalla koko päivän ulaaneja äkseerattuani, hikisenä ja pölyisenä palasin kämpille. Kyllä Puolassa tuli sokkeli tottavie kivitettyä. Prinsessa oli rotutamma. Monilla kentillä olen elämäni varrella kulkenut, sodan ja rauhan töissä, mutta se on sanottava että suurin ilonaiheeni, elämänvoiman lähteeni ja pitkän ikäni salaisuus on ollut reva. Rakkaudesta en mene sanomaan mutta tavaraa riitti. (s. 51)
En tiedä mitä tästä kirjasta ajatella; ainakaan äkkiseltään en oivalla ideaa. Seppälä kirjoittaa todella hyvin ja kieltämättä hauskasti, mutta mitä ihmettä hän yrittää sanoa? Suomen historiassa tehdään kansakunnan ikonista nykyaikainen sotateollisuuden pätkätyöläinen, joka ei muuta mieti kuin vittua ja viinaa. Oliko tarkoitus osoittaa miten paljon maailmamme on muuttunut - vai todistella sen olleen aina samanlainen? Tai osoittaa konkreettisesti, että kirjoitamme historiamme uudestaan ja uudestaan, jokainen sukupolvi omiin tarkoituksiinsa?

Tuntuu kuin olisin törmännyt taiten sommiteltuun arvoitukseen, joka jäi ratkaisematta. Sipilä on niin taitava sanankäyttäjä, että täytyihän tällä olla jokin muukin idea kuin todistaa että Mannerheimmillekin saa jo nauraa. En vain osaa sanoa mikä. *nolo*

Mutta ehkäpä ikonille nauramisessa on ideaa tarpeeksi. Maassa, jossa hyökätään Gay Pride-kulkueen kimppuun kaasulla, ei ole vielä opittu antamaan kaikkien kukkien kukkia.

Juha Seppälä (1998). Suomen historia. Porvoo jne.: WSOY.

Arvioita:
Jaako Lyytinen Ylioppilaslehdessä
Lasse Kähäri Agricolan kirja-arvosteluissa
Morren maailma

maanantai 14. helmikuuta 2011

Ruma kreivitär

Rakas Henrietta pakotti tarttumaan uudestaan Rumaan kreivittäreen. *tuijottaa aseen piippuun* Taisin saada Kreivittären joululahjaksi heti sen ilmestyttyä. Yksityiskohdat ovat haihtuneet mielestä, lukeminen tuntui melko tuoreelta.

Ruma kreivitär kertoo neljän nuoren naisen naimahuolista ja varsin erilaisista romanttisista ratkaisuista. Köyhtynyt ja rumaksi mainittu kreivitär Julia Gyllenfalk lähestyy jo 30 vuoden ikää, eikä odotakaan löytävänsä miestä - rakkaus epämuodikkaaseen mutta ystävälliseen tehtailija Anton Wendeliin tulee yllätyksenä. Julia on ottanut kantaakseen isän laiminlyömät velvollisuudet ja kasvanut kotikartano Bössaa hoitaessaan tekemään ja ajattelemaan. Hän on henkisesti kypsä käsittelemään uudetkin iskut. Kaunis pikkusisar Dorotea sen sijaan muuttuu vain entistä avuttomammaksi kun omat aviosuunnitelmat purkautuvat suvun aseman rapautuessa.

Sisarten lisäksi romaanissa seurataan paronin tytär Augustan tuskaista kosinnanodotusta ja reipasotteisen porvarisperijätär Carolinan käytännöllistä miehenhankintaa. Nuorten naisten vaiheet kietoutuvat komediassa yhteen, sillä Julian rakastettu on kihloissa Carolinan kanssa ja Dorotea haaveilee Augustan veljestä.

