torstai 4. heinäkuuta 2013

Orhan Pamuk: Istanbul - Muistot ja kaupunki


Luin äskettäin Orhan Pamukin Valkoisen linnan, koska olin lähdössä Istanbuliin. Sain sitten heti perään vinkin, että oikeastaan kannattaisi Istanbulissa käynnin alla lukea Pamukilta, krhm, se kirja jonka nimi on Istanbul. Duh. Nyt tuli sitten luettua kaksi Pamukin kirjaa lähes peräkanaa.

Linnan kanssa olin vähän epäröivällä mielellä, mutta Istanbul - Muistot ja kaupunki kiehtoi heti. Myönnän että kyse on synergiasta; jos en olisi lukenut tätä kirjaa matkalla Istanbuliin / Istanbulissa / Istanbulista juuri palattuani, se tuskin olisi saanut minua pauloihinsa. Juuri nyt Istanbul kolahti. Kuten myös Istanbul!

Mosaiikki Hagia Sofiassa*
Istanbul ei ole romaani vaan jonkinlainen elämänkerrallis-kaupunkihistoriallinen... verkko. Pamuk pohtii lapsuuttaan ja nuoruuttaan, mutta ennen kaikkea rakastamaansa kaupunkia ja tapaa, jolla sen voi ymmärtää ja tuntea. Hän viipyilee hellämielisen kaihoisasti (ja pitkään) myös Istanbulia menneinä aikoina rakastaneiden ja kuvanneiden kirjailijoiden parissa, heidän jotka jäivät puristuksiin nationalisimin vaatimusten ja oman halunsa väliin. Minulle vieraiden kirjailijoiden sielunmaisemien pohdinta tuntui ensin vähän päälleliimatulta, mutta edetessään kirja alkoi kuroutua kokonaisuudeksi, kuin verkko, jota kudotaan yhtä aikaa joka nurkalta. Silmukat tosin toistuvat kovin toistensa kaltaisina ja paikoin tulee vähän tukahtunut olo. Silti jokin rosoisuus ja säröisyys säilyttää mielenkiinnon. Pamuk sirottelee kauniin sekaan rujoa.

Pamukin Istanbul on perimmältä olemukseltaan surullinen kaupunki. Se on jättänyt taakseen ottomaanien glorian mutta ei ole tavoittanut länsimaista henkeä, jota tasavallan rakentajat tavoittelivat. Rationalismi istuu huonosti ja hankaa taipeista... mutta perinteisiin vaatteisiin ei saa enää pukeutua. Pamukin Istanbul on haikea, ristiriitainen, mustavalkoinen kaupunki, syrjäkujien ja klaustrofobisten korttelien kaupunki.
Näkymä hotellin ikkunasta mustavalkoisena.
Kirjailijan käsittelyssä Istanbulista tulee metafora paitsi Turkin tilanteelle myös yleisemmin muutokselle ja muutoksen jäljille, epävarmalle jalansijalle maailmojen välissä. Pamuk punoo yhteen kaupungin kohtalon ja omansa; Istanbulin suru on tarttunut häneen. Ja miksikäs ei: olemme ympäristömme tuotteita siinä missä geeniemmekin. Pamukille kaunis ja katastrofaalinen Istanbul on ollut hedelmällinen kasvualusta...
Laitakatujen lika ja saasta, avoimien roskapönttöjen kaupunkiin levittämä löyhkä, katujen ja jalkakäytävien loputtomat kuopat, nousut ja laskut, kaikki se epäjärjestys, sotku ja kahakointi, joka tekee Istanbulista Istanbulin, saavat minut tuntemaan, että riittämätön, paha ja puutteellinen onkin kaupungin sijasta oma sieluni. Ikään kuin kaupunki olisi ansaitsemani rangaistus ja minä se joka likaan sitä. Kun raju suru ja murhe tihkuu kaupungista minuun ja minusta kaupunkiin, tuntuu kuin minusta ja kaupungista ei olisi enää mihinkään: olen kaupungin lailla kuollut, henkeä haukkova kalmo, tappioon ja saastaan tuomittu surkimus, aivan kuten kadut ja jalkakäytävät ovat minulle kielineetkin. (s. 424)
Mikään turistiopas Istanbul ei siis totisesti ole. Sinne matkaavan kannattaa pakata mukaan myös jokin perinteisempi lähdeteos, sillä Hagia Sofia, Topkapi, Taksim ja muut vain vilahtavat ohimennen Pamukin keskittyessä toisenlaisiin kohteisiin.

