maanantai 13. elokuuta 2012

Ei voisi vähempää kiinnostaa: Kirjoituksia nihilismistä

Kuva/kansi: Atena/Susanna Raunio
Luettuani jonkin aikaa sitten kokoelman Mitä essee tarkoittaa? innostuin ostelemaan vähän esseitä kotiinkin, mukaan lukien yhdestä kirjablogista bongaamani Ei voisi vähempää kiinnostaa. Mutta kesäkaudella on näemmä ollut eskapistinen meno päällä. Esseet ovat jääneet ajateltua vähemmälle.

Tämän yhden esseehkön kirjan sentään luin.

Esseen määritteleminen on muuten perkeleellistä touhua. Essee pakenee määreitä ja kirjoittajat ilmeisesti esseemäärettä, kun niin moni esseemäinen teksti ei sitten olekaan essee. Tälläinen vatustelu on harmillista. Minusta esseen lupaavimmat ulkoiset tuntomerkit ovat a) asteriskit tekstin loikkakohdissa ja b) sana "esseitä" painettuna johonkin lähettyville, esimerkisi kansilehteen.

Joten ei, nämä eivät sitten ole esseitä, sovitaan niin. Kannessa essee on korvattu lässysti kirjoituksella ja sisällä kirjoitelmien nimi onkin luku.  Eikä sieltä löydä asteriskejakaan. Ne on korvattu pikkuruisilla kolmijalkaisilla ehkä-telkkarin kuvilla, jotka esiintyvät kolme kappaleen riveissä, ihan niin kuin esseissä asteriskit.

Mutta nämä siis eivät kai ole esseitä, eivätkä pikkukuvat missään tapauksessa asteriskeja. Itse asiassa, kun ensimmäisen kerran näin ne, en tajunnut niiden olevan minitelkkareita. Jos ne ovat niitä. Luulin niiden olevan verta tihkuvia neliöitä, mahdollisesti jonkin geometrisen sodan siviiliuhreja.

Syytän assosiaatiosta sanaa nihilismi. Olen normaali ihminen enkä useinkaan näe naapuripihalla zombeja tai mansikkahillossa aivonkappaleita. Mutta nihilismin pohtiminen saa helposti aikaan zombieapokalyptisen mielentilan, jossa kuolema alkaa kuulostaa järkevältä ja kohtuulliselta ratkaisulta kaiken sietämättömään merkityksettömyyteen. Kaikki me kumminkin kuolemme, kuten Haatanenkin todistaa.

Nihilismi, niin. Haatanen kirjoittaa hauskasti ja kiinnostavasti siitä, miksi olen aivan väärässä yhdistäessäni nihilismin Nietzscheen ja ihmisvihaan, tai jos en nyt aivan väärässä, ainakin vähän lapsellinen ja opintoni unohtanut. Mutta en ole ainoa, nihilismille annetaan nykypäivänä kummallisia merkityksiä suhteessa sanan nietzcheläiseen intentioon. Johtuu varmaan siitä, että harvalla on halua ja virtaa ja raivokkuutta perehtyä herroihin Nietzsche ja Heidegger, niin kuin ilmeisesti pitäisi nihilisimin syvintä olemusta ymmärtääkseen.

Normaalieläjän nihilistikäsitys rakentuu urheiluselostuksien (saksalaiset palloilijat syyllistyvät nihilistiseen puolustukseen) ja historiallisten romaanien (nihilistit yrittävät koko ajan tappaa tsaarin) varaan. Puhumattakaan kaikenlaisten youtube-wannabe-nihilistien veriteoista, jotka pannaan filosofivainaiden syyksi.

Yksi Haatasen pointti onkin, että Nietzscheä kohdellaan tässä kaikessa Aivan Väärin. Nietzschen yli-ihminen on esteetikko, jota banaalit joukkomurhat ällöttäisivät tyhjänpäiväisyydessään. Aito nihilisti kohtaa kaiken merkityksettömyyden traagisella rohkeudella ja jumalaisella tyylillä. Kuolevaisia ollaan, eikä elämälläkään ole niin väliä, mutta ei kai tässä mauttomuuksiinkaan tarvitse sortua?

Olkoon turhuutemme eleganttia: viiltävää, sydäntäsärkevää, kaunista ja totta.

