maanantai 11. kesäkuuta 2012

Syysmaa: Welman tytöistä Varjoihin

Päällimmäisenä kaunein kansi.
Anu Holopaisen Syysmaa-sarjan ensimmäinen osa, Welman tytöt, on ollut lukulistalla jo tovin. Syysmaa on nuorten fantasiaa, joka sijoittuu vahvasti patriarkaaliseen yhteiskuntaan. Pieni joukko toisinajattelevia naisia (ja miehiä) yrittää muuttaa vallitsevaa tilannetta ja elää toisin. Yhteiskuntajärjestys on myös vahvasti uskonnollinen, tosin kiinnostavasti fantastisella tavalla. Miesten ylivalta on silti Syysmaan vallitseva piirre.

Aikomukseni oli lukea koko sarja, jos avausosa sattuisi yhtään kolahtamaan. Kolahtihan se, ihan riittävästi kotitarpeiksi, joten hain lisää osia kirjastosta. Ensimmäinen osa, Welman tytöt, oli ehkä kömpelöin viidestä tähän asti ilmestyneestä osasta; Viinikauppiaasta pidin eniten. Yölaakso oli yllättävin. Viides osa, Varjoja, taas oli jännästi kaksijakoinen: sen kahdesta tarinalinjasta toinen tuntui vähän ontolta, mutta toinen todella kiehtoi ja jäi parhaiten mieleeni koko sarjasta. Sarja tummenee edetessään. Varjojen viimeiset luvut saivat kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin, varsinkin heti Al-Husseinin kirjan jälkeen... Grh!

Joudun vähän miettimään mitä Syysmaasta sanoisin, sillä sarjoista on vaikea kirjoittaa järkevästi. Myöhempien osien kuvaaminen spoilaa niin helposti ensimmäiset osat. Onneksi apu on lähellä: Kirjanurkan Kirsi, jolta sain lopullisen kimmokkeen ottaa sarjan luettavaksi, on tehnyt niin hyvän selostuksen kirjojen perussisällöstä että linkitänkin siihen (kiitos Kirsi!) ja tyydyn tässä rupattelemaan omasta lukukokemuksestani.

Viihdyin Holopaisen fantasian parissa hyvin. Takakannen kuvaus "varttuneille nuorille" sopii näemmä myös tällaisiin vähän lapsellisiksi jääneisiin aikuisiin. Toki teksti on tyylillisesti naiivia verrattuna vaikkapa Schlinkin Viikonloppuun, jota olen paennut Syysmaahan toistuvasti viime viikkoina. Mutta kirjan kanssa voi viihtyä tai olla viihtymättä tuhannesta eri syystä. Jos aikuisten kirjassa selostettaisiin tällaisella perusteellisuudella ja suoruudella mitä kukakin milloinkin tuntee tai ajattelee, ärsyyntyisin kuoliaaksi. Mutta kun hyväksyy, että sarja on vähän nuoremmille tarkoitettu, ja antaa itselleen luvan nauttia, Syysmaahan kelpaa täysi-ikäisenkin upota.

Henkilöistä ei nimittäin ole tehty liian yksinkertaisia. Tai oikeammin, henkilökuvaus antaa hahmoista yksinkertaisen ja vähän kaavamaisen käsityksen, mutta heidän muuttumisessaan ja kehittymisessään on mielekkyyttä. Vaikka yksittäiset ihmiset tuntuvat poikkileikkauksena simppeleiltä tyypeiltä minä tahansa tiettynä hetkenä, tarinan mittaan tapahtuu paljon myös sisäisesti, ei vain ulkoisesti.

Ja paljon tosiaan tapahtuu. Tarina liikkuu koko ajan, tyhjäkäyntiä on suhteellisen vähän ja sain yllättyäkin muutaman kerran. Erityisen toimivaa minusta oli Holopaisen luoman maailman ja juonen yhteispeli. Maailmaa ei selosteta kauhean pitkittyneesti. Ensimmäisen kirjan parin rasittavanpuoleisen infodumppauksen jälkeen suoranainen selittäminen on minimissään, mikä minusta on hyvä. Lukijalle jää tilaa miettiä itse.  Juoni on riittävän mutkikas pitääkseen otteessaan, olkoonkin että paljon lukenut ihminen väkisinkin arvaa yhtä ja toista jo etukäteen. Mutta Syysmaasta paljastuu välillä sen verran uutta, että mielenkiinto säilyy.

Syysmaa-kirjat pohtivat valtaa, sukupuolten välisiä eroja, vanhemmuutta ja rakkautta. Onneksi nimenomaan pohtivat eivätkä saarnaa. Kuvittelisin, että Syysmaa voi herättää nuoren tytön miettimään tasa-arvon kysymyksiä ja vallankäyttöä omassakin ympäristössä, mutta mistään poliittisesta tuputtamisesta ei ole kyse. Neiti A kuulema piti näistä kirjoista kun luki ne muutama vuosi sitten, ja ymmärrän kyllä miksi.