Silti Istanbul kannatti ehdottomasti lukea, etenkin näin, fyysisen Istanbulin yhteydessä. Pamukin tulkinta Istanbulista ohjasi katsettani. Näin kaupungin osittain hänen välityksellään. Vuosikymmenet eivät ole täysin poistaneet surullisuutta, josta Pamuk puhuu. Myös keskeinen ristiriita maailmankuvien välillä on yhä läsnä katukuvassa; sen voi nähdä rikkautena mutta myös tukahdutettuna konfliktina.

Ja silti. Pamukin hehkuva, pohjiaan myöten kirjan sivuille ammennettu rakkaus hänelle niin tärkeään kaupunkiin sai minutkin rakastumaan siihen vähän enemmän kuin muutoin ehkä olisi käynyt. Pamukin Istanbul on ehkä surullinen... mutta se on myös äärimmäisen inhimillinen. Ja kaunis!

Tämä on hyvä kirja niille, joille Istanbul on ajankohtainen tai rakas; muiden kannattaa ehkä lukea Pamukin muuta tuotantoa... Istanbul on tenhoavasti kerrottu ja erikoinen kasvukertomus, mutta sen melankoliset ajatuskuviot ja äärimmäinen paikallisuus eivät ehkä irrallisina innosta.

Orhan Pamuk (2004). Istanbul - Muistot ja kaupunki. Suomentanut Tuula Kojo. Tammi. 951-31-3139-4.

Arvioita:
Kari Kemppainen Kiiltomadossa kuvaa viihdyttäväksi lukuelämykseksi

*Kuvassa oikealla keisarinna Zoe, jonka Kaari Utrion fanit ehkä muistavat Vaskilinnusta!

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Köyhähkö kesäkuu

Jokainen Istanbulissa otettu kuva sisältää myös turisteja ottamassa kuvia.
Kesäkuuni oli lukuköyhä ja reissurikas. Olen mökkeillyt pitkin ja poikin, käynyt kääntymässä Helsingissä ja ihastellut Istanbulia. Vähät lukemani kirjat ovat onneksi olleet jopa poikkeuksellisen hyviä; yksikään ei tuottanut pettymystä. Noh, ehkä Valkoisen linnan kanssa käväisin lähellä turhautumisen rajaa, mutta sekin oli kokonaisuutena ottaen ajatuksia herättävä ja mielekäs lukukokemus.

Olen myös aloittanut pienen sivuprojektin: luen Vänrikki Stoolin tarinoita. Hommaan voi tosin mennä tovi. Kirja on kaksi kertaa tietokoneeni kokoinen järkäle, joten sitä ei matkoilla kanniskella... sitä paitsi, Runebergin runot on ainakin meikäläisen pakko lukea ääneen (ja pariin kertaan), jotta saan niistä tolkkua. Kovin montaa värssyä kerrallaan ei pää kestä.

Luettu ja blogattu:
Gillian Flynn: Kiltti tyttö
Guy Gavriel Kay: Tigana
Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa
Orhan Pamuk: Valkoinen linna
Lucy M. Montgomery: Sininen linna

Luettu muttei blogattu:

