Gillian Flynn: Teräviä esineitä

Gillian Flynnin Teräviä esineitä lähti matkaan kun alkuviikosta vietin hetken laatuaikaa kirjakaupassa. Jotenkin se kiri käsillä olevien dekkareiden ohi... Syy on varmaan siinä, että  Kiltti tyttö ja Bad Places kolahtivat mukavasti toissa kesänä. Nyt halusin lukea jotain takuuvarmasti vetävää, ja sitä Esineet kyllä oli.

Esineiden kertoja on suuressa kaupungissa asuva toimittaja Camille, joka lähetetään piskuiseen kotikaupunkiinsa tekemään juttua lapsia jahtaavasta murhaajasta. Camille lähtee matkaan mutta ei riemurinnoin: tien päässä odottavat selvittämättömän murhan lisäksi hänen omat selvittämättömät traumansa. Ja perhe...

Flynnin kirjoissa ihmiset ovat sellaisia, joita mieluummin tapaa vain kirjoissa. Esineitä ei poikkea linjasta. Lisäksi tällä kertaa teemat ovat ahdistavia: sisarkateus, itsekäs äitiys, kiusaaminen...

Oikeastaan Flynnin ihmiset ovat keskimäärin niin karmivia, että on vaikea selittää itselleen, miksi kirjoista silti pitää. Ehkä siksi että kummallisimmatkin tosielämän ihmiset vaikuttavat näiden kirjojen jälkeen aivan käsittämättömän normaaleilta, tasapainoisilta ja mukavilta?

Tai sitten salaisuus on siinä, että Flynnin rikkinäiset hahmot ovat kiehtovia samalla vähän pelottavalla tavalla kuin vääristävät peilit: heissä näkee hetken itsensä sijoiltaan vääntyneenä. Kun on viimeisen sivun kääntänyt, voi palata arkiseen tavallisuuteensa helpottuneena.

Flynn myös tarjoilee henkilönsä ja heidän ongelmansa ovelasti. Ongelmat ja niiden syyt kuoriutuvat esille vähän kerrassaan. Lukijalle jää aikaa ihmetellä. Tässä esikoisessaan Flynn ei ehkä ole ihan niin hienostunut kuin Kiltissä tytössä... ironian häivähdykset puuttuvat ja henkilöt ovat asteen yksioikoisempia. Mutta mikään valitu tuskin kävisi mielessä, ellen olisi aloittanut kirjailijan uudemmista teoksista. Suomennoskin on toimiva; kääntäjä ylläpitää kirjailijan luoman jännitteen tarkoilla sanavalinnoilla.

Mainio psykologinen trilleri, joka tulee iholle ja nostaa niskakarvat pystyyn. Dekkariviikolla tämän lukivat myös Leena ja Tuijata. 



Gillian Flynn. 2015. Teräviä esineitä. Suomentanut Maria Lyytinen. WSOY. 9789510411803.

Lisa Scottoline: Vino pino e-dekkareita

Tutustuin Lisa Scottolinen dekkareihin vahingossa: afrikkalaisella lentokentällä jäi käteen Lady Killer. Jälkimaku oli hyvä joten shoppailin tuhlaavaisuuden puuskassa sitten iPadille hätävaroiksi pinkan Scottolinen kirjoja.

Scottolinen Rosato & kumppanit -sarjasta luin nämä:

Killer Smile. Mary pureutuu historialliseen rikokseen ja tulee (taas) lähes tapetuksi.

Think Twice. Bernie Rosato itse joutuu uhriksi tällä kertaa; perhe on pahin.

Accused. Mary iloitsee uraloikastaan ja murehtii avioitumista, mutta ehtii samalla selvittää Judyn kanssa vanhaa murhaa varakkaassa perheeessä. Asiakkaana pikkuvanha nerokas nörttityttö.

Betrayed. Tällä kertaa henkilökohtaiseen ja urakriisiin ajautuu yleensä Maryn passarina pelaava Judy, joka selvittää laittoman maahanmuuttajan kuolemaa.

