torstai 30. elokuuta 2012

Kumman rakas ja post-it -lappuja ja hyvän mielen kirjoja

Kuva/kansi: Osuuskumma/Tuuli Hypén
Nettishoppailin itselleni tämän kotimaisen spefiantologian osapuilleen heti kun siitä kuulin. Osuuskumma, joka Kumman rakkaan on kustantanut, ansaitsee pisteitä jo pelkästään hienolla nimellään. Harvoin ovat kustantamot näin osuvasti omanlaisiaan, Osuuskumma kun on kummallisen julkaisemiseen keskittyvä osuuskunta. Tykkään firman ideasta. Peukut.

Entäs sitten itse antologia? Niin kuin antologiat yleensä. Kyllä ja ei, mutta ehkä enemmän kyllä kuin ei. Olen niin onneton novellinlukija ja muutenkin aika nirppanokkainen yleisvalittaja, etten voi täysillä kehua varmaan mitään antologiaa ikinä. Rakkaankin 14 novellin joukkoon mahtuu sellaisia, että olisivat jääneet lehdestä luettuna kesken.

Niin se vain on, yksi tykkää äidistä ja toinen merivuokosta.

Olen tänään liian hyvällä tuulella kitistäkseni minua vähemmän miellyttäneistä novelleista. Sen sijaan kehaisen muutamaa. Tuomas Salorannan Diplomaattinen selkkaus oli galaktista ryminää sopivan ironiseen tyyliin. Ehta pohojolaanen uhoo teki sankari Zargynista mukavasti kotoisan petikaverin minulle. Aleksi Kuution Raskas isä oli, noh, vähän raskas, mutta myös vakuutti jollain tasolla. Antti Riimuvuoren Nettideitti oli oikea kunnon perinteinen scifinovelli, loppukeikauksineen kaikkineen. Maria Carolen Pahanilmanlintu olisi parantunut pienellä lyhentämisellä, mutta tykkäsin henkilöiden vaivihkaisuudesta. Tarja Sipiläisen Pintaa syvemmälle tarjosi hyvää hehkua.

Parhaat tunnelmapisteet vei kuitenkin M. G. Soikkelin Se mikä luonnostaan lankeaa. Tämä oli niitä novelleja, joista en ole oikein varma mitä tapahtui, en edes kahdella lukemisella, mutta se ei pahemmin vaivaa. Tämäkin olisi varmaan parantunut adjektiiveja karsimalla, mutta päähenkilöiden kohtaamisessa oli sitä jotain...
Hän katsoi naista tarkemmin. Tällä oli hyvän kristityn siloposket ja verettömät stigmat korvanipukoissa. Joka kerta kun nainen hymyili, syntyi yksi kiinalainen lisää. (s. 138)
Epäröiden lisään vielä loppukaneetiksi, että olihan siellä niitä editointikompurointeja jokunen, Tompasta tuli välillä Santtu ja sellaista pientä... mutta sattuu niitä lapsuksia isommillekin kustantamoille. Tsemppiä vain osuuskummalaisille. Kyseenalaista kirjallisuutta tarvitaan ja tässä kokoelmassa näkyy rakkaus lajiin eikä vain lajien rakkaudet.

Taru Luojola ja Tarja Sipiläinen, toim. (2012). Kumman rakas. Osuuskumma. 978-952-6642-00-0.

Kurkkaa muita arvioita Jorilta, Morrelta ja Kirjavinkkien Mikolta.

***

Ja sitten iso, keltainen kiitos:


Sain tuollaisen erittäin hyvin nykyiseen elämänmenooni istuvan Post it -tunnustuksen Johnnylta, Kirahvilta, Erjalta ja Morrelta. Kiitoshalit teille, kamut! Tunnustuksen säännöthän menevät että

1) Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
2) Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3) Kopioi post it -lappu ja liitä se blogiisi.
4) Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Olen iloinen. Lappu kopioitu. Viisi suosikki... höh, niitä on ainakin viisikymmentä. Ja melkein kaikki ovat jo oman lappunsa saaneet. Lappusaasteen uhallakin muistan nyt

Ja jos ei huvita jakaa eteenpäin - nou hätä. Kerrankos sitä post it -lappu putoaa ja unohtuu.

