perjantai 15. marraskuuta 2013

Hilkka Ravilo: Kuin kansanlaulu


Ravilon kanssa tiesin jo ensimmäiseni jälkeen, että meillä synkkaa ja kaikki on luettava. Nyt oli vuorossa Kuin kansanlaulu. Nyyh, enää yksi taitaa olla lukematta…

Tässä esikoisessaan Ravilo kronikoi maaseudun perukoilla kasvaneen Eevan lapsuutta ja nuoruutta. Kierosilmäinen Eeva, suuren pesueen pahnanpohjimmianen, pääsee kuusitoistakesäisenä piikomaan Helsinkiin. Pääkaupungin ihmemaassa oppii monenlaista: mikä on nakki ja mitä tarkoittaa "siisti" kun piiasta puhutaan; miten kirjastosta kirjoja lainataan ja miten sitä naimisiin mennään. Oppiipa Eeva senkin, että karsastavan silmän voi leikata, että kinkku haetaan lihakaupasta, ja että Linnanmäen alapuolella lihalaaksossa käyvät piiat tansseissa.
Rouva Miettinen istui odottamassa. Ettei piika vain tuonut miehiä, ei piilottanut niitä sängyn alle. Raskaaksi kävi rouva Miettisen elämä. Tyttö oli vasta vajaan vuoden ollut ja jo toisen kerran oli pitänyt antaa sille vapaailta ja sellaisen syyn takia: tansseissa käymisen. Mistä tiesi, mitä taudinsiemeniä se sieltä kantoi ja saattoiko olla varma että se tuli sittenkään yksin. (s. 110)
Tuon rajumpaa sitaattia en viitsinyt ottaa, siltä varalta että lukijoiden joukossa on alaikäisiä. Teksti on suorasanaista ja osapuilleen pakottaa lukijan omaan kontekstiinsa. Ravilon raa'an konkreettinen, jopa armoton tapa kuvata Eevan tietämättömyyttä ja tietämättömyydestä johtuvaa avuttomuutta on tehokas.

Vaihtoehtoja on vaikea älykkäänkään nähdä kun kokemuksen rajoittuvat körttiläiskylään eikä tietoa ole, ei edes tietoa tiedon lähteistä. Älykäs Eeva tekee parhaansa, mutta kaikki oppi on näemmä ammennettava kovasta kokemuksesta.

Nyky-Suomen näkövinkkelistä Ravilon kuvaama arki on seisauttavaa. Kuin kansanlaulu onkin hyvä muistutus sosiaalisesta ja taloudellisesta historiasta. Tuoltahan me ruokahifistelijät ja powerpointterit olemme kotoisin, kun pari sukupolvea kelaa taaksepäin: kolmen hehtaarin torpista ja helpon perheväkivallan synkmetsistä. Samalla kuin voi onnesta huokaisten todeta, että moni asia on muuttunut, joutuu myöntämään, että jotkut asiat ovat lähes ennallaan. Perheväkivalta ei ole kadonnut, eikä sen tuottama turha häpeä.

Onneksi harvalta enää jäävät koulut käymättä puhtaasti taloudellisista syistä. Eevan tarina saa miettimään taas kerran omaakin perhehistoriaa. Muistan mummoni vähän ylpeilleen sillä, että äitini kävi oppikoulun ja oikein yliopistonkin. Nyt ymmärrän sen paremmin. Äitini toteutti oman äitinsä mahdotonta haavetta; hänen lapsuudessaan ei torpasta lähdetty kuin tienaamaan. Hän pystyi tarjoamaan seuraavalle sukupolvelle parempaa.

(Hmm. Vähän menee sivuun aiheesta, mutta jäi mietityttämään… mitä tarjoaa minun sukupolveni seuraaville? Talvivaaran ja valtion velan?)

Hilkka Ravilo (1991). Kuin kansanlaulu. Sahlgrenin kustannusliike. 952-9543-01-8.

