Katajanokka kello kymmenen

Olohuoneen valtasi kuuden pleikkaripelaajan lauma. Pakenin turnauksen hilpeää meteliä talon perälle, mutta ilmapiiri ei sielläkään ollut otollinen tunnelmointiin. Valitsin siis karkukirjaksi dekkarin, Tuula Mai Salmelan esikoisen Katajanokka kello kymmenen. Salmelan kirjat huomasin sattumoisin etsiskellessäni turhaan kirjaston hyllystä Cecilia Samartinin blogeissa kehuttua Senor Peregrinoa. (Jonkinlaista spontaaniutta on siis vielä jäljellä, vaikka hyviä kirjavinkkejä tulee ovista ja ikkunoista - hyvä.)

Valitsin kolmesta Salmelan kirjasta esikoisen, koska takakannessa mainostettiin Katajanokkaa tapahtumapaikkana ja sankaritarta yliopistollisen tulosvastuun kanssa painivaksi akateemiseksi köyhäksi. Hienoa, ajattelin, Skatta on rakas paikka, ja akateemisen pätkätyöhelvetinkin kanssa on hyvänpäiväntuttavuus.

Pakko myöntää, tässä tapauksessa spontaanius kirjavalinnoissa ei kantanut kaksista hedelmää. Jo alkumatkalla alkoi epäilyttää, kun tarina avattiin sillä nykyään puolipakollisella arvoituksellisella sitouttamiskohtauksella, jonka aikana lukijalle vihjaillaan kaikenlaista hämärää. Tarina oli muutenkin takkuinen, eikä arvoituskaan parasta dekkariluokkaa. Skattasta tehtiin puoliväkisin jotain kovasti englantilaisen pikkukylän kaltaista - kaikki tuntevat toisensa ja kaikilla on paikkansa.

Päähenkilö Maanasta (kyllä, niin se kirjoitetaan) tuli sekava mielikuva, ikäänkuin hänestä olisi yritetty pakolla rakentaa monimutkaisempaa ja päädytty epäjohdonmukaisuuteen. En oikein tajua biologian väikkäritutkijaa, joka tekee kokeitaan vieraissa keittiöissä mieluummin kuin laitoksella. Myös nopea ystävästyminen kymmenen vuotta nuoremman opiskelijansa Emiliin (kyllä, niin se kirjoitetaan) kanssa oli melkoinen pala nieltäväksi.  Olisiko maailma on muuttunut niiiiin paljon omista opiskeluajoistani? *silittelee harmaata nutturaansa*  Juonenkehittelyn tarpeet taisivat ajaa uskottavuuden edelle.

Maanassa oli kuitenkin jotain kiinnostavaa ja inhimillistä. Pidin hänen asiantuntijuudestaan omalla alallaan, ja sisukkuudesta surunsa kanssa. Puutteista huolimatta Katajanokka jätti tunteen, että Maanasta voisi kehittyä kunnon dekkarisarjasankaritar. Sinkku luonnontieteilijä yliopistolta amatöörietsivänä Helsingissä, täytyyhän siinä olla potentaalia. Outi Pakkasen Anna Laineelle kilpailjaksi ei Maanasta vielä tässä kirjassa ole.

Rakenne on alun aikahyppyä lukuunottamatta perinteisen suoraviivainen. Kieli on välillä luontevaa, välillä tehdyn oloista.

Heikura oli ilmeisesti ollut seuraamassa luentoa ja istunut - ovela vanha pieru - matalana takarivissä. Mies vaihtoi kärsimättömästi jalkaa, luuli kai että Maana jäisi nöyränä odottamaan kommentteja luennosta. Äijässä oli ripaus kurkkuun asti napitettua kansakoulutarkastajaa. Huonosti peitelty ärtymys teki pykimiä otsaan. Mies oli erikoistunut - kuinkas ollakaan - limaskoiden tutkimiseen. Maanan nyökkäsi miehelle epäluuloisesti kiskoessaan takkia ylleen.