Joo. En usko että Haatanen tarkoittaa tässä Flow-festareita tai joukkovaellusta Louvreen. Tai ehkä jollain ironisella tavalla tarkoittaakin. Nietzsche ehkä ei. Mutta onko kukaan koskaan ikinä saanut selvää siitä mitä Nietzsche tarkoittaa? Enpä usko. Tarkoitus vaihtelee liiaksi. Juju taitaakin olla enemmän siinä esteettisessä nautinnossa, jota Nietzsche-koukkuun jääneet saavat nautiskellessaan mestarin tekstejä ja tuottaessaan omia tulkintojaan. Ja niitä me toisen asteen sanajuopot sitten naukkailemme.

Erinomaisen hyvän filosofiapöhnän näistä Haatasen kirjoituksista vetää. Kuin olisi lukioon palannut. Sain aikoinaan oikean mielen sähköiskun Neil Postmanin kirjasta Viihdytämme itsemme hengiltä (jonka Haatanen muuten haukkuu pataluhaksi) ja pahan kankkusen Nietzschen Zarathustrasta (jonka haukkuisin itse jos osaisin, mutten ymmärtänyt siitä juuri mitään). Nyt, kun olen urheiluhullu enkä enää lueskele filosofiaa aamuunkoittoon, Haatasen Ei voisi vähempää oli viihdyttävä, virkistävä ja sopivasti provosoiva kirja. En osaa arvioida hänen nihilisimitulkintojensa oikeellisuutta. Mutta mitä sitten? Oikeastaan kaikki on aika tyhjänpäiväistä, ja jos Haatasen tulkinta oli minusta tyylikäs ja hauska, ei voisi vähempää kiinnostaa sen filosofinen puhtaus.

Haatasen myötä tuli myös jonkinasteinen halu tarttua vihdoin Hanna Arendtin kirjaan Vita Activa, jonka Ei voisi vähempää myös ottaa painiin. Täällä meillä Vita, raasu parka, on saanut olla ihan rauhassa hyllyllä kohta kaksi vuotta, odottamassa sopivan filosofista mielentilaa. Alkaa jo epäilyttää. Ehkä en edes ostanut sitä luettavaksi; kenties minussakin piilee Haatasen mainitsema sivistysporvarin ideaali, jota yritän ilmentää nykynihilistisesti shoppailemalla.

Ei voi voittaa. Tämäkin kirjoitus alkaa pitkittyessään haiskahtaa ironialta. Lopetan ajoissa, tai ainakin melkein. Loppuun pitää vielä todeta, että vaikka Haatasen sävy on ehkä ajoittain kakaramainen, hänen kirjoitustyylinsä on helppolukuista ja ilmaisuvoimaista. Tästä kirjasta varmaan selviytyy vaikkei olisi eläissään edes sylkäissyt Nietzscheen tai Heideggeriin päin. Jori tosin oli osittain eri mieltä, joten paras kun luet itse ja päätät sitten.

Minusta Ei voisi vähempää on terävää ja intohimoista tekstiä. Kyllä hyvä argumentti vaan on kuumaa luettavaa! Katsokaapa vaikka:
[--] Jos elämä todellakin on näin turhaa, totaalista hukkaan heittoa, se on ihanaa, ylimääräistä ja nautittavaksi annettua. Täälläololla ei ole mitään merkitystä, ja minä rakastan sitä! 
Gimme more! Britney Spears, Marika-fucking-Fingerroos, Ike Kanerva, Kimi Räikkösen tuskin ymmärrettävä pingviinimäinen puheääni, brittijalkapalloilijoiden vaimot, TV-shop, Nelosen 4D-reality-dokumentit, MOT:n yritteliäs vakava journalismi, Antiikkia, antiikkia!, Uutisvuodon läpeensä väljähtänyt formaatti, joka olisi pitänyt tajuta lopettaa vuosia sitten, Dan Brownin kirjat, uskoon tulemiset, Mannerheim oli homo -keskustelut, Johanna Tukiainen. Lisää, lisää, lisää! (s. 82)
Ei voisi vähempää oli niin tehokas, että saatuani sen loppuun oli vain kaksi vaihtoehtoa. Lukea heti lisää filosofiaa tai katsoa tämä.

Kalle Haatanen (2008). Ei voisi vähempää kiinnostaa. Kirjoituksia nihilismistä. Atena. ISBN 978-951-796-536-1.

