Carl Hiaasen ja muita syyskesän kirjakokemuksia

Pitkästä aikaa höpisen hetkisen kirjoista, tai jos tarkkoja ollaan, enimmäkseen dekkareista, sillä niitä olen viime kuukaudet enimmäkseen lukenut. Kahden duunin loukussa ei ole riittänyt virtaa vaativampaan, mutta viis siitä - eipä ole ensimmäinen kerta kun dekkarit kannattelevat vaikean kauden yli.

Sillä selväähän on, että jotain on luettava. Muuten kuolee.

Niistä dekkareista sitten. Ensimmäisenä pitää mainita Vera Valan Tuomitut, joka jatkoi Ariannan tarinaa kiinnostavalla tavalla. Olen tähän mennessä pitänyt kaikista Valan kirjoista, enkä kyllä näe syytä mielipidettäni korjailla tämänkään jälkeen. Nämä ovat iloisen kohtuuttomia ja erinomaisen viihdyttäviä romaaneja.

Tuomitut johdatti uusintakierrokselle Ngaio Marshin dekkareiden pariin, sillä Ariannan kohtaamasta lahkosta tuli mieleeni Spinsters in Jeopardy, jonka olin lukenut vuosia aiemmin. Spinsters jäi kuitenkin lukematta, sillä Marsh-pinossa on paljon houkuttelevampiakin niteitä...

Minusta Ngaio Marsh on omimmillaan teatterin parissa: hänen intohimonsa teatteriin maistuu teksteissä mukavasti. Nuorena tyttönä olin itsekin vuosia mukana harrastajateatterissa, joten takahuoneiden tohina tuntuu kotoisan nostalgiselta. Päädyinkin lukemaan kaikki Marshin teatteridekkarit, jotka kotihyllystä löytyvät: Light Thickens, Death at the Dolphin, False Scent, Opening Night ja Enter a Murderer. Tai no, tuosta taitaa puuttua ainakin Vintage Murder, mutta ehdin jo hieman hyydähtää.

Nyt luetuista romanttinen Opening Night on suosikkini, mutta Enter a Murderer taitaa olla murhamysteerinä parempi. Ja ikilempparini on ilman muuta himpun hupsu ja häpäilemättömän snobbaileva Surfeit of Lampreys.  Varmuuden varoiksi luin tällä kerroksella vielä yhden Marshin (Artists in Crime, jossa Roderick Alleyn tapaa Agatha Troyn: rakastan näitä englantilaisten hienostoetsivien kohteliaita romansseja!).  Joka tapauksessa - jos Marsh ei ole tuttu, kannattaa tutustua. Kirjat ovat vähintään yhtä tunnelmallisia kuin Christien ja yltävät paikka paikoin Sayersin tasolle.

Sitten ihan toiselle laidalle genreä.

Kesän löytö eli Carl Hiaasen ilmaantui ystävän kirjahyllystä kun kerjäsin jotain helppoa ja hauskaa luettavaa. Sitä sain. Näitä Hiaasenin kirjoja tuli luettua nyt useampi (Skinny Dip, Koirankuria, Pintaviiltoja, Basket Case, Strip Tease, Onnenkoukkuja, Nature Girl).

Hiaasen kirjoittaa ivallisen hillittömiä rikostarinoita, joissa paha saa palkkansa tai ainakin päätyy kiinteistövälittäjän hommiin. Tarinoissa ei pääse kiintymään hahmoihin, sillä jokaisessa kirjassa on oma henkilökaartinsa - ja siitäkin osa takuuvarmasti tapattaa itsensä ennen kuin sivut loppuvat. Ainoa pysyvämpi elementti on Florida ja sen luonto: suot, rannat, auringonlaskut ja tietenkin hervottoman hullunkurinen asujaimisto.

Kirjoille on yhteistä myös piilevä ekologinen asemasota ja tapahtumien hallittu kaoottisuus. Hiaasenin kirjoissa asiat puolihuolimattomasti ja kumman uskottavasti vain.... eskaloituvat. Tienpientareelle huolimattomasti viskatusta roskasta tai romanttiselta risteilyiltä mereen tipautetusta vaimosta voi seurata mitä vain. Tyylilaji on eräänlainen absurdi sarkasmi, jossa oikeuden voitto ei välttämättä toteudu sillä perinteisellä tavalla.

Näitä voisi suositella vähän ronskimmasta huumorista tykkääville. Todisteeksi sitaatti:

[--] että onnistuu pudottamaan jonkin nopean ja kauniin otuksen taivaalta, Maen isä selitti. Siinä on koko metsästyksen ydin! 