Arvioita:
Sallakin nautiskeli naturalistisesta otteesta. Muita arvioita ei Google löytänytkään.


torstai 7. marraskuuta 2013

Mika Waltari: Ihmiskunnan viholliset

Pala roomalaista taivasta.
Rooman historiaa taas, tällä kertaa perinteisesti Waltarin muodossa. Jostain syystä hyllystäni löytyi kahtena niteenä julkaistusta Ihmiskunnan vihollisista vain loppupuolisko, mutta tämä on onneksi hyvin levinnyt klassikko. Tuttavapiiristä löytyi alkupääkin.

Ihmiskunnan viholliset on, niin kuin nimilehdellä seisoo, Rooman senaattori Minutus Lausus Manilianuksen muistelmat ajalta 46 - 79 jKr. Minutus on melko vähäpätöisen mutta hyväsukuisen ja vauraan Rooman kansalaisen poika. Hän elää lapsuutensa Antiokiassa mutta haluaa aikuistuessaan Roomaan ja uraa luomaan kuin kunnon roomalainen ainakin. Hän pääseekin alkuun keisari Claudiuksen suosiollisella avulla ja tutustuu mm. nuoreen Lucius Domitiukseen. Tuttavuus osoittautuu merkitseväksi, sillä tästä Agrippinan koulimasta pojasta tulee myöhemmin keisari. Historia tuntee hänet nimellä Nero.

Varmaan voin mainita kirjaa pahemmin spoilaamatta, että ihmiskunnan viholliset viittaa uuteen juutalaisten lahkoon, kristittyihin. Mokomasta roskajoukosta on Roomalle kaikenlaista hallinnollista harmia jo ennen kuin Nero tuomitsee heidät Rooman tuhopoltosta. Juutalaisten uskonto, jossa jumalia on vain yksi eikä siitäkään ole kuvaa, on roomalaisille sinänsä tarpeeksi hankala. Miten pitäisi suhtautua tähän uuteen porukkaan, joka on juutalaista muttei sittenkään ole? Ei näistä vieraista uskonnoista tahdo saada selkoa. Asiaa ei auta, että kristityt itse ovat jakautuneet lahkoihin. Pauluksen eli Paavalin ja Keefaksen eli Pietarin seuraajat ovat välillä kirjaimellisestikin tukkanuottasilla.

Waltarin nostaakin Minutuksen ja hänen lähipiirinsä kautta hyvin esille eron kirjakristittyjen ja sydämen kristittyjen välillä. Onko kristinuskossa kyse rakkaudesta, nöyryydestä ja pyrkimyksestä hyvään…. vai siitä kuka on oikeassa?

Hämmästelin lukiessani Waltarin huomioiden ajattomuutta. Yhteiskunnallisella tasolla Ihmiskunnan vihollisista löytyvät osapuilleen samat poliittiset, taloudelliset ja asenteelliset ongelmat kuin Hesaristakin.  Tämä menettely on edelleen käytössä päivänpolitiikassa:
Rauhoittaakseen omaatuntoaan ja voittaakseen kansan suosion Nero meni niin pitkälle että ehdotti julkisesti senaatissa kaikkien suoranaisten verojen poistamista. Tietysti hän itse ymmärsi että sellainen on mahdoton ajatus, mutta senaatti joutui kansan silmissä huonoon asemaan kun sen oli, pätevin perusteluin, pakko suoralta kädeltä torjua esitys. (II, s. 415)
Ja tietenkin ihmisluonto on jokseenkin ajaton: Waltarin 60-lukulainen tulkinta ajanlaskun ensimmäisestä vuosisadasta on täysin uskottava ja täysin tuttu tuhannella tavalla. Pikkujoulukaudella aina ajankohtainen olin päissäni enkä tiennyt mitä tein löytyy sekin Vihollisista.