- Santanen! mies rykäisi kireästi. - Puhelinaika minulle on tänään kahdentoista jälkeen, niin kuin tiedät! Arvaat varmaan aiheenkin.

Maana tuijotti miehen tärisevää leukaa. Ei luento nyt niin surkeasti ollut mennyt. Joka tapauksessa hänellä oli varsinaisen esimiehen allekirjoittama määräyskirja ja tunteja toukokuuhun asti.

Maana tyytyi nyökkäämään lähtiessään laskeutumaan portaita alas. 

- Psykologinen determinismi ei kuulu luonnontieteilijän repertuaariin, äijä huusi perään. (s. 16-17)

Katajanokan tienoo kuitenkin eli ja hengitti kirjassa, siitä nautin. Kaikkiaan harmitti, etten ottanut jotain Salmisen myöhempää kirjaa, sellaista jossa ehkä yritettäisiin vähän vähemmän. Nyt en vielä vakuuttunut. Mutta kotimaisia naisdekkaristeja ei ole liikaa. Kokeilen Salmista uudestaan myöhemmin.

Tuula Mai Salmela (2004). Katajanokka kello kymmenen. Helsinki: Tammi.

Antti Majander Hesarissa on melko lempeä arviossaan, ja kiinnittää huomiota Salmelan viittauksiin dekkarikaanoniin.


  

Kuvanveistäjä

Jani Saxellin Unienpäästäjä Florianin jälkeen kaipasin jotain yksinkertaisempaa. Olin jo kantanut kotiin kirjastosta Minette Waltersin Kuvanveistäjän, joka oli osunut silmiin palautettujen hyllystä. Muistelen joskus pitäneeni jostain Waltersin kirjasta, ja Kuvanveistäjä oli minulle uusi.

Kuvanveistäjässä pääosaa esittää freelance-toimittaja Rosalind Leigh, joka alkaa tutkia kuusi vuotta sitten äitinsä ja sisarensa murhasta tuomitun Oliven tapausta. Kaukainen murha ulottaa lonkeronsa nykypäiväänkin. Tapaukseen perehtyessään Rosalind ravistautuu irti tyttärensä kuoleman aiheuttamasta masennuksesta ja löytää uudelleen yhteytensä elämään, uuden ihmissuhteenkin.

Tämä dekkari oli kaikin puolin juuri parahultainen. Juoni on kompleksinen ja etenee vauhdilla. Menneisyyteen ulottuva tutkimus antaa tarinan etenemiselle moniulotteisuutta. Loppuratkaisussa on ovela pieni jekku. Henkilöt ovat kiinnostavia. Varsinkin Olivessa on särmää. Entinen poliisi Hal ehkä kuuluu luokkaan liian-hyvä-ollakseen-totta, mutta ei se mitään... elävässä elämässä harvemmin tapaa näitä seksikkäitä, älykkäitä ja ruoanlaittotaitoisia miehiä vapaalla jalalla, hyvä siis että kirjallisuudessa.

Ehkä kotimaisten lukeminen tai puheet blogeissa ovat herkistäneet huomaamaan käännösilmiötä, mutta jotenkin olin lukiessani harvinaisen tietoinen tekstin luonteesta suomennoksena. Se ei vaivannut minua pahasti - eikä tämä käännös suinkaan mikään kammotus ollut - mutta kävi mielessä, että olisi voinut olla mukavampi lukea tätä englanniksi. Tämä on vähän pelottavakin ajatussuunta. Suurin osa maailman kirjallisuudesta kuitenkin kirjoitetaan kielillä, jotka ovat ulottumattomissani. Sitä paitsi, menen konkurssiin, jos ostan netistä kaiken *lottoaa toisella välilehdellä*

Kenties yritän mieluummin hyväksyä sen, että käännös on käännös. Valitettavasti sen yleensä huomaa vasta kun jokin särähtää. Vain harvoin havahdutaan kehumaan erityisen notkeaa ja älykästä suomennosta. Miten kiittämätöntä työtä suomentaminen mahtaakaan olla!