Nyt minä ymmärrän, Twilly sanoi. 

Ja samana iltana, kun Maen isän vuokrakone nousi ilmaan pieneltä Montgomeryn kentältä, joku läheisessä metsikössä piileskellyt ampuja tikkasi automaattikiväärillään siistin X-kirjaimen lentokoneen toiseen siipeen puhkaisten polttoainetankin, niin että kone joutui kääntymään takaisin ja tekemään hätälaskun. 

(Koirankuria, s. 71)

Mitäs muuta? Loppukesän mittaan tuli luettua myös mm. ensimmäinen Kate Atkinsonini (Eikö vieläkään hyviä uutisia, mutta siitä lisää myöhemmin) ja viimeinen  Jessie Burtonini (The Miniaturist, oli myös ensimmäiseni enkä vieläkään tiedä miksi luin sen loppuun).

Lisäksi luin vihdoin ja viimein loppuun jo pari vuotta sitten aloittamani William Uryn kirjan Myönteinen ei - kuinka sanoa toiselle ei ja päästä silti myönteiseen lopputulokseen.

Ei hullumpi. Vähän toisteinen, vähän ilmeinen... mutta Urylla oli kyllä hyviäkin huomioita. Jos kirjasta oli jotain apua, löydän varmaan paremmin aikaa myös bloggaamiseen tulevaisuudessa.

Kirjastojen puolesta

Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice –blogista.

***

Jos tosiaan käy niin, että kunnat jatkossa saavat itsenäisesti päättää missä määrin kirjastoihin panostavat,  on vastuu kirjastojen kohtalosta entistä enemmän meidän tavisten käsissä. Kuntapäättäjät kuuntelevat kyllä kuntalaisia... mutta vain jos kuntalaiset pitävät meteliä. Tiukan talouden aikoina kaikki ei-laissa-pakollinen on karsintaharkinnassa.

Jos haluat, että sinulla on jatkossakin kirjasto, käytä sitä. Kerro kaikille käyttäväsi. Kerro erityisesti kotikaupunkisi päättäjille. 

***

Väitän ihan pokkana, että ilmainen, laaja-alainen ja asiantunteva kirjastolaitos on iso tekijä suomalaisten korkeassa osaamistasossa ja sitä kautta myös elintasossa. Nykyään paperinen kirja on vain yksi tiedon, taidon ja viihteen välitin, mutta se ei tarkoita, että kirjastot ovat käymässä turhiksi. Päinvastoin: tarvitsemme entistä tasokkaampia kirjastoja ja entistä enemmän informaatioalan ammattilaisia kirjastoihin, jotta pysymme muutoksissa mukana.

Jos tieto ei ole kaikkien saatavilla, siitä tulee harvojen etuoikeutettujen yksinoikeus. Jos kirjoja ei pääse lukemaan ilmaiseksi, ei kaikilla kohta ole mahdollisuutta lukea. 

Sitä paitsi kenelläkään ei ole varaa ostaa tarpeeksi kirjoja... 

***

Oma kotikirjastoni on Seinäjoen kaunis Apila.  Sen vieressä komeilee vastikään remontoitu Alvar Aallon vanha kirjasto. 

Molemmissa on töissä mukavaa ja avuliasta väkeä. 

***
Nautitaan kirjastoista. Pidetään niistä kiinni.

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi

Kuva: CrimeTime

Tämän kirjan kanssa kävi raivostuttava juttu... Luin kirjan lähes kuukausi sitten ja kirjoitin heti isoimmat mietteet muistiin, koska tiesin, että tästä haluaisin blogata. Sitten hävitin luonnokseni jotenkin. Se siitä syvällisestä ja oivaltavasta jutusta sitten - sellaisiahan kadonneet tekstit aina ovat! - mutta laitan kumminkin lyhyen mainospalan.

Tyttö ja pommi ei ollut minusta absurdisti hauska niin kuin Särkyvää, se on sanottava alkuunsa. Pommi oli kumminkin vähintään yhtä inhimillinen ja etenee erittäin koukuttavasti. Se on osittain osittain dekkari, osittain toimintajännäri. Suurvaltaintressien asemesta vastakkain ovat omia pelisääntöjään noudattavat graffititaiteilijat ja heitä jahtaavat vartiointiliikkeiden miehet.

