Kesäkuun kaaos

Yksityiskohta maalauksesta by Neiti B.

Kesäkuu on mennyt pikakelauksella. Päivät ovat kirmanneet kuin navetasta karanneet kevätvasikat. On itselläkin vähän nautamainen olo. Tämän märehtivän sorkkaeläimen lukeminen on ollut koko kuun harvinaisen jahkailevaa ja jauhavaa. Aloitankin heinäkuun poikkeuksellisen kaoottisessa tilassa: peräti yhdeksän kirjaa on aktiivisesti kesken, ja niistä kaksi kahdella kielellä. Kaikkia tekee mieli lukea, mutta olen näemmä liian levoton asettumaan aloilleni.

Blogijututkin ovat niiiiiin rästissä... Pitää välillä oikein muistuttaa itselleen, etteivät kirjat loukkaannu, jos en kirjoita niistä vaan lähdenkin rangelle palloja rankaisemaan. Lievästi synnintuntoinen olo on silti. Olen episkopaalisesti "tehnyt sitä mitä minun ei tulisi tehdä, enkä ole tehnyt sitä mitä minun tulisi tehdä" ja niin pois päin. Sen verran sain aikaiseksi, että siivosin muistilistaltani pois kirjoja, jotka eivät enää tunnukaan houkuttelevilta. Mm. Ursula Pohjolan-Pirhonen putosi. Selailin anoppilassa yhtä hänen romaaniaan ja muistin taas, mikseivät hänen kirjansa ole ennenkään innostaneet.

Luettavien lista tuntuu silti pitenevän nopeammin kuin luettujen. Kirjasto on kuin karkkikauppa paitsi että tuotteet eivät maksa mitään. Eivätkä lihota.

En oikeastaan tiedä mitä tässä valitan. Pääasiat ovat kesäkuulta kunnossa: olen lukenut monta hervottoman hyvää kirjaa. Pettymyksiä ei juuri tullut. Kirjakuun korkeimmat huiput taisivat olla Mitä essee tarkoittaa? ja Habibi. Myös sarjoista - Syysmaasta ja Koskisista - jäi hyvä maku. Jotain on blogattukin.

Luettu ja blogattu:

Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja
Maeve Binchy: Koko kadun kasvatti
Lubna Ahmad Al-Hussein: Olenko kirottu? Nainen, sharia ja Koraani
Anu Holopainen: Syysmaa-sarja (osin toukokuussa)
Erlend Loe: Supernaiivi
Seppo Jokinen: Koskinen ja siimamies
Johanna Venho (toim): Mitä essee tarkoittaa?
Marian Keyes: Hurmaava mies
Anja Snellman: Ivana B
Kristiina Vuori: Näkijän tytär
Graig Thompson: Habibi

Luettu muttei blogattu:

Bernhard Schlink (2010). Viikonloppu. Ihastuin kovasti Schlinkin Lukijaan, joten innosta pinkeänä lähdin etsimään lisää Schlinkiä. Viikonloppu kertoo vankilasta vapautuvasta saksalaisesta terroristista, jonka sisar kokoaa miehen menneisyyteen liittyvää porukkaa hänen ensimmäisen vapaan viikonloppunsa seuraksi. Kirja on erittäin tyylikäs ja hyvin rakennettu... mutta jostain syystä se jätti minut lähes täysin kylmäksi. Sain vaivoin loppuun. Ehkä näissä hahmoissa ei ollut samaa suoraa osuvuutta, joka Lukijan Michaelissa ja Hannassa tehosi; ehkä en vain osaa orientoitua tähän saksalaiseen terrorismitraumaan, kun meikäläisten suomalaista 70-lukua hallitsivat ihan muut traumat. Viikonlopun asetelmassa ja tyypeissä on jotain niin äärimmilleen tyyliteltyä, että vaikka jokaisen henkilön sisäiset tilitykset ovat sinänsä uskottavia ja toimia, yhdistelmä maistui minun suussani teennäiseltä eikä juttu oikein vienyt mukanaan. (Ja Viikonlopussa oli yksi erityisinhokkielementtini... siinä kirjoitetaan kirjaa. Voi itku. Tosin se kirjoittaminen oli hyvin perusteltu ja tehty tässä, mutta silti.) Viikonlopusta ovat kirjoittaneet mm. Jaana ja Leena.

