torstai 27. joulukuuta 2012

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa

Kuva: Gummerus
Vera Valan Kuolema sypressin varjossa on ollut ostettuna jo lokakuusta asti, hankin näet sen kirjamessuilla käydessäni. Joskus, jossain, olen bongannut kirjasta näytepalasen - olisikohan ollut kustantamon järjestämän nimikilpailun yhteydessä? - ja romaani vastasikin varsin hyvin katkelman synnyttämiä ennakkokäsityksiä.

Kuolema sijoittuu Italiaan ja sen sankaritar on contessa Arianna de Bellis, nuori leski, joka täyttää tyhjäksi jäänyttä elämäänsä pyörittämällä pikkuserkkunsa kanssa etsivätoimistoa. Yleensä yksityisetsivien toimeksiannot koskevat aviorikoksia, mutta nyt komea Luciano palkkaa Ariannan selvittämään kevytkenkäisen kälynsä kuolemaa pienessä Tolfan kylässä. Arianna, jolla on miehensä peruina kovan luokan suhteita, käykin tarmolla toimeen.

Kunnon dekkarin malliin tarjolla on ripakopallinen osapuilleen uskottavia epäiltyjä. Mutkikkaat perhesuhteet ja kylän tiivis ihmisverkko saavat ainakin lukijan pään ajoittain pyörälle, vaikka Arianna näyttääkin pysyvän kartalla. Ehkä se onkin Ariannalle helpompaa; meikäläistä sekoittaa himpun verran Ariannan oman salaperäisen menneisyyden ilmiintyminen tarinan mittaan, mutta sehän ei Ariannalle tietenkään ole ongelma.

Murhamysteerinä Kuolema on asiallinen kokonaisuus muttei päätähuimaavan jännittävä tai erikoinen kumminkaan. Sen varsinainen vahvuus on minusta paikallisväri. Italia suorastaan rehottaa kirjassa.
Kahvin juotuaan Arianna suuntasi ostoksille. Italialaiset rakastivat pikkuputiikkeja. Tavaratalot olivat harvassa isoissakin kaupungeissa, ihmiset arvostivat henkilökohtaista suhdetta kauppiaaseen. Ostoksilla käynti oli sosiaalinen tapahtuma. Tarkoitus ei ollut ainoastaan hankkia ruokatarpeita, vaan myös kuulla uusimmat juorut ja vaalia ystävyyssuhteita. [--] (s. 28-29)
Jos rakastaa Italiaa, nauttii luultavasti Kuoleman basilikalta ja tomaatilta tuoksuvasta piazza-tunnelmasta. Moni saattaa sen sijaan pitää heikkoutena henkilöhahmojen yksioikoisuutta. Naiset ovat kauniita ja miehillä on kuoppa leuassaan ja niin pois päin; mikä rasittavampaa, luonteetkin ovat aika mustavalkoisia. Esimerkiksi Angelo on kovin tutunoloinen tyyppinä... eikä kaunis contessa valkoisissa capreissaan kävisi laatuun missään muussa yhteydessä kuin tässä.

On nimittäin niin, että Kuolemassa tietty henkilöiden kliseisyys oikeastaan toimi aika hyvin. Kokonaisuus on väkevästi makea kuin rasiallinen tummaa suklaata, kaikkine detaljeineen koristeellinen kuin riikinkukon pyrstö. Kuolemassa on christiemäistä tyylittelyn henkeä. Italian auringon heittämissä vahvoissa varjoissa kai ihmisetkin ovat vähän mustavalkoisia. Tämän jälkeen tuntuu entistä vahvemmin, että pitäisi tosiaan kokeilla Donna Leoniakin.

Hyvää viihdettä. Kunhan ei odota dekkariltaan mitään pohjoismaisen koulukunnan yhteiskuntakriittistä realismia, eikä kärsi romanttisista sivujuonteista. Minulle maistui mukavasti. Suosittelen, hyvän juuston ja kuivan punaviinin kanssa. Testattu yhdistelmä!

Vera Vala (2012). Kuolema sypressin varjossa. Gummerus. 978-951-20-9036-5.