Arvoita:
Johan Lahdenperä Hesarissa
Putte Wilhelmsson Turun Sanomissa
Tommi Melender Antiaikalainen-blogissa

lauantai 11. elokuuta 2012

Matkalaiset

Kuva: Karisto. Hieno kansi, mutta kirjaston tarra peittää tekijän nimen.
Anu Holopaisen varsin suositun Syysmaa-sarjan viimeinen osa on ilmestynyt heinäkuussa. Aiemmista osista kirjoittelinkin jo kesäkuussa. Tämän viimeisen, Matkalaiset, olin ovelasti ennakkovarannut kirjastosta, joten sain sen pikavauhtia ja luinkin yhtä pikaisesti. Heinäkuussa vain oli liiaksi kiireitä - piti maksimoida hiilijalanjälki ja minimoida pankkitilin saldo* - joten juttu jäi silloin väliin.

Matkalaiset jatkaa Syysmaan tyyliä. Joka kirjassa on ollut uusia henkilöpainotuksia, uusia paikkoja ja uusia juonikuvioita. Toisteisuudesta sarjaa ei voi todellakaan syyttää, sillä aina tehdään iso loikka yllättävään suuntaan. Matkalaisissa sarjan vanha kaarti on enimmän aikaa taka-alalla, vaikka Zaran kohdalla nähdäänkin kiinnostavia käänteitä.

Kerronta keskittyy enemmän Yvanaan, Viinikauppiaasta tuttuun tyttölapseen, joka on nyt nuori nainen aikuisuutta tavoittamassa. Yvana pyrkimys itsenäistymiseen johtaa hänet vaaratilanteisiin, ja hänen vanha vaivansa pääsee valloilleen. Olen vihdoin tajunnut, mikä se Yvanan saama tartunta on: se on kollektiivisen idin tulehdus. Säännöllistä lääkitystä tarvitaan, ja kun se puuttuu, seurauksena on lopulta koko Syysmaan kannalta vaarallinen asetelma.

Kirjan teemoiksi mainitaan takakannessa naisen asema ja ihmisten välinen tasa-arvo. Kyllähän nekin siellä ovat - Syysmaassa kun ollaan - mutta minusta tässä oli enemmän kyse vastuun ottamisesta. Missä vaiheessa ihmisen pitää ottaa vastuu omista teoistaan? Kuinka pitkälle voi mennä siksi, että on tullut itse kohdelluksi väärin? Saako lapsena laiminlyöty lyödä itse laimin? Saako kiusattu aikuisena kiusata muita? Missä pisteessä pitäisi itse kunkin lakata syyttämästä kurjaa kohtaloaan omien tekojensa seurauksista?

Toisin sanoen, kun kasvaa aikuiseksi, pitää lakata vinkumasta. Kohdata elämänsä sellaisena kuin se on. Ottaa vastuu omasta tulevaisuudestaan ja omista tekemisistään. Lakata syyttelemästä olosuhteita ja äitiä.

Joo, tosiaan, pitää itsekin tehdä tuo tässä joku päivä!

Matkalaiset on melkeinpä muita sarjan osia rankempi tapahtumien suhteen, sillä Holopainen ei säästele hahmojaan kamaliltakaan tilanteilta. Mutta on Matkalaisissa lämpimiäkin elementtejä. Tavallaan asetelmat kiertyvät takaisin sarjan lähtöpisteeseen, sillä alkuperäisistä Welman tytöistä viimeinenkin saa aikuistumismatkansa loppuun. Myös Adairan ja kumppanien suuri taistelu, kamppailu naisten tasa-arvoisemman aseman puolesta, on jossain mielessä lähtöpisteessään, sillä vanhat puut hallitsevat yhä. Mutta myrskytuulet soivat latvoissa. Kuka tietää mitä vielä tapahtuu...