Muitakin Scottolinen kirjoja luin, nimittäin nämä:

Devil's Corner. Nuori huumeviraston syyttäjä ajaa kohti uraumpikujaa totuutta etsiessään; rakkaussolmut ratkotaan nopeammin kuin rikos.

Daddy's Girl. Opettaja oikeustieteellisessä tutustuu seksikkään kollegan opastuksella tosielämän rikollisiin ja itseensä.

Dirty Blond. Seksikäs tuomari tutkii pimeää puoltaan mutta murhaaja piileksii kirkkaassa päivänvalossa

Every Fifteen minutes. Vaihteeksi kiperään murhasotkuun ajautuu psykiatri, joka rakastaa kaikkein eniten pientä tytärtään.

***

Mitä tästä opimme?

E-kirjoja on liian helppo ostaa. Nehän ovat nettishoppailijan märkä uni: tuote materialisoituu saman tien. Toisaalta, e-kirjat mahtuvat mukavasti matkalaukkuun, eikä laukun paino lisäänny vaikka pakkaisi vähän ekstraa. Ja vähänkin vanhemmat englanninkieliset saa Kindlelle sopuhintaan.

Helposti sulava romaani on myös helposti unohtuva. Kaikki yllä luetellut olen lukenut viimeisen kolmen kuukauden aikana - mutta niiden yksityiskohdat ovat melkein jo haihtuneet. Jos muistijäljistä voi jotain päätellä, parhaita olivat Daddy's Girl, Dirty Blond ja Accused, sillä ne muistuvat edelleen parhaiten mieleen.

Toisaalta, en ole kyllä ajatellut näitä tenttiä... joten ehkä paras olikin sellainen, joka viihdytti hetken ja häipyi sitten viemästä tilaa ahtaalta kovalevyltäni.

Nyt täytyy pitää taukoa Scottolinesta. Kaipa kirjailijalle helposti käy niin, että tietyt piirteet toistuvat romaanista toiseen. Kaavat ovat turvallisia sekä lukijalle että tekijälle. Mutta kun lukee pinon kerrallaan, alkavat toistuvat kuviot rasittaa. Scottolinen puolesta on tosin sanottava, että vähintään kerran saa yllättyä joka kirjassa. Se on dekkarissa tärkeää!

Kehtaa näitä silti suositella! Helppoja ja vauhdikkaita jenkkiännäreitä. Nasevaa dialogia, selkeitä hyviksiä ja pahiksia, ripaus verta ja vaaraa, arkipäiväisiä ahdistuksen aiheita taustalla, pientä romanttista vipinää jossain...  välillä melkein unohtuu, että kyse on kuolemasta. Jos Jennifer Weiner olisi ex-lakimies eikä ex-toimittaja, hän olisi voinut kirjoittaa nämä.

Suomennettujakin löytyy.

Hyvää dekkariviikonloppua!

John Grisham: Gray Mountain

Viime aikoina olen elänyt vähän kuin amerikkalainen lakimies - töitä-unta-töitä-unta-töitä. Olen ikään kuin testannut ennakkoon EK:n ehdottamaa työajan pidennystä, jonka pitäisi paikata suomalaista tuottavuusvajetta. Onneksi enää pari viikkoa kesälomaan! Otin tänään pientä ennakkoa ja kävin kirjakaupassa hankkimassa herkkuja lomapäiviä varten. Joukossa oli kolme dekkariakin, mm. Vera Valan uusin.

Mutta asiaan. Minulla pitäisi olla juuri nyt kaikin puolin hyvät lähtökohdat eläytyä tiukkoihin tilanteisiin joutuvan ylityöllistetyn naisihmisen asemaan. Sellainen on John Grishamin uusimman kirjan sankaritar Samantha. Finanssikriisi pyyhkäisee yli New Yorkin lakifirmojen ja huuhtaisee mennessään sukupolvellisen nuoria nälkäisiä hainalkuja: kun finanssitalot menevät nurin, ei lakimiehiäkään tarvita sopimuksia hiomaan.