Lukemista väritti vahvasti vertailu Henriettaan. Olisikohan liioittelua kutsua Kreivitärtä Henrietan sisarteokseksi - tai ehkä tytärteokseksi? Henrietta on julkaistu 1977 ja Kreivitär 2002. Kirjailijan ajassa niitä siis erottaa 25 vuoden juopa. Kirjojen asetelmat ovat kuitenkin vahvasti sukua toisilleen. Molemmissa on esiintyy moitteettoman sukutaustan omaava nainen, jonka parasta ennen -päiväys on mennyt tai menossa ohi. Henrietassa liikutaan 1840-luvun alussa, Kreivittäressä 1830-luvun jälkipuoliskolla. Molemmissa ylitetään säätyrajoja sopimattomilla avioliitoilla.

Samankaltaisuuksista huolimatta romaaneissa on melkoinen sävyero. Kreivitär on monessa mielessä kypsempi romanttinen tarina; Julia on Henriettaa vanhempi mutta myös aikuisempi. Hän tuntee itsensä ja vastuunsa, ja ymmärtää ihmisiä ympärillään. Hän rakastuu jossain mielessä vakaaseen isähahmoon. Ja tosiaan, romanssin sankari Anton Wendel on kaukana romanttisesta ideaalista. Hänellä on myös kirjassa oma äänensä, toisin kuin Henrietan seksikkäämmällä Fabianilla.
Runoilijat kuten Runeberg saattoivat vavista epätoivoisen rakkauden kourissa. Anton Wendel suhtautui rakastumiseensa kuten kylmettymiseen. Se oli kärsittävä, ja aikanaan se menisi ohi. Tärkeintä oli pitää ihmiset tietämättöminä tehtailijan koulupoikamaisista tunteista. Viimeiseksi niistä saisi tietää Julia Gyllenfalk, jota Anton Wendel ei aikonut ajatella lainkaan, koska hänellä oli paljon tärkeämpää pohtimista.
Sitten Anton Wendel ei lainkaan ajatellut Julia Gyllenfalkia, paitsi mietti vähän Bössan kohtaloa, ja pitäisikö Julia kirjoista, jotka Wendel oli aivan sattumalta tullut ostaneeksi Waseniuksen kirjakaupasta lievittääkseen ikävystymistä Tybeliuksen talossa. (s. 309)
Kokonaisuutenakin Kreivitär tuntuu eri tyylilajissa kirjoitetulta. Uuden ajattelutavan ja uuden ajan murtautuminen ahtaaseen piiriin näkyy monella tasolla. Vanhaa ajattelumallia edustavat henkilöt sortuvat omiin harhakuviinsa (kuten ilkeän äitipuolen roolissa esiintyvä rouva Tybelius ja Augustan ahneet vanhemmat), tai tunnustavat elämäntapansa haaksirikon (kuten Julian ylhäinen ja hyödytön isä). Uuden talouden tuulet puhaltavat, uusi maailma nousee Engelin uljaissa rakennuksissa - ja kartanoissa uudet tulokkaat maalaavat piiloon vanhat muistot.

Henrietassakin räpistellään sääty-yhteisön normeja vastaan, mutta Kreivittäressä kapina on reippaampaa. Yksikään päähenkilöistä ei tee mitä odotetaan. Jopa häijy Augusta, joka loppujen lopuksi noudattaa normeja, tekee sen itsenäisenä ratkaisunsa löydettyään henkisen vapauden päättää omista asioistaan. Augustassa voikin nähdä Henrietan varjominän: kohtalokkaat kaksikymmentäviisi vuotta täyttävän nuoren naisen joka ei tapaa Fabianiaan.

Utrion huumori on Kreivittäressä vähemmän osoittelevaa kuin Henrietassa, mutta toimi kyllä minulle loistavasti. Caroliina ja varsinkin Dorotea jäivät nelikosta luonnosmaisiksi hahmoiksi, joihin tutustutaan lähinnä heidän tekojensa kautta. Julia on selvästi sankaritar, mutta epämiellyttävän Augustan kohdalla Utrio on nähnyt vaivaa tehdäkseen hänen sisäisen kehityksensä näkyväksi.