Steven Saylorin jälkeen Vihollisia on ollut erityisen mukava lukea, sillä miljöö oli tuoreena muistissa. Ei tarvinnut pahemmin tavailla keisarien sukupuita vaan sai keskittyä nauttimaan Waltarin tyylistä. Hän käyttää tässä romaanissa vielä Sinuhea ilmeisemmin eräänlaista naiivin kertojan tekniikkaa: lukija näkee tapahtumat Minutuksen kuvaamina mutta tulkitsee ne kyynisemmin ja osuvammin. Minutuksen vanhetessa saa yhä useammin nauttia myös toisenlaisista oivalluksista, kun Minutus häikäilemättömänä pragmaatikkona tienaa tilanteessa kuin tilanteessa. Paljon ei ole lopussa alun viattomuudesta jäljellä.

Mielivallan varjon alla korruptoituu ja kyynistyy. Mietin tiettyjen Minutuksen vaiheiden kohdalla, että niinköhän Waltarin on rakentanut omaa kuvaustaan holokaustista tässä romaanissa, niin elävästi kristittyjen joukkotuho yhden diktaattorin vallan alla vertautuu juutalaisten joukkotuhoon kolmannessa valtakunnassa.

Waltarilla on ollut lahja tehdä historiasta niin todentuntuista että hirvittää. Salaisuus on ihmisissä: kun heihin uskoo, uskoo tarinaankin.

Mika Waltari (1964). Ihmiskunnan viholliset. WSOY.

Arvioita:
Sallan lukupäiväkirjassa tästä mainioita oivalluksia - kaksoiskirjapitoa ja torkkuvia sensoreita, hih!
Laura Kirjavinkeissä varoittaa: saattaa herättää kiinnostusta antiikin maailmaan

maanantai 4. marraskuuta 2013

Mika Kähkönen: Pimeimmät tunnit

Kuva: Myllylahden sivuilta
Pimeimmät tunnit tipahti yllärinä postilaatikkooni, joten ilman vetävää kansikuvaa se olisi varmaan päätynyt ehkä-joskus -pinooni epämääräiseksi ajaksi. Mutta kannesta saa vaikutelman sopivasti synkänkamalasta jännäristä ja takatekstissä lupaillaan sähköpostistalkkausta. Aihe kiinnostaa, joten kävin käsiksi.

Alussa päähenkilö Salla, yksinhuoltaja ja ensiapupolin vuorotyöläinen, saa outoja sähköpostiviestejä. Lähettäjä on tuntematon ja viestit näyttävät tulevan menneisyydestä, ajalta, jolloin Sallan oma elämä oli juuri suistumassa raiteiltaan. Onko Salla satunnaisen hullun verkkoterrorin kohde - vai yrittääkö joku sanoa jotain juuri Sallalle? Jotain henkilökohtaista kenties?

Kesti tovin ennen kuin pääsin kunnolla mukaan, sillä Sallan sisäinen maailma on sopivasti sen verran sekaisin, ettei hänen näkökulmastaan kerrottu tarina aukea heti. Meno yltyy nopeasti vauhdikkaaksi, ja yllättyä saa moneen kertaan. Pimeimmät tunnit oli jonkinlaisessa hurjuudessaan kiinnostava tarina. Juoni ei seurannut ihan tavallisimpia tallattuja polkuja, eikä Sallakaan ole siloiteltu kiiltokuvanainen. Esimerkiksi Hilkka Ravilon kirjoissa olen pitänyt henkilöiden rosoisuudesta; Kähkösen Sallassa on jotain samaa, itsekeskeisemmässä, lyhytjänteisemmässä ja hauraammassa muodossa tosin. Siinä missä Ravilon naiset kärsivät lähinnä ympäristönsä tähden, tässä ajetaan sisäisille salakareille. Sukupolvien välinen ero kenties.

Fania minusta ei silti tullut. Vaikka tykkään tarinavetoisuudesta, on kielelläkin väliä. Kähkösen tyyli ei ollut makuuni. Siinä on jotain… käännösmäistä? Otan näytteeksi palan, jossa Salla selaa netissä digilehtiä:
Sallan pohdiskelun pysäytti yksi etusivuista ja sen alareunassa häämöttävä pieni rakeinen otsikko. Lehti oli ilmestynyt sähköpostiviestin päiväystä pari päivää myöhemmin. Tietenkin, Salla hymähti. Uutisethan olivat aina vähintään edelliseltä päivältä, ainakin paperiversioissa. Salla tarkensi katsettaan ja vei kasvojaan lähemmäs näyttöä. Nopeasti uteliaisuus voitti ja hän suurensi näkymän. (s. 31)
Rytmi ja sanavalinnat eivät minulle toimineet; sen paremmin en osaa selittää, mikä tässä hiersi.