Arvioita:
Jukka Koskelainen Hesarissa
Leena Lumi blogissaan
Kirsi Kirjanurkassaan
Norkku Nenä kirjassa -blogissa








perjantai 21. joulukuuta 2012

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta

Kuva: WSOY
Maailma ei loppunutkaan tänään, vaikka maya-kansan kalenterista on kaikki lehdet käännetty. Yhdenlaista maailmanloppua sen sijaan vietettiin Mikko-Pekka Heikkisen romaanissa Terveiset Kutturasta. En enää muista mistä Terveiset on lukulistalleni tarttunut - Norkultako? - mutta jotain kelloa kirjan nimi kalisutti, kun kirjakaupassa kiertelin hyllyjä lahjakortti taskussa poltellen. Terveiset pääsi kotiin parin muun kovakantisen kiusauksen kanssa.

Nyt kun Blogistanian Finlandian lähestyessä yritän suosia kotimaisia uutuuksia, Tähtivaeltajan viimeisimmän numeron arvio ratkaisi lukuarpomiseni Terveisten eduksi. Tämähän sopikin pakkassäähän kuin punainen nenä päähän! Terveiset Kutturasta kertoo näet pohjoisen väen kapinasta etelän sortovaltaa vastaan. Ja se kyllä tiedetään kenen puolella pakkanen on.

Nyt tulevat lumikenttien sissit sushirajalle, eivätkä he tule lattea latkimaan vaan lakaisemaan pois asfaltoidun maailman ikeen. Alajärvellä tehdään terävä terrori-isku suoraan herkkään sähköhermoon; Kouvolan ABC:lla käydään uuden ajan tali-ihantalat; Mikkeli miinoitetaan pelsepuupin palatsikoirilla. Kiivaita ovat myös mediasodan iskut. Yhtäällä kellistyy kesy toimittaja porontaljoille, toisaalla kerää urpojääkärin realityblogi megaklikkejä.

Heikkisen satiiri osuu ilkeästi maaseudun mutta myös kaupunkien asukkeihin. Minusta hersyvää sanailua ja hulppean epätodennäköistä sotailua seuraa ilokseen. Stereotyypit ovat niin äärimmäisiä, että ne onnistuvat hauskuuttamaan.

Mikä parasta, pilkassa on totta toinen puoli. Vaikkei Suomessa aivan Heikkisen kuvaamaa etelän ja pohjoisen konfliktia saisikaan kasaan, on maaseudun ja suurempien kaupunkien välillä melkoinen elämäntapakuilu, ja sen myötä eittämätön railo keskinäisessä ymmärryksessä. Ei ole joukkoliikenteen ja laajakaistakuitujen risteyssolmussa kököttövän helsinkiläisen ihan helppoa ymmärtää syrjemmässä asuvien elämää... mutta sama pätee toiseenkin suuntaan. Ei käsitä traktorilla korttelirallia huoltoasemalta kaupungintalolle ja taas takaisin huristava nuori Kampissa hengaavien ikätoveriensa ajatusmaailmaa.

Erilaisten oletusarvojen yhteentörmäilyä nähdäkseen ei toki tarvitse heittäytyä satiiriseen utopiaan saamelaisista itsemurhakelkkailijoista, riittää jos seuraa edes toinen silmä raollaan kotimaan politiikkaa. Tai vaikkapa maakuntapolitiikkaa sopivaksi katsomassaan maakunnassa.

Tästä citykanien ja pottujen kontrastista Heikkinen on kehrännyt messevän ja ilkikurisen tarinan, jonka kanssa viihdyin mainiosti. Ettei ihan ylistyslauluksi mene, täytyy varmaan myöntää, että aika ajoin teksti jaarittelee ja jumittaa. On kuin kirjailija olisi liiaksi innostunut joidenkin hahmojensa sielujen luotaamiseen, suhteutettuna sielujen syvyyteen. Etenkin Tuntemattoman sotilaan Koskelan kotijumalaksi kohottanut alikersantti Jesse Purola vihloo tunteenpurkauksineen lukijan hampaita.
Jesse imi sormea ja nielaisi. Rasvaton jukurtti matkusti alas. 
Se tipahti tyhjyyteen, lävisti mustan aukon, muuttui negatiiviseksi hiukkaseksi ja monistui miljardiksi. Negatiivinen haki positiivista, ilman tulosta. Kosminen tasapaino järkkyi. Ydin romahti, järjestelmä liukui supernovaan. 
Räjähdys tuli suusta. 
Jesse huusi. Ääni väreili seinistä kalvoihin, korvat soivat. [--] (s. 224)
No, mitä pienistä. Yleisesti ottaen Heikkisen kerronta on jouhevaa ja vitsailu jaksaa hymyilyttää. Jos henkilöhahmot nyt sitten ovat vähän ylenpalttisia, sallittakoon se selvästi Arto Paasilinnaa kanavoivalle kirjailijalle. Huomattavasti helpommin tämä minuun upposi kuin Suhosen Hitlerin kylkiluu, joka sekin on satiiriksi luokiteltava.