Samantha päätyy palkattomiin töihin pikkukaupunkiin ja tutustuu siellä seksikkäisiin miehiin, häikäilemättömästi luontoa raiskaaviin yhtiöihin ja hyväksikäytettyihin duunareihin ja viranomaisten mielivallan ja/tai huumeiden uhreihin. Samalla tulee setvittyä vaikeaa isäsuhdetta ja käytyä ihan oikeassa oikeussalissa. Ruumiitakin tulee ja hautajaisissa käydään.

Argh. Tarkemmin ajatellen vähän harmittaa kirjoittaa tästä näin dekkariviikolla; mukavampi olisi suositella jotain hyvää.

Toisaalta, ehkä teen yleisölle palveluksen varoittamalla Gray Mountainista. Tai no, voihan vika olla minussa eikä romaanissa. Esimerkiksi Washington Postin mielestä tämä oli "vihainen ja tärkeä" romaani.

Meikäläiselle Gray Mountain oli selkeä pettymys. Jotain pisteitä voi kai antaa kiinnostavasta ympäristönäkökulmasta, mutta olen useimmiten saanut Grishamin romaaneista muutakin kuin informaatiota... Tässä hahmot olivat kaavamaisia, päähenkilön sisäinen maailma kolisi onttouttaan ja juonesta puuttui vääntö. Tarinaan mahtui tasan yksi yllättävä käänne.

(Totta puhuen mieleeni juolahti sellainenkin ajatus, että mahtoiko Grisham itse kirjoittaa tämän? Kaveri on loppujen lopuksi kirjoittanut pitkän rivin kirjoja vuosien mittaan. Liikaa työtä? Terkkuja EK:lle: se on pahasta luovuudelle ja lopulta motivaatiokin voi kärsiä.)

Palaan lähipäivinä dekkariviikon teemaan enemmän omaan makuuni osuneilla opuksilla.

Gene Wolfe: Sovinnontekijän kynsi ja Liktorin miekka

Gene Wolfen sarjan Uuden auringon kirja ykkösosa innosti minua aikoinaan melko tavalla. Jatko-osien kanssa olisi varmaan pitänyt malttaa kunnes neljäskin osa on ilmestynyt suomennoksena. Mutta minkäs teet, liha on heikko, ja tässä sitä nyt ollaan.

Satuin saamaan kirjastosta sekä Sovinnontekijän kynnen että Liktorin miekan. Niissä jatkuu Severianin matka Wolfen erikoisen maiseman läpi. Nämä ovatkin kaikki matkakirjoja, vaelluksia: vaikka Severian pysähtyy silloin tällöin, suuntaa on aina eteenpäin, kohti vääjäämätöntä päätöstä. Hän kohtaa ihmisiä erotakseen heistä, ilmiöitä jättääkseen ne taakseen. Severian muuntuu matkallaan yhdenlaisesta symbolista toisenlaiseksi. Maagiset esineet menettävät painoarvoaan ja sisäisten voimien ja heikkouksien merkitys kasvaa.

Severianin ristiriitaisuus kertojana kiehtoo sekin. Hän havainnoi tunteitaan ja tekemisiään viileästi, jälkiviisauden valossa.

Nautinnollisia ja silti kovasti mietityttäviä kirjoja nämä... Osa jutuista menee yksinkertaisesti ohi. Teksti on kaunista mutta merkityksestä raskasta. Jokin vähän kepeämpi olisi ehkä uponnut nyt helpommpin, mutta Uuden auringon kirjassa on vetovoimaa: mihinkään muuhunkaan ei osannut keskittyä kun nämä olivat kesken.

