Ehtaa elokuuta

Syysomenat ovat ainakin pari viikkoa myöhässä. Ruuhka puussa?

Oookei. Nyt saattoi tulla blogihistorian lukemattomin kuukausi. En tiedä mitä tälle elokuulle tapahtui, mutta se meni noin kahdessa viikossa, eivätkä nekään viikot olleet kummosia mitä lukemiseen tulee. Voiko olla mahdollista, että kirjojen ja blogin ulkopuolella on... elämää?

Spekulaatiot sikseen. On tässä jotain luettukin. Blogiin asti tosin ehti vain kahdeksan elokuun kirjaa.

Luettu ja blogattu:

Anne Holt: 1222
Enni Mustonen: Järjen ja tunteen tarinoita
Kalle Haatanen: Ei voisi vähempää kiinnostaa
Jan Salminen: Äidinmaa
Andrzej Sapkowski: Haltiain verta
Jane Austen ja Eräs Toinen: Tavat ja tunteet
Duong Thu Huong: Beyond Illusions
Luojola & Sipiläinen (toim.) Kumman rakas

Näistä herkuista herkuin taisi olla Sapkowskin Haltiain verta, mutta Kalle Haatasen Ei voisi on hyvänä kakkosena. Harvoin filosofia on niin hauskaa että hihittää pitää. Teepäs Kalle Kantille sama kuin Nietzschelle tässä...

Luettu muttei blogattu:

Agatha Christie (1959, alkuperäinen 1926). Roger Ackroydin murha. Salla bloggasi äskettäin Peter Bayardin tätä romaania syväluotaavasta kirjasta, ja Bayardin ajatus, että Murhassa esiintyvä Caroline on Neiti Marplen esiaste, kiinnosti kovin... Piti äkkiä hakea alahyllyltä oma vanha painokseni Murhasta. Tämä on minusta edelleen yksi juonidekkarin helmiä, mutta huomioni kiinnittyi nyt enimmäkseen tuohon vanhempien naimattomien naisten identiteettikysymykseen. Caroline - neiti Marple? Ei. Ei kai. Pakko lukea se Bayardkin vielä!

Antti Leino (2012). Sosiaalinen netti ja menestyvän pk-yrityksen mahdollisuudet. Tämä pitäisi ehkä listata pikaluetuksi eikä luetuksi; suurin osa asiasta oli niin tuttua, etten onnistunut keskittymään. Soisaalinen oli kuitenkin selkeästi parempi käytännön opas pienelle yritykselle kuin vuosi sitten lukemani Yhteisöllinen media. Vähän toisteinenhan tämä oli, mutta Leino perustelee sen alussa hyvin: kiireisen yrittäjän ei tarvitse lukea koko opusta, koska perusasiat selviävät melkein joka luvusta. Yksi oikolukukerta lisää olisi ollut hyvästä, mutta annan ontuvat omistuspäätteet anteeksi, sillä opin muutaman uuden jutun. Leinon oma blogi on täällä.

Kaari Utrio (1972). Pirita, Karjalan tytär. Lohtuluin tusinan kirjan loukussa tämän vanhan tutun utrion. Sankaritar Pirita on minusta ehkä vähäeleisimpiä ja henkilönä uskottavimpia kirjailijan kaartista... luopiomunkin tytär päätyy pikkuorjaksi pajarin taloon Novgorodiin. Juoni ei uskottavuuksia sure vaan loikehtii ilman kummempaa selittelyä yhteensattumalta toiselle. Lopppujen lopuksi tärkeimmille henkilöille käy jokseenkin hyvin. Pidän Piritassa ajankuvasta ja päähenkilöstä. Kirjana tämä on viihteellisempi kuin Katariina-sarjan kirjat ja pikkuisen ryppyotsainen vaikkapa hersyvään Henriettaan verrattuna. Populaaria huvitti parrakkaiden pajarien seksikkyys kirjassa.