Kaikkiaan hyvä lukukirja, hauska ja kepeä. Mitään yltiöromanttista ei tästä kannata tosin odottaa; kiihkeän intohimon asemesta mielihyvän huokauksia.

Kaari Utrio (2002). Ruma kreivitär. Helsinki: Tammi.

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Pyhiesi yhteyteen

Jari Tervosta on muodostunut yksi tämän talven projekti, ihan puolivahingossa. Mikäs siinä, miehen tuotanto tuntuu olevan monipuolista. Koljatti oli ihan eri sukua kuin Troikkaan päättynyt historiallinen trilogia, ja Pyhiesi yhteyteen taas aivan muuta maata.

Kirjassa seurataan rovaniemeläisen pikkuroiston murhan selvittelyä ja muita seurauksia. Marsipaani-nimisen miekkosen kuolema on kuin aukeava solmu; langat purkautuvat menneen perkaamiseen ja absurdeihin välienselvittelyihin keskussairaalasta kirkkoherran virastoon. Kaikki liittyy kaikkeen - tai pitäisikö sanoa, kaikki liittyvät kaikkiin. Rovaniemen omanlaisensa elämänpiiri hengittää hyvin Tervon kirjassa, se on suurta kaupunkia ja pientä kylää yhtä aikaa.

Tarina saa makunsa kerronnallisesta ratkaisusta: jokainen luku on eri kertojan silmin nähty. Koljatin kohdalla moitiskelin kertojien samankaltaisuutta. Sitä ongelmaa ei tässä kirjassa ole. Kertojia on yli kolmekymmentä, ja joka ainut puhuu omasta perspektiivistään, omalla äänellään. Tervo leikkii kertojillaan kuin nuori rakennusmestari legopalikoilla. Välillä suoraa perusjätkän juttua, välillä ahdistunutta perheenäitiä, välillä tuhdisti absurdia kirkkoherraa. Pastorin mehukkaat manaukset ansaitsevat erityismaininnan!

Lukunäytettä on mahdoton valita niin, että se antaisi mitään kokonaiskäsitystä. Nappaan siis palan ihan alusta. Yksi kaikkien aikojen aloituksista löytyy mielestäni Arto Paasilinnan romaanista Herranen aika ("Kuolemani tuli minulle täydellisenä yllätyksenä") - ja Tervon idea on samantapainen.
Minut tapettiin vappuviikolla.
Kello ei ollut kymmentä vielä. En tiedä miten. Minä olin koko sappisen yön yrittänyt Parmesanille säpistä rahaa, jota se karhusi ryssän puolesta, en tiedä kenen puolesta ryssä, se ei koskaan kertonut, kai toisen ryssän. Nämä eivät ole yksinkertaisia asioita ollenkaan. Minulle ovat nyt joo. Aamu aavisteli vappua, koivut kauempana, kun katsoi meidän ikkunasta, taipuivat vihreään, mutta kun menin paskantamisen, yökkimisen, käsien pesun ja lehden laavaamisen jälkeen niitä vierestä katsomaan, ne olivat paljaat. (s. 7)
Aloittaa saa siis päähenkilö itse, Marsipaani. Mutta yksi kerrallaan levittyvät esiin toisten tarinat; tarinoiden välistä paistavat paljaina ristiriitaisuudet. Marsipaaneja on yhtä monta kuin hänet tunteneita ihmisiäkin. Emme tiedä toisistamme, emme ymmärrä toisiamme, tuntuu Tervo sanovan. Rakastavaisetkin elävät omissa maailmankaikkeuksissaan, onnellisina ehkä juuri siksi että eivät toistensa tunteista tajua.

Ei kannata kuitenkaan pelästyä juhlallista analyysia - näin ajattelin vasta jälkeenpäin. Lukiessa on liian kiire nauraa ja ärsyyntyä vuoronperään, roikkua polveilevan tarinan liepeissä kiinni. Ei siinä ehdi syvällisiä miettiä. Hyvä niin; osoitteleva filosofialäksy kaunokirjallisuudessa voi ehkä tuottaa kirjallisuuspalkintoja, mutta lukukokemusta se tuskin parantaa.

