torstai 20. lokakuuta 2011

Seitsemän veljestä

Nahkaa ja kultaa!
Piti oikein kaksin käsin miettiä kirjoitanko Seitsemästä veljeksestä ollenkaan, sillä tässä on nyt hyvät mahdollisuudet leimautua ääliöksi. Mutta päätin antaa mennä, sillä asiassa on myös blogifilosofinen ulottuvuutensa: saako klassikkoja ylipäätään kommentoida, voiko niistä olla useampaa mieltä? Ennen kaikkea, voiko Suurta Klassikkoa lukea kuin mitä tahansa kirjaa? Seitsemän veljestähän on suomalaisen kirjallisuuden SE kirja jos jokin ylipäänsä on: kaikkien kirjojen isä ja äiti, suomenkielisen kirjallisuuden pyhä peruskivi...

Veljekset on ollut lukulistalla jo vuoden, sillä viime vuonna Aleksis Kiven päivän aikoihin päätin, että pitääpä lukea tuokin; olen melkein sataprosenttisen varma, etten ole lukenut Veljeksiä, ainakaan kokonaan. Tuskin olisin voinut sitä unohtaa jos olisin. Mutta tarina on tuttu sellaisen kulttuurisen osmoosin kautta, joka perehdyttää britit Shakespeareen ja saksalaiset Goetheen ilman varsinaista lukemista. Äidinkielen tunneilla luetaan pätkiä, tästä on elokuvia ja näyttämösovituksia. Osia ja elementtejä on kannibalisoitu erilaisiin intertekstuaalisiin viittauksiin. Luultavasti äidinkielen opettajan tyttäreen on siirtynyt Veljes-tietoutta ihan vain telepaattisena säteilynäkin!

Ensimmäinen sivu. 
Kun ajatus kirjan lukemisesta kunnolla alusta loppuun vihdoin pälkähti päähäni, menin ensimmäisenä tutkimaan kirjahyllyjäni. Eikös minulla ole tämä? On. Isoäitini isä on saanut tämän 60-vuotislahjaksi vuonna 1953 ja hänen leskensä on antanut sen tyttärentyttärelleen vuonna 1976. Minulle se päätyi siis äidinperintönä.

Tätä kirjaa on pakko ihailla esineenä: se on Akseli Gallen-Kallelan kuvittama, vienosti nahantuoksuinen, kullalla silattu, suorastaan huuruaa kansallista arvokkuutta. Mutta upea kappaleeni on totaalisen mahdoton mitä lukemiseen tulee. Fraktuura on liian rasittavaa tottumattomalle. Siihen tyssäsi ensimmäinen yritys sivistyä Veljesten verran.

Joskus alkuvuodesta keksin etsiä Veljekset Project Gutenbergin sivuilta e-kirjana. Latasin iPadille, luin parikymmentä sivua, ja sitten se taas jäi. Huoh. Mikä siinä on, että koskaan ei tunnu olevan juuri oikeassa mielentilassa Jukolaan poiketakseen? Lukeminen tuntui juuri siltä mitä se oli, pakonomaiselta yritykseltä paikata noloa puutetta kotimaisen kirjallisuuden tuntemuksessa. Varmaan olisin edelleen ja ikuisesti aikeissa lukea Veljekset ihan kohta, ellen olisi bongannut kirjastossa tätä äänikirjana.

Täydellistä. Kuuntelen äänikirjoja autossa työmatkalla. Stereoihin lallattamaan ja se on siinä: pakoon ei pääse kun radion puolella vaanivat raivopirteät juontajat. Loppujen lopuksi päädyin kuuntelemaan tämän melkein kokonaan äänikirjana; luin lopun e-kirjana, kun loma teetti taukoa työajoihin eikä enää haluttanut jättää kesken.

Nyt tullaan siihen pahaan paikkaan. Saako klassikon kokea samoilla ehdoilla kuin minkä tahansa kirjan? Jos saa, niin Veljekset ei täysiä pisteitä vedä. Kiven tarinointi on monin paikoin puuduttavaa. Esimerkiksi veljesten jouluaattoinen paini tuntuu jatkuvan ja jatkuvan ja jatkuvan... ja kiekkoa löydään ja lyödään ja lyödään siellä aholla.... jos olisin paperilla lukenut, varmaan olisi tullut kiusaus lehteillä ohi. Myös tarinaan sovitetut pienet, irralliset kertomukset ovat minun maallikkosilmissäni harhapolkuja. Minusta juoni olisi ollut toimivampi vähän tiiviimpänä.

Ennen kaikkea, kertomuksen olisi saanut päättää veljesten tarinan temaattiseen huippukohtaan, voitokkaaseen ja sovinnolliseen paluuseen Jukolaan juhlineen ja kihlauksineen. Käsi sydämellä, myöhempien vaiheiden kuvailu on minun silmissäni irrallinen ja ohuehko häntä suurelle kasvukertomukselle. Jukolasta lähteminen ja siihen johtaneet syyt, Impivaaran monet kokemukset, suhteet ympäristöön, kaikki tämä on juonellisesti terävää tavaraa, mutta mitä ihmettä varten pitää siihen perään ketuntassuja ja körttikauluksia liittää? Olisiko romaanimuoto kumminkin ollut vähän vieras ja vaikea hallittava näytelmiä ja runoja paljon kirjoittaneelle Kivelle? Viettelivätkö eeppisen tarinan mahdollisuudet liian kauas lähtöpisteestä?

Olisiko nykyaikainen kustannustoimittaja neuvonut karsimaan rönsyt ja leikannut pituudesta? Saako näin edes ajatella?