Itse asiassa nyt hirveästi tekisi mieli lukea heti perään myös sarjan viimeinen osa The Citadel of the Autarch. Heh, Amazonista saisi kindlelle muutamalla dollarilla ja muutamassa minuutissa! Olen tehnyt aikamatkan tulevaisuuteen (päivä kerrallaan) ja elän science fiction -aikaa...

Mutta ei. Aion kiltisti odottaa. Wolfen teksti on niin täyteläistä, että käännös antaa enemmän. Sitä paitsi toistaiseksi suomennokset ovat olleet mainioita. Otetaanpa näyte:

Sommelier toi meille kupilliset miltei vedenkirjasta viiniä, joka oli myös liikkumatonta kuin vesi, kunnes kupin liikahdus havahdutti sen. Se parfymoi ilman kuin kukat joita yksikään ei näe, kukat jotka vain sokea löytää, ja sen juominen tuntui siltä kuin olisi juonut voimaa suoraan härän sydämestä. (s. 62, Liktorin miekka)

Joitain kirjoja pitäisi lukea moneen kertaan, että ne tuntisi ymmärtävänsä. Tämä sarja taitaa olla niitä.  Mutta pitääkö kaikkea välttämättä ymmärtääkään? Kukasta voi nauttia sitä näkemättä... Vaikkei järki riitä valaisemaan Wolfen mielikuvituksellista maisemaa, tarinan luut tuntee sormenpäissään.

Myös Raija ja Ville-Markus ovat lukeneet Kynnen.

Gene Wolfe (2014). Sovinnontekijän kynsi. Gummerus. 978-951-20-8670-2.
Gene Wolfe (2015). Liktorin miekka. Gummerus. 978-951-20-9840-8.

Marko Hautala: Unikoira

Kuva/kansi: Tammi/Saku Heinänen

Hautalan Unikoira tuli luettua loppuun jo ajat sitten, mutta siitä kirjoittaminen on jäänyt kun a) en tänä kevään ehdi yhtään mitään muutakaan ja b) en oikein tiedä mitä sanoa.

Sanonpa edes jotain.

Taisin kaikkiaan tykätä enemmän Hautalan uudemmasta. Unikoiran juoni on jokseenkin sekava ja rytmikin oli epätasainen. Välillä olin aivan uuvahtanut koko juttuun. Ihmisiäkään en  oikein ymmärtänyt paitsi väläyksittäin. Päähenkilö Joonas on itsestään vieraantunut mies, jonka elämän ilottomuus maistuu paperinkarvaalta.

Mutta paperi tekee syviä haavoja.

Vaikken varsinaisesti tykännyt Unikoirasta, se oli vahva lukukokemus. Unikoira synnytti voimakkaita ja pakottavia mielikuvia, jotka kirjaimellisesti seurasivat uniin. (Jep, se koira.)

Tutut paikat (heh, Hongkong ja Vaasa!) toki vaikuttavat, mutta kyllä Hautalan osaamisella taitaa olla isompi osa. Myös kulttuuritausta ehkä vaikuttaa? Olen Unikoiran jälkeen lohtulukenut pari tuttua Kingin tiiliskiveä, ja Hautalan kirjoihin kun niitä peilaan, King voittaa kuusi-nolla mitä tulee ihmisten kiinnostavuuteen, mutta Hautala vie pelin karmivuusakselilla.

Kingin lukeminen on kuin katsoisi oikein kunnon Spielberg-tuotantoa: tehokas kyllä mutta massaakin on aika tavalla ja pieni sliipattu sivumaku tuntuu. Hautalan lukeminen taas... käsivarakuvausta ja kotikutoinen kuvauspaikka, ja silti aidosti karmivaa.

Itse asiassa tulee mieleen se yksi ja ainoa kauhuelokuva, jonka jälkeen en oikeasti meinannut uskaltaa mennä nukkumaan: The Blair Witch Project.

Unikoiran ovat lukeneet mm. Kirsi ja Morre.

Marko Hautala (2012). Unikoira. Tammi. 978-951-31-6853-7.