Morre tosin laittoi omaansa tukevan kiinnikkeen. Pitäisi listata kymmenen hyvän mielen kirjaa. Miksikäs ei, tänään onnistuu kaikki! Jätän vain listaamatta ne sata muuta... Kas tässä Morre, sekalaisessa järjestyksessä:

Tove Jansson: Kuinkas sitten kävikään? Koska tämä on rakkain kuvakirja.
Michael Foley: The Age of Absurdity. Koska temperament is what you are - but character is what you do.
Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo. Koska siinä on Darcy.
Kaari Utrio: Vaitelias perillinen. Koska se tuli nyt ensimmäisenä niistä mieleen.
Graig Thompson: Habibi. Koska rakkaus on hyvästä.
George R. R. Martin: Game of Thrones. Koska siinä kaikki Starkit ovat vielä hengissä.
Joan Slonczewski: A Door into Ocean. Koska rohkeudesta tulee hyvä mieli.
Veikko Huovinen: Kylän koirat. Koska Huovisen kanssa maailma on pohjimmiltaan hyvä.
Mika Waltari: Sinuhe. Koska suuri on kaunista ja olemme vanhoja kavereita.
Leena Krohn: Tainaron. Koska pieni on kaunista ja Tainaron tuoksuu omenalta.

Mitkä ovat sinun hyvän mielen kirjojasi? Tunnusta kymmenen omassa blogissasi tai kerro kommenttina ensimmäinen mieleen juolahtava. Tämä torstai on toivoa täynnä! (Ai niin, Steinbeck. Mitenkäs unohdin sen Hyvien ihmisten juhlan...) 

perjantai 24. elokuuta 2012

Beyond Illusions

Vähän nuhruinen pokkari on matkustellut.
Booksy proudly presents: uutena luku-urakkana Vietnam. Tiedossa on Vietnamiin liittyviä töitä, joten haluaisin päästä edes himpun verran kärryille maasta ja kulttuurista. Tähän mennessä Vietnam-kuvaani ovat muokanneet amerikkalaiset elokuvat ja pari kahvipöytäkeskustelua, eikä perusta tunnu riittävältä.

Onneksi on vastaus kaikkeen. Kirjat.

Kyselin jo toukokuussa maata tuntevalta työkaverilta lainaksi vietnamilaista kirjallisuutta. Pian pöydältäni löytyi Beyond Illusions. Ensimmäinen lukuyritys keskeytyi parin sivun jälkeen, sillä romaani antoi alkuun puhtaan aviokriiseilyn vaikutelman. Lykkään mielelläni sellaisia aina kun suinkin mahdollista. Miten alut ovatkin niin jumalattoman tärkeitä?

Nyt kun elokuussa palasin asiaan ja keskityin, kirja osoittautui kiehtovaksi lukukokemukseksi.

Aviokriisistä toki on kyse. Siitäkin. Kirjan tarina alkaa, kun vaimo, äiti ja opettaja Linh tajuaa, että ei enää rakasta tai kunnioita miestään. Ennen niin idealistinen mies, Nguyen, on myynyt itsensä korruptoituneen hallinnon palvelukseen. Pariskunnan hajoavan avioliiton raunioille ilmestyy myös toinen mies, selvästi vanhempi Tran Phuong, jonka sankarilliseen suoraselkäisyyteen Linh uskoo, vaikka mies onkin tahollaan naimisissa. Vaikuttaako Linhiin Tran Phuongin maine säveltäjänä? Ympäristö ei erodraamaa sulata. Linhniä hyljeksitään eikä pieni tytärkään sopeudu uuteen tilanteeseen.

Äkkiseltään kuvattuna Illusionsin asetelma kuulostaa nimenomaan aviokriiseilyltä. Tylsää. Paitsi eipäs olekaan, sillä aviokriisillä on vahva yhteiskunnallinen ulottuvuus. Huong käyttää pientä perhettä linssinä, jonka läpi tutkitaan järjestelmän toimivuutta ja valtaapitävien etiikkaa. Kääntäjän jälkisanojen perusteella kirjan hahmojen on katsottu edustavan melko suoraan tiettyjä ihmisryhmiä; etenkin säveltäjä Tran Phuong muistuttaa paikallisia kulttuuripiirejä myllertäneitä opportunisteja.

Beyond Illusions on julkaistu 1987 eivätkä puolueen merkkihenkilöt siitä juuri nauttineet. Huong kuitenkin jatkoi kriittisen kaunokirjallisuuden kirjoittamista ja lensi ulos puolueesta vuonna 1989. Kotimaassa kirjailija on edelleen ilmeisesti enemmän tai vähemmän pannassa.