Vankilalle tuli yllätyksenä, kun Olive sinä yönä hajotti sellinsä. Kesti kymmenen minuuttia, ennen kuin päivystävä johtaja hälytettiin, ja toiset kymmenen, ennen kuin voitiin ryhtyä vastatoimiin. Oliven hillitsemiseen tarvittiin kahdeksan vartijaa. He painoivat hänet maahan ja pitelivät häntä aloillaan yhteisellä painollaan, mutta kuten yksi heistä jälkeenpäin totesi: "Oli kuin olisi yrittänyt nujertaa uroselefanttia." (s. 138)

Kaikkiaan hyvä dekkari, ja oikea kirja oikeaan aikaan. Voisin katsoa löytyykö Waltersin uudempia kirjastossa hyllystä.

Minette Walters (1996). Kuvanveistäjä. Porvoo: WSOY. Suomentanut Anu Niroma.

Keijo Kettunen Hesarissa arvelee tätä ehkä Waltersin parhaaksi. WSOY:n sivuilta selviää, että Kuvanveistäjä on palkittu Yhdysvalloissa.

Unenpäästäjä Florian

En enää muista mikä bloggaus alunperin innoitti kyselemään Unenpäästäjä Floriania, Marjiksen juttu - vai Kirjahyllyn arvion kiivaat kommentit? Kotikirjastossa kerrottiin, ettei Unenpäästäjä ollut edes hankintalistalla, ja lainasin toisen Saxellin korvikkeeksi (yhä lukematta). Mutta yllätys yllätys, kiltti kirjastotäti otti oma-aloitteisesti selvää asioista ja hommasi kirjan naapurikunnasta. Kanta-asiakkuuden etuja, kenties. Syntyi moraalinen velvoite lukea tämä pian.

Mietin kirjaa lukiessani genre-kysymyksiä, osittain Jennin keijukaiskokemuksen ja sen kommentoinnin takia. Onkohan Unenpäästäjä selvää maagista realismia, vai lievää scifiä, vaiko 'vain' nykyproosaa? Pohjimmiltaan minusta tuntuu, että kategorioilla on väliä siinä määrin kuin ne auttavat ihmisiä löytämään mieleisiään kirjoja ja kertovat mitä kirjoilta voi odottaa. Minua esimerkiksi on aina rassannut scifin ja fantasian niputtaminen samaan kirjakaupan hyllyyn, samaan outojen juttujen luokkaan. Lähtökohdat ovat pohjimmiltaan erilaiset; toisessa on irrationaalinen, toisessa rationaalinen viitekehys. Yhtä hyvin voisi laittaa samaan nippuun vaikka sosiologian ja kemian. Tämä ei sitten ollut kummankaan tieteen arvottamista. En väitä sen enempää kemiaa kuin sosiologiaakaan irrationaaliseksi...

Takakannen mukaan Unenpäästäjä on scifi- ja dekkariaineksilla höystetty rakkaustarina. Nyt puren itseäni nilkkaan: vaikka peukalosäännön mukaan Unenpäästäjä on tietysti scifi-mausteinen, se on tuntumaltaan enemmän maagista realismia kuin scifiä. Saxell perustelee Florianin kykyjä geeniteknologialla, mutta hän tekee miekka-ja-magia -tyyliin: loitsu on lausuttu ja sillä siisti. Loppuratkaisussakin on taikasauvan heilautuksen sävy. Scifille ominainen syiden ja seurausten leikki on vähissä.