Minulla on suuria vaikeuksia ymmärtää myös komiikan rajoja Veljeksissä. Missä määrin se on komediaa? Kivellä on selvästi hauskaa - ja lukijallakin on tarkoitus olla hauskaa - monen hullunkurisen kohtauksen kanssa. Monesti onkin. Koomisista elementeistä huolimatta pohjavire on vakava. Luulisin. Veljeksiä kohdellaan loppujen lopuksi hellästi ja ymmärtäen. (Voisipa lainata toisesta suuresta suomalaisesta sanat tunnelmalle: aika velikultia!) En osaa tältä vuosisadalta käsin arvioida esimerkiksi veljesten suhtautumista Rajamäen rykmenttiin tai rovastiin tai Viertolaan luotettavasti. Onko kohtaaminen Viertolan isännän kanssa sonnikarjan teurasmaalla tragediaa... vai virnuillaanko siinä jotenkin peitetysti?

En tiedä. Veljekset on vanhaksi romaaniksi selvästi paremmin ymmärrettävä (self-contained?) kuin vaikkapa Alkion Puukkojunkkarit, mutta silti saa vähän varvistella. Pitäisikö esimerkiksi olla ärtyneempi ohuista ja vähäisistä naishahmoista? Luultavasti ei. Ei tähän juoneen olisi naisille juuri kummempaa osuutta voinut rakentaa.

Kahdessa asiassa Seitsemän veljestä on minusta briljantti kirja myös nykypäivän lukijalle. Ensinnäkin veljesten inhimillisyys ja luonnekuvaus on huikea saavutus. Monikaan nykykirjoittaja ei saa yhtä tehokkaasti esille luonteiden eroja ja erilaisten ihmisten keskinäistä dynamiikkaa kuin Kivi tässä. Tuo Veljesten näytelmämäinen dialogi, jota ensin vierastin, osoittautui kirjan mittaan yllättävän toimivaksi ja teräväksi työkaluksi.

Eikö tässä olekin selvästi Tuomas?
Toiseksi: kieli! Aleksis Kiven kieli on mehevää, rikasta, raikasta, kirpeää ja kiehtovaa, ainakin tältä vuosikymmeneltä katsottuna. Amman blogissa pohdiskeltiin vähän aikaa sitten kumpi kirjassa painaa, kieli vai tarina. Eihän niitä tietenkään voi täysin erikseen ajatella, mutta myönnän itse lähestyväni yleensä kirjoja tarinakylki edellä. Kiehtovat ihmiset ja ideat, jännittävät miljööt ja toimiva juoni, näitä yleensä etsin... mutta kielelläkin on väliä. Ihan arkisella tavallisella suomella kirjoitettu hyvä tarina kelpaa, mutta takkuava tai etäännyttävä kieli pilaa lukukokemuksen, ja loistava kielenkäyttö voi tehdä kirjasta Elämyksen isolla E:llä.

Seitsemän veljestä pelasti minulle kirjana kieli. Se kantoi yli puuduttavien suvantojen. Löysin tästä todella paljon sellaista kielemme arkkityyppistä ainesta, jonka juurta en ole ennen tajunnut. Kukapa ei arvostaisi aitanpolulla astelevaa emäntää kaikkine sivumerkityksineen? Lisäksi tekstissä on paljon yksinkertaisesti väkevää tai kaunista. Kas tässä makusteltavaksi syksyä: Mutta koivu kellastui, purppura-hameessansa seisoi haapa, ja illan kosteat sumut peittivät väikkyvään kohtuunsa Luhtaniitun. Tämä puoli Veljeksistä oli ainakin minulle uutta - että sen ilmaisussa on niin paljon kaunista.

Oman mausteensa lukemiseen antaa nykypäivän perspektiivistä myös kielen muutos. Monen sanan merkitys tai kirjoitusasu on hivuttaunut jännittävästi erilaiseksi vuosien mittaan (rakastella, niittu, lunttu, koska, kamoittava ja niin edelleen). Ja Ahti Jokisen luenta on briljanttia. Ihan alkuun dialogimuodosta johtuva nimien toistelu rassasi, mutta vähitellen sitä lakkasi kuulemasta. Jokinen saa mielettömän hyvin elämää veljesten persooniin sortumatta ylidramatisointiin... Todellista ammattitaitoa! Äänikirjana kuuntelu myös toimi minun tapauksessani siinä mielessä hyvin, että se pakotti rauhoittumaan tekstin ääreen; loppuosan lukeminen e-kirjana ei tuottanut minkäänlaista tuskaa, kun olin päässyt jo sisään kirjan maailmaan.

Silti on sanottava: minusta Seitsemän veljestä ei ole kestänyt aikaa niin hyvin kuin Minna Canthin tekstit. Canth toki kirjoitti vähän myöhemmin kun Kivi - mutta ajallisesti ero ei ole merkittävä, viisitoista vuotta Veljeksistä Työmiehen vaimoon. Ehkä asiaan vaikutti, että Canth oli Kivensä jo lukenut, ja niistä oppinut, kun taas Kivi itse joutui kyntämään neitseellisempää maata. Tyylillisesti Canthin tekstit ovat mielestäni tiiviimpiä kuin Seitsemän veljestä, johon on ydintarinan ympärille kietoutunut enemmmän jahkaamista.

Seitsemän veljestä sai taas muistamaan, että suomalainen kirjallisuus on kovin nuorta. Ajatelkaa vaikka Jane Austenia, joka kirjoitti romaaninsa 1800-luvun alussa, siis noin 60-70 vuotta ennen Kiveä. Ei ole vaikea nähdä, että Austen teki työtään kypsässä kirjallisessa maailmassa, taustanaan tuhansien teoksien tapetti... Kivi-paralla oli kirjoittajana epäilemättä vähintään yhtä paljon raakaa lahjakkuutta, mutta hän joutui romaanillaan raivaamaan tilansa umpimetsään.