Katja Jalkanen & Hanna Pudas (2013): Rivien välissä. Äskettäin ilmestyneestä kirjablogikirjasta on kirjoiteltu ahkerasti; minäkin innostuin sen ostamaan kun aihe on, krhm, läheinen... Sen kummempaa juttu en tohdi kirjasta tehdä, sillä molemmat kirjoittajat ovat mielestäni upeita tyyppejä, joista pidän kovasti. Tuntuisi oudolta ruotia kirjan herättämiä ajatuksia julkisesti. Lisäksi olen yksi niistä 61 kirjabloggaajasta, jotka vastasivat Hannan ja Katjan kyselyyn. Olen siis tuplasti jäävi kommentoimaan! Lyhyesti kuvattuna: Rivien välissä on hyvä johdatus kirjablogien maailmaan. Se sopii erityisesti sellaiselle lukijalle, joka ei ole kirjablogeja paljon tai pitkään seurannut, eikä vaadi mitään erityisiä taustatietoja. Kirjan herättämisä pohdintoja löytää vaikkapa Kirsin blogista, ja Maria on kerännyt kattavan linkkikokoelmankin.

Will Eisner (1993): Näkymättömät ihmiset. Will Eisner on sellainen sarjakuvan grand old man, että luen taatusti jokaisen hänen sarjakuvansa, joka käsiini osuu. Näkymättömiä ihmisiä osui, kirjastossa, ja luinkin sen yhdellä istumalta. Albumi sisältää kolme tarinaa, jotka kaikki käsittelevät näkymättömiksi jääviä ihmisiä. Avaustarina oli minusta erityisen riipaiseva: arka ja huomaamaton mies julistetaan lehden palstoilla vahingossa kuolleeksi, eikä sen jälkeen tunnu saavan ketään uskomaan, että hän on yhä elossa. On kuin hänen elämänsä muuttuisi huomionarvoiseksi vasta hänen "kuoltuaan". Eisnerin tavassa kertoa tarinaa on jotain tehokasta; mustavalkoisia kuvia suorastaan ahmii ja ruutu juoksee toiseen. Sanoisin nyt jotain hienoa hänen viivastaan jos osaisin, mutten oikein osaa selittää piirtämisestä... ilmeikästä ja silti yksinkertaista? Perinteistä näin nykypäivän näkövinkkelistä? Äh. Lukekaa Eisneria.

Eeva Tenhunen (2012, alkuperäinen 1964). Mustat kalat. E-kirjoja pitää olla puhelimessa hätätilanteen varalta. Ei sitä koskaan tiedä milloin joutuu vaikkapa vähän pidempään kassajonoon... Luin äsken Tenhuselta Hyvän tytön hautajaiset ja hänen esikoisdekkarinsa Mustat kalat, jota Elisa jakoi lahjana ilmaiseksi, on ollut odottamassa Elisan e-kirjana sekin. Mainiota 60-luvun ajankuvaa ja hyvin klassista dekkarimeininkiä kaikin puolin. Nuori Olavinlinnan opastyttö löytää kollegansa kuolleena. Onko syypää joku linnan henkilökunnasta vai kenties joku noista epäilyttävistä ulkomaalaisista turisteista? Rikosta tutkimaan tulee komisario Martti Halla, joka myöhemmistä vaiheista tietääkin jos on Tenhusen sarjaa seurannut. Olen lähes varmasti lukenut tämän dekkarin aiemminkin*, mutta hyvin upposi tälläkin kertaa. Tarkempaa kuvausta löytyy vaikkapa Minnan blogista.

Tulevaa

Heinäkuutani hallitsee edessä oleva matka eksoottiseen itään: Intia ja Sri Lanka siintävät tuolla jossain. Mutta sitä ennen aionkin lukea oikein olan takaa. Nytkin on pari upeaa kirjaa melkein lopussa: Pamukin Istanbul ja Vonnegutin Sähköpiano.

Lisäksi (rummunpärinää) aion vihdoin ja viimein suorittaa lukumaratonin. Saas nähdä kuinka käy. Sitä ennen on toisenlainen huippujuttu tiedossa, nimittäin Finncon 2013. Spefi elää ja voi pulskasti! Aion nautiskella houkuttelevasta ohjelmasta lauantain ja sunnuntain, sekä toivottavasti treffata ainakin Morren ja Liinan.

Pitkästä aikaa tulin myös kurkanneeksi kuukauden hakusanoja. Kesäkuun helmi on itseoikeutetusti

runo hiiriä pyydystämässä

Kuka on antanut kissalleen noin mainion nimen?