Seppo Jokinen (2003). Vilpittömässä mielessä. Tämä Koskis-kirja on minusta yksi parhaista teemojensa puolesta. Tampereella selvitetään kurdinaisen kuolemaa ja pahoinpitelyjen sarjaa. Kumpikin tapaus juontuu pohjimmiltaan ihmisen ikävään toisen luo; yksin jäämisen pelko vai rakkausko oli takana, sitä saa miettiä kukin tykönään. Oman kiinnostavan sivujuonteensa tapaukseen tuo Luttinen, onneton alainen, jota Koskinen alkaa johtaa oikein tosissaan. Ritva Sorvalin arvio on hieno.

Seppo Jokinen (2004). Suurta pahaa. Huikea kidnappausdraama! Paloittelumurha! Huvittaisi tällaisten sijoittaminen Tampereelle, ellei näitä oikeasti olisi jo Suomessakin nähty. Tykkäsin; etenkin irtosormi kirjastossa kaikkine merkityksineen kutkutti. Pientä sarjaväsymystä on silti ilmassa; taitaa olla aika pitää breikki ennen seuraava Koskissettiä. Kirja on hieno mutta lukija tarvitsee tauon nauttiakseen taas Koskisen naisongelmista täysillä. Avola on arvioinut oikein Hesarissa.

Jane Johnson (2009). Neidonryöstö. En keksi parhaalla tahdollakaan muuta sanottavaa tästä kirjasta kuin että opin tästä uuden historiallisen tosiasian: maurit ovat tehneet ryöstöretkiä Englannin rannikolle 1600-luvulla ja kaapanneet sieltä ihmisiä orjuuteen. Kappas. Luulin että vain viikingit. Oppia ikä kaikki. Muuten tämä oli minusta poikkeuksellisen mitäänsanomaton hömpähtävä historiallinen mössö. Blaah. Luin kun se oli siinä edessä eikä mikään huvittanut. Ehkä en vaan ollut oikeissa fiiliksissä. Ei ole romanttinen olo kun mies on karannut kavereidensa kanssa golfreissulle. Yksin kotona sopisi paremmin?

Henning Mankell (2008, alkuperäinen 1994) Hymyilevä mies. Kuuntelin tämän CD-levyiltä äänikirjana. Taitaa olla toinen Wallanderini ja se edellinenkin oli äänikirja. Hymyilevässä miehessä Wallander selvittää kahden lakimiehen murhaa ja jäljet vievät liikemiespiireihin. En muista mitä edellisen Wallander-dekkairn kohdalla ajattelin, mutta nyt hämmästelin herran persoonaasta syntyvää kuvaa. Kaveri tuntuu olevan harvinaisen vieras itselleen. Hän yllättyy jostain ja samalla huomaa odottaneensa juuri sitä koko ajan. Hän tietää olevansa hölmö tehdessään jotain hölmöä, ajattelee että ei pitäisi tehdä näin hölmöjä, ja sitten menee ja tekee sen. Enpä tiedä. Toisaalta pidin Mankellin tyylistä, toisaalta Wallander tuntui väliin raivostuttavan umpimieliseltä ja kompleksien riivaamalta. Kaikkiaan ok äänikirja kuitenkin, ei liian vauhdikas eikä liian hidas. Juuri kun alkoi vähän tuntua tylsältä, Mankell panikin ilotulituksen pystyyn.

Lisäksi sain kuunneltua loppuun (rummunpärinää!) kuuluisan Millenium-trilogian osan kaksi eli Tyttö joka leikki tulella. Säästelen juttua siitä Norkun e-kirjaviikolle, sillä tämän kirjan valikoituminen kuunteluun oli selkästi formaatista kiinni.

Kesken jäi:

Uskallanko sanoa? Emily Brontën Humiseva harju. Olen nyt yrittänyt a) äänikirjana b) englanninkielisenä e-kirjana c) suomenkielisenä pokkarina. Lopulta katsoin Pihiltä naiselta saamani elokuvan (kiitos! leffa oli hyvä!) siinä toivossa, että intoutuisin sen avulla lukemaan romaaninkin loppuun... mutta ei. Viimeinenkin motivaation ripe haihtui kun tiesin mitä lopussa tapahtuu. Minusta Harju oli tylsä, kerronnaltaan ylikiemurainen ja täynnä epämiellyttäviä ihmisiä. Anteeksi. Tajuan, että monien mielestä tämä on hieno rakkausromaani. En vain tajua miksi. Kirjan lukemista harkitsevan kannattaakin vilkaista vaikkapa Leenan huomattavasti positiivisempaa mielipidettä.