Tai ehkä on reilumpaa sanoa, että syillä ja seurauksilla pallotellaan eri tasolla. Saxell vyöryttää sirpaleina eteemme viime vuosisadan historiamme, sen miten ahneus ja ahtaus valtaavat tilansa kerran toisensa jälkeen, aina uusina muunnoksina. Unenpäästäjässä ollaan tekopyhyyden, kaksinaamaisuuden, suvaitsemattomuuden ja yltiöyksilöllisyyden jäljillä. Florianin tarina kysyy, olemmeko enää ihmisiä  ollenkaan jos emme tunnusta muiden ihmisyyttä.

Unenpäästäjän tarina kertoo romaneista Euroopan historian heittopusseina ja myös valtakulttuurin nousevasta näköalattomuudesta. Ihmisten unet katoavat vähitellen ja niiden mukana lepo. Päähenkilö Florian antaa unia ja ottaa kokemuksia. Jakamaan kykenemättömien ihmisten keskellä hänen ongelmansa on liika jakaminen; muiden muistot haalistavat oman mielen rajoja. Ihmissuhteettomuus alkaa olla ainoa vaihtoehto, kun aito identiteetti horjuu. Samalla täytyy kamppailla ennakkoluuloja ja byrokratiaan piiloutuvia vallanottajia vastaan. Florianissa riehuu sisäisesti sama sota, jota käydään ulkomaailmassa: itse kukin joutuu päättämään onko oma suu lähempänä kuin kontin suu, oma etu tärkeämpi kuin yhteisö.

Unenpäästäjä on tärkeä kirja, tärkeästä ja kiinnostavasta asiasta. Mutta se on myös raskas, uuvuttavakin. Historian lonkeroista olisi voinut leikata kolmanneksen tai vaikka puolet pois, ja jäljelle jäänyt osa olisi tehonnut paremmin. Eksyin välillä loputtomina versoaviin anekdoottikasvustoihin, kadotin niiden ihmiset.

Myös kuvailu rehotti väliin villinä, mutta sitä en kokenut pahaksi. Päinvastoin, sakea kuvaus loi kirjan tunnelman.

Sillä enää ei ollut luokkia, oikeastaan yhteiskuntaakaan. Oli vain ghanalaisia ajamassa trukkia maan alla ja venäläisiä uusrikkaita kello- ja parfyymiostoksilla. Oli laajakaistakaapelia ja jeesusteippiä ja rahtikontteja, tarvarahissejä ja kerroksia, joissa kukaan ei asunut, Maglite-lamppuja ja perhosveitsiä ja kohderyhmiä ja ydinosaamisalueita. Ja kulunvalvontaa, logistiikkaa, myymälän päätteiden reaaliaikaista yhteyttä varastoihin. Ja vartiointiliikkeitä, joiden radiomainoksissa iloittiin siitä, että ankarat ajat lisäsivät ihmisten luonnollista halua suojautua. (s. 58) 

Pidin Unenpäästäjästä - ja en pitänyt. Ei henkilökohtainen suosikki, mutta paremmin lukemisen arvoinen kuin moni muu. Kannatti lukea. Samalla tuntuu, että jokin sisäinen energiavarasto kyllä paloi puuhassa loppuun. Seuraavaksi tarvitsen selkeälinjaista dekkaria tai hilpeää seikkailua; virta ei riittäisi kahteen Saxellin romaaniin peräkkäin.

Jani Saxell (2010). Unenpäästäjä Florian. Helsinki: Avain.

Toni Jerrman kehui Hesarissa. Myös Terhi Hannula Turun Sanomissa on enimmäkseen positiivinen. Haa, arviosta selviää myös, että novellikokoelmia on julkaistu. Pitääkin etsiä niitä. Lyhyemmässä formaatissa tyyli voisi toimia minulle paremmin. Myös Saija Räsäsen arvio Savon Sanomissa ylistää, ja Merja Leppilahti Kiiltomadossa enimmäkseen kehuu... Huh, Parnassosta sentään löytyi Tuomas Juntusen kriittinen mielipide tasapainottamaan.