Agatha Christie (2010, alkuperäinen 1936). Murha Mesopotamiassa. Lainasin tämän äänikirjan kun se tuli kirjastossa vastaan. Romaani on sinänsä minusta hyvin tyypillinen Christie-dekkari kaikkine tyypillisine piirteineen. Olen tämän ennenkin lukenut, ja muistin hyvin loppuratkaisunkin. Ehkä siksi huomio kiinnittyi ääneen tavallista enemmän? Audiolaadusta on pakko antaa miinusta. CD-levyiltä kuunnellessa tuntui useampaan kertaan, että alkuperäinen äänitys ilmeisesti tehty nauhalle... ja nauha on välillä vähän venynyt. Myös kohina oli omaa luokkaansa. Silti Mesopotamiaan oli mukava palata. Tästä kirjoitti äskettäin Salla.

Seppo Jokinen (1997). Koskinen ja raadonsyöjä. Pidin Siimamiehestä ja luin seuraavan Koskiseni melkein heti perään. Tässä Koskinen hoitelee lapsikaappausta ja murhaa, joka tapahtuu atk-osastolla. Atk-ajankuva on nostalgiaherkkua, pankkien luotonantoon liittyvät viittaukset puolestaan taas vaihteeksi ajankohtaisia. Minusta Raadonsyöjä oli jopa astetta paria parempi kuin Jokisen esikoinen, sillä päähenkilöstä sai aidomman ja luontevamman vaikutelman. Bookcrossing-kommentteja täällä.

Seppo Jokinen (1998). Koskinen ja pudotuspeli. Lisää Koskista; pankkiryöstö ja mielisairaalamurhaaja. Koskinen on ylennyt komisarioksi ja yrittää totutella hoitamaan paperitöitäkin. Avioliiton jää risahtelee ja teini-Antti uhmaa. Ei iskenyt ihan niin hyvin kuin Raadonsyöjä, mutta pidin. Jokinen sirottelee taiten mukaan sellaisia pieniä yksityiskohtia, jotka tekevät päähenkilöstä uskottavasti ristiriitaisen. Ritva Sorvalin arvio täällä.

Seppo Jokinen (1999). Koskinen ja taikashow. Koskinen pohtii taikurin avustajan itsemurhaa, seikkailee ruotsinlaivalla ja käy läpi avioliittokriisin. Tässä kirjassa Koskinen tuntui jotenkin epätodelliselta, eikä juonikaan ollut ihan parhaimmistoa. Ensimmäiset kolme toimivat paremmin, mutta ruotsinlaivatouhussa oli tiettyä aitoutta. Kirsi on kuunnellut tämän äänikirjana.

Seppo Jokinen (2000). Koskinen ja kreikkalainen kolmio. Koskinen toteuttaa pitkäaikaisen unelmansa ja lähtee taas Kreikan saaristoon purjehtimaan kamunsa Juusosen kanssa. Ulkomainen tapahtumapaikka toimi, vaikka Tampereelle on jo vähän ikävä... Juoni oli minusta melko päätön ja tuntui epäuskottavalta. Kahden suomalaismiehen keskinäistä jäyhäilyä oli tosin kiva seurata. Mutta seuraavassa Koskisessa kai jo päästään normaaleihin kuvioihin? Nämä reissukirjat eivät oikein sytyttäneet. Keijo Kettusen Hesari-arvio täällä.

Jack McDevitt (2008). The Devil's Eye. Alex Benedict -kirjat eivät ole vielä tuottaneet pettymyksiä. Eye on mainio tarina kosmisista katastrofeista, ihmisistä, diplomatiasta ja ahneudesta. Avaruusvisiot ovat huikeita, mutta eivät jätä varjoonsa pienten ihmisten pieniä heikkouksia ja vahvuuksia. Benedict-kirjoissa on kai kaikissa ollut jokin moraalisen pohdinnan piirre; siksi tykkään niistä. Actionia muttei aivotonta sellaista. Täynnä hyvän scifin sisäänrakennettua ihmettelyn iloa. Juttua edellisestä lukemastani McDevittistä täällä, ja Steven H. Silverin arvio Eye'sta täällä.