Kuukauden hakusana:

Ei mitään kilpailua tässä kuussa: ehdottomasti käsittämättömin on haku

Joensuun k-rauta on valittu kaksi kertaa suomen parhaaksi k-raudaksi

Lämpimät onnittelut Joensuun K-raudan henkilökunnalle!

Kumman rakas ja post-it -lappuja ja hyvän mielen kirjoja

Kuva/kansi: Osuuskumma/Tuuli Hypén

Nettishoppailin itselleni tämän kotimaisen spefiantologian osapuilleen heti kun siitä kuulin. Osuuskumma, joka Kumman rakkaan on kustantanut, ansaitsee pisteitä jo pelkästään hienolla nimellään. Harvoin ovat kustantamot näin osuvasti omanlaisiaan, Osuuskumma kun on kummallisen julkaisemiseen keskittyvä osuuskunta. Tykkään firman ideasta. Peukut.

Entäs sitten itse antologia? Niin kuin antologiat yleensä. Kyllä ja ei, mutta ehkä enemmän kyllä kuin ei. Olen niin onneton novellinlukija ja muutenkin aika nirppanokkainen yleisvalittaja, etten voi täysillä kehua varmaan mitään antologiaa ikinä. Rakkaankin 14 novellin joukkoon mahtuu sellaisia, että olisivat jääneet lehdestä luettuna kesken.

Niin se vain on, yksi tykkää äidistä ja toinen merivuokosta.

Olen tänään liian hyvällä tuulella kitistäkseni minua vähemmän miellyttäneistä novelleista. Sen sijaan kehaisen muutamaa. Tuomas Salorannan Diplomaattinen selkkaus oli galaktista ryminää sopivan ironiseen tyyliin. Ehta pohojolaanen uhoo teki sankari Zargynista mukavasti kotoisan petikaverin minulle. Aleksi Kuution Raskas isä oli, noh, vähän raskas, mutta myös vakuutti jollain tasolla. Antti Riimuvuoren Nettideitti oli oikea kunnon perinteinen scifinovelli, loppukeikauksineen kaikkineen. Maria Carolen Pahanilmanlintu olisi parantunut pienellä lyhentämisellä, mutta tykkäsin henkilöiden vaivihkaisuudesta. Tarja Sipiläisen Pintaa syvemmälle tarjosi hyvää hehkua.

Parhaat tunnelmapisteet vei kuitenkin M. G. Soikkelin Se mikä luonnostaan lankeaa. Tämä oli niitä novelleja, joista en ole oikein varma mitä tapahtui, en edes kahdella lukemisella, mutta se ei pahemmin vaivaa. Tämäkin olisi varmaan parantunut adjektiiveja karsimalla, mutta päähenkilöiden kohtaamisessa oli sitä jotain...

Hän katsoi naista tarkemmin. Tällä oli hyvän kristityn siloposket ja verettömät stigmat korvanipukoissa. Joka kerta kun nainen hymyili, syntyi yksi kiinalainen lisää. (s. 138)

Epäröiden lisään vielä loppukaneetiksi, että olihan siellä niitä editointikompurointeja jokunen, Tompasta tuli välillä Santtu ja sellaista pientä... mutta sattuu niitä lapsuksia isommillekin kustantamoille. Tsemppiä vain osuuskummalaisille. Kyseenalaista kirjallisuutta tarvitaan ja tässä kokoelmassa näkyy rakkaus lajiin eikä vain lajien rakkaudet.

Taru Luojola ja Tarja Sipiläinen, toim. (2012). Kumman rakas. Osuuskumma. 978-952-6642-00-0.

Kurkkaa muita arvioita Jorilta, Morrelta ja Kirjavinkkien Mikolta.