Cryoburn

Posti toi alkuviikolla ihanan paketin: Amazon muisti ennakkotilaukseni ja lähetti viimeisimmän osan Lois McMaster Bujoldin ainutlaatuista Miles Vorkosigan -sarjaa. Ihan sama mitkä kirjat hyllyssä ovat odottaneet lukuvuoroaan, Milesilla on etuajo-oikeus. Osoitti ennennäkemätöntä kypsyyttä että ylipäänsä pystyin lukemaan loppuun kesken olleen Pirjo Hassisen kirjan ennen kuin astuin Cryoburn'n pyörteeseen.

Juonen puolesta Cryoburn on tyypillistä Miles Vorkosiganin puolijuoksua. Vaikka Miles tässä kirjassa on jo lähes neljänkymmenen, ei hänen tahtinsa ole merkittävästi hidastanut eikä taipumus ryhtyä pelastamaan jokaista tielleen osuvaa hylkiötä haihtunut. Cryoburn'ssa Miles on Keisarillisen Tarkastajan virkansa puitteissa perehtymässä laajamittaisen kryoniikan eli ihmisten syväjäädyttämisen seurannaisvaikutuksiin taloudelle ja demokratialle. Kiboun planeetalla syväjäädytykseen siirtyneiden kansalaisten äänioikeudet on luovutettu kryofirmoille, huonoin seurauksin. Miles pelastaa pari kryo-orpoa, paljastaa paikallisten korporaatioiden pahat puuhat, sekoittaa pahanpäiväisesti paikallisen lähetystön elämän ja auttaa yhteiskunnan hylkiöt paremman tulevaisuuden alkuun. Milesin yksityiselämä on tällä kertaa sivuosassa. Lapsikatras on kasvanut ja suru-uutisiakin kuullaan.

Rakenteen puolesta Cryoburn on varsin suoraviivainen, eikä tekstikään ole erityisen mutkikasta tai muuten mieleenpainuvaa. Juju on maailmassa, tarinassa, Milesissa.

Miles made encouraging noises. If there was one skill Miles had honed in his youth, it was how to please an old man by listening to his complaints. Yani needed no more than a nod to launch into a comprehensive denunciation of modern Kibou, a world with no need nor place for him. Some of his phrases were so practiced they came out in paragraphs, as if he'd told them over to anyone who would stop to listen. Which, by this point, was no one - the few other residents who drifted in gave Yani's table a wide berth. His rheumy eye brightened at this new audience who didn't show visible signs of wanting to chew through his own leg to get away, and Miles's suspect druggie status was temporarily forgotten. (s. 55)

Joihinkin mielikuvitusmaailmoihin, joihinkin henkilöhahmoihin kiintyy niin ylettömästi, ettei niitä voi oikeastaan arvioida. Olen ollut hulluna Vorkosigan-tarinoihin ensimmäisestä alkaen. Nämä ovat hauskoja kirjoja vakaaseen komediasarjatyyliin, värikkään romanttisia ritaritaruja avaruusoopperan tapaan, galaksiluokan tarinoita ihmisenkokoisista motiiveista. Varsinainen salaisuus on kuitenkin päähenkilön persoonallisuudessa. Kuinka voisin olla pitämättä lyhytkasvuisesta neuroottisesta nerosta, joka saa vastustajan kuin vastustajan solmuille manipulaatioillaan, mutta on samalla aseistariisuvan avuton omien sukurasitteidensa edessä? 

Kuten huomaatte, minun on todella vaikea sanoa mitään järkevää tästä kirjasta. Objektiivisuutta tavoitellen joudun toteamaan, ettei tämä ollut sarjan parhaita. Narratiivia viedään eteenpäin enemmän sivuhahmojen (karkulaispoika Jinin ja asemies Roicin) kuin Milesin itsensä avulla. Toiminta on entisellään, mutta dynaamisimmat suhteet puuttuvat - samoin ahdistus. Miles on parhaimmillan silloin kun hän haluaa jotain mitä ei näytä voivan saada. Cryoburn'ssa Miles tosin saa jotain mitä ei halunnut, mutta vasta lopussa. Järisyttävimmät tapahtumat on säästetty viimeisille sivuille.  