Hmm. Nyt kun ajattelen asiaa umpimetsän kannalta, komiikan ottaminen isoon rooliin tässä romaanissa on itse asiassa aika huikea veto. Noina fennomaanien ja nationalistien päivinä humoristinen kuvaus suomalaisuudesta oli epäilemättä riskialtista puuhaa. Suomen kirjallisuus III tietää kertoa, että Seitsemän veljestä saikin murhaavat arvostelut vaikutusvaltaiselta professori Ahlqvistilta. Kun yritin etsiä netistä Ahlqvistin kritiikkiä, törmäsin hauskaan versioon täällä, kokeilkaapa! (Introlla tästä osoitteesta.)

Heh, Ahlqvistiä tuntuu rassanneen kirjan raakuus. Sitä ei kyllä nykykirjallisuutta harrastavan tarvitse hätkähtää... Ja olen ihan eri mieltä siitä, että veljeksiä ei muka erota toisistaan! Eikä kielessä ole mitään vikaa! Kun nyt tässä moitiskelen kansalliskirjailjaa, voinen mollata kuuluisan kriitikonkin makua ilman suurempia tunnonvaivoja. On jo valmiiksi barbaariolo.

Seitsemän veljestä kannatti lukea - osmoosin kautta hankkimani käsitys oli puutteellinen - mutta ei tämä romaanina ollut itsessään minulle kirjallinen täysosuma. Veljekset on kielellisesti jännittävä, ja arvostan kyllä Kiven terävää ihmissilmää, hänen vaivihkaista luonnekuvaustaan. Silti harmittelen, ettei Kivi elänyt kauemmin ja päässyt kehittelemään romaaniosaamistaankin pidemmälle.

Vaikea sanoa missä määrin tuo juoniongelma on Kiven kirjassa ja missä määrin lukijassa. Jos olisi mahdollista kuvitella neitseellinen tila, jossa lukisin Seitsemää veljestä ilman mitään ennakkotietoja, ilman kulttuuri-ikonipaineita... olisinko pitänyt tästä enemmän? Jos olisin kohdannut kirjan rakenteen avoimemmin, ja saanut nauttia vapaammin oivaltamisen ilosta sen kanssa, olisiko lukeminen antanut jotain muuta? Suuria klassikoita ei voi lukea ihan niin kuin muita kirjoja. Niitä ympäröi odotusten ja mielikuvien aura, joka värittää väkisinkin kokemusta. Mutta on niitä silti hyvä lukea. Usein ne ovat parempia kuin odottaisi.

Nyt kun jälkikäteen mietin omia odotuksiani Seitsemästä veljeksestä, huomaan että ne olivat mahdottomia ja ristiriitaisia: sen piti olla täydellinen romaani ja sen piti olla kuolettavan tylsä.

Hei, sehän olikin kirja, eikä ainoastaan klassikko.

Aleksis Kivi (1870). Seitsemän veljestä.

Alkuperäisen kustansi Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Perintökirjani (1953) on julkaissut "Werner Söderström Osakeyhtiö", Ahti Jokisen lukema äänikirja on äänitetty 1984 ja lainaamani versio on julkaistu 2008 (ISBN 978-951-0-34073-8). Project Gutenbergin e-kirja on vuodelta 2004 ja löytyy täältä.

Kappas, Veljekset löytyy myös Juhanin Rajalinin lukemana netistä, täältä.

Arvioita:
Mari Paalosalo-Jussinmäki Olivian blogissa
Salla Sallan lukupäiväkirjassa
Antti 50 kirjaa vuodessa -blogissa
Shettis Shettis's Blogissa

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

The Complete Polysyllabic Spree

Kuva: Amazon.co.uk
Digitaalinen elämänpiiri kompressoi luonnollista aikaa, oletteko huomanneet? Eilinen on jo menneisyyttä ja viime viikko ihan last season. Puoli vuotta sitten tapahtunut kuuluu samaan kategoriaan kuin kuulennot ja dinosaurukset: käsittämättömän kaukaiseen muinaisuuteen, jolla ei ole mitään tekemistä puoliksi tulevassa laukkaavan nykyhetken kanssa.

Tuo puuskahdus syntyi kun mietin mistä The Complete Polysyllabic Spree tuli lukulistalleni. Törmäsin Spreehen Lurun luvuissa maaliskuussa. Miksi tuntuu kuin siitä olisi pitkä aika? Ja siellä Lurun juttu kuitenkin on, ja minun kommenttini siihen, kuin digitaaliseen pakastimeen tallennettuna, yhtä aikaa ikivanhaa ja upouutta. Jotain lineaariselle psyykelle outoa on tässä verkottuneiden sisällönsirpaleiden kollaasissa - asiat yhtä aikaa ovat ja eivät ole kontekstuaalisia. Pääni nyrjähtää, kun alan miettiä minkälaiseksi mieli muodostuu kun ihminen kasvaa nettiä käyttäen. Ehkä vain odotan Neitien ikääntymistä ja kurkistan sitten heidän kalloihinsa.

Mutta Spreestähän minun piti kirjoittaa. Nick Hornby ei ole ennestään tuttu kirjailija minulle. Mutta ihmiset, jotka rakastavat kirjoja, ovat aina hyviä tyyppejä kunnes toisin todistetaan. Totta kai oli pakko saada kirja, jossa kirjailija kertoo lukemisestaan! Sitä paitsi brittiläinen kolumnisti on melkein takuuvarmasti teräväsanainen, hauska ja oivaltava kirjoittaja. Jos olen voinut nauttia autoista ja machoilusta kertovista brittikolumneista (Jeremy-Top-Gear-Clarksonin), minun on pakko pitää kirjoista ja lukemisesta kertovista kolumneista.