Pommissa yhden maalarin ja yhden vartijan välille syntyy syvenevän vihan kierre. Järvelä antaa vuorotellen äänen kummallekin. Ratkaisu osoittaa riipaisevasti, miten kaukana toisistaan ovat Metron ja Jeren maailmat - ja toisaalta niin lähellä, kosketusetäisyydellä. Metron ja Jeren vastakkainasettelu luo melkein pelottavan jännitteen, joka sai ainakin minut taas vaihteeksi miettimään, miten vaikea on nähdä näitä vaihtoehtoisia todellisuuksia. Samassa maailmassa eletään ja silti nähdään se kukin omalta kulmaltamme.... Kuten usein elämässä, Pommin tarinassa pahiksia on vaikea nimetä; hyvä ja paha ovat auttamatta sekaisin.

Kirja toimii sekä dekkarina että romaanina. Suosittelen! Myös Kirsi ja Hanna ovat tästä tykänneet. Metron tarinalle on ilmestynyt myös jatkoa: Tyttö ja rotta. Sekin on aikomus lukea.

Jari Järvelä 2014. Tyttö ja pommi. CrimeTime. E-kirja. 9789522891648.

Graeme Simsion: Vaimotesti ja The Rosie Effect

Graeme Simsionin menestysteos on kait jäänyt kirjablogeja selatessa mieleen; Vaimotesti tuli napattua mukaan, kun 1) kirjakaupassa oli sellainen viettelevä nipputarjous pokkareista 2) minulla oli sattumoisin lahjakortti ja 3) halusin jotain hymyilyttävää.

Taisin tykätä, sillä työreissulla tulin vielä ostaneeksi lentokentältä jatko-osan The Rosie Effect.

Kirjojen kertoja on vakavista sosiaalisista rajoitteista kärsivä älykkö, joka kaipaa elämänkumppania. Donille ei ole kuitenkaan ihan helppoa löytää sopivaa naista, sillä kriteerit ovat tiukat eikä selvästi yhteensopimattomien kanssa seurusteluun ole mitään järkeä tuhlata aikaa. Keneltäkään ei varmaan Vaimotesti spoilaannu, jos mainitsen, että alkujaan täysin sopimaton Rosie osoittautuu lopulta täysin sopivaksi... ja että The Rosie Effect kertoo pariskunnan myöhemmistä vaiheista.

Molemmat kirjat olivat helppolukuisia ja viihdyttivät liiaksi pollaa rasittamatta. Pidin siitä, että humoristista romanssia tehtiin tässä vaihteeksi erilaisesta näkökulmasta. Don on kieltämättä vähän epäuskottava hahmo, mutta eihän chicklittiä voi lukea ollenkaan, jos uskottavuutta vaatii? Itse tykkäsin kovasti siitä, miten Don kirjan kuluessa oppii uutta itsestään ja muista.

Vaimotestin ydinjännite on rakkauden ja järjen ristiriidassa. The Rosie Effectissä siirrytään sitten enemmän käsittelemään vanhaa kunnon mikseivät-he-puhu-toisilleen -teemaa. Mutta vaikka jutut ovat tuttuja, tuo epäkonventionaalinen kertoja tarinaan uuden kierteen. Molemmissa kirjoissa on myös kivasti esillä kysymys soveliaasta ja epäsoveliaasta ajattelusta. Kun Don, joka ei hallitse sosiaalisia koodeja eikä osaa lukea ihmisiä, törmää itsestäänselvyyksiin, hän tulee samalla osoittaneeksi, miten ahtaita arkiset normimme usein ovat, ja miten vahvasti päivittäinen viestintämme perustuu erilaisiin sanattomiin sopimuksiin.

"Voi luoja", hän sanoi. "Minä tarvitse drinkin." 

En ollut varma, miksi hän kertoi tämän tiedon jollekulle, jonka oli tuntenut vasta neljänkymmenenkuuden minuutin ajan. Aioin itsekin nauttia alkoholia kotiin päästyäni, mutten nähnyt mitään syytä informoida asiasta Julieta. (s. 19)

Sitä paitsi, itsekin (vähän Donia lievemmin!) sosiaalisesti rajoittuneena oli hauska lukea hahmosta, jolla on vaikeuksia ymmärtää, miten ihmisten väliset keskustelut toimivat... En nyt ihan samaistunut mutta tiettyä empatiaa väkisinkin heräsi.

Minusta Vaimotestiä ja sen jatko-osaa voi suositella kevyen lukemisen nälkään melkein kenelle vain. Tiedän varmasti yhden miehenkin lukeneen Vaimotestin ja siirtyneen sitten myös jatko-osaan...