Lopussa on haikeutta, hyväksymistä, toiveikkuuttakin; jatkuvuutta ja lopullisuutta yhtä aikaa. Rakenteesta en oikein pitänyt. Etenkin alkupuolella nököteltiin aika pitkään tilanteissa, jotka loppua ajatellen olivat sitten minusta toissijaisia. Mutta teksti on helppolukuista selkosuomea, ei hierrä eikä raavi.
Yvanan mieliala tuntui kohentuvan, kun he olivat saaneet välimatkaa itsensä ja kotiluolan välille. Tyttö katsoi ympäröivää metsää onnellinen hymy kasvoillaan ja nosti kädet lanteilleen. Jo pelkkä ele vahvisti Marrkahille, että kotiin he eivät enää palaisi, tuli mitä tuli. 
- Ajattele, olemme vapaita! 
- Vapaita mistä? Marrkah kysyi aivan vilpittömästi. (s. 17)
Taisin edellisten osien kohdalla tuumia, että Syysmaa olisi osuvimmillaan noin 13-17 -vuotiaille. Matkalaisissa on pari kohtaa, joiden tähden piti hetken raapia päätä... onko tämä liian kovaa? Mutta ei, ei ole. Toki lukijan ikä on aina suhteellinen kysymys, mutta nykyiset yläkoulu- ja lukioikäiset ovat uskoakseni noin keskimäärin aika kovissa liemissä keitettyjä. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, ettei nuorille kirjoitettaessa ole syytä lisätä erityisiä pehmusteita tai turvakaaria. Väkivaltaa on. Kyllä sitä saa siis esittääkin. Jos nuorten kirjallisuudesta editoi pois kaiken pahan, siitä tulee irrelevanttia.

Minusta Matkalaiset on Syysmaan arvoinen päätösosa.

Anu Holopainen (2012). Matkalaiset. Syysmaa 6. Karisto. ISBN 978-951-23-5601-0.

Arvioita:
Kirsi Kirjanurkassaan
Jonna Kirjakaapin avain -blogissa

*Viittaa automatkailuun kotimaassa. Voisivat keksiä moottorin, joka polttaa suoraan seteleitä. Säästyisi tankkaamisen vaiva.

torstai 9. elokuuta 2012

Järjen ja tunteen tarinoita

Tee ja kahvi -maalaus, Neiti A. Koska palautin jo kirjat.
Enni Mustosen kirjasarja Järjen ja tunteen tarinoita on jotenkin päässyt livahtamaan kokonaisena 101 naisten kirjan listalleni. Jos ensimmäinen olisi osoittautunut kammotukseksi, olisin toki kuitannut sarjan sillä - mutta ei, pidin Nimettömistä äänikirjana melko tavalla, ja upottauduinkin sarjaan melkein koko kesäksi.

Ensimmäisessä neljässä kirjassa on kaksi kertojaa, Hilma ja Anna Sofia. Samanikäisten nuorten naisten elämät virtaavat rinnan ja kietoutuvat toisiinsa. Molemmat ovat fiksuja tahtonaisia, vaikka luonteet ja lähtökohdat ovatkin erilaiset. Toinen on torpan tytär maalta, kirjasarjan alussa piikana apteekkarskalla, toinen pappilan neiti, sivistyneesti köyhä.

Nimettömät.
Ensimmäisessä osassa eletään 1890-lukua. Hilma tulee neiti Augusta Ahlstedtin huusholliin piiaksi ja samaan taloon lähetetään myös Anna. Yksi hoitaa taloutta ja toinen tankkaa saksaa tyttökoulussa. Vuosisadan viimeiset vuodet Helsingissä ovat molemmille kukkeimman nuoruuden aikaa. Hilman kautta päästään vilkaisemaan työväenluokan arkea, Anna Sofian kokemukset valaisevat kieliriitoja ja kulttuurielämää.

Mustasukkaiset.
Nyt päästään vuosisadan vaihteeseen. Bobrikovia vihataan ja Nikolai II:n aikeita äimistellään. Sortovuosien poliittinen myllerrys tunkeutuu neiti Ahlstedtin taloonkin; sekä Hilma että Anna Sofia joutuvat ottamaan kantaa suureen adressiin. Myös rakkauselämässä on haasteita. Yhden aviomies on ryyppäävä vätys ja toisen romansseista ei tule valmista.

Lipunkantajat.
Tämä romaani on leimallisesti politiikkaan enemmän keskittyvä: suurlakon jännittävät hetket jättävät romanttisemmat ongelmat kirkkaasti kakkossijalle ainakin minun luennassani, vaikka sekä Hilman että Anna Sofian mieskuvioissa on tarkennusta tekeillä. Työväestön ja sivistyneistön tilanteiden erot alkavat kuplia kiinnostavasti pintaan. Ensimmäiset vaalit jännittävät.