Kirja oli nopea lukea, ja ajattelin unohtaa sen saman tien - mutta se jäikin yllättäen pyörimään päässä. Olivatko henkilöt psykologisesti mahdollisia, oliko tapahtumissa mieltä, voisiko noin käydä? Voisiko noin tehdä? En viitsi spoilata kirjaa pohtimalla näitä tässä enempää, mutta loppulaskelmani on osapuilleen fifty-sixty… osa käänteistä ei millään mahdu arkijärkeni ja -kokemukseni piiriin. Toisaalta, olen viime vuosina vähän kerrassaan oppinut, että ihmiset pystyvät kaikenlaiseen, myös sellaiseen, mitä minun on vaikea kanssaolennoistani uskoa. Ja että yhteensattumiakin tapahtuu.

En tiedä. Jotain kiehtovaa Pimeimmissä tunneissa joka tapauksessa oli, vaikkei se tekstinä innostanutkaan. Jos Tuntien teemat - anonyymi sähköpostivaino, itsepetos, muisti, äitiys - kiinnostavat, kannattaa harkita.

Mika Kähkönen (2013). Pimeimmät tunnit. Myllylahti. 978-952-202-453-4.

Arvioita:
Rauha Kejonen Savon Sanomissa löysi menoa ja meinikiä
Tuija Kirjavinkeistä olisi kaivannut tiukempaa toimitustyötä

lauantai 2. marraskuuta 2013

Kuolemaa lokakuussa


Lokakuun koosteeni sopii loistavasti näin vainajien muistopäivälle, sillä se on kuolemaa täynnä. Olen suorastaan kahlannut veressä Rooman historiaa ja dekkareita lukiessani. Kuukauden aloittanut Kingin kauhupläjäys menee sekin samaan settiin. Toki poikkeuksiakin löytyy: Hirvisaaren Me, Keisarinna, Hiltusen Iso kertovat elävien ongelmista. Ja tietenkin rakkaat Asterixit! Niissä ehkä tapellaan ja upotetaan laivoja ja jäädään hiidenkivien alle… mutta kukaan ei kuole.

Dekkareihin liittyi myös kuun ainoa kirjallinen tapahtumani. Kirjamessuille en tänä vuonna päässyt, mutta Vera Vala vieraili Kauhavan kirjastossa ennen messuja paikallisia lukijoitaan tapaamassa, joten sinne painuin minäkin. Mainio tilaisuus! Veran tarinointi Italiasta ja kirjoittamisesta oli niin viihdyttävää, että kukaan ei meinannut malttaa lähteä kotiin. Kuvaa oli tosin vaikea ottaa, sillä Vera elehtii niin nopeasti, että hidas harrastelija kamerakännyköineen on pulassa… Onneksi yksi otos lähes onnistui.

Kuukauden paras kirja oli kai fanitytölle väkisinkin Doctor Sleep. Ei voi mitään, uusi King on uusi King ja sillä siisti. Toisena nostona otan esiin Mari Jungstedtin dekkarikolmikon, joka oli positiivinen ylläri. Nyt aion lukea kaikki Jungstedtin dekkarit. Hyvä että löytyi uusi innostava sarja. Seppo Jokisen kanssa olenkin nyt osapuilleen sujut, enää viimeisintä Koskista jonottelen kirjastosta.

Kolmannen kunniamaininnan saakoon Hugleikur Dagssonin Perimmäinen pohjola, joka on… no, se on Hugleikur Dagssonin Perimmäinen pohjola. Elämme ironisia aikoja ja Dagsson osaa sanoa sen omintakeisesti.