Sisällöllisesti kiinnostavaksi kirjan teki minulle, miljöön lisäksi, keskeisen kolmikon moraalinen konflikti. Kun oma etu ja ihanteet ovat vastakkain, mitä teet? Huongin kuvauksesta päätellen hyvä veli -verkostot ovat Vietnamin sosialismiversiossa olleet hyvin keskeisiä ainakin 80-luvulla. Linhnin, Tran Phuongin ja Nguyen hapuilu kohti omia ratkaisujaan on kuvattu hyvin. Vaikutelma on inhimillinen ja uskottava.

Minkälaisen käsityksen Vietnamista noin muuten saa kirjasta? Aika konservatiiviseksi paikaksi kuvittelisi tämän perusteella, jonkinlaisessa sosialistisen realismin hengessä. Samalla ihmisissä on lämpöä ja välittömyyttä, kanssakäyminen on avointa ja kohteliasta. Ajattelumalleissa on silti paljon sellaista, joka tuntuu yksinkertaisesti vieraalta. Pitääpä lukea lisää.

Tekstinä Illusions oli välillä sekin vähän vieraan kuuloista. Kun on tottunut lukemaan englanniksi vain englanniksi kirjoitettuja kirjoja, tulee tätä lukiessa väkisinkin mietittyä, mikä on alkukielen rakenteiden ja kulttuurisen tärkeysjärjestyksen vaikutus tekstiin. Ovatko lauseet ja ilmaisut tällaisia siksi, että Huong kirjoittaa näin - vai siksi että vietnamin kieli toimii näin? Puhutaanko ihon laadusta paljon siksi, että se on tärkeä osa vietnamilaista kauneusihannetta - vai siksi että Huong sitä haluaa korostaa? En osaa edes veikata.
[--] Her shabby clothes clashed with her beauty. Yet she had never breathed a word about a single yearning, even a hankering for a pair of shoes, or a flowered blouse, or a stylish pair of pants. Their life of deprivation and their poor diet had left her skin sallow and discolored. Nguyen had seen it most clearly when she had been pregnant with Huong Ly, and one day he decided that he couldn't bear it any longer. He couldn't afford to keep writing articles that never made it past the censor. [--] (s. 13)
Tämän jutun kirjoittamisessa ilmeni muuten hassu pieni ongelma. Jo kirjaa lukiessani ihmettelin useiden hahmojen samaa nimeä ja ponnistelin pysyäkseni kärryillä etu- ja sukunimistä. Wikipedia tiesikin kertoa, että vietnamilaiset nimet ovat aika erikoisia suomalaisesta vinkkelistä katsottuna. Sukunimi on ensin mutta etunimeä käytetään, usein tittelin kanssa. 14 sukunimeä kattaa 99% väestä. Ja lisää vaikeuksia: kun sukunimi tavallisesti kirjoitetaan ensin, onko se kirjoitettu ensin myös kirjan kannessa? Ilmeisesti. Jos siis haluan laittaa kirjailijan listaani sukunimen perusteella, hän on ilmeisesti Duong (Meikäläinen), Thu Huong (Maija) eikä jotain muuta.* Korjatkaa jos meni pieleen.

Totean lopuksi, että tämä oli minulle ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Eksoottinen ja asetelmiltaan taidokas teos.

Otan muuten innolla vastaan vinkkejä jatkosta. Mitä pitäisi lukea Vietnamista? Sekä Vietnamiin sijoittuvat kirjat että vietnamilaisten kirjoittamat kirjat kiinnostavat. Tiedättekö jotain suomennettua? Ojentakaapa avuliaat näppinne ja naputelkaa vihjeitä!

Duong Thu Huong (2003, alkuperäinen 1987). Beyond Illusions. Picador. Kääntäneet englanniksi Nina McPherson ja Phan Huy Duong.

Arvioita:
Kirkus reviews
The New York Times

*Tässä puhun kirjailijasta nimellä Huong, koska etuliite Thu kuulemma pudotetaan puhuttelussa pois. Ja koska The New York Times teki niin. 


keskiviikko 22. elokuuta 2012

Tavat ja tunteet


Vakiintuneen Jane Austen -fanin on vähän noloa myöntää tämä, mutta oikeastaan vasta viimeisen parin vuoden aikana olen kunnolla tajunnut, että Austenilta on julkaistu muutakin kuin hänen varsinaiset kuusi romaaniaan. Elämänkerroissa varhaiset ja keskeneräiset työt ovat toki vilahdelleet, mutta silti olen vuosikausia onnistunut täysin ohittamaan ne potentiaalisena luettavana.