Pyhiesi yhteyteen on melkoinen taidonnäyte. Vaikea kerrontarakenne ja monimutkainen juonikuvio yhdessä ja samassa romaanissa, siinä olisi helposti voinut sortua omaan näppäryyteensä. Jos en olisi jo lukenut myöhempiä tervoja, väittäisin nyt että tätä hän ei ylitä. Onneksi tiedän paremmin.

Jari Tervo (1999, alkuperäinen 1995). Pyhiesi yhteyteen. Porvoo jne.: WSOY.

Arvioita
Sallan lukupäiväkirja
Sata kirjaa vuodessa
(yllättävän vähän löytyy - tästä huomaa miten uusi juttu netti on :D )

lauantai 12. helmikuuta 2011

Rakas Henrietta

Kirjaston poistomyynti iski salakavalasti viime viikolla. Kotihylly sai kuusi uutta vakiasukkia tavallisen vierailijakuorman lisäksi. Yksi hankinnoista (50 senttiä!?) oli Kaari Utrion Rakas Henrietta. Narkissoksen jälkeen teki mieli jotain suoraviivaisen hauskaa, joten upposin Utrioon.

Kirjan asetelmat ovat melko perinteisiä. Kreivittäret pyörähtelevät kotiljonkia Seurahuoneen tanssiaisissa 1840-luvun Helsingissä. Säädystä ja sopivaisuudesta pidetään tarkkaa lukua. Päähenkilö Henrietta on hyvää sukua, varakas ja kauniskin, mutta silti kauhean kohtalon kynnyksellä: ikää on jo kaksikymmentäneljä, eikä sopivaa sulhasta ole löytynyt. Arvostaan tietoiselle Henrietalle ei kelpaa kuka tahansa, eikä arempi uskaltaisi kosiakaan. Mutta vuosien karttuessa on tyhjänpäiväinen tanssiaistouhu alkanut tympiä. Toisin kuin ystävättärensä Sophie, Henrietta ei silti tunnista arvojensa onttoutta tai tiedosta mahdollisuutta toimia toisin.

Kirjan nimeen Rakas Henrietta sisältyy piiloviesti. Tarinan mittaan Henrietta näet havahtuu huomaamaan, että lähipiiri paremminkin pelkää kuin rakastaa häntä. Teräväkielinen Henrietta kun on aina varma itsestään ja aina oikeassa - helpompaa siis tehdä niin kuin Henrietta tahtoo. Romanttisen rakkaustarinan parhaiden perinteiden mukaan Henrietta loppujen lopuksi saa miehen, joka ihailee hänen luonnettaan. Rakkauden saralla koetut nöyryytykset kasvattavat myös Henrietan huomaamaan, että omista arvoistaan voi itsekin päättää; ei aina ole pakko tehdä niin kuin hienoa on. Ylpeä Henrietta oppii tuntemaan itsensä ja näkemään, ettei onni synny säännöistä.

Henrietassa Utrion huumori on paljaammin esillä kuin monessa muussa hänen kirjassaan; tämä on tapakomediaa parhaimmillaan. Austeninin aikalaisironiaan ei voi menneisyyteen kurkottava kirjailija yltää, mutta hyvin onnistuu Utrio kaivamaan esiin ne piirteet, joiden suhteen 70-luku ja 1840-luku muistuttavat toisiaan. Tekopyhyys ja itsekkyys ovat ilmeisen ajatonta tavaraa huumorin markkinoilla.