Eija Lappalainen & Anne Leinonen (2011). Routasisarukset. Sarjan seuraava osa Hiekkasotilaat ilmiintyi, joten luin pikaisesti uudestaan ensimmäisen. Routasisarukset kesti uudenkin lukemisen; nyt kun tiesi mitä tulee tapahtumaan, sai enemmän irti persoonista ja maailmasta (lue: maltoin keskittyä). Palaan asiaan Hiekkasotilaiden osalta.

Muitakin bloggaamattomia on. Ursula Le Guinin Pimeyden vasen käsi, jota en halua jättää väliin, tulee varmaan ensi viikolla kuvailtua. Enni Mustosen Järjen ja tunteen tarinoista ensimmäinen osa Nimettömät on kuunneltu äänikirjana, mutta kirjoittelen varmaan kaikista osista yhdessä, arviolta heinäkuun lopulla. Lisäksi juttua on tulossa (edelleen!) Fablesista. Viimeisin ostamani osa on yhä lukematta; kaipaisin kokonaista rauhallista päivää keskittyäkseni rauhassa sarjaan, mutta ei ole vielä löytynyt.

Runobloggausyritelmäni on aivan päreinä; muutan mieltäni sitä mukaa kun kirjoitan. Runoista on vaikea kirjoittaa! Nostan hattua Ketjukolaajalle ja hdcanikselle, jotka onnistuvat vähän väliä sanomaan runoista paljon lyhyesti. Olen touko-kesäkuun aikana lukenut Edith Södergranin kootut loppuun ja yhden Eila Kivikk'ahon kokoelman. Mutta sanat pakenevat.

Kuukauden hakusana:

Hakusanatkin ovat olleet vähän karkuteillä - tai ainakin kesälaitumilla. Ajankohtaan sopivia mutta silti harhaisia hakuja kesäkuulta olivat esimerkiksi ranta, mistä hevosvaunut häihin porvoossa? ja sauna-aiheiset maalaukset. Myös Jukolan viestin tuloksia oli joku eksynyt täältä etsimään...

Suosikkini on silti käytännöllinen ja napakka

miten tehdään olkihattu

Kunpa tietäisin! Ja toivottavasti sellaiselle vielä tulee tarvetta tänäkin kesänä.

EDIT: Linkki lisätty

Habibi

Kuva: Like

Graig Thompsonin Blankets oli niin hieno sarjakuvaromaani, että olin jo ennakkoon varma saman tekijän Habibista: heti kun kuulin, että se on ilmestymässä suomeksi, päätin ostaa sen. Kannatti. Liken kustantama laitos on raskaan sarjan kamaa monessakin mielessä. Puolitoista kiloa vimpan päälle hienoa kuvitusta ja miettimisen arvoista asiaa. Ja mikä tarina.

Helmi. Itkettävän hyvä.

Itse asiassa ei varmaan pitäisi edes kirjoittaa Habibista vielä. Ehkä pitäisi odottaa, kunnes olen lukenut sen kolmannen ja neljännenkin kerran. Kunnes ensimmäinen ihastuksen kuohu on laskeutunut ja pystyn sanomaan jotain järkevää.

Mutta toisaalta, mitä hittoja. Habibi on yksinkertaisesti järjettömän hyvä, joten ehkä sekopäinen pulina kuvaa hyvin lukukokemustani. Enkä voi ottaa riskiä, että jäisi kokonaan bloggaamatta - tämä on nimittäin takuuvarmasti yksi kirjavuoteni huippuja.

Habibi kertoo Dodolasta ja Zamista, kahdesta elämän haaksirikkoisesta, jotka lapsina päätyvät asumaan hiekka-aavikolle ankkuroituun laivaan. Vanhempi Dodola-tyttö ruokkii pientä Zamia perinteisillä saduilla ja karavaanien antimilla; Zam antaa Dodolalle arvon ja tarkoituksen. Miten käy kun heidän tiensä eroavat traumaattisten tapahtumien myötä?