Syysmaa kattaa montakin erilaista teemaa, joista voisi kirjoittaa... ja keskeisin varmasti on sukupuolten välinen tasa-arvo... mutta jos raapustaisin tähän kaiken näistä kirjoista mieleeni juolahtavan, hämähäkit ehtisivät kutoa teihin verkkoja ennen kuin saisitte juttuni luettua. Sitä paitsi pitkällinen filosofinen pohdiskelu antaisi takuuvarmasti väärän käsityksen Syysmaasta; en halua karkoittaa potentiaalisia lukijoita paasaamalla. Poimin siis tähän vain kaksi asiaa, etten itse täysin unohtaisi mitä jäin miettimään.

Ensinnäkin uskonnollisuuden sävy. Uskonto on Syysmaassa vahvasti sidoksissa yhteiskunnalliseen ja sosiaaliseen elämään, mutta uskon kokemus tuntuu välineelliseltä, lähes maalliselta, varsinkin neljän vallassa olevan uskonhaaraan puunpalvojille. Ne ovat jotenkin enemmän poliittisia puolueita tai yhteiskuntalohkoja kuin varsinaisesti uskonnollisia liikkeitä. Institutionalisoitumisen aiheuttamaa kalkkeutumista? Villit ja piileksivät uskonhaarat taas ovat selvemmin hengellisiä(kin) luonteeltaan, mutta toisaalta esimerkiksi Villipihlahjan palvojilla on hyvin konkreettinen, käytännöllinen suhde jumaluuksiinsa. Palvotut puut todellakin antavat apua, lahjoja ja näkyjä. Tämä panikin minut miettimään, onko uskonto enää uskonto, jos siitä on kouriintuntuvia todisteita? Ja voiko ei-hierarkkinen uskonhaara mitenkään vallata elintilaa hierarkkiselta, kun ottaa huomioon ihmisen luontaisen laumasieluisuuden? Kaipaammeko aina paimenta?

Tuossa uskonnon ja yhteiskunnan yhdistelmässä on jotain, en oikein tiedä mitä... mutta kombinaatio on vallankäytön pohtimiselle hedelmällinen. Vaikkei asiaan sen ihmeemmin syventyisikään, kysymykset voivat jäädä alitajuntaan. Jos olisin tiennyt näistä kirjoista aikaisemmin, olisin luettanut ne Neideillä. Onneksi ovat löytäneet ne omin päin.

Toinen juttu: omistamisen ja rakkauden suhde. Viinikauppiaassa Yvana-tyttöseen kohdistuu kiihkeää omistushalua. Se sai miettimään, että vaikka Syysmaassa ensimmäisenä kiinnittyy huomio tavismiesten vahvasti omistavaan suhteeseen naisiinsa, eivät naisetkaan ole immuuneja halulle omistaa rakkautensa kohteen. Holopainen on mielestäni poiminut tässä kiinnostavan teemaan esille. Sen mitä rakastaa haluaa myös omistaa, ja kääntäen, sitä mitä omistaa alkaa myös rakastaa jollain kieroutuneella tavalla. Omistettu esinekin saa lisäarvoa siitä, että se on oma. Rakkauden objekti lakkaa olemasta itsenäinen ajatteleva olento; rakkaus tuntuu antavan oikeuden muokata ja kontrolloida. Etenkin äitien kohdalla tämä on vaikea dilemma! Loppujen lopuksi vanhempien kuuluukin muokata ja kontrolloida - tai sosiaalisesta elämästä ei tule mitään. Pitäisi vain tietää milloin pidätellä ja milloin päästää.

Lisään vielä lopuksi, ettei kirjasarja todellakaan ole niin kuivakka kuin jutustani voisi kuvitella. En pysähdellyt lukiessani pohtimaan syntyjä syviä vaan kääntelin sivuja nähdäkseni mitä seuraavaksi tapahtuu. Mutta selvästikin Syysmaan asetelmissa on jotain kiehtovaa, sillä jälkikäteen palailin sen teemoihin mielessäni ja Neidin kanssa keskustellessa. (Neiti A on nyt kesälomalla kotona. Oikein kehrään ilosta, kun on taas naispuolista rupatteluseuraa...)

Onneksi olen ajoittanut Syysmaa-lukemiseni hyvin; sarjan viimeinen osa on ilmestymässä heinäkuussa. Ilman muuta sekin pitää lukea.