Luettu ja blogattu:

Stephen King: Doctor Sleep ja Hohto
Steven Saylor: Roma ja Empire
Laila Hirvisaari: Me, Keisarinna
Walldén, van der Steen & Nykänen: Mikä moka!
Asterixit
Pekka Hiltunen: Iso

Luettu muttei blogattu:

Jussi Adler-Olsen (2013, alkuperäinen 2009). Redemption. Itse ostin. Tanskalainen dekkaristi kirjoittaa puoliksi hupailevaa, puoliksi groteskia rikostarinaa, jossa poliisien eksentrisyys on melkein keskeisempi elementti kuin rikos itse. Mutta hattu päästä, Adler-Olsonin sarjamurhaaja on poikkeuksellisen älykäs ja pelottava tapaus, uskottavasti vinksahtaneella tavalla, ja uskonnollisia yhteisöjä tarkastellaan kiinnostavasti joskin aika negatiivisesti. Tekstissä jotenkin kuultaa, että se on käännetty englanniksi… tätä kirjailijaa olisi luultavasti ollut kivempi lukea vaikkapa hyvänä suomennoksena. All the books I can read -blogissa tämä sai yhdeksän pistettä kymmenestä.

Mari Jungstedt:
(2013, alkuperäinen 2004). Meren hiljaisuudessa.
(2008, alkuperäinen 2005). Saaren varjoissa.
(2009, alkuperäinen 2006). Muurien kätköissä.
Löysin työpaikan kirjankierrätyskasasta pari Jungstedtin dekkaria ja luin yhden matkalla Italiaan. Onneksi huomasin, että löytämäni pokkariyksilöt eivät olleet sarjassa peräkkäin; toinen jäi siis odottamaan vuoroaan ja jatkoin kirjaston aarteilla. Meren hiljaisuudessa on masentavan todentuntuinen tarina nuoren tytön hyväksikäytöstä, Saaren varjoissa tehdään arkeologisia kaivauksia ja sivutaan muinaisuskontoja, Muurien kätköissä tutkailee taidemaailman nurjaa puolta ja miesten välisiä irtosuhteita. Mainioita Gotlanti-dekkareita kaikki, jatkan ilman muuta tämän sarjan kanssa. Sopivan helppoa ja nopeaa luettavaa. Jungstedtin dekkarit kannattaa minusta lukea järjestyksessä, sillä vaikka rikokset ovat erillisiä, päähenkilöiden yksityiselämässä on selvää draaman kaarta. Harmittaisi päästä liian aikaisin perille vaikkapa Johanneksen ja Emman suhteiden kehityksestä! Myös Susaa Jungstedtin sarja innosti.

John Grisham (2012). The Racketeer. Kaveri lainasi. The Racketeer on hyvää perusgrishamia. Lähinnä rangaistavaan typeryyteen syyllistynyt lakimies istuu pitkää tuomiota liittovaltion vankilassa ja tarjoaa FBI:lle diiliä: hänellä on avaimet käteen ratkaisu kuumaan murhatutkimukseen, vastineeksi tarvitsee vain päästää mies häkistä. Yhdysvaltojen oikeusjärjestelmän pimeitä nurkkia koluava trilleri on toimivaa vuoristorataluettavaa. Tapahtumissa riittää jännittämistä, vaikka päähenkilöön ei kummoista tunnesidettä synny. The Racketeer ei yllä ihan Grishamin huippujen tasolle, ja loppu on suoraan sanottuna Hollywood-meininkiä... mutta kyllä tällä Frankfurtista Bologneen lensi.  The New York Timesin Janet Maslin tuumii, että tämä nimenomaan ei ole tyypillistä Grishamia vaan vähän parempaa.