Ja pidinhän minä. Hornby onnistuu purkamaan paperille monta sellaista ajatusta kirjallisuudesta ja kirjojen lukemisesta, joita olen itsekin ajatellut mutta kömpelömmin. Nimittäin että vaikeasti lähestyttävä kirja ei ole automaattisesti hieno kirja eikä helppo luettava huono. Että niukka ilmaisu ei välttämättä ole syvällisyyttä. Että hauskuus ja nauru ovat Hyvä Juttu kirjassa. Että kirjoitetaan liikaa kirjoja kirjoittamisesta. Ja että kirjat vaikuttavat toisiinsa, välillä arvaamattomasti ja vahingollisestikin, törmätessään lukijan päässä; että joskus kirja voi olla hyvin kirjoitettu mutta huonosti luettu.

Ja ennen kaikkea, että kirjoista pitäisi nauttia. Niitä ei kuulu pakottaa alas ilottomasti nieleskellen.

The Spree on kooste kolumneista, joita Hornby on kirjoittanut The Believer -lehteen. Kuukausittaisissa jutuissaan Hornby kertoo mitä kirjoja on ostanut ja mitä lukenut. Meikäläisen shoppailutottumukset huomioiden onkin lohdullista nähdä, että Hornby tekee samaa kuin minäkin: ostaa paljon kirjoja ja lukeekin sitten jotain ihan muuta. Yksi kirja johtaa toiseen, ja ennen kuin huomaatkaan, olet eksynyt huolellisesti suunnittelemaltasi lukupolulta.
I had no idea I wanted to read Wheen's book until it arrived, and it was because of Wheen that I read Lewis, and then Not Even Wrong turned up and I wanted to read that too, and Buchan's Greenmantle got put to one side, I suspect for ever. Being a reader is sort of like being president, except reading involves fewer state dinners, usually. You have this agenda you want to get through, but you get distracted by life events, e.g. books arriving in the mail/World War III, and you are temporarily deflected from your chosen path. (s. 61)
Hornbyn ehdotus, että ihmisen keräämä kirjasto onkin hiljalleen täydentyvä minuuden ilmaus, on lohdullinen. Mahtavaa! En siis ehkä vielä ole ihminen, joka luki Eric Hobsbawmin The Age of Extremesin, mutta hankkimalla sen hyllyssä nököttämään olen kumminkin ilmaissut minuuteni halua olla sellainen yksilö. Jos ostan enemmän kirjoja kuin ehdin lukea, en törsääkään vastuuttomasti vaan täydellistän vain minuuteni ilmausta. Kirjamessut, täältä tullaan!

Eipä silti, varsinaiseksi shoppailuoppaaksi ei Spree minulle käy. Makumme taitavat olla liian erilaiset, sillä vaikka pidämme molemmat arvossa Francis Wheeniä ja Kurt Vonnegutia, Hornbyn epätoivoinen yritys Ian M. Banksin romaanin Excession kanssa on silmissäni säälittävä, eikä Hornbyn suuresti ylistämä Anne Tylerin The Amateur Marriage puolestaan juuri väräyttänyt minun sieluni kieliä. Mikä pahinta, Hornby ostaa Lionel Shriverin Poikani Kevinin sivulla 83. Eikä lue sitä!? Voi Nick!

En siis käytä Spreetä ostolistana, mutta nautin täysin rinnoin Hornbyn lukufilosofisesta rupattelusta. Tarinointi on ehkä lievästi kirjallisuuselitismin maustamaa mutta se on myös aseistariisuvan henkilökohtaista, oivaltavaa ja hauskaa. The Polysyllabic Spree on ylistystä lukemisen ilolle. Eniten siitä varmasti saa irti, jos on lukenut samanlaisia kirjoja kuin Hornby, mutta suurin osa jutuista aukeaa vaikka itse kirjat olisivatkin vieraita.

Olen iloinen, että minulla on tästä kirjasta ihkaoma kappaleeni, sillä taittelin sen hiirenkorville ja tuhrin alleviivauksilla lukiessani. Olisin toki vastustanut kiusausta lainayksilön kohdalla, mutta onneksi ei tarvinnut. Jutun lukijoillakin on tuuria, sillä Lurun siteeraa jutussaan kolmea alleviivaamaani kohtaa, ja tämän tietäen voin ankaralla ponnistuksella pysytellä vain kahdessa näytteessä. Toiseksi poimin tämän:
There comes a point in life, it seems to me, where you have to decide whether you're a Person of Letters or merely someone who loves books, and I'm beginning to see that the book lovers have more fun. Persons of Letters have to read things like Candide or they're a few letters short of the whole alphabet; book lovers, meanwhile, can read whatever they fancy. (s. 204)
Ihanaa lukea mitä vain huvittaa. Mitä milloinkin.

Nick Hornby (2007). The Complete Polysyllabic Spree. Penguin Books. ISBN 978-0-141-02849-1.

Arvioita Lurun lisäksi:
Carol Iaciofano Boston Globessa
Rohan Maitzen, Open Letters Monthly

tiistai 18. lokakuuta 2011

Enkelten verta

Kuva/kansi: Teos/ Hannu Mänttäri & Miika Immonen
Olenko joskus morkannut lähikirjastoani huonon sarjakuvavalikoiman takia? Tiedän että olen. Mainostetaanpa vaihteeksi sen plussapuolia: monenmonituista kertaa jokin suuremmissa kaupungeissa pitkän jonon kautta hankittava uutuusteos sujahtaa täällä meillä lainauskassiin ihan vain palautushyllyn kautta. Viimeksi kun kiepahdin kirjastossa, bongasin sieltä sekä Shriverin uusimman että tämän Sinisalon.

Ratkesipahan samalla visainen kysymys, kumpi lukea ensin, tämä vai Linnunaivot.