Thompson kietoo Habibissa yhteen niin fiksusti niin monitahoisia teemoja, että kaiken järjen mukaan tuloksen pitäisi olla sekasotku. Jotenkin vain ei ole. Sen sijaan tämä on maagista realismia parhaimmillaan, ajasta ja paikasta riippumaton tarina, jossa haaremit ja ekokatastrofit ovat totta yhtä aikaa. Thompsonin hyödyntämien arabialaisten koristeaiheiden tapaan kertomuksen pinnanalaiset teemat punoutuvat kauniisti kuvioiksi kehystämään syvästi inhimillistä tarinaa.

Habibia voi lukea rakkausromaanina (ja ehkä pitäisi), tai hätähuutona kaikkien yksin jätettyjen lasten puolesta, tai kaikkien kirjan kansojen yhteisen juuren julistuksena, tai ekologisena ja talouspoliittisena kannanottona, tai puheenvuorona seksuaalisuuden ja rakkauden rajapinnoista, tai vastalauseena seksuaaliselle hyväksikäytölle kaikissa sen muodoissa.

Tai rukouksena... Habibissa jumaluus on kätkeytynyt kaikkeen maailman kauneuteen. Autiomaan hiekka kirjoittaa runoja, käärmeen jäljistä voi lukea Jumalan nimen, aallot lainehtivat rakkauden sanoina.

Thompson tosiaan poimii kuviinsa kauneutta runoudesta ihan kirjaimellisestikin. Sanat ja kuvat sekoittuvat niin kuin sekoittuvat uskonnotkin. Jumala on yksi. Habibissa rakkaus kai onkin se äärimmäinen sekoitus. Toisen elämä on oman elämän tarkoitus; ei ole yhtä ilman toista. Oma epätäydellisyyskin on siedettävää siksi, että se on rakas toiselle.

Ja kaikesta vakavuudesta huolimatta Habibissa on iloa, jopa huumoriakin. Raskainkaan elämä ei ole haudanvakavaa.

Kuvitus on rikasta ja tarkkaa ja vaihtelevaa. Kunnollisen kuvanäytteen löytää Liken sivuilta täältä. Tyylillisesti kaikki on sukua Blanketsille mutta vielä pari astetta kypsempää. Ehkä vaikutelma tulee siitä, että tässä on tummempi yleisväritys. Nyt myös kuvien rytmitys on arvaamatonta ja pakottaa pysähtymään ajatusten äärelle.

Varmaan, sitten kun tämän on lukenut riittävän monta kertaa, joidenkin kohtien yli alkaa hyppiä. Tai sitten oppii vähän arabiaa.. Nyt ensimmäisillä kerroilla totisesti on riittänyt tutkittavaa. En varmaan ole vielä tajunnut puoliakaan Habibin hienouksista.

Kulttuuriperintöjen kombo toimii. Kunpa saisimme yhteiselon toimimaan sarjakuvien ulkopuolellakin! Thompsonin ja Tietäväisen kaltaiset tekijät ainakin onnistuvat vakuuttamaan siitä, että ihmisiä ollaan joka ainoa.

Jos luet vain yhden sarjakuvaromaanin vuodessa, tässä tämän vuoden valinta.

Graig Thompson (2012). Habibi. Like. Suomentanut Ida Takala. ISBN 978-952-01-0743-7.

Arvioita:
Juha Mäkinen Keskisuomalaisessa
Laura Kirjavinkeissä
Salla Lukupäiväkirjassaan
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Janne Maailmassa monta -blogissa

Näkijän tytär

Kuva/kansi: Tammi/Markko Taina

Kristiina Vuoren Näkijän tytär on saanut huikeasti näkyvyyttä esikoisromaaniksi, enkä sitä oikeastaan ihmettele. Veikkaan että suomalaisessa kirjamaailmassa on pienoinen haku päälle mitä tulee romanttisen historian kirjoittajiin; vaikka Utrio ja Hirvisaari vielä rokkaavat sata lasissa, haluaisivat kustantajat varmaan kernaasti uusia tulokkaita 60- ja 70-luvulla aloittaneiden painoskuningattarien rinnalle.