Löysin itse Lady Susanin sähkökirjojen ihmeellisestä maailmasta viime vuonna. Ketjukolaaja kirjoitti äskettäin 2007 suomennetusta kirjekertomuskokoelmasta Uskollinen ystävänne. Ja simsalabim, kun käväisin kirjastossa, odotti hyllyssä kuin minulle esiin laitettuna Tavat ja tunteet.

Kirjan työnimenä oli The Watsons kun Jane Austen kirjoitti ensimmäiset viisi lukua Tavoista ja tunteista. Kuka on laati loput 21, sitä en osaa sanoa, sillä kirjoittaja on häveliäästi jättänyt nimensä pois. Loppusanoista selviää vain, että kyseessä ei ole Catherine Austen, Jane Austenin veljentytär, joka ensimmäisenä tuotti tästä romaanista kokonaisen version. Myöhempiä tekijöitä on useampiakin, mutta en aio ryhty arvailemaan sitä oikeaa.

Jos rupeaisin oikein tosissani Googlella puuhaan, kaipa tuon saisi selville... mutta miksi vaivautua? Tavat ja tunteet nimittäin oli valitettavan keskinkertainen historiallinen romanssi, jota vähän hapero käännös vielä heikensi. Vaikka henkilöhahmoissa on tiettyä austenilaista syvyyttä, on heidän tunteidensa esilletuominen toteutettu suhteessa kömpelösti ja nokkelaa ironiaa on varsin vähän; huumori on alleviivatumpaa kuin Austenilta odottaisi.

Stantonin köyhähkön pappisperheen tyttäristä nuorin, Emma, on kasvanut varakkaamman tätinsä kodissa ja saanut sisaruksiaan hienostuneemman kasvatuksen. Kun täti menee uusiin naimisiin, Emma joutuu palaamaan varattomana isänsä kotiin, tuntemattomien sisarten luokse ja itselleen vieraaseen kylään. Häntä piirittää pian paikkakunnan parhaimmisto. Mutta kannattaako ottaa aatelismiestä jos ei itse kuulu suureen sukuun?

Asetelma on erinomaisen uskollinen alkuperäiselle mallille eikä ihmekään. Ensimmäiset viisi lukua esittelevät keskeiset henkilöt ja asettavat heidät paikoilleen. Hyve ja pahe, syntyperäinen asema ja vaatimaton alemmuus, hienostuneisuus ja rahvaanomaisuus, kaikki tutut piirteet löytyvät täältäkin. Rakastavaisten perheissä ja asemissa on paljon sellaista, joka muistuttaa mm. Järki ja tunteet -romaanista  ja Ylpeydestä ja ennakkoluuulosta.

Kirjallisen jatkajan tehtäväksi on jäänyt karusellin pyörittäminen oikeaan, onnelliseen loppuun asti Austenin asetelman pohjalta. Ja kyllähän Tavoissa ja tunteissa pyörii, luultavasti paljolti siten kuin Austen oli ajatellutkin, ainakin naimakauppojen osalta. Mutta fiilis ei ole aito. Jokin tökkii. Jos en tietäisi tekijästä, morkkaisin luultavasti nuoruudentyöksi ja haukkuisin käännöstä. Se tuntuu kömpelöltä, kuten usein vanhat käännökset nykyään tuntuvatkin. Ei Austenin englantia kai helppo ole suomentaa, mutta sana sanalta -tekniikka tuottaa jähmeää tekstiä.
[--] neiti Carr valitti katkerasti tanssiaisten jälkeisen märän aamun tylsyyttä ja ikävyyttä. Hänellä ei ollut sen paremmin kykyjä kuin taipumuksiakaan peittää pettymyksen tunnettaan siitä, ettei hän nyt voinut keskittyä halveksivaan juoruiluun joistakin edellisen illan vieraista. Hänen ystävättärensä olisi epäilemättä ryhtynyt hänen kanssaan tähän puuhaan, ellei Emma olisi ollut läsnä. Lopulta lordi Osbornen tulo paikalle herätti hänet tästä kärttyisästä pahantuulenpuuskasta. Mutta neiti Carr yritti turhaan olla vilkas ja miellyttävä. Lordi Osborne ei edes huomannut sitä vaan istui neiti Osbornelle ompelevan Emman viereen ja ryhtyi ihailemaan tämän työtä. (s. 177) 
En voi oikein tätä suositella. Austenin nimestä syntyy ainakin meikäläiselle sellaisia odotuksia, että niitä ei ihan mikä tahansa tuote täytä. En ole varma miksi ylipäänsä kirjoitin koko kirjasta - ehkä sanoakseni oikein painokkaasti, että kannattaa lukea niitä varsinaisia Austenin romaaneja. Niitä, jotka hän kirjoitti kokonaan itse, ja viimeisteli, ja antoi eläessään julkaistavaksi.