Suosittelen ilolla näitä helppolukuisia kirjoja muillekin, lähinnä kuitenkin ehkä tyttöihmisille ikävälillä 13-17, tai kaltaisilleni vanhemmille varttuneille nuorille, joille nuortenkirjat toimivat välipaloina haastavampien opusten lomassa. Parhaimmillaan Syysmaa on ehkä silloin, kun nuori nainen on juuri alkanut miettiä mitä tarkoittaa naisena oleminen ja mitä sen tahtoo tarkoittavan omalla kohdallaan.
- Etkö ole koskaan halunnut käydä tavernassa juomassa kolpakollista ja kuuntelemassa soittajia? Etkö koskaan pyytänyt päästä isän mukaan, kun hän kävi suuriruhtinaan hovissa? Riittääkö sinulle tosiaan pelkkä raataminen täällä talossa, kun ainoa huvisi on se, että tänne tulee vieras lapsilauma tekemään vielä lisää siivottavaa? 
Marna, perinteitä vaalivan isän ja vielä tiukemman äidin kasvatti, katsoi Adairaa kuin tämä olisi alkanut lausua pahoja loitsuja. Adairasta puolestaan tuntui kuin hänet olisi viskattu väkivalloin aikuisten maailmaan, ja hänen täytyi saada mahdollisimman paljon tietoa jotta selviytyisi siellä. Hänen silmänsä olivat auenneet, eikä hän enää kyennyt sulkemaan niitä. (s. 29)
Syysmaan luettuaan muistaa, mitä meillä täällä ja tänään on. Mitä kaikilla naisilla ei ole. Silmät auki vain!

Ihan herkimmille runosieluille Syysmaa ei kenties sovi; ihmisiä kuolee, syyttömiäkin, eikä elämä todellakaan ole reilua. Varsin realistista fantasiaa siis.

Anu Holopainen. Karisto.
(2003). Welman tytöt. ISBN 951-23-4462-9.
(2004). Sisarpuut. ISBN 951-23-4578-1.
(2005). Viinikauppias. ISBN 951-23-4705-9.
(2009). Yölaakso. ISBN 951-23-5106-0.
(2011). Varjoja. ISBN 951-23-5447-4.

Arvioita en malta nyt googlettaa, sillä hyvä kirja odottaa... mutta linkitän Risingshadow'n Syysmaa-sivulle, josta pääsee näppärästi kutakin kirjaa käsitteleviin juttuihin käsiksi.

perjantai 8. kesäkuuta 2012

Olenko kirottu? Nainen, sharia ja koraani

Tämä kirja keräsi paljon kirjanmerkkejä.
Jutusta on tulossa pitkä, joten aloitetaan tärkeimmäistä: suosittelen lämpimästi tätä kirjaa kaikille, jotka ovat islamista kiinnostuneita! Enkä nyt tarkoita kääntymysmielessä; tarkoitan tärkeänä ilmiönä, johon meidän suomalaistenkin kannattaisi perehtyä. Al-Husseinin sävy on pamflettimainen mutta tämä on helppolukuinen ja kiehtova esitys tärkeästi asiasta.

Olen pitkään ollut laiskanpulskeasti utelias mitä tulee islamiin, niin paljon se on esillä ja yleensä niin kärkevässä sävyssä. Tähän saumaan Olenko kirottu? Nainen, sharia ja koraani, jonka bongasin Mari A:n blogista, on erinomainen kirja. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan pystyin tämän poleemisen tekstin jälkeen ajattelemaan avoimemmin mielin islamia. Vaikka vanhastaan muistan monissa yhteyksissä väitetyn, ettei islam itsessään ole naisvastainen uskonto, on mediasta välittyvä kuva väkisinkin toisenlainen. Kirottu antaa eväitä erottaa toisistaan islam ja hillitön, törkeä, perverssi väkivalta, jota naisiin sen nimissä kohdistetaan.

Lubna Ahmad Al-Hussein on aiemmin kirjoittanut saamastaan tuomiosta. Neljäkymmentä raipaniskua rapsahti niinkin törkeästi rikoksesta kuin housujen käyttämisestä (lisää vaikkapa Jorin blogissa). Kirottu ei keskity yksittäisiin tapauksiin vaan purkaa auki tuomion taustalla olevia "lakeja" ja niiden perusteita. Selvästikään sharia ei perustu Koraaniin vaan johonkin aivan muuhun. Sylttytehdas on vuosisatojen aikana kerättyjen Profeetan kertomusten eli hadithien kätköissä. Näitä kertomuksia alettiin laatia vasta 150 vuotta Muhammadin kuoleman jälkeen, ja ilmeisesti niiden perusteella voi todistella melkein mitä vain.

Siinä se tärkein kysymys: ihmisen laki vai Jumalan? Edellisessä on kyse vallankäytöstä, jälkimmäisessä uskosta. Kirottu kuvaa uskonnon nimissä harjoitettavaa vallankäyttöä, sen anatomiaa. Uskolla ratsasteen tehdään paljon pahaa. Etsimättä tulee mieleen Margaret Atwoodin Orjattaresi, jossa fundamentalistikristityt tulkitsevat Raamattua samaan tyyliin.