Enkelten verta kertoo mehiläisten joukkokadosta. Sattumoisin se on mietityttänyt minua ennenkin. Mehiläisten joukkokato on näet henkilökohtainen suosikkini suureksi maailmankatastrofiksi, heti käsistä karanneen kvartaalikapitalismin jälkeen. John Christopherin Grass (suomennettu nimellä Nälkäkuolema) herätti minut joskus 80-luvulla ensimmäisen kerran munaskuita myöten tajuamaan, miten haavoittuva on nykyisin elämää länsimaissa ylläpitävä järjestelmä. Ei tarvita vedenpaisumusta eikä edes ydintuhoa... Kun jokunen vuosi sitten satuin näkemään dokumentin, jossa kuvailtiin vuonna 2006 tapahtuneita CCD eli Colony Collapse Disorder -tapauksia, olin heti myyty. Miten elegantti tapa sivilisaation tuhoutua! Baabelintornimme lepää kapealla jalustalla ja mehiläiset ovat yksi rakennelman holvikivistä. Poista mehiläiset yhtälöstä ja simsalabim, se oli siinä.

Enkelten verta ei pahemmin herkuttele sivilisaation kaatumisella, sillä tässä kirjassa keskitytään mikrotasoon. Kolme sukupolvea Toivonojan miehiä - Ari, Orvo ja Eero - edustavat kukin omanlaistaan luontosuhdetta. Ari on arkkityyppinen hyväksikäyttäjä, Orvo perinteisempi tasapainoilija, Eero nuori aktivisti. Näkökulmia on mahdoton sovittaa yhteen. Orvon on helpompi ymmärtää mehiläisiään kuin isäänsä - mutta löytääkö hän tien poikansa luokse, harhojen ja harhautusten läpi? Mitä ennustaa kuollut kuningatar, mistä kertoo tyhjentynyt pesä?

Teksti on sekä heikoimmillaan että vahvimmillaan minäkertoja Orvon selostaessa tekemisiään ja ajatuksiaan. Välillä Orvon sisäinen monologi tuntuu ylidramatisoivalta, jopa (uskallanko sanoa tämän?) epämiehekkäältä. En oikein usko draamakuningataräijiin. Ja vahva samaistuminen olisi avuksi kun vastaan tulee paljon niitä.

Siis lyhyitä lauseita. Toistoa.

Ja yhden lauseen kappaleita.

Mutta tuon sanottuani, tunnustan toisenkin puolen. Orvon pohdinnoista löytyvät myös kirjan vaikuttavimmat kohdat, ja Orvosta ehti syntyä kirjan mittaan elävä kuva. Mehiläistenhoitaja-kauppatieteilijä-yksinhuoltajaisä havainnoi asioita usein omaperäisesti.
En tänä päivänäkään tiedä mikä on se mystinen pikkuvauvan tuoksu, josta kaikki naiset aina jaksavat jauhaa nenä syvällä untuvaisen takaraivon kuopassa. Ehkä sen hajun tuntevat vain naiset, ehkä se on samanlainen biologinen ilmiö kuin mehiläisen erehtymättömyys palata aina samaan pesään, lojaalisuus yhdyskuntatoverin feromoneille. Minun rakkauteni Eeroon oli kuin sydämestäni olisi lyöty rautapalkki suoraan Eeron puolustuskyvyttömään kehoon. Palkki oli näkymätön mutta kova ja taipumaton, se oli erottamattomuuden akseli jonka aistin munaskuita myöten. Tässä oli osa minua. Minun etäispesäkkeeni. Minun aaveraajani, jonka kivun ja nautinnon tunsin omissa soluissani. Kun hän lepäsi käpertyneenä rintalastani päällä kuin apinanpoikanen, tunsin kuinka hän kasvatti minuun pieniä värekarvamaisia juuria. (s. 194)
Juoneen liittyy vahvoja myyttisiä elementtejä (varoitus täysrealisteille!), mutta tarinaa kerrotaan paljolti faktapohjalta. Mehiläisten maailmaa ja merkitystä käsitellään perusteellisesti, ja Eeron eläinten asemaa käsitteleville blogiteksteille on annettu paljon tilaa. Lihan tehotuotanto saa kyytiä niin että höyhenet vain pöllyävät. Moittisin ratkaisua periaatteessa pitkästyttäväksi - saarnat saavat aina silmäni painumaan umpeen - mutta kumma kyllä Eeron kiilusilmäinen aktivismi ei kyllästyttänyt. Eeron teksteissä on jotain surullista, niin kuin missä tahansa fanatismissa on, mutta lisäksi niissä on sitä nuoren ihmisen ehdottomuutta, kirkasrajaista ja kuolematonta varmuutta, johon harva kypsemmällä iällä kykenee. Ehkä hyvä ettei kykenekään.

Kokonaisfiilikseni kirjasta jäi positiivisen puolelle, vaikka tuossa vähän tekstityylistä natkutankin. Orvon kutkuttava paikka sukupolvien triangelidraamassa ja tietysti mehiläiskato upeana teemana nostavat pisteitä. Enkelten verta onnistui myös yllättämään ja pysäytti paikka paikoin aprikoimaan. Pariin kertaan piti nauraakin.

Päivänlaskun veroiseksi sommitelma ei silti yltänyt. On kuin osa potentiaalista olisi hukkunut mehiläis- ja lihatuotantotiedon hyökyaaltoon. Moniäänisyyttä olisi kaivannut enemmänkin.

Pitää vielä loppuun lainata Neiti A:ta, jolle kirjan luettuani vaahtosin mehiläiskadoista. "Me kaikki kuollaan ennemmin tai myöhemmin. Jos se tapahtuu mehiläisten takia, voidaan ainakin nauttia jutun ironiasta."

Johanna Sinisalo (2011). Enkelten verta. Teos. ISBN 978-951-851-414-8.

EDIT: Muutaman tunnin itsetutkiskelun jälkeen on pakko, tehdäkseni kirjailijalle oikeutta, tulla lisäämään pieni huomautus loppuun: luin tätä heti Helvi Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän jälkeen. En tiedä olisivatko Orvon pätkähtelevät osuudet häirinneet minua muulloin... siirtymä saattoi olla liian suuri!