***

Ja sitten iso, keltainen kiitos:

Sain tuollaisen erittäin hyvin nykyiseen elämänmenooni istuvan Post it -tunnustuksen Johnnylta, Kirahvilta, Erjalta ja Morrelta. Kiitoshalit teille, kamut! Tunnustuksen säännöthän menevät että

1) Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
2) Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3) Kopioi post it -lappu ja liitä se blogiisi.
4) Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Olen iloinen. Lappu kopioitu. Viisi suosikki... höh, niitä on ainakin viisikymmentä. Ja melkein kaikki ovat jo oman lappunsa saaneet. Lappusaasteen uhallakin muistan nyt

kaukaa bloggaavaa tarueläintä

tuoretta kirjabloggaajaa, joka tykkää Utriosta

kirjaläpän ja mutuhutun kuningatarta

suorasanaista maailmannaista ja

virkkua blogikaksikkoa.

Ja jos ei huvita jakaa eteenpäin - nou hätä. Kerrankos sitä post it -lappu putoaa ja unohtuu.

Morre tosin laittoi omaansa tukevan kiinnikkeen. Pitäisi listata kymmenen hyvän mielen kirjaa. Miksikäs ei, tänään onnistuu kaikki! Jätän vain listaamatta ne sata muuta... Kas tässä Morre, sekalaisessa järjestyksessä:

Tove Jansson: Kuinkas sitten kävikään? Koska tämä on rakkain kuvakirja.

Michael Foley: The Age of Absurdity. Koska temperament is what you are - but character is what you do.

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo. Koska siinä on Darcy.

Kaari Utrio: Vaitelias perillinen. Koska se tuli nyt ensimmäisenä niistä mieleen.

Graig Thompson: Habibi. Koska rakkaus on hyvästä.

George R. R. Martin: Game of Thrones. Koska siinä kaikki Starkit ovat vielä hengissä.

Joan Slonczewski: A Door into Ocean. Koska rohkeudesta tulee hyvä mieli.

Veikko Huovinen: Kylän koirat. Koska Huovisen kanssa maailma on pohjimmiltaan hyvä.

Mika Waltari: Sinuhe. Koska suuri on kaunista ja olemme vanhoja kavereita.

Leena Krohn: Tainaron. Koska pieni on kaunista ja Tainaron tuoksuu omenalta.

Mitkä ovat sinun hyvän mielen kirjojasi? Tunnusta kymmenen omassa blogissasi tai kerro kommenttina ensimmäinen mieleen juolahtava. Tämä torstai on toivoa täynnä! (Ai niin, Steinbeck. Mitenkäs unohdin sen Hyvien ihmisten juhlan...) 

Beyond Illusions

Vähän nuhruinen pokkari on matkustellut.

Booksy proudly presents: uutena luku-urakkana Vietnam. Tiedossa on Vietnamiin liittyviä töitä, joten haluaisin päästä edes himpun verran kärryille maasta ja kulttuurista. Tähän mennessä Vietnam-kuvaani ovat muokanneet amerikkalaiset elokuvat ja pari kahvipöytäkeskustelua, eikä perusta tunnu riittävältä.

Onneksi on vastaus kaikkeen. Kirjat.

Kyselin jo toukokuussa maata tuntevalta työkaverilta lainaksi vietnamilaista kirjallisuutta. Pian pöydältäni löytyi Beyond Illusions. Ensimmäinen lukuyritys keskeytyi parin sivun jälkeen, sillä romaani antoi alkuun puhtaan aviokriiseilyn vaikutelman. Lykkään mielelläni sellaisia aina kun suinkin mahdollista. Miten alut ovatkin niin jumalattoman tärkeitä?

Nyt kun elokuussa palasin asiaan ja keskityin, kirja osoittautui kiehtovaksi lukukokemukseksi.

Aviokriisistä toki on kyse. Siitäkin. Kirjan tarina alkaa, kun vaimo, äiti ja opettaja Linh tajuaa, että ei enää rakasta tai kunnioita miestään. Ennen niin idealistinen mies, Nguyen, on myynyt itsensä korruptoituneen hallinnon palvelukseen. Pariskunnan hajoavan avioliiton raunioille ilmestyy myös toinen mies, selvästi vanhempi Tran Phuong, jonka sankarilliseen suoraselkäisyyteen Linh uskoo, vaikka mies onkin tahollaan naimisissa. Vaikuttaako Linhiin Tran Phuongin maine säveltäjänä? Ympäristö ei erodraamaa sulata. Linhniä hyljeksitään eikä pieni tytärkään sopeudu uuteen tilanteeseen.