Terveiset Kutturasta on näppärä veijariromaani ja kujeellinen kuvaus stereotypioista. Hauskasti järjetön tarina, jolla on kumminkin timantinkova ydin, kirjoitettu pilke silmäkulmassa. Tykkään tällaista kaukaa haetuista jutuista, jotka eivät toisella vilkaisulla olekaan ihan niin absurdeja kuin luulisi.

Mikko-Pekka Heikkinen (2012). Terveiset Kutturasta. Johnny Kniga. 978-951-0-38429-9.

Arvioita:
Matti Mäkelä Hesarissa
Hannu Niklander Savon Sanomissa
Ville Ropponen Kiiltomadossa
Raija Taikakirjaimissa

torstai 13. joulukuuta 2012

Annukka Salama: Käärmeenlumooja

Kuva/kansi: WSOY/Anna Makkonen
Annukka Salaman Käärmeenlumooja voitti äskettäin kirjabloggaajien Kuopus-kilpailun. Tästä menestyksestä intoutuneena kaivoin minäkin oman kappaleeni hyllystä ja luin loppuun.

Olen Käärmeenlumoojan nimittäin jo kertaalleen aloittanut. Ensimmäisellä kierroksella kirja jäi kesken - ei siksi että se olisi tuntunut minusta huonolta vaan yksinkertaisesti siksi, että minun ei pitänyt sitä edes aloittaa.... satuin vain lukaisemaan pari sivua ja sitten luin ihan vahingossa lähemmäs sata sivua ennen kuin sain itseäni niskasta kiinni ja laitoin Lumoojan pois. Oli nimittäin aivan liian muuta kirjaa kesken juuri silloin.

Siinä määrin hyvä maku Käärmeenlumoojasta jäi, että se pääsi mukaan muuttokuormaani, vaikka lukemattomiakin kirjoja karsin pakatessani raskaalla kädellä. Kannatti pitää. Tämä on mainio nuorten romaani, joka toivottavasti ennustaa tekijälleen pitkää uraa. Kirja on selvästi ensimmäinen monesta, ja hyvä niin. Ainakin tässä ensimmäisessä on minusta kaikki menestyssarjan ainekset kasassa.

Kirjan kertoja on faunoidi Unna, teinityttö, joka saa voimaeläimeltään käyttäytymispiirteitä ja erikoisvoimia. Toisin kuin useimmat faunoidit, Unna ei tiedä taustoistaan ja pitää vain itseään yksinäisenä ja kummallisena. Käärmeenlumoojassa joukko muita nuoria faunoideja löytää Unnan ja Unna nuoren rakkauden taian. Mutta eihän tämä kunnon seikkailu olisi ensinkään, jos erikoisilla faunoideilla ei olisi myös erikoisia ongelmia... ja erikoisia vihollisia.

Tyylillisesti tykkäsin kovasti kirjan tietynlaisesta koruttomuudesta. Unna ja kumppanit tuntuvat uskottavan karheilta ja silti jollain perustavalla tavalla mukavilta nuorilta ihm... krhm, faunoideilta. Viihdyin mainiosti heidän seurassaan. Vain Unnan vanhempien kuvaus, ja vähän myös vihollisten, tuntuivat aavistuksen vähemmän luontevilta. Toisaalta: kun näkökulma on 16-vuotiaan ja kohderyhmä samalla suunnalla, keskittyminen nuorten keskinäisiin suhteisiin on ilman muuta fiksu ratkaisu.

