Seppo Jokinen: Vihan sukua

Kuva: CrimeTime

Pitääpä pitkästä aikaa kirjoittaa Jokisen kirjasta oikein juttu, ihan vaan sen kunniaksi että olen nyt komisario Koskisen tutkimuksissa päässyt ajan tasalle. Kirsin kirjanurkan kautta taisin alkujaan Koskisista innostua, ja nyt ne on luettu, ensimmäisestä viimeiseen. Njaaah... joku novellikokoelma ehkä välistä puuttuu, mutta sitä ei lasketa.

Vihan sukua on hieno osoitus siitä, että Jokinen on pitänyt sarjansa ajan hermolla. Nykyaikaa vaivaava pelon kulttuuri on Suvussa vahvasti läsnä. Huhut ja puolitotuudet leviävät valokuidun nopeudella ja pahinta ollaan varmuuden vuoksi heti epäilemässä. Kun Tampereella räjähtää, on kaupunki pian valmis uskomaan Supon miesten lailla, että kyseessä on kansainvälisen terroristijengin isku. Koskinen ja hänen ihanan inhimillinen porukkansa suljetaan tavallisina kyläpoliiseina pois näin kuuman jutun tutkimuksista. Mutta Koskinen ei malta antaa asian olla, vaikka muutakin tekemistä olisi: pihkalta haiseva hiippari terrorisoi yksinäisiä naisia öisillä käynneillä ja Koskisen naapurikin näyttää joutuneen yövieraan uhriksi.

Koskisella on omat ajatuksensa pommiturman taustoista, ja vaikkei Supon Lamberg niistä kiinnostukaan, on pomo Eini ymmärtäväisempi, sikäli kun nyt pysyy Koskisen liikkeistä selvillä. Einin ja Koskisen työsuhde onkin mainio mauste tarinalle. Ehkä Eini on vähän yksiulotteisen stereotyyppinen hyvä naisjohtaja... mutta miksikäs ei? Eipä mokomia ole turhan usein kirjoissa nähty, eikä dekkareissa varsinkaan. Jäyhä Koskinenkin on muovailuvahaa Einin käsittelyssä.

- Kuulehan nyt Sakari! hän kääntyi osoittamaan Koskista sormellaan. - Siitä ei tule mitään, jos sinä kannat syyllisyyden taakkaa kaikista maailman murheista. Ei todellakaan! Nyt lopetat tuollaisen itsesi ruoskimisen tähän paikkaan! Tuliko selväksi? 

- Tuli. (s. 121)

Spoilaamatta ei oikein voi avata kaikkia Suvun hienouksia. Sen verran sanon, että pelko ja kiusaaminen ovat avainteemoja. Suvussa kiusanteko, itsensä ylentäminen toisia alentamalla, saa aikaan pahaa jälkeä monellakin tavalla, suoraan ja välillisesti. Samalla Jokinen sanoo painavan sanansa niistä, jotka käyttävät pelkoa ja turvattomuutta poliittisina aseina. Vaikka juoni ei ole minusta niin uskottava ja vankka kuin monessa muussa Jokisen dekkarissa, pidin tematiikasta ja hektisestä tunnelmasta.

Koskis-dekkariksi Suku keskittyy poikkeuksellisen tiukasti poliisiasioihin, eikä komisarion tai hänen työtovereidensa yksityiselämä juuri saa sijaa. Tavallisesti moinen pihtailu harmittaisi, sillä vakiosarjojen suurta hupiahan on juuri tuoreiden tietojen saaminen tuttujen tyyppien elämästä, mutta Vihan sukua on niin tiivistempoinen, ettei puutosta edes hoksaa kärsiä ennen kuin vasta lopussa. Ja siellä lukija palkitaankin hyvin lupaavalla romanssin idulla.

Vetävä ja sujuva dekkari, jossa on paljon kiinnostavia aineksia. Harmittavin puoli siinä on, että se on nyt oikeasti se viimeisin. Seuraavaa Jokisen kirjaa joudun tovin odottamaan, halusin tai en.

Seppo Jokinen (2013). Vihan sukua. Crimetime. 978-952-289-047-4.

Arvioita:
Kirsin kirjanurkassa tämä nousi Jokisen dekkareista ykköseksi.
Kristan Lukutoukan kulttuuriblogista tämä piti otteessaan.
Veli-Pekka Leppänen Hesarissa kuvaa kerrontaa jopa laahaavaksi.

Antti Heikkinen: Pihkatappi

Kuva: Siltala

Pihkatappi on odottanut lukemista aika jumalattoman kauan; olen sen saanut Pienen esikoiskirjakerhon jäsenenä jo ajat sitten, mutta lukemattahan se on jäänyt. Maanviljelysaihe ei innostanut.  Sitä paitsi, arvelin lukeneeni jo tarpeeksi monta nuoren miehen kasvutarinaa, ja varsinkin tarpeeksi monta romaania, jossa kirjoitetaan esikoisromaania.