*Muuten olisin tuskin arvannut murhaajaa niin nopeasti...  



tiistai 25. kesäkuuta 2013

L. M. Montgomery: Sininen linna


Lucy M. Montgomeryn Sininen linna on ollut kirjahyllyssäni viime syksystä alkaen. Pongasin kirjan Helsingin kirjamessujen divariosastolla ja olen antanut sen odottaa sopivaa hetkeä. Kun kirjasta on etukäteen lähes sataprosenttisen varma, sen kanssa ei välttämättä ole kiire.

Valkoisen linnan jälkeen Sininen linna oli totta kai väistämätön valinta. Ei sillä että kirjojen asetelmilla tai aiheilla olisi juurikaan yhteistä, mutta olin äkkiä utelias tietämään, onko perimmäinen teema sama.

Sininen linna kertoo konservatiivisen perheen hyvätapaisessa ja kuristavassa otteessa elävästä Valancystä, joka 29 vuotta täytettyään on ilmiselvä vanhapiika ja siksi siis huonompi olento. Haaveellinen ja salaa huumorintajuinen Valancy, joka on tottunut hillitsemään mielensä ja kielensä, saa kuulla olevansa kuolemansairas. Elämä siis on ollut kurjaa ja nyt se vielä loppuu? Valancy päättää lakata miellyttämästä muita ja tehdä vastedes niin kuin hyvältä tuntuu. Asenteen muutos ei jää huomaamatta.
"Minun käsittääkseni hän on tullut kaistapäiseksi", murisi Benjamin setä. "Ja jollei asia ole niin, pitäisi häntä hieman läimäytellä. Niin, läimäytellä."
"Häntä ei voi läimäytellä." Stickles serkku oli hyvin kiihtynyt. "Hän on kaksikymmentäyhdeksänvuotias."
"Onpa siis ainakin yksi etu siitä, että on täyttänyt kaksikymmentäyhdeksän", sanoi Valancy, jonka korvat olivat kuulleet tämän syrjähuomautuksen. (s. 79)  
Odotin niin monelle rakkaalta kirjalta aika paljon. Onneksi Montgomery on lähes takuuvarma; jos hänen tyylinsä tuntee ja tietää, ei todennäköisesti pety. Samalla on sanottava, että vaikka Sinisessä linnassa käsitellään monia Montgomeryn muista kirjoista jo tuttuja teemoja (esimerkiksi sukuperinteitä ja rakkautta luontoon), on se huumorissaan ja tietyssä hurjuudessaan varsin epäromanttinen romanssi. Asiasta sen kummemmin tietämättä voisin kuvitella kirjan aikoinaan poikenneen jopa radikaalisti rakkausromaanien konventioista.

Paremmin kuin romanssi jää tästä minulle mieleen Valancyn henkilökohtainen kasvutarina. Lähestyvän kuoleman sävähdyttämänä hän voittaa elämän pelkonsa ja kykenee ottamaan oman tilansa ympäristössä, joka ei siihen rohkaise. Naimattomana naisena Valancy on joutunut alistumaan perheensä ja sukunsa oikkuihin; Linnassa hän uskaltaa irrottaa itsensä annetusta kehyksestä. Oleellista on juuri uskaltaminen, rohkeus ottaa vastuu omasta onnestaan. Elämisen ei pitäisi olla pelottavampaa kuin kuolemisen.

Sininen linna on kirjassa Valancyn vanha pakopaikka, mielikuvitusmaailma, jossa hän voi olla toisenlainen ja kokea sen mitä ei elävässä elämässä pääse kokemaan. Jos oikein mutkia oikoo, voisikin ajatella Sinisen linnan sanomaksi, että itse kukin voi löytää oman linnansa jos voittaa pelkonsa ja lähtee etsimään. Tässä näen jonkinlaisen yhtymäkohdan Pamukin Valkoiseen linnaan. Ainakin minun tulkinnassani valkoinen linna edustaa tavoiteltua tavoittamatonta... vaikka Pamukista on kyllä vaikea tietää mikä on mitä. Valancyn sininen linna muodostuu loppujen lopuksi vertauskuvaksi onnesta. Se on enemmän mielentila kuin määränpää; sen voi tavoittaa jos riittää rohkeutta tavoitella. Yhteys Pamukin Linnaan jäi siis minusta ohueksi.