Äkkiseltään kuvattuna Illusionsin asetelma kuulostaa nimenomaan aviokriiseilyltä. Tylsää. Paitsi eipäs olekaan, sillä aviokriisillä on vahva yhteiskunnallinen ulottuvuus. Huong käyttää pientä perhettä linssinä, jonka läpi tutkitaan järjestelmän toimivuutta ja valtaapitävien etiikkaa. Kääntäjän jälkisanojen perusteella kirjan hahmojen on katsottu edustavan melko suoraan tiettyjä ihmisryhmiä; etenkin säveltäjä Tran Phuong muistuttaa paikallisia kulttuuripiirejä myllertäneitä opportunisteja.

Beyond Illusions on julkaistu 1987 eivätkä puolueen merkkihenkilöt siitä juuri nauttineet. Huong kuitenkin jatkoi kriittisen kaunokirjallisuuden kirjoittamista ja lensi ulos puolueesta vuonna 1989. Kotimaassa kirjailija on edelleen ilmeisesti enemmän tai vähemmän pannassa.

Sisällöllisesti kiinnostavaksi kirjan teki minulle, miljöön lisäksi, keskeisen kolmikon moraalinen konflikti. Kun oma etu ja ihanteet ovat vastakkain, mitä teet? Huongin kuvauksesta päätellen hyvä veli -verkostot ovat Vietnamin sosialismiversiossa olleet hyvin keskeisiä ainakin 80-luvulla. Linhnin, Tran Phuongin ja Nguyen hapuilu kohti omia ratkaisujaan on kuvattu hyvin. Vaikutelma on inhimillinen ja uskottava.

Minkälaisen käsityksen Vietnamista noin muuten saa kirjasta? Aika konservatiiviseksi paikaksi kuvittelisi tämän perusteella, jonkinlaisessa sosialistisen realismin hengessä. Samalla ihmisissä on lämpöä ja välittömyyttä, kanssakäyminen on avointa ja kohteliasta. Ajattelumalleissa on silti paljon sellaista, joka tuntuu yksinkertaisesti vieraalta. Pitääpä lukea lisää.

Tekstinä Illusions oli välillä sekin vähän vieraan kuuloista. Kun on tottunut lukemaan englanniksi vain englanniksi kirjoitettuja kirjoja, tulee tätä lukiessa väkisinkin mietittyä, mikä on alkukielen rakenteiden ja kulttuurisen tärkeysjärjestyksen vaikutus tekstiin. Ovatko lauseet ja ilmaisut tällaisia siksi, että Huong kirjoittaa näin - vai siksi että vietnamin kieli toimii näin? Puhutaanko ihon laadusta paljon siksi, että se on tärkeä osa vietnamilaista kauneusihannetta - vai siksi että Huong sitä haluaa korostaa? En osaa edes veikata.

[--] Her shabby clothes clashed with her beauty. Yet she had never breathed a word about a single yearning, even a hankering for a pair of shoes, or a flowered blouse, or a stylish pair of pants. Their life of deprivation and their poor diet had left her skin sallow and discolored. Nguyen had seen it most clearly when she had been pregnant with Huong Ly, and one day he decided that he couldn't bear it any longer. He couldn't afford to keep writing articles that never made it past the censor. [--] (s. 13)

Tämän jutun kirjoittamisessa ilmeni muuten hassu pieni ongelma. Jo kirjaa lukiessani ihmettelin useiden hahmojen samaa nimeä ja ponnistelin pysyäkseni kärryillä etu- ja sukunimistä. Wikipedia tiesikin kertoa, että vietnamilaiset nimet ovat aika erikoisia suomalaisesta vinkkelistä katsottuna. Sukunimi on ensin mutta etunimeä käytetään, usein tittelin kanssa. 14 sukunimeä kattaa 99% väestä. Ja lisää vaikeuksia: kun sukunimi tavallisesti kirjoitetaan ensin, onko se kirjoitettu ensin myös kirjan kannessa? Ilmeisesti. Jos siis haluan laittaa kirjailijan listaani sukunimen perusteella, hän on ilmeisesti Duong (Meikäläinen), Thu Huong (Maija) eikä jotain muuta.* Korjatkaa jos meni pieleen.