Sattumoisin kirjan miljööseen liittyi muutama ihan itsekkäästi kiinnostava yksityiskohta. Kirjassa nimittäin vietetään suurin elein Helsingin yliopiston 200-vuotisjuhlaa ja sen kohokohtana nautitaan juhlallisesta promootioaktista kaikkine muodollisuuksineen. Mikä massiivinen pysyvyys on instituutioilla! Olin ensimmäisen vuoden opiskelija kun Helsingin yliopisto vietti 350-vuotisjuhliaan ja siinä oli kieltämättä tiettyä historiallista tuntua. Lisäksi lähiyliopistossa Vaasassa vietetään promootiota tänä keväänä.

Akateemisten juhlien ja kirjallisuuden rakastajien kunniaksi valitsenkin näytteeksi tämän vähemmän romanttisen katkelman promootiojuhlan alusta:
Fredrik Cygnaeus oli kirjoittanut juhlaa varten runon Tervehdys nuorille maistereille 1840. Se oli jaettu yleisölle, ja Henrietta oli tutkinut sitä epäilevästi. Hänestä se näytti innostavalta mutta kummalliselta.
- Henrietta, mitä tämä tarkoitttaa? Mitä hän tahtoo sanoa? Sophie kumartui kuiskaamaan ennen juhlallisuuksien alkua. 
- Minä luulen, että hän sanoo rakastavansa isänmaata, Henrietta kuiskasi vastaan. - Mutta en ole varma. Hän saattaa tietenkin rakastaa Runebergia ja Kalevalaa. Niin, hän näyttää tästä päätellen rakastavan myös luonnonlakeja, Henrietta kohautti hämmentyneenä olkapäitään. - Ja Snellmania ja itseään. (s. 183)
Yritin uteliaisuudesta googlata esille runon, jota Henrietta näin purevasti tulkitsi, mutta ihan kaikkea ei netistäkään löydy. Kirjallisen trivian yleensä ehtymätön lähde Suomen kirjallisuus I-VIII kuittaa kysymyksen toteamalla, että monet Cygnaeuksen runoista olivat "akateemisten juhlatilaisuuksien johdosta sepitettyjä tilapäistuotteita". Rakastan Utrion tapaa kutoa tarinoihinsa näitä faktapohjaisia detaljeja. Historioitsijan osaaminen näkyy teksteissä.

Tämän jälkeen tekisi kovasti mieli lukea uudestaan Utrion paljon myöhemmin kirjoittama Ruma Kreivitär; muistelen että siinä on samantapainen vanhapiika 1800-luvun Helsingissä -kuvio. Löytyisi omasta hyllystä... Miten on kirjailijan tulkinta ajasta ja sen ihmisistä muuttunut 30 vuodessa?

Kaari Utrio (1977). Rakas Henrietta. Helsinki: Suuri Suomalainen Kirjakerho.

Arvioita:
Sallan lukupäiväkirjassa
Mette Luetut-blogissa
Morren maailmassa

torstai 10. helmikuuta 2011

Narkissos ja Kultasuu

Narkissos ja Kultasuu valikoitui luettavaksi puhtaasti Lukupiirin takia. Saksalaisen kulttuurialueen kirjat eivät ole kuuluneet suosikkeihini koskaan. Mutta lukipiirien hupi onkin siinä, että luetaan jotain sellaista mikä muuten jäisi lukematta.

Tällä kertaa melkein jäi lukematta. Ensimmäinen sivu oli kukistaa minut. Jouduin lukemaan sen neljään kertaan. Näin jo väläyksenä itseni lukemassa tätä kirjaa ikuisesti; lapset muuttavat kotoa, Pohjois-Korean diktatuuri kukistuu, Sagrada Familia valmistuu - ja minä luen Narkissosta.

Hessen yli satasanaisella pelinavauksella oli kuitenkin sellainen hyvä puoli, että seuraavien sivujen teksti tuntui suorastaan railakkaan luistavalta alkuun verrattuna. Ja rehellisyyden nimessä, lukukokemus parani muutenkin harppauksin sitä mukaa kun tarina eteni. Lopussa olin jo valmis myöntämään, ettei Hessen Nobel ehkä perustunut täysin poliittisiin syihin (toim.huom.: puhtaasti vuosilukuihin perustuvaa spekulaatiota). Alku saa osittain merkityksensä lopun kautta; tämän kirjan lukeminen vain puoleen väliin olisi hukkaan heitettyä aikaa.