Pidin Sinisestä linnasta kovasti. Jokin osa minusta tosin nutisee, että muurausvaiheessa Valancyn "linna" rakentuu varsin perinteistä arkkitehtuuria mukaillen. Kun päähenkilö on persoonana näinkin raikas, olisi sisäinen telaketjufeministini ehkä suonut hänelle myös älyllisesti tyydyttävän haavemaailman. Rakkautta ja rahaa ja ihailua, kiva. Mutta missä itsenäisyys, missä oma huone? No joo. Nupinani on kohtuutonta ja todistaa vain, että Sininen linna on mainiosti tuore edelleen. Moderneja vaatimuksia ei esitetä pystyynkuolleille kirjoille.

Jos et ole lukenut Montgomerya - jos luet vain yhden - lue tämä.

Lucy Maud Montgomery (1977, alkuperäinen 1926). Sininen linna. Karisto. 951-23-1065-1.


Ar vioita:
Salla tunnisti saman perussanoman: lakkaa pelkäämästä elämäää
Liisa arvioi unohtumattomaksi, vaikkei kirjassa paljon tapahtunutkaan
Sarakin arvosti kapinahenkeä
Salla tunnisti saman perussanoman: lakkaa pelkäämästä elämäää




sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Orhan Pamuk: Valkoinen linna

Pokkari poseeraa parvekkeen lukunurkkauksessa.
Juttelin mökkivierailulla tulevasta työreissustani Turkkiin. Harmittelin, ettei ollut käsillä kirjaa Istanbulista: emäntäni poimi oitis hyllystään Orhan Pamukin Valkoisen linnan.  Taas yksi nobelisti, jonka kirjat ovat minulle täysin vieraita, mutta takakannen kuvaus kiehtova kaksoisolentotarina 1600-luvun Istanbulista houkutteli oitis.

Tarinan alussa nuori kertoja, italialainen oppineenalku, myydään orjaksi istanbulilaiselle kaksoisolennolleen Hocalle, joka haluaa oppia nuoren eurooppalaisen kaikki tiedot. Älykäs Hoca havittelee sulttaanin suosiota mutta myös tietoa ja ymmärrystä. Kaksikon kokeilut ja keskustelut laajenevat, kunnes heidän tutkimuksensa tuntuvat päätyvät ydinkysymykseen, minuuteen ja toiseuteen. Kuka on kuka? Kuka isäntä, kuka orja, kuka turkkilainen, kuka italialainen?

Jollain tavoin identiteetti, tai ehkä minuuden ja sitä kautta myös toiseuden ymmärtäminen, on Linnan ydinkysymys, mutta mitä siihen vastattiin, sitä en totisesti tiedä. Loppu on niin tulkinnallinen, etten ymmärtänyt sitä ollenkaan. Tai voihan olla, että sen kuuluukin olla käsittämätön. Pamukin Linnassa vieras ja tuttu kohtaavat, ja osoittautuvat yhtä arvoituksellisiksi. Ehkä itseymmärrys on se ikuisesti ulottumattomiin jäävä määränpää:
Se seisoi korkean kukkalan laella, sen torneihin, joissa liput liehuivat, osui laskevan auringon vaimea punainen hehku ja se oli valkoinen, puhtaan valkoinen ja kaunis. En tiedä, miksi minusta tuntui että jotakin noin kaunista saattoi nähdä vain unessa. Siinä unessa unennäkijä juoksisi synkän metsän läpi mutkittelevaa tietä pitkin pyrkien kohti tuon kukkulan laella paistavaa kirkasta päivää, tuota norsunluun väristä rakennusta, ikään kuin siellä olisi meneillään loistavat tanssiaiset, joihin hän halusi päästä mukaan; siinä oli onnen mahdollisuus, josta hän ei tahtonut jäädä osattomaksi, mutta vaikka hän odotti saapuvansa minä hetkenä hyvänsä tien toiseen päähän, tie ei koskaan päättynyt. [--] (s. 191-192)
Tai kenties Linna sanoo, että ruoho aina näyttää olevan vihreämpää aidan toisella puolella. Paitsi että aitaa ei oikeasti ole.