Partaniekat raivopäät tapaavat todistella uskon nimissä kaikkea sellaista, joka soveltuu heidän omaan kulttuuripiiriinsä ja omiin vietteihinsä.

Al-Husseinin perusargumentti on, että muslimi seuraa ennen kaikkea Koraania, joka on Allahista. Miksi hänen pitäisi kuunnella sudanilaista "shariaa", joka sisältää kaikenlaisia kummallisia rangaistuksia, joita ei löydy Koraanista, tai edes keskenään ristiriitaisista haditheista? Henkilökohtainen suhde Jumalaan on uskon ydin. Koraani on pyhä, eivät sen myöhempien tulkitsijoiden selitykset. Ei ole jumalanpilkkaa kyseenalaistaan ihmisten puheita.

Esimerkiksi aviorikoksesta rankaisemista kuoliaaksi kivittämällä ei löydy Koraanista vaan haditheista. Kivittämisjakeen siis kerrotaan olleen ennen Koraanissa. Jakeen katoamisen tarina sen sijaan on tallessa haditheissa. Muhammadin hautajaispäivänä hänen vaimonsa oli hajamielinen ja jätti vahingossa ulko-oven auki. Kotieläin, mahdollisesti kana tai vuohi, livahti sisään ja kävi syömässä jakeen vaimon vuoteen alta.

Pieni teologi sisälläni päättelee heti, että jos moinen suura tosiaan oli, Allah varmaan lähetti itse vuohen asialle.

Jos jätetään kotieläinten syömät Jumalan sanat sivuun ja mietitään jäljelle jääneitä, on edessä edelleen tulkitseminen. Kun Jumala on sanansa sanonut, sitä aletaan tietenkin tulkita. Tokihan tulkitsija helpoimmin päätyy sellaiseen ratkaisuun, joka parantaa hänen omaa asemaansa ja lisää hänen omaa vaikutusvaltaansa. Toukokuun Tudor-putkeni jäljiltä mietin tässä esimerkiksi Henrik VIII:a, joka epäilemättä vilpittömästi katsoi toimivansa Jumalan tahdon mukaisesti raamatuntulkinnoissaan. Se, että Jumala tahtoi samaa kuin Henrik, oli ihan luonnollista, koska Jumala oli hänet asemaansa asettanut.

Samoin varmaan tulee fanaattisten seuraajien palvomalle uskonnolliselle johtajalle sellainen olo, että hänen täytyy olla oikeassa ja toimia korkeamman johdatuksen vallassa. Kun nuo kerran kaikki kuuntelevat.

Naisetkin ovat usein valmiita tukemaan naisia alistavia ratkaisuja. Ei mikään ihme. Tarpeeksi hakattu ja alistettu ja nollattu ihminen alkaa pian itsekin uskoa ansaitsevansa kauhean kohtalon. Ehkä se on järjen puolustusmekanismi. Kenenkään sielu ei halkeamatta kestä esineeksi alistamista. On helpompi uskoa, että esinehän minä, halpatuotantoa, arvoton.

Sitä paitsi, miksei nainen olisi yhtä altis tulkitsemaan asioita vinosti kuin mieskin? Vallitseviin oloihin mukautuminen voi usein tuntua fiksulta ja oikealta. Jos turvallisinta on vaikkapa raiskattujen ruoskimisen kannattaminen, ja vastalauseista seuraisi nyrkkiä palleaan, kai siinä voi joutua kiusaukseen ulvoa sutena kuorossa ja vielä ehkä vähän lujempaa kuin muut. Helppo se on täältä nyrpistellä.

Käsi sydämellä: jos harva länsimainen yritysjohtaja pystyy myöntämään ansionsa kohtuuttomiksi suorittajaportaan ansioihin verrattuna, voimmeko odottaa, että haditheihin perustuvan sharian tulkintojen nojalla ylimaallista herruutta naisten yli nauttivat miehet pystyisivät myöntämään asemansa epäoikeudenmukaisuuden? Pystyvät kyseenalaistamaan "lait", joihin heidän asemansa perustuu?

Täytyy nostaa hattua kaikille, jotka kykenevät nousemaan kulttuurinsa yläpuolella. Ja monethan pystyvät. Muuten Euroopassakin järkättäisiin provinssirokkien asemesta yhä auto-da-fé -festareita. Kristityt ovat vuosisatojen mittaan onnistuneet tekemään omista pyhistä teksteistään yhtä kummallisia versioita kuin hadithit, joskin on todettava, ettei kirkkoisien jupinoita sentään enää 400-luvun jälkeen ole ihan varsinaisen Raamatun rinnalle nostettu. Näin sivustajakatsojana onkin hämmästeltävä, että muslimit, joilla on yksi yhtenäinen Koraani (ei useista lähteistä koottu Raamattu) ovat niin halukkaita hyväksymään Koraanin rinnalle muita pyhiksi katsottavia kirjoituksia. Eikö olisi järkevää ja älyllisesti rehellisempää ottaa vastaan se ainoan Profeetan teksti ja ignoorata myöhemmät selitykset ja selityksen selitykset?