Totean lopuksi, että tämä oli minulle ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Eksoottinen ja asetelmiltaan taidokas teos.

Otan muuten innolla vastaan vinkkejä jatkosta. Mitä pitäisi lukea Vietnamista? Sekä Vietnamiin sijoittuvat kirjat että vietnamilaisten kirjoittamat kirjat kiinnostavat. Tiedättekö jotain suomennettua? Ojentakaapa avuliaat näppinne ja naputelkaa vihjeitä!

Duong Thu Huong (2003, alkuperäinen 1987). Beyond Illusions. Picador. Kääntäneet englanniksi Nina McPherson ja Phan Huy Duong.

Arvioita:
Kirkus reviews
The New York Times

*Tässä puhun kirjailijasta nimellä Huong, koska etuliite Thu kuulemma pudotetaan puhuttelussa pois. Ja koska The New York Times teki niin. 

Tavat ja tunteet

Vakiintuneen Jane Austen -fanin on vähän noloa myöntää tämä, mutta oikeastaan vasta viimeisen parin vuoden aikana olen kunnolla tajunnut, että Austenilta on julkaistu muutakin kuin hänen varsinaiset kuusi romaaniaan. Elämänkerroissa varhaiset ja keskeneräiset työt ovat toki vilahdelleet, mutta silti olen vuosikausia onnistunut täysin ohittamaan ne potentiaalisena luettavana.

Löysin itse Lady Susanin sähkökirjojen ihmeellisestä maailmasta viime vuonna. Ketjukolaaja kirjoitti äskettäin 2007 suomennetusta kirjekertomuskokoelmasta Uskollinen ystävänne. Ja simsalabim, kun käväisin kirjastossa, odotti hyllyssä kuin minulle esiin laitettuna Tavat ja tunteet.

Kirjan työnimenä oli The Watsons kun Jane Austen kirjoitti ensimmäiset viisi lukua Tavoista ja tunteista. Kuka on laati loput 21, sitä en osaa sanoa, sillä kirjoittaja on häveliäästi jättänyt nimensä pois. Loppusanoista selviää vain, että kyseessä ei ole Catherine Austen, Jane Austenin veljentytär, joka ensimmäisenä tuotti tästä romaanista kokonaisen version. Myöhempiä tekijöitä on useampiakin, mutta en aio ryhty arvailemaan sitä oikeaa.

Jos rupeaisin oikein tosissani Googlella puuhaan, kaipa tuon saisi selville... mutta miksi vaivautua? Tavat ja tunteet nimittäin oli valitettavan keskinkertainen historiallinen romanssi, jota vähän hapero käännös vielä heikensi. Vaikka henkilöhahmoissa on tiettyä austenilaista syvyyttä, on heidän tunteidensa esilletuominen toteutettu suhteessa kömpelösti ja nokkelaa ironiaa on varsin vähän; huumori on alleviivatumpaa kuin Austenilta odottaisi.

Stantonin köyhähkön pappisperheen tyttäristä nuorin, Emma, on kasvanut varakkaamman tätinsä kodissa ja saanut sisaruksiaan hienostuneemman kasvatuksen. Kun täti menee uusiin naimisiin, Emma joutuu palaamaan varattomana isänsä kotiin, tuntemattomien sisarten luokse ja itselleen vieraaseen kylään. Häntä piirittää pian paikkakunnan parhaimmisto. Mutta kannattaako ottaa aatelismiestä jos ei itse kuulu suureen sukuun?