Miles Vorkosiganin ura ja maailma ovat ehkä vähän epäuskottavia, mutta oi-niin-viihdyttäviä. Nämä ovat scifi-iloittelua parhaimmillaan. McMaster Bujold pitää sen verran kiinni tieteellisen spekulaation pelisäännöistä, että voin selittää itselleni kaiken tämän mahdolliseksi. Jopa Milesin kotiplaneetan absurdille kulttuurille annetaan sarjan mittaan jonkinlainen selitys. Sarjan maailma on sisäisesti johdonmukainen, ja Miles Vorkosigan mahdottomine tilanteineen tekee loput. McMaster Bujold onnistuu myös tuomaan jokaiseen kirjaan juuri sen verran ihmisyyttä ja sosiaalista spekulaatiota, ettei homma luisu ihan puhtaaksi komediaksi, vaikka henkilöt ovatkin tyyliteltyjä.       

Warrior's Apprentice, Master-at-arms, Mirror Dance ja Civil Campaign ovat parempia osia sarjassa, ja Memory ehkä yksittäisenä romaanina paras. Siinä Miles kohtasi rajansa. Lukeminen kannattaa kuitenkin aloittaa Warrior's Apprentice -kirjasta, joka on Milesin saagan ensimmäinen. Aiemmat Vorkosigan kirjat keskittävät hänen vanhempiensa tekemisiin, eikä niissä ole samaa imua.

Voi, nyt tekee mieli lukea nämä kirjat uudestaan... mutta kun kaukolainat odottavat... *huoh* 

Lois McMaster Bujold (2010). Cryoburn. New York: Baen Books. 

SFFworld.comin arviointi löytyy, samoin GeekSpeak Magazinen. 

Sano että haluat

Pirjo Hassisen Sano että haluat tuli lainattua jo muutama viikko sitten, joululoman alla. Olin päättänyt tutustua Hassiseen osana projektiani löytää  nykysuomalainen naiskirjailja, jonka naishahmot puhuttelisivat henkilökohtaisesti, sanoisivat ehkä jotain uutta elämästä sellaisena kuin se minulle näyttäytyy. Ihan täysosumaa ei ole vielä tullut; Alasalmen kirjoista olen pitänyt mutta lukemani kolme romaania ovat pyörineet omasta arjesta etäällä olevissa teemoissa.

Nostin Hassisen lukupinon päällimmäiseksi, kun Hesari listasi alkuviikosta 2000-luvulla apurahaputkeen päässeitä kirjailijoita (linkki lyhennettyyn juttuun tässä).  Kirjallisen eliitin kaikkein konkreettisin arvostuksen osoitus – rahaa! – merkitsee varmasti jotain? 

Salla tosin käsitteli taannoin blogissaan Elina Jokisen väitöstutkimusta kirjailijoiden apurahoista, ja joutui toteamaan, ettei suomalaisena himolukijana tuntenut monenkaan apurahoja saaneen kirjailijan teoksia. Eivätpä ole minunkaan lukemiseni kovin hyvin korreloineet apurahaputkien kanssa. Tämä on ensimmäinen Hassisen kirja minulle.

Sano että haluat pyörii kolmen päähenkilön ja muutaman sivuhahmon ympärillä. Tarinassa ei sinänsä ole mitään vikaa. Teksti oli minusta kaunista kieltä, oivaltavaa ja yllättävää.  Romaanin asetelma on sekin ihan kohdallaan: miehen ja vaimon syvien, sensuellienkin unelmien sovittamaton ristiriita, jonka konkretisoi kolmas pyörä, joka yllyttää kokkimiestä haaveilemaan makujen satumaasta. Romaanin alussa kolmas pyörä, Essi, on kadonnut. Mysteeristä kasvaa ajan tasoja yhdistävä jännite. Tässä on selvästikin eväät sekä juoneen että syvyyteen. 