Sidotut.
Vallankumouksia tapahtuu sisäisesti ja ulkoisesti. Hilma menee Amerikkaan ja Anna Sofia menee naimisiin. Kummankaan retki ei oikein täytä odotuksia. Kirjan loppupuolella eletään jo kansalaissodan aikaa. Vaikka päähenkilöt kuuluvat eri puolueisiin, on molemmille tärkeintä rauha ja vapaus; maltilliset äänet vain tuppaavat hukkumaan ajan pauhuun.

Parittomat.
Oikein järkytyin tajutessani, että nyt on hypätty osapuilleen nykypäivään. Sen siitä saa kun ei lue niitä takakansia laatikoistakaan... Nyt Anna Sofia ja Hilma ovat pukanneet ruohoa jo iät ajat. Parittomissa setvitään heidän myöhempien jälkeläistensä elämää. Pienen alkuäimistelyn jälkeen pidin tästäkin kirjasta. Mukavaa luomudraamaa, kuin chick littiä kumisaappaissa. Fanny-täti, jonka syntymää taisin juuri edellisellä viikolla ehtiä todistamaan Sidotuissa, on nyt kirpakka vanhus, jonka kertomusten kautta kuullaan myös jotain Anna Sofian ja Hilman vaiheista. Mutta. En luule, että olisin juuri tästä kirjasta kostunut, ellen olisi lukenut edellisiä osia - varmaan se olisi vaikuttanut hajanaiselta ja kömpelöltä. Ei siis mielestäni erityisen itsenäinen teos.

Oman mausteensa kirjasarjalle antoi, että tapahtumapaikat Helsingissä olivat niin kirkkaana mielessä... juuri näillä kauppatorin, Espan ja Mariankadun kulmilla on tullut pyörittyä tänäkin kesänä.

Ainakin pari ihmistä on sanonut, että tämä Mustosen sarja on tuntunut ontolta siksi, että se toistaa  Koskivuori-sarjan teemoja ja kuvioita. Voipi olla. Minulle tämä oli ensimmäinen kokemukseni Mustosen kirjoista, ja olin tyytyväinen: sopivasti rouhevaa ja luontevaa tekstiä äänikirjaksi. Historiallinen miljöö kiinnosti. Pidin myös murteen käytöstä ja arjen luontevista yksityiskohdista. Esimerkiksi se, miten paljon köyhempi Hilma kiinnittää huomiota ruokaan verrattuna varakkaampaan Anna Sofiaan, oli mielestäni toimivaa.

Juonenkäänteissä on, etenkin poliittisen osallistumisen suhteen ja etenkin Lipunkantajissa, pientä epäuskottavuutta. Kaikkiaan Mustonen kuvittaa minusta silti historiaa hyvin ja todentuntuisesti. Pidän myös siitä, että Mustosen naiset eivät ole huokailevia rakkausobjekteja. Oikeastaan Mustonen hairahtuu suoraan sentimentaalisuuteen niin harvoin, että kun se tapahtuu, särö on selvä. Mustasukkaisissa tuli minusta ärsyttävin esimerkki; siinä maisteriksi asti kouluttautunut Anna Sofia ei muka ole miettinyt sitä, että perisi varakkaan tätinsä. Höpöhöpö. Ei edes totaalisen haaveellinen runotyttö olisi voinut olla ajattelematta asiaa. Miten sitä on ajatellut ja missä sävyssä, se on asia erikseen, mutta yllätyksenä mahdollisuus ei voi tulla kenellekään, jolla on edes kaksi aivosolua samassa kallokopassa.

Kovia sanoja yhdestä kohtauksesta, mutta laitankin ne tuohon korostaakseni, että Järjen ja tunteen tarinoita on muuten ollut varsin realistisen ja järkevän oloista ihmiskuvaukseltaan. Tämä on arkista historiaa, naisten historiaa, ja käsitettävässä muodossa... Pidin erityisesti Hilman kertojaäänestä.

Tai kuka tietää, ehkä kaiken takana on lukija. Erja Manto! (Kuvitelkaa tähän palvovia eleitä.) En nyt päästä itseäni enempää hehkuttamaan, mutta oikeasti: on hermolepoa kuunnella Erja Mantoa. Varmaan kuuntelisin hänen lukemanaan vaikkapa Valtiontalouden tarkastusviraston raporttia väylähankkeiden budjetoinnista. Ehkä. Haastan kokeilemaan.