Salaman teksti on vähän adjektiivipitoista ehkä... mutta sujuvaa ja helppolukuista, ja se välittää tunnelmat.
Unna vilkuili ympärilleen. Pakotie kulkisi uima-altaan ympäri, aidan yli ja katonreunaa pitkin niin kauan kunnes löytyisi alakerran naapurin parveke. 
Yläpuolella kohahti, kun Rufus avasi päivänvarjon. Unna säpsähti taas ja punastui. 
"Älä suotta säiky", Rufus sanoi hymyillen. 
Unna puri huultaan. Hän yritti epätoivoisesti etsiä sisältään sen osan, joka pystyi tekemään muutakin kuin uikuttamaan. Voi kunpa se osio olisi ollut isompi ja helpompi löytää. [--] (s. 62)
Minusta Käärmeenlumoojan parhaita puolia muuten oli, että se käsitteli fiksusti seksiä. Ei mitään älyttömän eksplisiittistä... mutta ei mitään järjetöntä sievistelyäkään. Sitä paitsi tarinassa tapahtuu muutakin kuin "sitä" ja sen miettimistä. Hyvä tasapaino minusta.

Kirjallisuusmielessä esimerkiksi Huotarisen Valoa valoa valoa on ilman muuta kovempi romaani, mutta soveltuu huomattavasti kapeammalle kohderyhmälle. Fantasiana vaikkapa Pullmanin kompleksinen ja rikas Kultainen kompassi peittoaa Käärmeenlumoojan selvästi.

Mutta Kuopus-palkinto meni oikein sopivaan osoitteeseen.* Juuri tällaisia kirjoja kotimainen nuortenkirjallisuus tarvitsee lisää: vetäviä, osuvia, helposti lähestyttäviä. Sellaisia jotka tekee mieli lukea kerralla loppuun.

Annukka Salama (2012). Käärmeenlumooja. WSOY. 978-951-0-38937-9.

Arvioita:
Kirjaseurannan kautta löytyy useita!

*Voittaja muuten saa kukkansa ja kunniakirjansa lauantaina 15.12 klo 13 WSOY:n Helsingin myymälässä! Jos olet maisemissa, käypä kurkkaamassa.

torstai 6. joulukuuta 2012

Antti Tuuri: Ikitie

Kuva/kannen kuva: Otava/Hannu Taina
Tuuriputki jatkuu. Itsenäisyyspäivään sopii hienosti Suomen historiaan uppoava romaani. Ikitie kertoo 30-luvusta. Suomea uhkasi silloin kahden lajin totalitarismi. Idässä Stalinin Neuvostoliitto jo katsoo länteen sillä silmällä; täällä lakeuksilla taas kasvatetaan ikiomaa kansallista fasismia. Kun demokraattisesti valitut valtaelimet eivät riittävän kovin kourin kurita kommunisteja (eli ilmeisesti ketä vain epäilyttävää tyyppiä), ovat isänmaalliset voimat valmiita avustamaan laillista hallitusta.

Ikitie jatkaa Taivaanraapijasta ja Kylmien kyytimiehestä tutun Jussi Ketolan tarinaa. Jussi, joka on Ameriikoissa kuunnellut Matti Kurikan puheita ja Kauhavalla heilunut työväentalon rakennustalkoissa, saa noutajat peräänsä eräänä elokuun yönä. Talollinen mies viedään vaimonsa ja lasten luota. Lapuan Kosolan kautta ajetaan umpiautolla ikitielle ja itärajalle. Eikä takaisin ole ihan heti tulemista.

Tässä romaanissa Ketola on jo ehkä tullut tutuksi, sillä huomasin hämmästyksekseni löytäväni tekstistä huumorin pilkahduksia. Ketola myös tuntui kokevan jotain tunnemyrskyn tapaista, useaankin otteeseen. Toki ne ovat hyvin tuurimaisia tunnemyrskyjä. Tilanteissa, joissa meikäläinen ulvoisi ääneen ja paiskoisi tavaroita, Tuurin sankari toimii näin:
Kävelin kamiinan luo ja painoin selkäni sen lämmintä kylkeä vasten, vedin henkeä niin syvään kuin sain sisään vedetyksi, puhalsin keuhkoni tyhjiksi ja pidätin hengitystä. Olin aivan tyhjä, eikä ilmaa ollut pisaraakaan sisälläni. Yritin olla vetämättä ilmaa keuhkoihini niin pitkään kuin pystyin; tuntui, että voisin olla hengittämättä vaikka lopun ikääni, ja sitten ilmaa oli pakko saada sisään ja palata tähän maailmaan. (s. 185)
Kas siinä hysteerinen kohtaus tuurilaisessa universumissa, tuossa hillittyjen ja hallittujen miesten lakonisessa maailmassa.