Valkoisen linnan kuvaaminen historialliseksi romaaniksi tekisi sille vääryyttää - tai ehkä paremminkin tekisi lukijalle vääryyttää antamalla vääriä odotuksia. Ruton runtelema Istanbul ja sulttaanin hovi ovat toissijaisia elementtejä Linnassa. Se on enemmän psykodraama kuin seikkailu menneillä ajoilla. Minulle sen keskeinen kaksikko jäi jollain tavalla vieraaksi ja etäiseksi. En useinkaan ymmärtänyt kertojan motiiveja tai toimintaa kovin hyvin. Miksi, sitäkään en tiedä; ehkä kertojan aikakausi on liian kaukainen, ehkä kulttuurierot estävät järkevän tulkinnan, ehkä en vain osannut asettua juuri näiden miesten pääkoppiin.

Linna ei ollut mitenkään erityisen nautinnollinen lukukokemus, mutta jollain oudolla tavalla kiehtova kylläkin. Kesken jättäminen ei käynyt mielessäkään. Kirja sai pitkästä aikaa miettimään näitä minuuden rakennuspalikoita. Missähän se raja omalla kohdallani menisi? Kuinka paljon voi omia rajojaan liudentaa ennen kuin ne ohenevat olemattomiin, ja se jokin oleellinen muuttuu tunnistamattomaksi tai katoaa...

Johdatuksena Istanbuliin Valkoinen linna on kieltämättä heikko esitys. Värikäs kaupunki näyttäytyy siinä pienessä sivuosassa. No, sopivaa sinänsä. Kaupunki taitaa olla sivuosassa myös siellä käydessäni, sikäli tiivis ohjelma on työn puolesta tiedossa. Yritän silti päästä edes vilkaisemaan ulkopuolelta Topkapin palatsia, joka Valkoisessa linnassakin mainitaan: kehyskertomuksen kirjoittaja etsii sen kirjastosta aineistoa todistaakseen tarinan aidoksi.

Jos kulttuurien kohtaamiset ja identiteettikysymykset kiehtovat, tämä voi olla sinun kirjasi. Kovasti tarinan perään olevalle lukijalle tämä ei luultavasti sovi.

Orhan Pamuk (2007, alkuperäinen 1985). Valkoinen linna. Loistopokkarit. Suomentanut Kalevi Nyytäjä. 978-952-459-751-7.

Arvioita:
Kaisa Kirjavinkeissä
Minna Minnan lukemaa -blogissa

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa


Pysähdyn lomamatkoillani sen verran Neitien kotona, että pääsen tarkistamaan jääkaapin tilanteen ja lataamaan nettiin tämän juttuni Vera Valan uusimmasta. Kosto ikuisessa kaupungissa palaa contessa Ariannan kuulumisiin. Muistinmenetyksestä, menneisyyden salaisuuksista ja orastavasta rakkaudesta kärsivä punatukkainen yksityisetsivä selvittää tällä kertaa assyrologian apulaisprofessorin salaisuuksia tämän sisaren pyynnöstä. Yliopiston laitoksen sisäinen elämä osoittautuu mutkikkaaksi. Ja onko professoressa associatalla kytköksiä anarkistiliikkeeseen? Jäljet johtavat intohimoisen uteliaan Ariannan taas vaarallisiin paikkoihin.