Vielä Mustosen sarjaan palatakseni: pidin muuten kirjojen nimistä. Ne ovat nokkelia mutta eivät sietämättömän nokkelia.

Enni Mustonen. Järjen ja tunteen tarinoita. Otavan äänikirja. Lukija Erja Manto.
2006 (alkuperäinen 2004) Nimettömät. ISBN 951-1-21103-X.
2006 (alkuperäinen 2005) Mustasukkaiset. ISBN 951-1-21102-1.
2007 (alkupeärinen 2006) Lipunkantajat. ISBN 951-1-21738-1.
2008 (alkuperäinen 2007) Sidotut. ISBN 951-1-22637-6.
2009 (alkuperäinen 2008) Parittomat. ISBN 978-951-1-23649-8.

Muutamia haja-arvioita:
Marjis on lukenut Nimettömät, Amma sen ja Mustasukkaiset, Sanelma Lipunkantajat.

tiistai 7. elokuuta 2012

1222

Kuva/kansi: Gummerus/Jenni Noponen
Anne Holtin dekkari 1222 löytyy 101 naisten kirjan listaltani. Ihan ei tämän vuoden puolella taida lista loppua, mutta edistyn sentään! Yhden toisenkin kohdan voisin jo ruksia luetuksi. Kunhan ehdin. Töihinpaluu on mukavaa, mutta... noh. Työlästä.

1222 on varmasti listani helpoimmasta ja selkeimmästä päästä. Tämä on selkeä klassinen dekkari, jossa on paljon tuttuja aineksia. Lumimyrsky eristää joukon junamatkustajia kaukaiseen tunturihotelliin. Mukana on eläkkeelle joutunut, peruskiukkuinen poliisi Hanne. Hänen vastahakoista apuaan tarvitaan, kun matkustajia alkaa löytyä kuolleena. Lumi kasautuu ikkunoita vasten. Pelokkaan joukon keskuudessa tunteet kärjistyvät ja sivistyksen kuori rakoilee.

Holt on tässä dekkarissa yhdistänyt minusta nokkelasti klassista ja modernia. Tunturihotelli on kuin Agatha Christien pieni saari Kymmenessä pienessä neekeripojassa - vai mikä sen nimi nykyään olikaan? Lisäksi tarinaan ujuttautuu skandinaaviseen dekkariperinteeseen yhdistettyä vaikeiden teemojen aukomista. Holt heittää kuvioon omat pienet kierteensä tarkastelemalla mm. liikuntakyvyttömän avuttomuutta ja hyvinvointivaltion kansalaisten itsestäänselvyyksiä.

Kitkerä Hanne on sopivasti kärttyinen kertoja ja klaustrofobinen tunnelma toimii. Eristetyssä hotellissa ei ole käytössä normaaleja rikostutkinnan keinoja, eikä verkkoyhteyskään oikein pelitä. Joudutaan siis turvautumaan pieniin harmaisiin aivosoluihin. Holt on nähnyt vaivaa rakentaessaan eristyksen. Ennen kevään Norjan reissuani olisin ehkä epäillyt tunturiumpiota, mutta ne vuoret ja tunnelit nähtyäni uskon ihan mitä vain!

Dekkarina, siis sellaisena aivopalapelinä, jossa yrittää arvailla murhaajaa, en itse juuri saanut tästä huvia. Epäiltyjä oli aivan liikaa minulle. Ei siis ollut syyllisestä edes kunnon arvausta, mutta eipä tuo haitannut. Tykkäsin kovastikin, tähän kesään tällainen vähän jäätävä viihde istui oikein hyvin.

Muitakin Hanne Wilhelmsen -sarjan dekkareita taidan vielä etsiä käsiini... vaikka tämä ei ehkä ollut paras mahdollinen ensimmäinen kirja sarjasta luettavaksi. Wikipedia tietää kertoa, että näitä on suomennettu kahdeksan. Ja tämä oli se kahdeksas. Päähenkilön elämänvaiheet spoilaantuivat siis aika tehokkaasti. Silti Hanne onnistui kiinnostamaan. Mainio erakkorapu naiseksi!
Suhtautumiseni muihin ihmisiin on - miten sen voisi ilmaista - akateemista laatua. En haluaisi olla tekemisissä ihmisten kanssa, ja se tulkitaan helposti kiinnostuksen puutteeksi. Eikä se pidä paikkaansa. Minä olen kiinnostunut ihmisistä. Siksi katson paljon televisiota. Luen kirjoja. Minulla on kadehdittava DVD-kokoelma. Aikoinani olin hyvä rikostutkija. Yksi parhaista, uskallan väittää. Ja se edellyttää pakostakin, että on utelias tietämään muiden kohtalosta, muiden elämästä. 
En vain halua ihmisiä lähelleni. (s. 28)
Laatuisa dekkari, vaikkei ehkä elämää suurempi sentään.