Asetelma on erinomaisen uskollinen alkuperäiselle mallille eikä ihmekään. Ensimmäiset viisi lukua esittelevät keskeiset henkilöt ja asettavat heidät paikoilleen. Hyve ja pahe, syntyperäinen asema ja vaatimaton alemmuus, hienostuneisuus ja rahvaanomaisuus, kaikki tutut piirteet löytyvät täältäkin. Rakastavaisten perheissä ja asemissa on paljon sellaista, joka muistuttaa mm. Järki ja tunteet -romaanista  ja Ylpeydestä ja ennakkoluuulosta.

Kirjallisen jatkajan tehtäväksi on jäänyt karusellin pyörittäminen oikeaan, onnelliseen loppuun asti Austenin asetelman pohjalta. Ja kyllähän Tavoissa ja tunteissa pyörii, luultavasti paljolti siten kuin Austen oli ajatellutkin, ainakin naimakauppojen osalta. Mutta fiilis ei ole aito. Jokin tökkii. Jos en tietäisi tekijästä, morkkaisin luultavasti nuoruudentyöksi ja haukkuisin käännöstä. Se tuntuu kömpelöltä, kuten usein vanhat käännökset nykyään tuntuvatkin. Ei Austenin englantia kai helppo ole suomentaa, mutta sana sanalta -tekniikka tuottaa jähmeää tekstiä.

[--] neiti Carr valitti katkerasti tanssiaisten jälkeisen märän aamun tylsyyttä ja ikävyyttä. Hänellä ei ollut sen paremmin kykyjä kuin taipumuksiakaan peittää pettymyksen tunnettaan siitä, ettei hän nyt voinut keskittyä halveksivaan juoruiluun joistakin edellisen illan vieraista. Hänen ystävättärensä olisi epäilemättä ryhtynyt hänen kanssaan tähän puuhaan, ellei Emma olisi ollut läsnä. Lopulta lordi Osbornen tulo paikalle herätti hänet tästä kärttyisästä pahantuulenpuuskasta. Mutta neiti Carr yritti turhaan olla vilkas ja miellyttävä. Lordi Osborne ei edes huomannut sitä vaan istui neiti Osbornelle ompelevan Emman viereen ja ryhtyi ihailemaan tämän työtä. (s. 177) 

En voi oikein tätä suositella. Austenin nimestä syntyy ainakin meikäläiselle sellaisia odotuksia, että niitä ei ihan mikä tahansa tuote täytä. En ole varma miksi ylipäänsä kirjoitin koko kirjasta - ehkä sanoakseni oikein painokkaasti, että kannattaa lukea niitä varsinaisia Austenin romaaneja. Niitä, jotka hän kirjoitti kokonaan itse, ja viimeisteli, ja antoi eläessään julkaistavaksi.

Minä ainakin pysyttäydyn jatkossa niissä. Puristisnobiausteniitti ja ylpeä siitä.

Jane Austen ja "Eräs Toinen" (1988). Tavat ja tunteet. Karisto. Suomentanut Ritva Mäkelä. ISBN 951-23-2548-9.

Haltiain verta - Noituri (3)

Kuva: WSOY

Olen jo ehtinyt ihastella ensimmäisen ja toisen osan. Ei varmaan yllätä, että kolmaskin kolahti. Sapkowski kirjoittaa aikuista ja fiksua fantasiaa.

Haltiain verta nostaa keskinäyttämölle noituri Geraltin edellisessä osassa pelastaman Ciri-prinsessan, jonka kohtalona on ilmeisesti olla muiden kohtalo. Tytön haluavat kaikki, kuolleena tai elävänä, sillä hän on sekä kukistetun Cintran että vahvojen taikavoimien perillinen. Kelpo naimakauppa siis, tai erinomainen työkalu. Arvokas resurssi pitää turvata omaan hallintaan tai vähintään pitää varmistaa, etteivät viholliset häntä saa. Samaan aikaan Ciri opettelee hallitsemaan itse itseään.

En osaa laittaa näitä Noituri-kirjoja varsinaiseeen paremmuusjärjestykseen, mutta jos ykkönen oli pikkuisen haastava rakenteensa tähden, toinen oli yksinkertaisempi, ja tämä kolmas kaikkein helppolukuisin. Haltiain verta on melko suoraa romaanikerrontaa, eikä juurikaan poukkoile. Vain minimimäärä tyylikästä siirtymää ajassa ja paikassa. Tapahtumat on fokusoitu yhteen tarinalinjaan selkeämmin kuin aiemmissa kirjoissa.