Huh, juttuni on vaellellut sinne tänne kuin täi koiran turkissa. (Penjamin suosittelema esseen kirjoittamista käsittelevä kirja on vielä lukemattomana hyllyssä. Siihen perehdyttyäni tuotan tietenkin henkeäsalpaavan selkeitä ja loogisia esityksiä asiasta kuin asiasta!) Otetaan silti vielä yksi asia. Mietin Kirottua lukiessani mikä olisi ulospääsytie. Miten tästä äärimmäisen kierosta islamin tulkinnasta voisi kasvaa ulos ja ylös. Rehellisesti sanottuna vähän hirvittää.

On nimittäin niin, että kun rationaalisesti ajatteleva ja asioita punnitsemaan taipuvainen ihminen joutuu vastakkain fanaatikon kanssa, fanaatikko yleensä huutaa sen rauhallisemman tyypin kumoon. Fanaatikko menee pois tyytyväisenä, aitoon argumentointiin luottava menee ottamaan päänsärkylääkkeen. Tarvitaan kauhean monta argumentointiin valmista tavallista ihmistä yhtä fanaatikkoa vastaan ennen kuin maltillisempi tulkinta saa vaikutusvaltaa.

Tarvitaan myös olosuhteet, joissa riittävän moni voi, osaa, jaksaa ja uskaltaa miettiä, puhua, pohtia. Hyvinvointia. Turvallisuutta. Itseluottamusta. Lukutaitoa ja maailman avartumista, joka koulii mielen ymmärtämään vaihtoehtoisten todellisuuksien olemassaolon.

Talebanien näkökulmasta on oikeastaan hyvin järkevää vastustaa kouluja. Kyllä vaan koulutettu nainen on kaiken pahan alku ja juuri. Nytkin käy markkinointia opiskelleena mielessä, että Allahinkin olisi kannattanut tiivistää käskynsä näppärään kymmenen kappaleen pakettiin.

Tai no. Ei se ole estänyt kristittyjäkään tekemästä hillittömän hilpeitä tulkintoja Jumalan tahdosta.

Siis: tämä on hyvä kirja jos haluaa ylläpitää (tai etsiä) kosmopoliittisen sallivaa asennetta islamia kohtaan sortumatta kaikki-käy -kulttuurirelativismiin. Kerta-annos riitti silti minulle; ei tullut polttavaa halua ryhtyä itse vertailemaan Koraanin käännöksiä.

Tyydyn iloitsemaan siitä, että jossain tuolla on koulutettuja naisia (ja miehiä?), jotka tekevät rohkeaa työtä repiäkseen uskontonsa fanaatikkojen ahmankynsistä. En ole pätevä arvioimaan Al-Husseinin tulkintojen oikeellisuutta, mutta ei minun tarvitsekaan. Tärkeämpää oli muistuttaa itselleni, että islamia voi tulkita myös näin, ja oppia uutta islamin perusteista.
Koraani julistaa uskovien miesten ja uskovien naisten yhdenvertaisuutta. Koraani ilmoitettiin sellaisena aikana, että siinä määriteltiin naisten oikeudet, joita heillä ei Profeetan ajan Arabiassa ollut. 
Myöhemmin keksittiin uskonto, johon tämä yhdenvertaisuus ei kuulunut. Miksi kutsutte sitä "islamiksi"? (s. 191-192)
Lubna Ahmad Al-Hussein (2011). Olenko kirottu? Nainen, sharia ja Koraani. Minerva. Suomentanut Tommy Granholm. ISBN 978-952-492-535-8.

Arvioita:
Ritva Saario Lapin Kansassa
Mari A:n kirjablogissa

keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Myrskyn silmään


Paikkailen toukokuun yhtä laiminlyöntiä: unohdin kokonaan, että tämä Will Eisnerin sarjakuvan merkkipaaluihin kuuluva teos tuli luettua toukokuussa. Innostuin hankkimaan tämän käytettynä netistä Sallan jutun jälkeen.

Heh, pidän blogia muistaakseni mitä luen, mutta ilmeisesti seuraavaksi pitää olla lista, että muistaisin kirjoittaa blogiin mitä luen... pitääpä olla vähän tarkempi tässä kuussa luonnosteni kanssa!