Lee Child (2012). A Wanted Man. Itse ostin. Jack Reacher on taas tien päällä, viimeisimmän seikkailunsa jäljiltä vähän kolhiintuneena mutta edelleen pystyssä päin. Hän pummaa itselleen peukalokyydin, joka osoittautuu mutkaksi matkalla. Vihollisen ja liittolaisen osassa tällä kertaa ärhäkästi asiallinen FBI-agentti Julia Sorenson. Reacherin ja Sorensonin välille ei synny mitään kipinää, joten kirja jää siltä osin tylsäksi, ja lopun puolisotilaallinen rynnäkkö oli sekin aavistuksen puuduttava. Mutta lakoninen dialogi ja huolella punottu juoni toimivat Childin tavalliseen tapaan. Sivuja kääntää huomaamattaan. Mysterious reviews arvioi keskitason Reacheriksi.

Eeva Tenhunen (2013, alkuperäinen 1980). Viimeinen pari. E-kirja, itse ostin. Elisan tarjoukset ovat purreet, edullisia dekkareita on tullut hamstrattua virtuaaliseen kirjahyllyyn. Lukeminen kestää joskus kauankin, kun näitä tulee luettua paloittain lähinnä kassajonoissa… mutta luettua niitä vain tulee. Viimeisessä parissa kirjailija Liisa palaa nuoruutensa rippileirikylään ja sotkeutuu komeaan psykologiin. Viimeinen pari oli toistaiseksi ehkä heikoin kokemukseni Tenhusen dekkarien parissa. Rippileirimiljöö ei innostunut (ehkä siksi etten itse ole koskaan rippileireillyt) ja Liisan koheltaminen jätti tällä kertaa kylmäksi. Ja arvasin murhaajan - se on aina huono merkki!

Tuomas Vimma (2011). Raksa. Äänikirja, kirjastosta. Olenpas iloinen, etten lukenut tätä ennen asuntokauppojani. Olisin halvaantunut kauhusta ja jättänyt remppakohteen sikseen. Tunnen itseni nyt hyvin, hyvin onnekkaaksi, kun asiat osapuilleen onnistuivat. Raksan juoni ei ole kummoinen, eikä henkilöhahmoissa ole paljon päätä tai häntää, mutta projektipäällikkönä työskentelevän Samin sisäpiiriläisnäkemykset rakennusalasta ja ronskein vedoin piirretty kuvaus superpomo Danikasta viihdyttivät silti mainiosti. Kerronnan reipas liioittelu yhdistettynä pelottavan uskottavalta kuulostavaan raksatietouteen  toimivat minulle. Myös jatko-osa Ruutukymppi tulee varmaan luettua. Siinä Sami ja Danika epäilemättä kuolevat maksakirroosiin tai keuhkosyöpään, sillä viinaa ja tupakkaa Raksalla palaa kuin remontoijalla rahaa… ja se on paljon se! Minulle Raksa toimi mainiosti äänikirjana, sillä Vimman tyyliin kuuluu sanoilla leikittely, josta lukija Jukka Peltola osaa ottaa sopivan eleettömästi ilon irti. Norkkukin tykkäsi.

Veikko Huovinen (1989, alkuperäinen 1970). Lampaansyöjät.  Äänikirja, kirjastosta. Oikeastaan oli aikomukseni lainata Havukka-ahon ajattelija, mutta siitä oli varauksia... joten lainasinkin Lampaansyöjät. Nykynaisen näkökulmasta tämä kahden lampaita kaappailevan äijänkäppänän veijaritarina on epäilemättä äärimmäisen seksististä shaibaa, mutta rehellisesti: tykkäsin älyttömästi. Huovisen kielenkäyttö on niin rikasta ja raikasta, että Paasilinna tuntuu kalpealta kopiolta. Jotain paasilinnamaista itse tarinassa oli, mutta ainakin äänikirjana Huovinen vei nyt pisteet 6-0. Ja lukijana Kauko Helavirta. Ah! Tässä Sallan kommentit kirjasta.