Ja nyt spoilerivaroitus sponsoriltamme! Seuraavassa käsittelen kirjan myöhempien osien tapahtumia. Jos haluat säilyttää tietämättömyytesi sivun 87 jälkeisistä juonenkäänteistä täysin neitseellisenä, käännä katseesi häveliäästi toisaalle.

Ikitien myötä tulin taas kerran tietoiseksi tietämättömyydestäni. Ilmeisesti en tiennyt muilutuksistakaan oikeastaan mitään, vaikka olen näissä Lapuan liikkeen kotimaisemissa jo pitkään asustanut ja mielestäni jonkun verran Suomen historiaankin perehtynyt. Hah. No, eivätpä nuo 30-luvun touhut täällä ihan jokapäiväistä kahvikeskusteluainesta ole ja dramaattiset sota-ajat ovat kai vieneet huomioni 30-luvulta. Tiesin toki, että Lapuan liikkeen kannattajilla oli tapana napsia kyytiin ikäviksi katsottuja ihmisiä, hakata ja pelotella ja siirtää sopiviksi katsomiinsa paikkoihin. Ja olen kuullut (leikkimielisesti?) huhuttavan, että joskus muilutuksilla oli muukin tarkoitus kuin poliittisen puhtauden vaaliminen... että esimerkiksi kilpailijalta tai riitakumppanilta saattoi ottaa luulot pois pienellä kuutamoajelulla, vaikkei toinen niin kauhean kommunistinen ollutkaan.

Mutta käsityksissäni muilutuksista oli valtava aukko. Jostain syystä minulla oli sellainen kuva - kenties presidentti Ståhlbergin kyydityksen kaikuna? - että muilutettuja vietiin itärajalle, ei suoranaisesti ajettu rajan yli. Niinpä yllätyin tajutessani, että Ikitie kuvaakin paljolti elämää Neuvosto-Karjalassa. Ei muuten ole kivaa, se elämä, ei varsinkaan epäilyttävälle tyypille, joka on luvatta tullut rajan yli. Onneksi Petroskoista löytyy amerikantuttuja, jotka ovat paenneet 30-luvun lamaa Yhdysvalloista ja tulleet sosialismia rakentamaan.

Tuurin kuvaus Karjalan elämästä on vähäeleisyydessä todella tummanpuhuva. Tuli oikeasti surullinen olo. Suo siellä, vetelä täällä. Yhtäällä sortavat kommunistit, toisaalla äärioikeisto.

Ikitie taitaakin puhua rivien välissä siitä toisesta ikuisesta tiestä: kultaisesta keskitiestä. Vaikka kotipolitiikkamme iänkaikkiset laimeudet välillä ärsyttävät, on kompromissihakuisella vatvomisella hyvätkin puolensa. Ja sananvapaudella.

Suomessa vuosimallia 2012 on mukavampi elää kuin 30-luvun Suomessa, ja todella paljon mukavampi kuin 30-luvun Karjalassa. Toivottavasti huomisen Suomi on yhtä hyvä tai vielä parempi.

Onnellista itsenäisyyspäivää!

Antti Tuuri (2011). Ikitie. Otava.

Arvioita:
Jukka Petäjä Hesarissa
Putte Wilhelmsson Aamulehdessä
Amma Lukuhetkessään

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Hilkka Ravilo: Älä itke äitini


Hilkka Ravilon ja Arto Salmisen lasken blogiaikani Suuriin Löytöihin. Kumpikin kirjailja oli minulle ennestään tuntematon, kumpikin löytyi blogeista, ja kumpaankin olen tykästynyt niin perusteellisesti, että jokikinen kirja on pakko lukea. Arto Salmisen kuusi lyhyttä romaania menivät jo (huoh), mutta Ravilolta en ole vielä ihan kaikkea lukenut.