Kosto on Hesarin kolumnistinakin tutun Vera Valan toinen dekkari. Esikoisen, Kuolema sypressin varjossa, ostin viime vuoden kirjamessuilta ja tykkäsin – Arianna de Bellisin tarinan jatko oli siis ilman muuta lukulistalla sekin. Molemmat ovat värikkäitä, epätodellisia ja varsin mainioita omassa lajissaan. Väkevällä kädellä vedetty italialainen paikallisväri on näiden dekkareiden suola.
[--] Romanttisen kadun kruununa oli Michelangelon suunnittelema holvikaari, jonka ikivihreä viiniköynnös oli ottanut syleilyynsä. Paavi Julius II:n rakennuttama katu oli lähes kilometrin mittainen ja suoruudessaan hämmästyttävä poikkeus Rooman historiallisen keskustan, centro storicon, mutkittelevien kujien joukossa. 
Arianna käveli kohti toimistoa, kun hän kuuli jonkun lähestyvän nopein askelin. 
- Mi scusi, contessa de Bellis! (s. 17)
Arianna itsehän on jonkinlainen Modesty Blaisen ja Angelikan italiansuomalainen nykysisko, joka on vain sattumoisin asettunut vähän perinteisempiin dekkarikehyksiin, eikä siis ehdi peuhata lakanoissa tai ampua pahiksia ihan edeltäjiensä tahtiin. Mutta vanhan maailman dekkaritradition näissä romaaneissa maistaa. Yksityisetsivät ja perhesotkut ovat lajityypillisiä elementtejä jos minulta kysytään… Valan tapa sirotella joukkoon italian sanoja sekä Lähi-idän tutkimuksen laitoksen arkeologinen sivumaku tuntuvat melkeinpä kumarrukselta murhamamma Agathan suuntaan.

Kostossa ja Kuolemassa on mukana myös laajempi tarina, nykyaikaisen poliisisarjan tyyliin. Samalla kun yksittäinen jakso (kirja) ratkaisee yhden arvoituksen, (kirja) sarjassa selvitellään laajempia kysymyksiä. Katsoja (lukija) jää koukkuun miettiessään mitä Ariannan muistinmenetyksen aikana oikein on tapahtunut ja miten hänen rakkaussuhteensa kehittyy. Ja Koston loppu jättää oikein mukavasti lukijan roikkumaan viimeisen sivun reunalta...

Kosto tuntuu Kuolemaan verrattuna tiiviiltä ja nopeasti etenevältä. Voi olla että vaikutelma on omassa päässäni, Ariannan taustan mysteeri kun on jo tiedossa eikä sekoita kirjan päärikokseen keskittymistä. Heh, keskittymistä - ehkä se on väärä ilmaus tällaiselle kesäsukellukselle roomalaiseen suihkulähteeseen. Kosto solahti vaivattomasti poutapäiviin. Oikeastaan ainoa mikä jäi hampaankoloon oli nimi; sitä en ihan ymmärrä (paitsi että se sopii hyvin yhteen edellisen kirjan nimen kanssa!).

Kirsi arvioi toisessa yhteydessä, että Vera Valan kirjat flirttailevat avoimesti chick lit -genren kanssa. Se on minusta hyvin sanottu. Nämä ovat lajissaan mainioita yksilöitä. Jos ei lajista tykkää niin sitten ei; kukin päättää omasta kirjaruokavaliostaan. Valan kirjojen parissa viihtyy sellainenkin, jolle ruotsalaistyyppiset realismilta löyhkäävät ja yhteiskunnallisia ongelmia säntillisesti pureskelevat dekkarit ovat huonoa pakoa arjesta. Toki näissäkin vähän irvistellään joillekin italialaisen yhteiskunnan heikkouksilla, mutta vähän ja kevyesti. Huomattavasti suuremman painoarvon minun lukukokemuksessani saivatkin ruokailut. Arianna laittaa kauhean hyvältä kuulostavaa munakoisojuttua siinäkin yhdessä kohtauksessa... nam. 

Punaviiniä ja juustoa sopii muuten nauttia tämänkin kirjan kanssa. (Suklaa olisi liikaa!)

Vera Vala (2013). Kosto ikuisessa kaupungissa. Gummerus. 978-951-20-9296-3.

Arvioita:
Kirsiäkin harmitti tämän lopun jälkeen että jatkoa pitää odottaa
Amma tunnustautuu Arianna-faniksi
Karoliinan mielestä tämän kanssa viihtyy antidekkaristi