Minä ainakin pysyttäydyn jatkossa niissä. Puristisnobiausteniitti ja ylpeä siitä.

Jane Austen ja "Eräs Toinen" (1988). Tavat ja tunteet. Karisto. Suomentanut Ritva Mäkelä. ISBN 951-23-2548-9.


sunnuntai 19. elokuuta 2012

Haltiain verta - Noituri (3)

Kuva: WSOY
Olen jo ehtinyt ihastella ensimmäisen ja toisen osan. Ei varmaan yllätä, että kolmaskin kolahti. Sapkowski kirjoittaa aikuista ja fiksua fantasiaa.

Haltiain verta nostaa keskinäyttämölle noituri Geraltin edellisessä osassa pelastaman Ciri-prinsessan, jonka kohtalona on ilmeisesti olla muiden kohtalo. Tytön haluavat kaikki, kuolleena tai elävänä, sillä hän on sekä kukistetun Cintran että vahvojen taikavoimien perillinen. Kelpo naimakauppa siis, tai erinomainen työkalu. Arvokas resurssi pitää turvata omaan hallintaan tai vähintään pitää varmistaa, etteivät viholliset häntä saa. Samaan aikaan Ciri opettelee hallitsemaan itse itseään.

En osaa laittaa näitä Noituri-kirjoja varsinaiseeen paremmuusjärjestykseen, mutta jos ykkönen oli pikkuisen haastava rakenteensa tähden, toinen oli yksinkertaisempi, ja tämä kolmas kaikkein helppolukuisin. Haltiain verta on melko suoraa romaanikerrontaa, eikä juurikaan poukkoile. Vain minimimäärä tyylikästä siirtymää ajassa ja paikassa. Tapahtumat on fokusoitu yhteen tarinalinjaan selkeämmin kuin aiemmissa kirjoissa.

Huumoria on ehkä vähän vähemmän - tai sitten huomasin sitä vähemmän - mutta se on edelleen terävää ja aidosti komediallista. Lukija saa itse löytää ja nauraa kihertää. Ylipäänsä pidän kovasti Sapkowskin vivahteikkaista yksityiskohdista, siitä että torilla myydään känsävoidetta, ja hampaidenpoistoa tuntihinnalla.

Myös Geraltin ja velhonaisten suhteet ovat mukavan inhimillisiä ja mutkikkuudessaan uskottavia. Ei mitään saippuaoopperadraamaa, mutta olosuhteita ja solmuja. Kaipausta, katumusta, toivoa ja pelkoa.

Sitä paitsi, Geralt saattaa olla sympaattisin miekanheiluttaja ikinä. Vaikkapa Tolkienin traagiseen Aragorniin verrattuna noituri Geralt on inhimillinen ja vaatimaton ja mukavalla tavalla epätäydellinen. Sapkowskin maailmassa on mahdollista olla humaani tappokone. Noituri pitää vaarin rajoistaan eikä tapa älyllisiä olentoja, mitä nyt itsepuolustukseksi tai vahingossa vähän... Haltiain veressä yksi kiinnostava teema onkin vastakkainasettelu noiturien edustaman puolueettomuuspolitiikan ja Cirin kantaaottavamman asenteen välillä. Eikö riitä että tapaa hirviöitä? Entä milloin ihminen voidaan laskea hirviöksi? Entä epäihminen?

Ciri on syntynyt omaan taisteluunsa. Pitääkö sama paikkansa jokaisen kohdalla? Jos ihmiset, haltijat, kääpiöt ja muut otukset eivät onnistu elämään yhdessä, on syntyminen pian kuolemansyntiä noiturien maailmassa. Kuulostaa tutulta.