Ostin Tyttären loman alkamisen kunniaksi ihan puhtaasti Kaari Utrio -rinnastusten vuoksi. Niin helppo nakki olen... Utrio on kestosuosikki! Jos galaktiset imperiumit olivatkin kasarivuosina henkinen kotini, Utrion keskiaika oli vähintään rakas kesämökki. Olen leimaantunut Utrion vereviin naisiin ja väkeviin miehiin, koko siihen äärimmäisen vieraaseen ja samalla inhimillisen tuttuun maailmaan, joka Utrion romaaneissa elää. Olen monesti harmitellut, että minulla ei ole kaikkia Utrion kirjoja itselläni, joten ajattelin varmuuden vuoksi aloittaa Vuoren kanssa jo ensimmäisestä: jos tässä on sitä samaa imua, en halua jäädä yhdestäkään paitsi.

Mitähän juonesta sanoisin? Isätön, äiditön Eira kasvaa isoisänsä Ulf Starkin hallitsemassa Teinperin piispankartanossa. Äitipuoli keskittyy poikansa ja perijänsä etuun. Shamaanin lahjat perinyt punatukkainen Eira on väkisinkin sivullinen omassa kodissaan. Eikä kirkko katso hyvällä noitaparantajaa. Ja rakkaus sitten - sydän vetää yhteen suuntaan mutta sielu toiseen. Unissaan Eira näkee ilvessilmäisen pojan...

On kaksi äitihahmoa, toinen kristinuskon ja toinen pakanain puolelta, ja heidän välissään epäröi Eira kuten epäröi Hämekin, vanhan ja uuden uskon välillä. On myös kaksi sulhastarjokasta ja kahdet kaksoset ja kaksi kartanoa ja Eiralla kaksi lahjaa, käsilläparantaminen ja enneunet. Tarina etenee ripeästi. Välillä tuntuu, että se etenee turhankin ripeästi. Ihan kuin meikäläinen ratissa ilman navigaattoria... kauhea kiirus ja paljon risteyksiä ja niistä kääntyillään ilman kunnollista syytä.

Romantiikkaa ja juonittelua Näkijän tyttäressä riittää, siitä puolesta ei voi valittaa. Ja kerronta on sujuvaa. Vuorella on ammattimainen taito viedä tekstiä eteenpäin; sivuja tulee kääntäneeksi suorastaan huomaamattaan. Piti lukea vain vähän, mutta äkkiä kello oli tuhat.

Keski-aika on mukavasti keskiaikaista. Kartanoiden pihapiirit, metsät ja sodat, miehen kunnia ja naisen siveys, kaikki on näemmä paikallaan. Petikamareissa peuhataan muttei mitenkään yli-innokkaasti pitkälti yli 500-sivuiseksi romaaniksi.

[--] Nahkavyö tikareineen kolahti lattialle ja sitä seurasi mustikansininen villanuttu. 

Margareeta vetäytyi pieluksiaan vasten kuin hakien turvaa niiden pehmeydestä. Ääneti hän seurasi puolisonsa vaatetuksen vähenemistä kunnes nuolaisi kuivuneita huuliaan ja sanoi: 

"Herrani, etkö menisi miestupaan täksi yöksi? Olen aivan tokkurassa ja tarvitsen lepoa. Sallithan, että jatkan untani?" 

Klaus silmäsi peitettä puristavaa naista kyllästyneesti. Minne oli kadonnut kainosti punasteleva neito, joka tirskuen otti vastaan miehensä hyväilyt? Ei Margareeta ollut koskaan ollut mikään kiihkeä vuodekumppani, mutta eihän sitä voinut kunnialliselta naiselta odottaakaan. (s. 19)

Kannattiko pulittaa 29 euroa? Kyllä kai. Tästä tuskin tuli kirjaa, jota haluan lukea uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, mutta olen totta vie maksanut saman verran huonommistakin kirjoista. Sitä paitsi, jos seuraava romaani on jotenkin jatkoa Tyttärelle, haluan palata Teinperin maisemiin ennen sitä. Ja kun nyt olen täällä anoppilassa, voin jättää tämän anopillekin luettavaksi. Heh, tässä suhteessa paperikirja hakkaa sähköisen!