Myrskyn silmään on eräänlainen kahden sukupolven sukukronikka. Se jäljittää Eisnerin oman perheen tarinaa. Kehyskertomuksessa amerikkalainen Eisner on matkalla alokasleirille vuonna 1942. Takaumissa palataan hänen lapsuuteensa ja nuoruuteensa, mutta myös hänen isänsä nuoruusvuosiin Wienissä, ensimmäistä maailmansotaa edeltäviin vuosiin. Wien nähdään Eisnerin isän kertomusten kautta.

Tämä on hieno sarjakuva monella tasolla. Ensinnäkin Eisner rakentaa hienoa psykologista kuvaa perheestään. Etenkin vanhempiensa tutkijana hän on lempeän, suorastaan hellän ironinen mutta myös viiltävästi uskottava. Vertaan mielessäni Spiegelman Mausin isää tähän Eisnerin isään (ja Maus oli minusta briljantti!) ja pakko on myöntää, että Eisner vie isäpisteet. No, Mausin teemat ovat toisin painottuneet, joten vertailu on tässä suhteessa epäreilu.

Toiseksi, juutalaisvastaisuus ja ylipäänsä "kansojen sulatusuunin" etninen aluskarva paljastuvat Eisnerin nuoruuden New Jerseyn ja Bronxin vuosissa tyylikkäästi. Juutalaisuus tai juutalaisuusvastaisuus ovat, ziljoonasta aihepiiriin liittyvästä kirjasta ja elokuvasta huolimatta, jotenkin jääneet vähän vieraiksi minulle.

(Ehkä siksi etten tietääkseni tunne yhtään juutalaista? Vasta Etelä-Pohjanmaalle muutettuani tutustuin kulttuuriin, jossa on oikein ja asiallista kysyä suoraan ja tarpeen vaatiessa toistuvasti mistä joku on kotoisin ja kenen sukua... Eipä minulle olisi vaikkapa opiskeluaikoinani juolahtanut pieneen mieleenkään udella kenenkään kaverin tai tuttavan sukujuuria.

Mutta Eisner onnistui asettamaan juutalaisten sosiaalisen dissauksen minullekin ymmärrettävään kontekstiin. Tunnistan muinaisilta vaihto-oppilasajoilta taipumuksen luokitella ihmisiä eurooppalaisen alkuperämaan perusteella kolmanteen ja neljänteen polveen, sillä se hämmensi minua suomalaisteininä. Miten poikakaverini Mikey voi olla portugalilainen kun hän asuu kadun toisella puolella täällä Adamsvillessa ja on syntynyt USA:ssa? No mutta tietenkin, hänen isänsä ja äitinsä vanhemmat ovat Portugalista lähtöisin! Ja katolilaisia! Kyllä ne tiedetään...)

Eisner on aina juutalainen; tulee aina olemaan. Halusi hän tai ei, se piirre leimaa muiden suhtautumista häneen ja hänen suhtautumistaan muihin, silloinkin kun häntä ei edes juutalaiseksi tiedetä.

Kolmanneksi ansioksi täytyy nostaa albumin kerronnallinen raikkaus ja hieno piirrosjälki. Eisner tekee yksinkertaista ja selkää kuvaa, joka ei väsytä tai vie liiaksi huomiota tarinasta, mutta josta tuntuu löytyvän jotain katsottavaa uudestaankin lukiessa. (Kyllä: tämä oli niitä albumeita, jotka lukee kaksi tai kolme kertaa peräkkäin. Yhdellä kerralla pitää saada tietää mitä tapahtui, toisella kerralla voi keskittyä kuviin paremmin.)

Neljänneksi sanon lyhyesti: huumori on vähäeleistä ja toimivaa.

Teos on nyt reilut parikymmentä vuotta vanha, ja Eisnerin mallia sarjakuvaromaanin saralla on seurannut vuosien mittaan moni. Mutta ainakin tämä teos on kestänyt aikaa erittäin hyvin.

Päätän juttuni kerrankin oikein isoon kuvaan, jotta saan demottua mitä tarkoitan... Tässä alla olevassa kuvassa Eisner on siis matkalla sotaan ja muistelee mennyttä. Tavallaan tässä on vain yksi ruutu, mutta tavallaan viisi; Eisner on kuvassa kahdesti, hänen isänsä kolmesti ja äitinsä neljästi.


Ainoa valituksen aiheeni on oikeastaan, että tarina olisi saanut olla vielä pidempi. Ei ihme että on olemassa "Eisner Award" - jonka on voittanut mm. Fables!

Toivottavasti saan joskus käsiini Eisnerin Contract with God -sarjakuvaromaanin.

Will Eisner (1991). Myrskyn silmään. Jalava. Suomentanut Soile Kaukoranta, tekstannut Jari Rasi.