Nyt lista lyheni yhdellä. Älä itke äitini on ollut pahan päivän varalta odottamassa jo pitkän tovin. Tänä vuonna ilmestynyt Nimeltään Eerika pääsi kiilaamaan sen edelle. Mutta nyt on lukupiirimme valinnut tammikuun kirjaksi ensimmäisen Raviloni, Yö yllä viljan, ja sen uudelleen lukemista odotellessani alkoi Älä itke vetää puoleensa.

Älä itke äitini on, kuten kaikki Ravilot, jotain romaanin ja dekkarin väliltä. Rikoksilla on Ravilon tarinoissa keskeinen osa, mutta enemmän kuin arvoituksen ratkaisemisesta on kyse ihmismielen pimeän puolen luotaamisesta. Älä itke on psykologinen tutkielma nöyryytyksestä ja vallasta ja seksistä, mutta myös siitä, miten lapsuus ja nuoruus muovaavat aikuisuutta. Terävimmät piikit taitavat sojottaa yhteiskunnan suuntaan; Ravilo suomii armotta lastensuojelujärjestelmää, joka ennemmin hylkää lapsen kuin joustaa normeistaan. Myös ajatuksettoman kulutuskulttuurin kritiikki osuu ja uppoaa.

Kirjan päähenkilö on Lauri, kolmekymppinen komistus, jolla on kaksi kykyä: hän ompelee uniikkivaatteita ja rakastelee tarmolla vanhempien naisten kanssa. Lapsuuden laitoskierre ei ole kummempaan antanut eväitä, mutta tarvitseeko enempää osatakaan, kun naisten rakkaudenkipeys on ehtymätön luonnonvara?

Kirjan alussa Lauri näkee kadulla yhden entisistään. Satunnainen kohtaaminen johtaa rikokseen, jota piilotellessaan Lauri päätyy uusiin ympyröihin: entisen pornotähden Miriamin ja rahaa naineen kauppaneuvoksetar Annan kummallisen suhteen kolmanneksi kärjeksi.
Naisten ongelma oli, ettei miehiä ollut. Tavallisten naisten oli jaettava miehet osapäivämiehiin, iltapäivämiehiin, viikonloppumiehiin; vain varakkaalla naisella oli mahdollisuus kokopäivämieheen ja sen Miriam oli saanut, Lauri ei vain voinut paljastaa tarvitsevansa Miriamia enemmän kuin Miriam Lauria. (s. 97)
Älä itke äitini on taas kerran tarina siitä, että elämä on kaikkea muuta kuin reilua. Mutta Ravilon kirjoissa kurjuuteen ei jäädä vellomaan. Elämä on ehkä tunkio... mutta se on toimintaa kuhiseva elävä tunkio, jossa jokainen ötökkä parhaansa mukaan pysyttelee hengissä. Ja joskus paistaa aurinkokin, jollekulle. Enimmäkseen ei.

Ravilon teksti on raakaa muttei itsetarkoituksellisesti sen enempää rumaa kuin runollistakaan. Rankkuus tulee sisällöistä. Tässä on taas kerran katsottu alitajuisiin kaivoihin, kauas kauniiden sivistyspinnoitteiden alle. En kutsuisi tätä kirjaa inhorealistiseksi, koska juonessa on liiaksi epätodennäköisiä elementtejä; silti rujossa kuvauksessa on tarkkanäköisyyttä, joka tekee tarinasta todentuntuista inhimillisellä tasolla.

Ihan Ravilon kärkikolmikkoon Älä itke ei mielestäni yllä; Yö yllä viljan, Kylmät kädet ja Mesimarjani ovat minusta jotenkin eheämpiä kokonaisuuksia. Älä itke on juonellisesti ehkä liian mutkikas mennäkseen yhtä suoraan luihin ja ytimiin?

Joka tapauksessa olen iloinen siitä, että tätä minun ei tarvitse palauttaa kirjastoon... kun vielä saisin Yön jostain ostettua. Parhaat kirjat mahtuvat pieneenkin hyllyyn!

Hilkka Ravilo (1999). Älä itke äitini. Atena. 951-796-167-7.

Arvioita:
Salla lukupäiväkirjassaan