Tuntematon kirjailija on aina vähän riskisijoitus. Mutta Näkijän tytär oli hyvää viihdettä, ja haluan lukea Vuoren seuraavankin romaanin. Ei siis jäänyt paha maku suuhun.

Itse asiassa olisi varmaan jäänyt hyvä maku, ellei kirjaa olisi niin selvästi rinnastettu Utrion kirjoihin. Vertailu johti ainakin minun kohdallani ylimitoitettuihin odotuksiin. Utrion romaaneissa nimittäin on sellaista mehevyyttä ja rehevyyttä, joka Tyttärestä jäi puuttumaan niin kielen kuin henkilöidenkin puolesta. Vuori on saanut hahmoihinsa psykologista kompleksisuutta, mutta hehku jäi himmeäksi. Tuli ikävä hurjaa Ursula Särkilahtea ja viisasta vaatimatonta Vendelaa. Sitä paitsi Näkijän tytär on aavistuksen ryppyotsainen verrattuna useimpiin Utrion kirjoihin. Ehkä se johtuu noista Eiran maagisista voimista. Voiko salaperäisiä voimia omaava ihminen edes nauraa itselleen tai muille?

Mutta odottelen toiveikkaasti seuraavaa Vuoren romaania. Uskon että meno vaan paranee. Miljöö on jo hyvin hanskassa.

Eikä ollut Utriokaan vielä ihan parhaimmillaan ensimmäisissään. Voi niitä täyteläisiä huulia ja polttelevia poskia! Voi valkealta povelta repeytyvän miehustan risahdusta!

Kristiina Vuori (2012). Näkijän tytär. Tammi. ISBN 978-951-31-6771-4.

Norkku Nenä kirjassa -blogissa
Kirsi Kirjanurkassaan

Ivana B

Kuva/kansi: Siltala/M-L. Muukka

Keski-ikäinen kirjailija kipuilee estottoman wannabeen (rakenne)kynsissä. Nuori stalkkaaja uhmaa ja uhkaa 30-vuotisen kirjailijauran tehneen minäkertojan identiteetin peruskiviä. Aitous on out, sydänveri ei kiinnosta ketään ja medialle on myytävä seksikäs paketti. Sen Ivana tekeekin. Hän häikäisee ja sädehtii ja kukkii salamavaloissa kuin outo lihansyöjäkasvi; kertojaa hän ivaa armottaa, pistelee ja pilkkaa. Kertoja on vielä purevampi, mutta hänpä puree hampaitaan yhteen ja vaikenee.

Eräässä viimeisimmistä blogimerkinnöistään Ivana B. ilmeisesti kuvailee minua, nimeä mainitsematta. Edustan hänen mielestään lajityyppiä kalpea ja pöhöttynyt sisätilaihminen. Hän käyttää termiä viisi kertaa samassa kirjoituksessa, kuvittelee ilmeisesti keksineensä sen itse. Hän kauhistelee vanhemman polven kirjailijoita jotka eivät hoida ihoa ja hampaita, niin että mainoskuvia on pakko fotoshopata tajuttomasti, ja siitä huolimatta itseensä käpertynyt ja tärkeilevä asenne pukkaa säälittävistä turhakkeista läpi järkyttävällä tavalla. Jäykkyys. Pateettisuus. Eilisyys. (s. 33)

Snellmanin kirjoja on tullut viime vuosina luettua; hän osaa valita aihepiirinsä kiinnostavasti. Ivana B kutkutti väkisinkin. Ehkä siksi että Ivana on bloggaaja? Vaikken kirjailijablogeja pahemmin seuraa, silloin tällöin niihinkin eksyy. Olin utelias näkemään minkälaisen tulkinnan Snellman on esikoiskirjailijablogeista luonut. Vai pitäisikö sanoa prekirjailijoista? Ivana ei itse asiassa Ivanassa kirjoita kirjaa - hän vain luo itsestään kohukirjailijan, ja melkoisen teoksen luokin.