Joissain kohdissa ajattelin, että tunteita, varsinkin Cirin pelkoa, dramatisoidaan liikaa. Makuasia varmaankin. Useimpien kirjojen kohdalla en viitsisi edes mainita, mutta Sapkowskin teksti, Kärkkäisen kauniin sujuvasti kääntämänä, on enimmäkseen niin tyylikästä, että subwooferin todella kuulee kun lyödään päälle... kontrasti älykkääseen dialogiin on selkeä. Otan näytteeksi mieluummin mielestäni fiksun kohdan:
"Tiesin ettet ymmärtäisi." 
"En tosiaankaan ymmärrä. En tule koskaan ymmärtämään. Mutta tiedän, mistä on kysymys. Teidän isot asianne, teidän taistelunne maailman pelastamiseksi.... Teidän päämäääränne, joka pyhittää keinot... Höristä korviasi, Filippa. Kuuletko nuo äänet, tuon metelin? Siellä kollit taistelevat isosta asiasta. Siitä, kuka pääsee yksinoikeudella hallitsemaan jotain roskaläjää. Kyse ei ole mistään pikkujutusta, vaan siellä veri lentää ja turkit pöllyävät. Siellä käydään sotaa. Mutta minua nuo molemmat sodat, kattien ja sinun, kiinnostavat täsmälleen yhtä vähän." (s. 295). 
Haltiain verta oli erinomainen kirja, luettava-kerralla-loppuun -lajia. Suurin harmistus on, että seuraavaa osaa pitää taas odottaa, ja että Veren loppu oli niin selvästi seuraavan osan pohjustamista. Vähän enemmän ratkaisuja olisin toivonut.

Andrzej Sapkowski (2012). Haltiain verta. Noituri 3. WSOY. Suomentanut Tapani Kärkkäinen. ISBN 978-951-0-39023-8.

Arvioita:
Juho Kuorikoski Pohjalaisessa
Marjis Kirjamielellä-blogissa
Raija Taikakirjaimissa
Mikko Kirjavinkeissä
Johnny Puolisilmä-blogissa

keskiviikko 15. elokuuta 2012

Äidinmaa

Kuva: Tammi
Tästä romaanista kirjoittelen poikkeuksellisen hämmentyneessä tilassa. Lukuelämys oli skitsofreeninen. Toisaalta ihailin ja toisaalta teki mieli paiskoa seinään. Äidinmaan kohdalla en osaa erottaa omia lähtökohtiani lukukokemuksesta; en osaa sanoa, onko vika kirjassa vai sitä pitelevässä naisessa.

Nimenomaan naisessa. Tässä sitä naisihminen puntaroi miehen kirjoittamaa kuvausta raa'asti miehiä sortavasta naisten yhteiskunnasta. Sanon mitä tahansa, on sanomiseni sukupuolittunut kannanotto, tai ainakin voi näyttää sellaiselta, ja niin on jos siltä näyttää, sanoo vanha viisaus, joten mitäs nyt tehdään?

Suhtautukaa ainakin lörpötykseeni tavallistakin kyynisemmin.

Äidinmaa on kuluvan vuosisadan loppupuolelle sijoittuva dystopia. Miehistä on tullut pelkkiä koiraita, hyväksikäytettyä ja alistettua orjatyövoimaa, jota ankara akkavalta sortaa, pieksee, raiskaa ja tappaa. Jumalatarta palvovat, heteroseksuaalisuuden ja yksiavioisen homoseksuaalisuudenkin torjuvat heimonaiset eivät hyväksy yksityisomistusta, peilejä tai vapaata tiedonkulkua. Raivotautinen terrori saa rauhassa kukoistaa suljetussa maassa, sillä kansainvälinen yhteisö ei uskalla puuttua Äidinmaan elämään suuren pommin pelosssa.

Tarinassa seurataan Anna-Liisan ja Benjaminin vaiheita. Anna-Liisa on salaa pariseksuaalisuuteen taipuvainen vartija ja entinen tutkija. Hän tietää Äidinmaan taustoista enemmän kuin moni muu ikätoverinsa. Työkseen hän valvoo koiraita, usein juuri vanhaa Benjaminia, joka muistaa vielä varhaislapsuudestaan isän. Benjamin kaipaa kadonnutta Railoa, nuorta miestä, johon hänen isyyden kaipuunsa purkautuu.

Koin uskottavuuden ongelmaksi Äidinmaan kanssa. Kun lukee fantasiaa ja avaruusoopperoita ei pitäisi kai valittaa uskottavuudesta, mutta sijoittamalla Äidinmaan suht' lähelle ajassa ja paikassa, ankkuroimalla sen selkästi reaalitodellisuuteen, Salminen avaa oven myös uskottavuuspohdiskelulle. Esimerkiksi Sheri S. Tepperin Portti naisten maahan -kirjaan tai Maarit Verrosen Karsintavaiheeseen verrattuna Äidinmaa ei vakuuta.