Hugleikur Dagsson (2011). Perimmäinen pohjola. Kirjastosta. Tämä sarjakuva jättää minut osapuilleen sanattomaksi. Dagssonin piirrostyyli on äärimmäisen pelkistettyä mutta jotenkin se silti toimii… Tämän albumin kanssa vuoron perään nauratti ja tuli haikea olo. Pohjola on albumin mittainen tarina, joten Saako tälle edes nauraa? -tyylistä vitsikimaraa ei kannata odottaa. Hykertelemään kyllä pääsee, ja hymyilemään vinosti. Tarina on kauniilla tavalla kaamea ja sopii pimeään vuodenaikaan kuin urut kirkkoon. Jos Dagssonista voi jotain päätellä, islantilaiset ovat ihanasti vinksahtaneita. Kirsi suosittelee, että lopun infopaketti islantilaisista taruista kannattaa lukea ensin. Toisaalta, voi tehdä niin kuin minä ja lukea ensin sarjakuvan, sitten infopaketin ja sitten uudestaan sarjakuvan. Dagssonin kuvablogi täällä. (Huom, käynti omalla vastuulla.)

Lisäksi luin Mika Kähkösen romaanin Pimeimmät tunnit, joka saanee lähipäivänä oman juttunsa. Onnistuin myös hankkimaan Huuto.netin kautta Asterix-pinostani puuttuneen Obelixin kaleerin, ja se piti tietenkin lukea heti.

Toivottelen kaikille mukavaa marraskuuta. Sää on ehkä vähän masentava… mutta toisaalta, sitä mukavampi käpertyä kirjan kanssa sohvan nurkkaan!


torstai 31. lokakuuta 2013

Pekka Hiltunen: Iso

Kuva: WSOY
Tästä kirjasta on hankala kirjoittaa. Mutta toisaalta tämä on juuri sellainen kirja, josta haluaisin kirjoittaa.

Se nimittäin herätti paljon ajatuksia.

Pekka Hiltunen, joka kahdessa aiemmassa romaanissaan liikkui trillerimaastossa, on Ison kanssa tehnyt jotain aivan muuta. Iso on romaani lihavuudesta, lihavuuden kokemisesta ja kohtelusta. Päähenkilö Anni Kantto on älykäs, koulutettu nainen, jota työelämä ja parisuhdemarkkinat hylkivät. Anni on yksinkertaisesti liian suuri mahtuakseen mihinkään.

Iso tarkastelee Annin näkökulmasta ympäristön suhtautumista lihavuuteen ja sitä, miten ympäristön suhtautuminen vaikuttaa yksilöön. Jääkö ihmiselle omanarvontuntoa ollenkaan, kun ystävät haluavat "korjata" ylipainon, kun esimiehen mielestä ei sovi firman imagoon, kun parisuhde kaatuu ahdistukseen, kun ministerikin julistaa lainsuojattomaksi? Anni kaapii itsensä kokoon ja ryhtyy vastarintaan.

Ison suurin anti minulle oli, että se sai miettimään omaa ajatusmaailmaani ja suhdettani ylipainoon. Sanottakoon heti selvyyden vuoksi, että minua ei kiinnosta, noin lähtökohtaisesti, kenenkään muun paino: omassa on tarpeeksi ihmettelemistä. Kehoni on upean tehokas kone, joka huolella tallettaa kaiken liikenevän energiaa tulevaa tarvetta varten. Sitä varten se on perustanut lanteilleni pankin. Mutta minun pankkini on pieni syrjäkylän sivukonttori vain; olen ns. normaalipainoinen.

Ei siis ehkä pitäisi puhua tästä kirjasta mitään. Haluan kuitenkin ajatella tässä ääneen, sillä Iso sai minut huomaamaan, miten itsestään selvänä olen oppinut pitämään ajatusta normaalipainosta. Kummallista kun sitä pysähtyy ajattelemaan: on siis jokin normi, josta poikkeaminen voidaan määritellä häiriöksi, riippumatta siitä minkälainen ihminen muuten on.