Toinen kiinnostava juttu on tuo kysymys kirjailijan julkisuudesta. Se on mietityttänyt minua aina silloin tällöin, sillä kirjablogeissa on joskus käyty keskustelua aiheesta. Meitä tuntuu olevan kahta ääripäätä. Toisia kirjailijat kiinnostavat ihmisinä kovastikin, ja kirjoille antaa lisämaustetta se, että tietää paljon kirjailijasta. Toiset sanovat suoraan, että eivät juuri haluakaan tietää. Suurin osa lukijoista taitaa olla siltä väliltä. Keskustelua on lukutoukissa herättänyt nimenomaan se, että kirjailijan odotetaan nykyään olevan paljon esillä kirjojensa tiimoilta. Pitääkö kirjailijan olla itsekin myynnissä? Tuote? Vai riittääkö että kirjoittaa kirjan?

En ole tässä keskustelussa kovinkaan puolueeton, sillä taidan asettua melko lähelle tuota jälkimmäistä ääripäätä. Kirjat jees - kirjailijat, öh. Jos tunnen kirjailijan niin hän ei ole ensisijaisesti kirjailija enää... jos en tunne, mitä tekemistä minulla on hänen kanssan? Minun puolestani kirjat voisi vaikka haikara tuoda, mielellään suoraan kotiovelle.

Ennen kirjablogiaikaa ei asiaa tarvinnut miettiä. Olen ollut luonnostani paitsiossa mitä kirjailijatietoon tulee, kun olen tällainen julkkissokea epäsosiaalinen mölkky. En juuri katso telkkaria tai lue naistenlehtiä... enkä ymmärrä miksi minun pitäisi olla kovin kiinnostunut vieraiden ihmisten sisustuksista tai lemmenkriiseistä tai vaatetuksesta tai parhaasta kesäreseptistä. Jaksan kiinnostua kirjoista, mutta fiilikseni esimerkiksi kirjailijoiden blogien suhteen ovat laimeat. Tosin niitä on ilmeisesti monenlaisia. Useissa olen piipahtanut, vain yhtä olen lukenut säännöllisesti... se onkin luonteeltaan jonkinlainen mikropsykologis-elämänkatsomuksellinen pohdiskeluteos.

Hm. Nyt kun mietin tuota, asenteeni on blogien suhteen tismalleen sama kuin kirjojenkin suhteen: pitää olla jokin minua kiinnostava teema, pelkkä (kirjailija)elämänkuvaus ei totisesti vedä, enkä ole kirjojen taustoistakaan kovin utelias. Kun luen kirjaa, haluan lukea sitä itsenäisenä teoksena, en miettien mahtaako kirjailija X tässä nyt käsitellä oman elämänsä niitä-ja-näitä kokemuksia. Kirja saa luvan seistä tukevasti omilla pikku töppöjaloillaan.

Yksi asia on varma: mitä enemmän tiedän kirjailijasta ennen kuin luen hänen kirjojaan, sitä vaikeampi minun on lukea kirjaa kirjana. Ennakkokäsitykset vaikuttavat.

Silti olen kirjamessuilla käynyt kuuntelemassa kirjailijahaastatteluja, lähinnä tosin sellaisten kirjailijoiden, joiden kirjoja olen lukenut. Jotain kieroa uteliaisuutta kai... Pitää miettiä tätä vielä.

Ehkä olen oikeasti näin nuiva siksi, että julkkikset ovat ylipäänsä minulle harmaata aluetta. Ihmiset näyttävät lehtien kuvissa kaikki samanlaisilta. En tuntisi naamasta nykykirjailijoista varmaan ketään paitsi Jari Tervon ja Tuomas Kyrön ja Sofi Oksasen. Kahdella jälkimmäisellä onkin hienot erityistuntomerkit. Jos joku keppostelija liimaisi leukaansa Kyrön parran ja laittaisi päähänsä oksas-peruukin, tunnistaisin hänet varmuudella Tuomas Oksaseksi.

Palatakseni itse kirjaan - olen niin heikosti perillä Snellmanin oman uran ja elämän kuvioista, että voin lähestyä tätäkin teosta varsin puhtoisin mielin. Ivana B oli jännästi kaksitasoinen lukuelämys. Sen teema voisi olla vanheneminen tai kateus... tai sitten jotain muuta. Minusta Ivana kietoo hienosti yhteen yleisiä ja yksityisiä teemoja. Ilmiöiden tasolla kulttuurin kulutuksen luonteen muuttuminen, kaiken kuviteltavissa olevan tuotteistuminen ja kertakäyttöistyminen ja nopeutuminen ja raaistuminen on tutkiskelun arvoinen asia, ja niin on sukupolvien välinen jännite työelämässäkin. Yksityisellä tasolla kertojaminän ahdistus on hyvää psykologista vääntöä. Kertoja painii tavallaan oman peilikuvansa kanssa; yksi heijastaa 80-lukua, toinen 2010-lukua. Ero on radikaali.