Huumoria on ehkä vähän vähemmän - tai sitten huomasin sitä vähemmän - mutta se on edelleen terävää ja aidosti komediallista. Lukija saa itse löytää ja nauraa kihertää. Ylipäänsä pidän kovasti Sapkowskin vivahteikkaista yksityiskohdista, siitä että torilla myydään känsävoidetta, ja hampaidenpoistoa tuntihinnalla.

Myös Geraltin ja velhonaisten suhteet ovat mukavan inhimillisiä ja mutkikkuudessaan uskottavia. Ei mitään saippuaoopperadraamaa, mutta olosuhteita ja solmuja. Kaipausta, katumusta, toivoa ja pelkoa.

Sitä paitsi, Geralt saattaa olla sympaattisin miekanheiluttaja ikinä. Vaikkapa Tolkienin traagiseen Aragorniin verrattuna noituri Geralt on inhimillinen ja vaatimaton ja mukavalla tavalla epätäydellinen. Sapkowskin maailmassa on mahdollista olla humaani tappokone. Noituri pitää vaarin rajoistaan eikä tapa älyllisiä olentoja, mitä nyt itsepuolustukseksi tai vahingossa vähän... Haltiain veressä yksi kiinnostava teema onkin vastakkainasettelu noiturien edustaman puolueettomuuspolitiikan ja Cirin kantaaottavamman asenteen välillä. Eikö riitä että tapaa hirviöitä? Entä milloin ihminen voidaan laskea hirviöksi? Entä epäihminen?

Ciri on syntynyt omaan taisteluunsa. Pitääkö sama paikkansa jokaisen kohdalla? Jos ihmiset, haltijat, kääpiöt ja muut otukset eivät onnistu elämään yhdessä, on syntyminen pian kuolemansyntiä noiturien maailmassa. Kuulostaa tutulta.

Joissain kohdissa ajattelin, että tunteita, varsinkin Cirin pelkoa, dramatisoidaan liikaa. Makuasia varmaankin. Useimpien kirjojen kohdalla en viitsisi edes mainita, mutta Sapkowskin teksti, Kärkkäisen kauniin sujuvasti kääntämänä, on enimmäkseen niin tyylikästä, että subwooferin todella kuulee kun lyödään päälle... kontrasti älykkääseen dialogiin on selkeä. Otan näytteeksi mieluummin mielestäni fiksun kohdan:

"Tiesin ettet ymmärtäisi." 

"En tosiaankaan ymmärrä. En tule koskaan ymmärtämään. Mutta tiedän, mistä on kysymys. Teidän isot asianne, teidän taistelunne maailman pelastamiseksi.... Teidän päämäääränne, joka pyhittää keinot... Höristä korviasi, Filippa. Kuuletko nuo äänet, tuon metelin? Siellä kollit taistelevat isosta asiasta. Siitä, kuka pääsee yksinoikeudella hallitsemaan jotain roskaläjää. Kyse ei ole mistään pikkujutusta, vaan siellä veri lentää ja turkit pöllyävät. Siellä käydään sotaa. Mutta minua nuo molemmat sodat, kattien ja sinun, kiinnostavat täsmälleen yhtä vähän." (s. 295). 

Haltiain verta oli erinomainen kirja, luettava-kerralla-loppuun -lajia. Suurin harmistus on, että seuraavaa osaa pitää taas odottaa, ja että Veren loppu oli niin selvästi seuraavan osan pohjustamista. Vähän enemmän ratkaisuja olisin toivonut.

Andrzej Sapkowski (2012). Haltiain verta. Noituri 3. WSOY. Suomentanut Tapani Kärkkäinen. ISBN 978-951-0-39023-8.

Arvioita:
Juho Kuorikoski Pohjalaisessa
Marjis Kirjamielellä-blogissa
Raija Taikakirjaimissa
Mikko Kirjavinkeissä
Johnny Puolisilmä-blogissa