Arvioita:
Juhani Karila Hesarissa
Sanna Sevänen Aamulehdessä
Saija Räsänen Keskisuomalaisessa
Tessa Aamuvirkku yksisarvinen -blogissa

maanantai 17. lokakuuta 2011

Säädyllinen murhenäytelmä


Tämä Helvi Hämäläisen kuulu klassikko on niitä ikuisia 'pitäisi lukea' -kirjojani, ja nyt se on luettu. Kannet kiinni paukautettuani paistattelen paitsi aikaansaamisen tyydyksessä myös siinä hiljaisessa ilossa, jota tuottaa tasapainoinen, vaativa ja loppuun asti kantava teos.

Huh ja puh! Tämän kirjan lukeminen on ollut työläämpää kuin minkään kirjan pitkään aikaan. Myönnän, että Murhenäytelmä palkitsee loppujen lopuksi... mutta luulen, että ilman 101 naisten kirjan listaa olisin luovuttanut ja jättänyt sikseen, niin keskittynyttä lukemista Murhenäytelmä minulta vaati. Hetken epäilin, että tässä on nyt käsillä suomalainen, kauniiseen kieleen naamioituva särmätön ihmissuhderomaani - mutta ei, särmättömyydestä Murhenäytelmää ei voi syyttää, vaikka ihmissuhderomaanikin tämä on.

Säädyllinen murhenäytelmä kertoo kahden sivistyneistöperheen elämästä vuosina 1938 ja 1939. Tohtori ja hänen Elisabet-vaimonsa, tohtorin sisar Naima ja tämän entinen mies Artur vanhan äitinsä kanssa muodostavat piirin, jonka elämää Hämäläinen tutkii patologin tarkkuudella. Mikroskooppisen pienet poikkileikkaukset hetkistä, joissa tomu kimaltaa auringon valaisemissa huoneissa, sävähdyttävät ja ärsyttävät. Murhenäytelmä tosiaan tapahtuu, mutta sekin on esteettinen, säädyllinen, hillitty. Mehukkainkin, väkevinkin emootio purkautuu paperille hienoina piirtoina, ohuina siivuina, lehmuksentuoksuisen teen kera.

Vain kauneus on sallittua. Ruma on sietämätöntä, loukkaavaa. Ja samalla rumuus on tulkinnasta kiinni. Hyvää makua voi osoittaa niin monella tavalla. Hyvän maun rajat kulkevat sukuperintönä, niiden sijaintia uuden ajan ja uusien tunteiden maastossa kartoitetaan uudelleen ja uudelleen. Etenkin Elisabetin ja hänen miehensä näkemysten välillä on juopa. Näennäisestä sielujen kosketuksesta huolimatta on näiltä kahdelta jäänyt huomaamatta perinpohjainen ero: Elisabetin ura on hänen perheensä elämäntapa, tohtori ammentaa myös erillisestä, ammatillisesta lähteestä. Naima taas potee rakkauden kauneutta, Artur kauneuden rakkautta. Arturin äitivanhus tekee jo pesäeroa elämään, mutta ottaa silti huvinsa niin kauan kuin voi.

Kaikkien tragedia on erilainen; Murhenäytelmässä niitä yhdistää mahdottoman kaipuu ja tietty kokemisen ulkoisuus. Hämäläisen kuvauksessa syvinkin tuska muuttuu sietämättömän kauniiksi.
Ruusu, jonka terä oli jo hiukan kuihtunut, levitti huoneen hiljaiseen ilmaan kuivunutta, makeaa tuoksuaan. Huilu, jonka läpiin auringonsäteet olivat ryömineet kuin kimalaiset, oli kuumentuntut ja makasi äänettömänä odottaen soittajaa. Pianon kiiltävällä kannella surisi kärpänen. Viereisessä huoneessa oli hiljaista, mutta äkkiä sieltä tunkeutui tuohon medenkarvaiseen ilmaan, jossa leijailivat kuivuneen ruusun tuoksu ja auringossa lepäävän, hiljaisen huilun puhaltamattomat säveleet, pitkä epätoivon äännähdys, raskas, omituinen kuin jonkin oudon linnun huuto. Se ei ollut ihmishuulilta, vaan toivottomasta, katuvasta sydämestä kohonnut intohimoinen voihkaisu. 
Se värisi hiljaisessa ilmassa kuin haavoittunut, putoava lintu. (s. 323)
Tuosta lukunäytteestä makuani tunteavat ymmärtävät, miksi lukeminen oli etenkin alkupuolella otsa hiessä puurtamista. Adjektiivit. Runsaus. Kielikuvien upottava hetteikkö. Syytänkin kirjaa paljosta teeskentelystä ja valheellisuudesta, jotka ovat hävittäneet, häväisseet ja heikontaneet elämää... sillä Hämäläisen runollinen, koukeroinen ja runsas tekstifiligraani tekee henkilöistä vaikeita hyväksyä. Heitä lähestyy kuin Yusupovin palatsia Pietarissa: hämmästellen sen röykeää ylenpalttisuutta, epäillen, voiko mikään noin koristeellinen kätkeä sisäänsä mitään aitoa. Niin perusteellinen, niin tyyliltelty, niin tekopyhästi hienovarainen on henkilöiden sisäinen maailma, ettei siihen helpolla uppoa.

Mutta. Näin armotonta ja häijynterävää elämäntapakuvausta harvoin näkee. Henkilöt piirtyvät esiin verkkaisesti, mutta he elävät ja hengittävät kirjassa kokonaisia, kammottavan tosina, johdonmukaisina typeryydessäänkin. Ja kun antautuu tekstin vietäväksi, kun hyväksyy sen vaatiman keskittyneen lukutavan, joutuu viimeisellä sivulla notkistamaan niskaansa ja seisomaan nöyränä todella suuren kirjan edessä. Ensimmäisen viidenkymmenen sivun tuskaisen etenemisen jälkeen olisin melkein halunnut olla hurmaantumatta tästä kirjasta... mutta näin vain kävi. Joskus vaivalloinen kirja on vaivan arvoinen.