Vaikka ekokatastrofiin on äärimmäisen helppo uskoa, ja talouden ja yhteiskunnan muodostaman järjestelmän romahtamiseen samoin, on vaikea kuvitella tällaista seksuaalisten ja sukupuoliroolien kääntymistä päälaelleen näin lyhyellä tähtäimellä. Se ei vain fyysisesti onnistuisi. Vaikka Salminen väläyttelee ovelia polkuja moiseen tilanteeseen päätymiseksi, en taida vielä ryhtyä kokoamaan äitien neuvostoa suurlakkoa ja vallankaappausta varten. Olen nähnyt miehiä ja olen nähnyt naisia ja miehet ovat isompia. Ei, ei mene läpi.

Margaret Atwoodin Orjattaresi, joka kuvaa jokseenkin päinvastaista tilannetta, on välittömästi uskottavampi, sillä siinä totalitaarinen sorto nousee selkeästi jo olemassa olevista valtarakenteista. Asevoimat ja fundamentalistiset uskonnot ovat vahvasti miesvaltaisia ja hierarkkisia perustoja, joille naista alistava, totalitaarinen järjestys voisi syntyä.

Ups, on jo syntynytkin, yhdessä sun toisessa paikassa. Miesten naisiin kohdistamasta instutionalisoidusta sorrosta ja raiskauksista löytyy pilvin pimein esimerkkejä sekä historiasta että nykyhetkestä. Patriarkaatilla pyyhkii hyvin, mutta mistä löytyvät vastaavat esimerkit matriarkaalisista sortoyhteisöistä? Olen kuullut huhuttavan jostain alkuasukasheimosta joskus jossain... Pentele, kyllä naisten harjoittamalle miesten yhteiskunnalliselle alistamiselle pitäisi saada paremmat pr-ihmiset!

En väitä, etteivätkö naiset kykenisi kaikenlaiseen pahuuteen, julmuuteen ja vallan väärinkäyttöön. Kykeneväthän miehetkin hyvyyteen, lempeyteen ja eettiseen toimintaan. Mutta en vaan onnistu uskomaan naisten sortotoimiin Äidinmaassa kuvatulla tavalla. Brantenbergin Egalian tyttärissä, joka on rempseä käänteisroolileikki ja sellaisena purevasti feministinen teksti, uskottavuuskysymys on sivuutettu etäännyttämällä kummallinen Egalia jonnekin kauas. Äidinmaan kanssa pitäisi leikkiä, että näin kävisi täällä meillä. Ihan pian. Ei. Ei vaikka yliopistojen opiskelijoista onkin enemmistö naisia.

Ei Salminen varmaan ajattelekaan, että Äidinmaa käsitettäisiin vakavaksi skenaarioksi. Toivottavasti. Mutta miten tätä sitten pitäisi lukea jos kyseessä ei ole Pelastakaa miehet -manifesti? Ehkä ajatuksena on, että pitäisi ylipäätään kyseenalaistaa sukupuolittunut ajattelu ja kaikenlainen ihmisten seksuaalisuuteen kohdistuva normittaminen. Ehkä tämä onkin radikaalia liberaalifeminismiä puhtaimmillaan. Naisillakin on oikeus esiintyä sortajina ja raiskaajina kirjallisuudessa?

Tuo ei nyt kuulostanut oikein fiksulta, mutta menköön. Jokin luontainen vastenmielisyys tuohon Äidinmaan asetelmaan minulla nousi päällimmäiseksi lukiessani ja näemmä tässä jutussakin. Tunnereaktioni epäilemättä todistaa, että johonkin kipeään paikkaan Salminen tällä osui.

Äidinmaassa ei minusta ole kyse siitä miten valta korruptoi (myös naiset) ja tilaisuus tekee (myös naisista) sortajia; sitä teemaa varten ei olisi tarvittu sukupuoleen ja seksuaalisuuteen perustuvaa yhteiskuntaa. Tavallinen työpaikka riittäisi. Tai jos haluaa tulevaisuuden kauhuja katsastaa, voihan sitä kansaa alistaa monenlaiseen totalitarismiin... Kyse on siis myös sukupuolesta.