Arvioita:
Enpäs laitakaan arvioita vaan linkitän tähän Jussi Karjalaisen Hesarissa ilmestyneeseen muistokirjoitukseen.

tiistai 5. kesäkuuta 2012

Koko kadun kasvatti

Kuva/pakkaus: WSOY/Kai Toivonen
Maeve Binchyn Koko kadun kasvatti on kertomus irlantilaisyhteisöstä, joka huolehtii joukolla alkoholisti-Noelin ja hänen tyttärensä Frankien pärjäämisestä. Frankien kuolemansairas äiti ei kestä synnytystä, ja Noelista, joka ei muutamaa viikkoa aikaisemmin vauvasta tiennytkään, tulee yllättäen yksinhuoltajaisä. Mutta St Jarlath's Crescentin yhteisö ei anna varpusenkaan pudota, pikkuisesta Frankiesta puhumattakaan. Varovaisuuteen onkin syytä. Tiukkahuulinen sosiaalityöntekijä Moira on päättänyt järjestää Frankien elämästä normaalimman perheidyllin. Hän vaanii joka kulman takana.

Kasvatin ystävyyssinfonian kapellimesterina häärii Noelin amerikanserkku Emily, jonka vastustamaton, ystävällinen ja järkevä tarmo pitää asiat liikkeessä. Kukkalaatikoita, pyhimysten patsaita, uusia ravintoloita, sydänpoliklinikka ja pubeja. Ja paljon, paljon hyvyyttä, jonka avulla selvitään elämän ahdistavista käänteistä.

Okei - luulen että nyt yllätän teidät. Minä nimittäin tykkäsin tästä, ainakin näin äänikirjana. Piti oikein erikseen kirjoittaa tästä, koska näin valoisaa kirjaa en ole vähään aikaan lukenut. Kaikki kuolemantapauksetkin suorastaan kääriytyivät vaaleanpunaisenkukertavaan rihmastoon Kasvatissa ja alkoivat hehkua himmeää valoa. Jokaista pahiksia alkoi ennemmin tai myöhemmin sääliä, koska selvästikin he olivat jollain tavalla onnettomia.

Kieli oli kieltämättä paikoin aika tönkköä, mutta niitä Nora Robertsin äänikirjassa kestämättömiä adjektiivikliseitä tässä ei ollut rasitteeksi asti. Juoni oli vähän pöljä mutta ei tylsä. Tykkäsin levy levyltä henkilöistä enemmän. Syytän Erjan Mantoa, jonka luenta oli erinomainen. Syytän myös olosuhteita: väsyneenä on mukava solahtaa tällaisen hempeän hömpäntapaisen virtaan.

Sitä tämä oli, kyläyhteisöhömppää kaupunkimiljöössä. Vai kuuluuko hömpässä aina olla yksi suuri rakkaustarina? Tässä se suuri rakkaustarina oli kyllä miehen ja hänen vauvansa välinen...

Helppoa ja lämminhenkistä viidettä.

Maeve Binchy (2011). Koko kadun kasvatti. WSOY:n äänikirja. Suomentanut Eva Siikarla. Lukija Erja Manto. ISBN 978-951-0-38290-5.

Arvioita:
Irja Kirjavinkeissä
Norkku Nenä kirjassa -blogissa
Carmelita Kirjava hylly -blogissa





sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Aleksanterin opettaja

Kuva/kansi: Avain/Satu Kontinen
Aleksanterin opettaja on ollut mielessä epämääräisesti viime lokakuusta alkaen. Kustantamo Avain näet järkkäsi Helsingin kirjamessuilla kirjabloggaajille tilaisuuden tavata kahta kirjailijaa, joista Annabel Lyon oli toinen. Lyon kertoi mukavasti kirjansa syntyprosessista ja siitä mikä häntä aiheessa kiehtoi. En kumminkaan heti lisännyt Opettajaa lukulistalleni, sillä raahasin tuossa vaiheessa jo noin kahdeksaa kiloa kirjoja. "Ne seurasi mua kotiin"?

Työnsin siis Lyonin esikoisen luen-kun-tulee-vastaan -kategoriaan.  Nyt tuli vastaan.

Aleksanterin opettaja kertoo Aristoteleesta. Mies on eittämättä yksi länsimaisen tieteen kovia nimiä, ehkä jopa kaikista suurin, varmasti laaja-alaisin. Kannattaa lukea vähintään Wikipedian kuvaus ja ottaa hetkeksi lakki päästä tällaisen uranuurtajan muistolle. Keskiajalla Aristoteles oli suuri auktoriteetti, johon kirkonisät tukeutuivat estoitta. Vaikka Aristoteles tavallaan meni renesanssin myötä pois muodista kokeellisemman luonnontieteen vallatessa alaa, hänen vaikutuksensa kulttuuriin ja filosofiaan on mittaamattoman suuri. Lukutoukat muistanevat erään Aristoteleen teoksen roolin Umberto Econ Ruusun nimessä; minusta mielenkiintoinen esimerkki auktoriteettiuskosta monessakin mielessä!