Loppuun päästyäni en osaa kuvitella, miten tämän tarinan olisi voinut kertoa toisin. Näiden henkilöiden ajatuksista ei voisi kirjoittaa vähäeleisesti; heidän surunsa ja ilonsa eivät taipuisi niukkaan ilmaisuun. Säädyllisen murhenäytelmän teho ja voima syntyvät kielestä ja tarinasta yhdessä. Elisabetin, Taunon, Naimin ja Arturin persoonat ovat sidottuja omaan estetiikkaansa, kyvyttömiä kokemaan maailmaa sen ulkopuolella. Siinä heidän tragediansa kai piileekin. Elisabetin käytännönläheisin näkemys on samalla toimivin.

Suosittelen varauksetta kaikille, joita lukunäytteen kieli viehettää! Kertomusvetoisten lukijoidenkin käsiin tämä sopii... tietyin edellytyksin. Sisäänpääsy Murhenäytelmän näyttämölle oli ainakin minun lunastettava työllä; jos ei huvita, säästä sopivampaan aikaan!

Helvi Hämäläinen (1988, alkuperäinen 1941). Säädyllinen murhenäytelmä.  WSOY. ISBN 951-0-10676-3.

Arvioita:
Lauri Viljanen Hesarissa vuonna 1941
Timo Pankakoski Kiiltomadossa
Salla Sallan lukupäiväkirjassa
Päivi Kannisto Kirjatohtori-blogissa

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Äidin sylissä ja muita kuvakulmia äitiyteen

Kuva: Atena. Kannen maalaus on Emile Munierin Anteeksi äiti vuodelta 1888.
Tämä Suvi Niinisalon teos ei ole ollut millään lukulistalla, mutta se loikkasi omia aikojaan mukaani kirjastosta loppuviikolla, ja saman tien kiilasi myös lukujärjestyksessä kaiken muun edelle. Ilmeisesti minulla on meneillään jonkinlainen äitiyden kriisi - jos nyt kriisiksi voi sanoa mitään näin helppoa ja hyväntuulista - joka tekee äitiyteen liittyvistä kirjoista vastustamattomia.

Hmm, ehkä on oikeampaa puhua taitekohdasta tai murroksesta. Joka tapauksessa Neitien muutettua elokuussa kotoa olen huomannut kyseenalaistavani kaikkia toimiani äitinä; en tiedäkään enää luonnostani, miten pitäisi toimia omien lasteni kanssa. Onko jokapäiväinen soittelu turhaa holhoamista vai välittämisen osoitus? Jos "komennan" kotiin viikonlopuksi, onko se roikkumista itsenäistyvän lapsen lahkeessa vai varmistanko sillä fiksusti, että lapsilla yhä on henkisesti koti mihin tulla? Mikä on välittämistä ja avointa syliä, mikä ahneutta, kontrollointia, tukahduttamista? Miten päästän menemään ilman että hylkään?

Iiks. Olen yhtäkkiä taas yhtä kädetön kuin aikoinaan kahta parikiloista vauvakääröä kotiin kannettaessa.

Järjellä ymmärrän avuttomuuttani: tämä on vasta toinen kerta, kun jokin äitiydessäni muuttuu yhtäkkiä, kertaiskulla. Kaikki muu on tullut hivuttamalla, vähän kerrassaan, sopeutumisaikaa on ollut.... vain lasten tulo ja lähtö erottuvat äitiyden tiellä pohjattomina rotkoina, joiden yli on hypättävä. Hivuttautuminen ei onnistu.

Niinisalon taidehistoriaa ja äitiyskeskustelua risteyttävä kirja on hyvä väline äitiyden pohdiskeluun. Kirjan seitsemän teemaa salaperäisyys, pyhä, yhdessä, vaikutusvalta, huolenpito, kelvoton ja rakkaus kuljettavat lukijaa äitiyden yleisten ja yksityisten tasojen lävitse ja luotaavat samalla yksittäisen äidin äitiyden kehityskaarta raskaana olemisesta aikuisen lapsen äitiyteen. Niinisalo tulkitsee ja pohtii äitiyttä nimenomaan kuvataiteiljoiden kuvaamaana, sellaisena kuin se kuvissa ja niiden konteksteissa näyttäytyy.

Äkkiseltään tuo ehkä kuulosta tylsän akateemiselta, mutta itse asiassa ratkaisu on raikas. Äitiys on kiinnostava ilmiö, yhtä aikaa yleinen ja tabu, kiihkeiden tunteiden ja kliinisen kontrollin alue. Se on myös jokaista koskettava aihe. Kaikilla on äiti - kaikilla on ajatuksensa äitiydestä. Äidit ovat yhteiskunnallekin väline jatkaa olemassaoloaan, ja siksi äitiys on myös poliittinen kysymys. Suvunjatkamisen, elämän luomisen myyttinen voima konkretisoituu sekin äitiydessä: naiseuden määrittävä piirre on joissain suhteissa kyky äitiyteen. (Tämä onkin suurimpia sukupuolittuneen ajattelumaailmamme puutteita: pitäisi voida olla "vain" ihminen, ilman näitä naiseuden ja miehuuden ekstravaatimuksia. Ihan kuin ihmisarvo olisi kiinni kyvystä täyttää haarovälistä johdettuja rooliodotuksia.)

Teoksen kiinnostavimpia teemoja oli minusta äitiyden pohtiminen yhteiskunnallisena ja yhteisöllisenä ilmiönä, myyttien ja ideaalien kautta. Niinisalo jäljittää äiteihin liittyviä käsityksiä muinaisuskonnoista menneiden vuosien piilotettuun äitiyteen ja nykyajan preskriptiiviseen äitiyteen. Tarina kulkee helposti, kevyestikin, vaikka käsiteltävä aines väliin on tuskaista. Äitiydellä on pimeä puolensa. Äidit kykenevät pahaan - vaikka äitien julmuudesta puhuminen on tabu - ja äitiyteen liittyvät paineet voivat tehdä äitinä olemisesta tuskaista suorittamista. Miten ihmeessä oikein osaamme kasvattaa lapsemme oikein?