Molempia löytyi. En silti juuri pitänyt tästä kirjasta. Jouduin oikein miettimään, mikä meni vikaan. Ehkä tämä on puhtaasti makuasia. En pitänyt kertoja-Laurasta henkilönä, vaikka tunnistan itsessäni osan hänen tunteistaan.  

Tai sitten olen riittämätön lukijana. Tarina on kerrostettu siten, että koko ajan analysoidaan tietoisesti ja vähän teennäisesti jo tapahtunutta, tarkastellaan nähtyä ja koettua suhteessa myöhempiin tapahtumiin ja oman psyyken liikkeisiin. Tämä sopii keskeisen kertojan Lauran  psykologin ammattiin, mutta en osannut sopeutua siihen. Laura voi kertoa kaikkitietävänä minänä omista tuntemuksistaan, mutta kuka on kaikkitietävä kertoja, joka Essiä selittää?

Vaikka lukiessa tunnetilojen syvä kuvaus välillä repäisi mukaan, etäännytti jokin kerronnassa. Oli kuin kirjailija olisi valmistellut jokaisen oivalluksen hippusenkin tässä romaanissa ilmitasolle. Saadakseni tästä kirjasta iloa minun olisi pitänyt pystyä murtautumaan syvemmälle älyn tasolle – tai kyetä eläytymään emotionaalisesti kirjaan – eikä kumpikaan onnistunut.

Sano että haluat ei silti jäänyt kesken. Intensiteetti riitti melkein loppuun asti. Makujen puhtaan nautintomaailman etsintä oli paikoin herkullista, äitiyden kokemus tuskaisen vahvaa.

Mahdollisesti tämä oli väärä kirja minulle mutta loistava monelle muulle. Otankin poikkeuksellisen pitkän näytteen antaakseni tekstille reilun mahdollisuuden vietellä...     

Jokainen matkan varrelta silmiin tarttunut kuva riivasi häntä. Pensaat ja puut, katulamput jotka odottivat lasisen värittöminä heinäkuun lopun pimeitä iltoja jolloin ne viimein sytytettäisiin. Vesi kaupungin ympärillä velloikin hänen yllään koko iltayön: ”Minäkö vain vettä, jota pikkuiset jalat sotkevat äärieni niukoilla hiekkarannoilla…?” Essi yritti katsoa televisiosta nauhoittamaansa ohjelmaa, mutta se tukehtui yön pauhun alle.

Seuraavana iltana kun Essi oli jälleen kävellyt kotiin, hän istui kauan sängyllään hiukset kosteina ja antoi vierauden tunteen tulla koko voimallaan. Se, mitä hän aiemmin oli luullut omaksi elämäkseen, olikin ehkä ollut hengityksen pidättelyä. Edes romaaneja lukiessa tai elokuvia katsoessa hänen päässään ei ollut tapahtunut yhtä paljon. Essi käsitti ettei kyse voinut olla vain kaupungin halki kävelemisestä, siitä että asiat tapahtuivat ympärillä yhtä aikaa tuskastuttavan hitaasti ja hallitsemattomasti. Se, mihin hän tarttui kaikella uteliaisuudellaan, oli juuri uusi vierauden tunne. Se ei pelottanut häntä, vaan häntä pelotti se että ihmettely haihtuisi ja hän jonain iltana vain kyllästyisi ja palaisi entiseen. (s. 23-24)

Pirjo Hassinen (2009). Sano että haluat. Helsinki: Otava.

Terhi Anttilan arvio Keskisuomalaisessa on positiivinen, Heli Peltoniemeltä on tullut ylistävä arvio Turun Sanomissa. Raisa Mattila Hesarissa jäi jotain kaipaamaan.