Pidän kirjan klaustrofobisesta tunnelmasta, joka syntyy pienestä henkilökaartista ja kapeasta näkökulmasta. Myös kirjeromaanin muoto on virkistävää vaihtelua ja se oli tehty tyylillä, vain kirjeitä vastaanottavan lyhytterapeutin puhuttelujen toisteisuus välillä särähti vaikkei turhaa ollutkaan. Mutta noin ylipäänsä Snellmanin tekstissä on jotain vaikeasti määriteltävän tyylikästä. Rytmi on kohdallaan. Ja sanat on valittu taiten, niissä on pehmeyttä ja terää. On kuin saisi varpusensulasta viiltohaavan kun tätä lukee.

Henkilöt ovatkin siinä määrin tyyliteltyjä, että heikommalla kielellä Ivana ei varmaan toimisi. Se on itse asiassa niin alleviivaavasti kokeneen sanataiteilijan silkoinen tuotos, että tulee melkein skitsofreninen olo. Kirjailijan, joka kirjoittaa näin, ei pitäisi kokea näin. On kuin Snellman alleviivaisi Ivanan symbolisuutta, sanoisi: älkää lukeko tätä tarinana, edes epärehellisen kertojan tarinana (vaikka tarinahan pitää nykyisin sisällyttää, juustopakettiinkin, ja varsinkin siihen). Minusta Ivana B on kuva, kuva ajasta ja ajassa ihmisestä. Jokainen, joka on matkustanut tänne 50-luvulta päivä kerrallaan, epäilee kai toisinaan kulkeneensa harhaan, eksyneensä johonkin absurdiin rinnakkaisuniversumiin. Miten niistä ajoista on voitu tulla tähän päivään?

Pidin tästä, enemmän kuin odotin, vaikka olen vähän allerginen kirjailijaelämäkirjoille. Hauska ja haikea ja vihainen ja taidokas romaani.

Anja Snellman (2012). Ivana B. Siltala. ISBN 978-952-234-108-2.

Arvioita:
Suvi Ahola Hesarissa
Nina Lehtinen Aamulehdessä
Helena Miettinen Savon Sanomissa
Kirsi kirjanurkassaan
Salla lukupäiväkirjassaan
Minna Ilselässä
ja lopuksi Jori Kaiken voi lukea -blogissa, siellä on lisää linkkejä lopussa.

Kirjankansirunoja

Enpä voinut vastustaa tätä Amman haastetta kun jäi vapaa tunti ennen juhannusvieraiden tuloa....
kas tässä kolme kirjoilla kirjoitettua runoa!

All tomorrow's parties

Survival of the fittest.
Watch me (tell no one)
the patient psychopath
talking to strange men.

A man lay dead,
stranger in a strange land,
a hole in space.
He didn't die easy,
the good guy, the one who
did not ask who fears

death.

Off with his head!

Turn left at thursday
now wait for last year, seeker.
I am legend
the pilgrim of hate
false prophet
a cold heart transcendent
playing god.

Rivo satakieli

Vilpittömästi sinun
kuin höyhen myrskytuulessa
autuaitten alttareilla lihakuu

niin kauan kuin rakastat
yö on hellä
yösisko, punahilkka,
viaton syyllinen, symmetrian opettaja.
Punaisen rasian arvoitus -

Suomen poliittinen järjestelmä

Huonosti käy maan.
Hetki lyö hiirelle.
Noitien ja paimentolaisten parissa nyt
kilpaillaan palveluilla.
Saako tälle edes
nauraa?









Hih, kokeilkaapa - tämä oli oikeastaan aika hauskaa. Kiitos Amma.

Hyvää juhannusta kaikille,
terkuin,
Booksy