Olisipas aika raikasta jos voisimme jättää toistemme sukuelimet ja seksielämän kokonaan sivuun yhteiskunnallisesta keskustelusta... Se, mitä kaksi (tai useampia) aikuisia ihmisiä missäkin makuuhuoneessa puuhaa, ei ratkaise maailman ongelmia, auttaa vain unohtamaan ne hetkeksi.

Minua Äidinmaa siis ahdisti ja hiersi ja kiukuttikin. Kaipa minä ajattelin että hei, me naiset emme ole ansainneet tätä! meitä voi luokkana syyllistää kieroutuneista perhehelveteistä ja epäreiluudesta huoltajuuskysymyksissä ja kosmetiikan koe-eläimistä ja vaikka mistä! mutta ei systemaattisesta miesten syrjinnästä! 

Tulinko tuossa todistaneeksi, että uskon kirjalliseen perisyntiin? Jos jotkut miehet ovat todistettavasti sovistisia alistajia, saa fiktiivisesti tehdä koko sukupuolesta sortajia... mutta ei toisin päin. Krhm. Myönnän että logiikkani ontuu. Tässä tasa-arvoasiassa tulee itse kukin helposti syyllistyneeksi kategorian perusteella tuomitsemiseen. Se on vähän niin kuin driving while black jenkkilässä.

Huh, tuli pitkä selitys mutta reiluuden vuoksi ehkä tarpeen! Sillä vaikka olen pitkän linjan dystopia-herkuttelija, en välttämättä ole puolueeton Äidinmaan uskottavuutta moittiessani. Kenties maun pilaakin takapihaltani leviävä palavien rintaliivien katku. Saatan tuomita perusteella writing while male.

Kirjallisessa mielessä Äidinmaa oli näet minusta taitavasti rakennettua kerrontaa. Se onnistui kiehtomaan. Kuten yllä olevasta voi päätellä, mutisin itsekseni vastalauseita puolen kirjaa. Provosoiduin kun provosoitiin. Silti tarina kuitenkin koukutti eikä tullut mitään kiusausta jättää kesken.

Toki paketti olisi voinut olla tiiviimpi. Tyylillisesti Salmisen teksti on turhan rehevää minun makuuni. Välillä on siinä ja siinä, ettei kielikuva kompastu adjektiiviraameihinsa, onneksi enimmäkseen ei. Ja intohimon palolla on puolensakin. Otan loppuun tekstinäytteeksi kohdan, joka kolahti mukavasti näin Haatasen kirjan perään:
Kaikkialla oli lamppuja, joiden oli täytynyt joskus palaa, mutta jotka olivat nyt puhkottujen silmien meri. Maisema mylvi viestejä kyltymättömästä ajasta, jolloin aikuisten ihmisten tarpeet olivat olleet lapsen tarpeita: Nyt. Minä. Minulle. Haluan. Otan. Heti. Heti. 
Oliko joskus tosiaan uskottu kaiken ehtymättömyyteen? Oliko jokainen ajatellut, että juuri hänellä oli ollut oikeus saada esineitä, hyödykkeitä ja omaisuutta vain siksi, että hän oli ollut olemassa? Isompia asuntoja, nopeampia autoja, hiotumpia jalokiviä, tehokkaampia tietokoneita, parempia matkapuhelimia, heroiinia ja pornografiaa, uusia parittelukumppaneita, joogaopettajia, henkilökohtaisia valmentajia, ampuma-aseita, vapautta, vapautta, loputonta vapautta itsensä toteuttamiseen ja oman persoonansa palvomiseen. Olivatko kaikki kuvitelleet olevansa poikkeuksia? [--] (s. 253)
Salmisen seuraavaa kirjaa odotan mielenkiinnolla. Äidinmaassa on hurjuutta ja energiaa, vaikka se minussa saikin näemmä aikaan jonkinlaisen primitiivireaktion. Toista miehillä-on-kurjaa -kirjaa en kyllä viitsisi lukea, mutta pidin Äidimaan vision suuruusluokasta. Ei mitään näpertelyä, tämä. En tykännyt. Mutta ihailin jotenkin.

Jan Salminen (2012). Äidinmaa. Tammi. ISBN 978-951-31-6656-4.

Arvioita:
Sanna Sevänen Aamulehdessä
Erkki Kanerva Turun Sanomissa
Helena Ruuska Helsingin Sanomissa
Irja Kirjavinkeissä
Minna Ilselässä
Linnea Kujerruksia-blogissa