Juonta rankasti tiivistäen Narkissos ja Kultasuu kertoo kahden miehen vastakohtaisuudesta, heidän elämänkuluistaan ja ystävyydestään. Narkissos edustaa järjen ja ajattelun mallia, enemmän sivutilaa saava Kultasuu aistien, tunteiden ja luovuuden mallia; ihmisinä jonkinlaisia ääripäitä siis kumpikin. Narkissos on yksinäinen ilman viettelevää, esteettistä mutta pohjimmiltaan amoraalista Kultasuuta. Kultasuu taas on kykenemätön hallitsemaan itseään ilman Narkissoksen älyllistä ja kurinalaista henkeä. Hän on "kaikille myrskyille altis, yhtä hurja kuin hellä, intohimojen ikiaikaisesta verenperinnöstä viisas".

Nykyään älyä ja tunnetta ei enää käsitetä yhtä usein toisilleen vastakkaisina kuin ennen. Varmasti Hessen kaltaisilla molempien välttämättömyyden osoittaneilla kirjailijoilla on muutoksessa osansa siinä missä filosofeilla ja uudella psykologisella taloustieteelläkin.

Omassa lukukokemuksessani toistan kuitenkin vanhaa älyn ja tunteen vastakohtaisuuden kaavaa. Älyllisesti nautin Hessen taitavasta asetelmasta, siitä miten Narkissos kaivelee jokaisen sisuksissa piilevää jännitettä ajattelijan ja aistijan välillä, mutta tunne-elämyksenä tästä jäi tympeä maku ja piikit pystyyn kuin vihaisella siilillä. Molemmat päähenkilöt vaikuttivat äärimmäisen itsekeskeisiltä. Nimistä päätellen oli tarkoituskin. Mutta ne naiset! Esineitä ja arkkityyppejä joka ainoa. Kultasuu kaataa naisia kuin keiloja - ei tarkoita pahaa, muttei myöskään piittaa muusta kuin omasta tuntemuksestaan.

Tässä kirjassa miehet ovat ihmisiä, jotka naisista nauttiessaan tekevät syntiä tai äidistä erotessaan kokevat tuskaa. Hessellä tämä tuntuu olevan ihan normimeininkiä. Ero vaikkapa Valtosen samoihin aikoihin kirjoittamiin romaaneihin on järkyttävän suuri.
Kerran, syvästi punastuen ja tahtonsa ponnistaen, Kultasuuta ilahduttaakseen, hän näytti toisen rintansa, veti puvun alta esiin pienen valkean hedelmän, ja Kultasuun polvistuttua ja suudeltua sitä hän peitti sen huolellisesti ja hehkuen yhä punaisena kaulaansa myöten. He myös puhelivat, mutta uudella tavalla, ei kuten ensimmäisenä päivänä, keksivät toisilleen lempinimiä, Lydia kertoi mieluisasti lapsuudestaan, unelmistaan ja leikeistään. Usein hän puhui myös siitä, että teki väärin rakastaessaan, koska ei voinut mennä naimisiin Kultasuun kanssa, puhui siitä surullisena ja alistuneena, koristi rakkautensa tällä salaisella surulla kuin mustalla hunnulla.
Ensi kerran Kultasuu tunsi naisen paitsi himoitsevan myös rakastavan häntä. (s. 127)
Hessen kuvaukset ovat monin paikoin kauniita, ja kirjassa oli ajattelevaiselle ajateltavaa. Mutta tuskin luen Hesseä tämän enempää. Sisäinen telaketjufeministini ei tarvitse tällaista yllytystä.

Herman Hesse (1974, alkuperäinen 1930). Narkissos ja Kultasuu. Helsinki: Weilin+Göös. Suomentanut Kai Kaila.