Anne Holt (2008). 1222. Gummerus. Suomentanut Sanna Manninen. ISBN 978-951-20-7725-0.

Arvioita:
Helena Miettinen Keskisuomalaisessa
Sonja Lukuhetkissään
Lumikki Luetuissa

torstai 2. elokuuta 2012

Arra

Kuva/kansi: Tammi/Ea Söderberg
Arra on ollut jo pitkään lukulistalla, kuuluuhan se 101 spefin helmeen. Satuin yhdellä kirjastoreissulla tämän sitten bongaamaan ja poimin mukaan.

Sisältö on oli positiivinen yllätys. Vaikka olen viimeisen vuoden parin sisällä kiitettävästi oppinut lukemaan paitsi fantasiaa myös nuorten kirjoja, olen samalla oppinut, että turhan usein joudun jälkimmäisten kanssa toistelemaan itselleni rauhoittavaa mantraa: ommm... muista-että-tämä-on-nuortenkirja... Yliselkeys ja mutkien oikominen voivat hiertää, vaikka olisikin etsinyt kevyempää luettavaa.

Arra on mainio fantasiasatu oikeastaan ilman mitään alleviivatun nuortenkirjamaista, vaikka Arra on ollut vuonna 2009 Finlandia Junior -ehdokkaana. Päähenkilöt toki ovat nuoria, mutta tarina on ikiaikainen; nämä teemat ovat tuttuja tuhannesta sadusta. Arvottomasta tulee arvokas, suurista lahjoista maksetaan suuri hinta, paha saa palkkansa ja niin saa hyväkin. Mutta Turtschaninoff ei siloittele satuaan mitättömäksi. Arran tarinassa nähdään nälkää, koetaan kiusaamista ja saadaan arvostusta vain rahalla. Rankanpuoleinen saduksi siis.

Tunnelma ja tempo ovat hyviä, ja kieli on hienoa olematta kikkailevaa. Näin tämän mielessäni jotenkin Rudolf Koivun kuvittamana; teksti on tyyliteltyä mutta ei vaadi kohtuuttomia edes laiskalta lukijalta. Otan heti alkuun esimerkin.
Arra sulki silmänsä ja yritti muistaa puron laulun. Hän hyräili mielessään sävelmän alkutahteja. Ympäröivä ääni vaimeni hieman. Hän jatkoi edelleen puron laulun säkeitä ja koukeroita, ja vähin erin äänet, meteli ja eläinten mylvintä hälvenivät. Sen sijaan esiin työntyi toinen ääni, ääni, joka sekoittu puron lauluun. Meri! Hän kuuli meren laulun selkeänä ja kirkkaana. Sen sävel kantoi idästä. [--] (s. 70)
Laulu ja äänet ovat keskeisiä Arran tarinassa, sillä Arra on laulajatar; hän kuulee luonnon laulun. Lahjastaan hän on maksanut kalliin hinnan. Suuren sisarrusparven nuorimmainen on huomaamaton, äänetön, sanaton - näkymätön tyttö, vieras ja vaiti. Vasta neitoiässä hän löytää ensimmäisen kerran jonkun, joka kuulee ja näkee hänet, joka puhuttelee häntä. Mutta maa on jo sodan partaalla, eikä turvassa ole sen enempää köyhä kotiorja kuin valtakunnan prinssikään.

Hyvin rakennettu tarina, joka sekoittaa perinteisiin elementteihin moderneja teemoja.

Maria Turtschnaninoff (2010, alkuperäinen 2009). Arra. Tammi. Suomentanut Marja Kyrö. ISBN 978-951-31-5693-0.

Arvioita:
Päivi Taussi Kymen Sanomissa
Maria Loikkanen Savon Sanomissa
Marjis Kirjamielellä-blogissa
Valkoinen kirahvi Opuscolossa