Hauska, romanttinen, pikkuisen ajatteluttava kirja, josta ei tarvitse ottaa päänsärkyä. Juonta on tarpeeksi ja sävy on kärjekäs mutta sujuva. Inka Parpolan suomennos toimi.

Graeme Simsion (2014). Vaimotesti. Otava/Seven. Suomentanut Inka Parpola. 978-951-1-28726-1.
Graeme Simsion (2014). The Rosie Effect. Michael Joseph/Penguin. 978-0-718-17948-9.

Arvioita:

Tästä tykkäsivät mm. Minna (Oota mä luen tämän loppuun) sekä Susa (Järjellä ja tunteella).
Vähemmän huvittui Ilselän Minna.

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana

Kuva: Noxboox

Viimeinen sana yhtä aikaa kiinnosti ja hirvitti. Siteeraan kerrankin reilusti takakantta: tämä on ...ensimmäinen kotimainen romaani, joka pureutuu suoraan koulutradgedioiden pahoihin ytimiin - kirja kaikille, jotka haluavat ymmärtää. 

Kouluampumiset ovat liipanneet vähän liian läheltä, jotta osaisin nähdä niissä mitään viihdearvoa. En myöskään tahdo löytää sydämestäni ymmärryksen hiventäkään näitä tekijöitä kohtaan. Tuumin kumminkin, että ehkä asian käsittely kaunokirjallisuuden kautta avaisi jotain lukkoja, ja päätin lukea kirjan.

(Älyllä tajuan, että tragedia on kaikkien tragedia, tekijänkin. Silti, en oikeasti ymmärrä tippaakaan. Ei tee mieli edes ajatella koko asiaa; se tekee surulliseksi ja vihaiseksi ja toivottomaksi.)

Sanassa näkökulma on Franzin, joka käy lukiota Nietzschen kirja kainalossa, ainoana kaverinaan aseharrastaja Kolehmainen.  Franz visioi tulevaisuutta suurena filosofina: siihen hän saa lisäpotkua kun kaunis Virpi kurottaa jumalaisen kätensä ja koskettaa ("sä oot ihan liikkis") ja filosofian kurssilla käsitellään rakkauttaa. Ehkä filosofian opettaja Helenakin vielä näkee Franzin potentiaalin?

Kenties he tekisivät tulevaisuudessa yhteistyötä, kirjoittaisivat tieteellisiä artikkeleita ja painavia kirjoja, ja signeeraisivat ne yhdessä. Tietenkin tämä vaatisi, että Helena hyväksyisi Franzin filosofiset näkökannat ja olisi tätä valmis muuttamaan omiaan. (s. 26)

Tarina kantoi paremmin kuin olisin ehkä odottanut. Franzin vieraudesta aukeaa vähitellen uusia puolia ja potentiaalisia sivujuonteita riittää. Tekstikin on yllättävän luettavaa. Franzin sisäisen maailman mutkikas ja koukeroinen sävy kontrasteineen on kieltämättä rasittava: filosofiaa, julistusta, pornoa ja uikutusta kaikkea sekaisin... mutta lukeminen ei kuitenkaan töki kielen takia. Ilmaisu toimii.

Ahdistavaa tässä on itse asia. Syyt äärimmäiselle teolle ovat niin triviaaleja ja harhaisia, että oikein inhottaa. Mutta niinhän se toki onkin: ei ole hyviä syitä, ei käsitettäviä perusteita.

Luin jonkin aikaa sitten Tiina Raevaaran perhesurmaa kuvaavan Laukaisun, ja sen kanssa tunnereaktiot jäivät vähän vaisuiksi rankasta aiheesta huolimatta. Viimenen sana tehosi kait paremmin, sillä tunteita kyllä heräsi. Mutta en edelleenkään löydä itsestäni ymmärtäjää.

En tiedä osaanko suositella tätä kenellekään... en ainakaan kenellekään, joka on joutunut kouluampumisten kanssa tekemisiin. Viimeinen sana on taidokas mutta ahdistava. Itse en tainnut olla kypsä lukemaan kirjaa, jossa näkökulma on tämä.


Pärttyli Rinne (2015). Viimeinen sana. Noxboox. 978-952-68009-4-3.

Arvioita:
Hesarissa Majander kutsuu painajaismaiseksi, mutta ilmeisesti hyvässä mielessä.
Lukutoukan Krista piti vaikuttavana.
Tuijata kiinnitti huomiota karmivaan perhemekaniikkaan, joka hätkäytti minuakin.

Kappas, tästä on myös kirjatraileri...