Painonvartioinnista on tullut jonkinlainen moderni talismaani. Terveyden, viehätysvoiman ja kansanterveyskustannusten minimoinnin nimessä meidän kaikkien pitäisi olla osapuilleen standardipainoisia. Viis siitä, että olemme jokainen omanlaisiamme genetiikan, aineenvaihdunnan, persoonallisuuden, historian ja tuhannen muunkin seikan suhteen. Painossa on normi ja normin noudattamisesta on tullut oletusarvo, lähestulkoon velvollisuus. Normaalipainosta poikkeaminen voidaan tulkita kapinoinniksi, uhmaksi, piittaamattomuudeksi. Siitä voidaan ilmeisesti syyllistää tuhannella pienellä tavalla.

Iso pyrkii purkamaan terveyden ja normaalipainon välisen automaattisen yhteyden tuomalla esiin sen, että on paljon ylipainoisia ja täysin terveitä ihmisiä. Silti jokainen tavallista suurempi ihminen on, ainakin Hiltusen kirjan perusteella, vapaata riistaa kaikenlaisille henkilökohtaisille huomautuksille. Käsittämätöntä.

Okei - itse en usko, että paino on terveyden kannalta yhdentekevä asia. Mutta entä sitten? En myöskään usko, että ymmärrämme täysin miten kroppamme toimii tässä avaruusajan ympäristössä. Istumatyö on tappavan vaarallista, hiiret kai saavat syöpää matkapuhelimista ja ihan vaan oikein elämisen stressiin kuolee enemmin tai myöhemmin.

Tämän Iso sai aikaan: koitan opetella pitämään painon, omani ja muiden, pois yleisestä keskustelusta. En halua olla osa minkäänlaista sosiaalista painoilmapiiriä. Muistan esimerkiksi sanoneeni jollekulle vaikkapa vau, oletpas sinä laihtunut. Kokisin sen kohteliaisuutena jos joku niin minulle sanoisi, joten ilmeisesti oletan että niin voi sanoa muille… vaikka huomautus oikeastaan sisältää olettaman, että paino oli jotenkin pielessä aikaisemmin.

Opettavainen kirja siis, vaikkei kaunokirjallisena elämyksenä napakymppi kumminkaan. Romaanina Iso kärsii lievästä ylipainosta. Hiltunen on tehnyt ansiokasta taustatutkimusta ja ottaa mukaan paljon tietopuolista ainesta. Toisinaan tarina hieman hyydähtää tutkimustietoon. Tieto oli minulle osittain uutta enkä oikeastaan pannut sitä pahakseni. Jäin lukiessani miettimään myös Hiltusen tekemien haastattelujen vaikutusta Annin persoonan rakentumiseen; välillä Anni tuntuu suorastaan hämmentävän ristiriitaiselta tyypiltä, välillä taas monomaaniselta.

Toisaalta, mutkikkaitahan me ihmiset olemme… ja on oikeastaan aika ansiokasta, että yhden teeman varaan syntyneen tarinan päähenkilö on sen teemansa kanssa särmikäs eikä ensinkään simppeli. Inhimillistä. Annin kohtalo jaksoi kiinnostaa eivätkä infodumpit siksi uuvuttaneet.

Kirja, joka saa ajattelemaan jotain asiaa, on hyvä kirja.

Lopetan sitaattiin:
Eivät ihmisen tärkeä luvut, määrät ja mitat ole laskettavissa kilogrammoissa. 
Niitä ovat:
Veroprosentti.
Elämän aikana nostetut maljat.
Luetut kirjat.
Puhki kävellyt kengät.
Vanhat puut, jotka näkee läheltä.
Ikä jossa löytää sieluntoverinsa.
Muilta kuullut salaisuudet, jotka pitää omanaan.
Tanssiaskeleet, joita kokeilee.
Passiin kertyneet leimat.
Lapsen käden pienuus omassa kädessä.
Ahneuden tilaisuudet, joihin ei tartu. [--] (s. 332)

Pekka Hiltunen (2013). Iso. WSOY.978-951-0-39964-4.

Arvioita:
Tuija Kirjavinkeissä tunnistaa asian tärkeyden
Minna Ilselässä poimi saman sitaatin. Ja kaunis se onkin!
Amman lukuhetkessä kirja kosketti.