Oliko kirjasta minulle iloa? Kyllä ja ei. Niinisalon tarjoamissa tiedoissa ei ollut kovin paljon uutta tai jännittävää; monet hänen lähdeteoksistaankin ovat jo ennestään tuttuja. Kirjallisuuden äidit sivuutetaan aika vähällä käsittelyllä, ehkä Kalevalaa lukuunottamatta. Ja rehellisesti sanoen, tämä ei tietokirjaksi ole kovin perusteellinen eikä minun makuuni myöskään riittävän fokusoitu. Näin laaja-alainen ja epätasaisesti katettu teema vaatisi terävämmän kirjoitustyylin toimiakseen hyvin; viiltävän häijy esseisti saisi haahuilla siellä ja täällä.

Mutta kuvataiteellinen puoli kirjassa oli minulle tuoretta ja antoi paljon. Monet kuvatuista teoksista ovat hätkähdyttäviä, jotkut kauneutensa jotkut rujoutensa tähden. Pidin siitä, että mukaan oli otettu aihepiiriä havainnollistavaa kaupallistakin taidetta: tomaattikeiton mainoskuva heijastaa äitiyskäsityksiä yhtä oikeutetusti kuin suurten taidemaalarien työtkin. Niinisalo myös nosti esille ainakin yhden nuoren suomalaisen taiteilijan: Katja Tukiaisen työt ovat näyttävästi esillä. Kivaa, Tukiaisen tuotantoon on tarkoitus tutustua enemmänkin.

Vaikka tyylillisesti teksti ei minusta ollut järisyttävää, pidin silti Niinisalon suorasta tavasta kirjoittaa kertoen, omat näkökulmansa paljastaen. Teksti näyttäytyy enemmän kirjoittajan tutkimusretkenä ja tulkintana kuin muka-objektiivisena totuutena. Välillä viesti on tosin aika itsestäänselvää...
Lasten lähteminen kotoa voi samalla kuitenkin olla myös mahdollisuus tutustua omaan itseensä yksilönä ilman lapsia ja löytää uudelleen niitä puolia itsestä, jotka lapsiperheen arjessa ovat jääneet sivummalle. Joka tapauksessa äidin tulee määritellä itsensä ja suhteensa lapsiinsa uudelleen [--] (s. 201)
...mutta välillä pilkahtaa jotain terävämpääkin:
[--] sosiaalinen kontrolli pitää äideistä ja heidän lapsistaan myös huolta. Se varmistaa osaltaan sen, että äidit ymmärtävät, kuinka tärkeä, arvokas ja samalla vaikea ja vakava heidän tehtävänsä lasten huoltajana ja kasvattajana on. Jos ympäristö ei kontrolloisi äitejä, kukapa pitäisi lasten puolta heidän ollessaan vielä liian nuoria puolustautumaan itse. Äitimyytti antaa meille esikuvan, johon on hyvä pyrkiä, vaikkei kuvaa voi saavuttaakaan. [--] On kuitenkin hyvä välillä ravistella tätä kuvaa ja katsoa, mihin se asettuu. On myös hyvä tietää, mistä myytissä on kyse, ettei uppoudu siihen liian syvälle, vaan antaa itselleen äitinä ja muille äideille anteeksi vajavaisuudet. (s. 171-172)
Kirjan yleisistä ansioista riippumatta tämä oli loistava kirja juuri minulle, juuri nyt. Emotionaalisesti tämän lukeminen oli vapauttava ja lähes puhdistava kokemus. Sain muistella äitiyden ruuhkahuippuja ja kaukaisia jaakobinpaineja ympäristön vaatimusten kanssa. (Tunnustus: meinasin kerran potkaista sääriluuhun vanhempaa naisihmistä, joka kaupassa päivitteli suureen ääneen aikomustani syöttää kolmivuotiaille pakasteranskanperunoita... äärimmäinen väsymys tuli itsehillinnän tueksi. Itkinkin vasta kotona.) Kävin siis kirjan kanssa päänsisäistä aikamatkaa. Jotenkin se auttoi minut paremmin sinuiksi muuttuvan äitiyteni kanssa.

Äidin sylissä auttaa asettamaan omat pienet ähkäilyt ja pähkäilyt laajempaan historialliseen ja sosiaalisen kontekstiin eikä vaadi lukijalta liikaa. Tätä visuaalisesti kaunista kirjaa tutkiessaan hahmottaa edes palasen äitiyden laajasta skaalasta. Samalla muistaa, että kollektiivisista myyteistä voi pyristellä irti ainakin sisimmässään. Suosittelen siis lämpimästi kaikille äitiyttä syystä tai toisesta pohtiville. Tietokirjamielessä tämä on enemmän johdantoluento kuin syväluotaus aiheestaan, mutta henkilökohtaisen pohdinnan apukeinona Äidin sylissä pelittää järisyttävän hyvin.

Ja hei - Neidit tulevat tänään kotiin syyslomaksi! Saan viikon verran äiteillä oikein luvan kanssa. Laittaa monipuolisia aterioita, raahata lapset pihaa haravoimaan, käpertyä sohvalle suuremmassa seurassa ja tapella torkkupeiton kulmasta.

Suvi Niinisalo (2011). Äidin sylissä ja muita kuvakulmia äitiyteen. Atena. ISBN 978-951-796-704-4.

Arvioita:
Kaisa Heinänen Hesarissa
Sara Saran Kirjoissa
Pohjalainen
Eeva Kauppinen Kalevassa