Lyon on perehtynyt aiheeseensa huolella. Tässä kirjassa Aristoteles on enemmän opettaja ja perheenisä kuin tieteen suuri nimi. Opettaja keskittyy Aristoteleen vuosiin Aleksanterin ja hänen isänsä Filippoksen hovissa, vaikka takaumin palataan myös filosofin nuoruuteen. (Platon tekee kameoroolin.)

Tarinan keskeiset inhimilliset jännitteet ovat kuitenkin tapahtumahetkessä. Aristoteleen ja Aleksanterin sekä muiden Makedonian valtaapitävien välinen suhde, ja suhteessa peilautuva älyn ja vallan leikki, kiinnostavat väkisinkin. Aristoteles pelkää ja rakastaa ja ihailee ja halveksuu Aleksanteria, kaikkea yhtä aikaa, eikä Aleksanterikaan ole yksinkertainen henkilö.

Otetaanpa ote tämän kaksikon keskustelusta, joka oikeastaan demonstroi koko asetelmaa... Tässä kohtauksessa Aristoteles yrittää nyhtää oppilaaltaan kommenttia Homeroksesta.
[--] Sanotaanko näin: onko tuo kertomus sinusta komedia vai tragedia?" 
Hän ojentaa taas käsiään ja heiluttaa niitä vuoroin ylös ja alas. 
"No, täytyyhän sen olla jompikumpi", sanoin. 
Hän kohauttaa olkapäitään. 
"Etkö sinä pitänyt siitä lainkaan?" 
"Lopulta", hän sanoo. "Viimeinkin kysymys, johon et ole miettinyt vastausta valmiiksi. [--] (s. 159)
Aristoteles lajittelee, organisoi, järjestelee ilmiöitä sääntöjen mukaan. Arvaamaton Aleksanteri määrittelee ongelman uudestaan. Tärkeämpää kuin luokitella tarinoita on voittaa, tässä tapauksessa voittaa opettaja nokkeluudessa.

Varsinainen juju tässä kirjassa on silti Aristoteleen oma, monimutkainen ja häilyvä persoonallisuus kaikkine ristiriitaisuuksineen. On hienoa, että Aristoteleen elämän naisillakin on kunnollinen rooli; se tekee Aristoteleestä kokonaisemman, vaikka osa vähän päälleliimatun oloisista osista kirjassa liittyikin juuri naisiin. Olisin myös tullut toimeen vähemmällä lapsuusmuistelulla; pääteemat ovat tässä niin hienoja, että ne olisivat olleet vielä enemmän edukseen, jos niihin olisi keskitytty tiukemmin.

Pidin kovasti siitä, miten kirjailija on ujuttanut mukaan aristoteelisen maailmankuvan elementtejä tekemättä niistä liian hallitsevia. Aristoteles ei mielessään jauha tutkimuksistaan loputtomiin vaan puhuu ja ajattelee kuin kuka tahansa älykäs ihminen; hän on tässä ja nyt, suunnittelee ja selviytyy, ihmettelee ja pohtii, löytää ympäriltään oivalluksia.

Tämän jälkeen tekisi mieli lukea Aristoteleen elämäkerta! Valitettavasti hyllystä löytyy vain Aleksanterin, eikä sitä tee mieli lukea uudestaan. Aleksanteri Suuresta on vaikea pitää edes yhden lukukerran jälkeen; säilytän mieluummin Lyonin välittämän mielikuvan olosuhteidensa ja oman persoonansa ahdistamasta nuorukaisesta tällä erää.

Tarina on myös rakennettu taidokkaasti. Vaikka Aristoteleen kohdalla olisin ehkä pitänyt enemmän suorasta kronologisesta juonenkuljetuksesta, tämäkin toimi hyvin. Minusta Lyon on melkein Mantelin tasoisesti tehnyt nykyaikaisen romaanin historialliseen miljööseen. Sävyissä on paljon samaa, vaikka Mantelin Cromwell-kirjat ovat tajunnanvirtamaisempia ja haastavampaa luettavaa. Kun ottaa huomioon miten haastavia aiheita ovat niin Aristoteles kuin Aleksanterikin, huikea saavutus.

Suosittelen historiallisten romaanien ystäville, ainakin niille, joita ei haittaa henkilöiden ja kielen modernius. Ja heille suosittelenkin aika painokkaasti. Toivottavasti Lyonin seuraavakin suomennetaan. Siinä on kuulema nainen pääosassa.

Annabel Lyon (2011). Aleksanterin opettaja. Avain. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. ISBN 978-951-692-872-5.

Arvioita:
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Marjis Kirjamielellä-blogissa
Jori Kaiken voi lukea -blogissa
Salla Lukupäiväkirjassaan
Katja Lumiomena-blogissa