Kirjailija kirjoittamassa kirjaa on, anteeksi nyt kamalasti kaikki kirjailijaelämästä kiinnostuneet, mielestäni yksi maailmankaikkeuden ylikirjoitetuimpia aiheita. Jos kirjojen perusteella pitäisi päätellä jotain suomalaisesta elämänmuodosta, olisi pakko olettaa, että täällä puolet kansasta rustaa luettavaa toiselle puolikkaalle... ja että se kirjoittaminen on ilmeisesti aivan kamalaa hommaa, kun siitä syntyneitä traumoja pitää paperille purkaa.

Esikoiskirja esikoiskirjan kirjoittamisesta? Kiitos vaan ja taidan jättää tämän pölyttymään kaikessa rauhassa.

Mutta niin moni bloggaajakamu yltyi yksi kerrallaan Pihkatappia kehumaan, että uteliaisuus voitti. Oli pakko katsoa josko Heikkisen taika tehoaisi minuunkin.

Tehosihan se. Hampaat pikkuriikkisen irvissä myönnän, että Pihkatappi on kuin onkin penteleen hyvä romaani. Edes esikoiskirjailjaehdokas päähenkilönä ei sitä pilaa. Kekkosen päiviin juuttuneilta juuriltaan itseään irti tempova Jussi on ehkä rasittava planttu, jonka unijaksot ovat tarpeettoman taiteellisia... mutta Jussin elämänpiiri ja suku on kuvattu niin herkullisesti ja rikkaasti, että sukat menevät rullalle ja julkiselle paikalla lukiessa pitää huulta purra ettei hulluna pidettäisi kun itsekseen hihittelee.

Pullon puoleenväliin päästyään vanhus laski lestin pöydälle ja kierrätti katsettaan meidän kaikkien kautta.  

- No mittee persesilimättömät tietää? 

- Ei myö mittään persesilimättömiä olla, sanoi Riku. 

- Tä? utsasi Jallu ja nosti kätensä kuulolaitekorvalleen.  

Riku toisti oikaisunsa kovaan ääneen ja Jallu riemastui. 

- Vai jo on perkele tälle Pukki-Jussi-vaenoon näköselle poijalle puhenna silimä persiiseen. No jopa on somasti käännä perkele! Onko ihan ripsiin kansa vai iliman? Ootpa muuten perkele tosissaan Pukki-Jussin näkönen. (s. 153)

Heikkisen tekstissä on niin hyvä savolaisnuotti että tulee verestään vieraantuneelle neljännessavolaiselle suorastaan kotoinen olo. Pihkatapin miehet, jotka puhuvat kaikesta paitsi tärkeimmistä asioista, piirtyvät uskottavina esiin sivuilta. Ja jos naishahmot jäävätkin vähän vähemmälle käsittelylle, ei sitä äidittömän pojan tarinassa osaa virheenä pitää.

Mikä parasta, vaikka kirja on tragediaa pullollaan, sen tunnelma on lämmin ja hauska. Kirjan suurin murhe - se että joudumme itse kukin edellisten sukupolvien odotukset tavalla tai toisella pettämään - on sekin niin samaistuttava, että puolivahingossa alkaa pitää kertojastakin.

Sillä näinhän se on: eihän sille mittään maha, minkälainen luonne sattuu ja minkälaiset lähtökohat elämälle annetaan. Ei maha, vaikka miten yrittäs ihteesä muuttaa.

Ja sekin on totta, että immeisten kansa pittää pysyä välilöissä. Yrittää ainakin.

Antti Heikkinen (2013). Pihkatappi. Siltala. 978-952-234-150-1.

Arvioita:
Kirjanurkan Kirsikin myöntää hihitelleensä.
Amma tuumi omasta arviostaan, että jos sattuu kirjaelija ite tämän lukemaan, niin on semmonen vuara olemassa, että ylypistyy, mutta minkäs taijat, kun en mittää korjattavvookaan kirjasta keksi.
Lumiomenan Katja löysi melankolista sydämellisyyttä, aidon savolaisen "vittuilukulttuurin" ja vähän tyhjäkäyntiäkin.

Blogistanian Finlandia ja Globalia

Taas on se aika vuodesta kun joukolla laihd... eikun valitaan porukalla parhaat lukukokemukset. Blogistanian parhaat kirjat -kisassa laitan tänä vuonna ääneni sisään kahdessa kategoriassa: Blogistanian Finlandiassa, jota emännöi Salla, ja Globaliassa, jota hoitaa Taika. Kannattaa käydä linkin takaa kurkkaamassa pelin säännöt jos systeemi ei ole ennestään tuttu! Tietokirja- ja lastenkirjaäänestykset jätän väliin, sillä kumpaakaan lajia en ole lukenut tarpeeksi.

Mietin listaa värkätessäni, että eipä olisi helppoa jossain piskuisessa raadissa valita hyvistä parasta. Nytkin oli jo vaikeaa, vaikka voi luottavaisesti ajatella, että joukkona olemme viisaita...

Blogistanian Finlandia

Kotimaisten kirjojen kohdalla valinta on vaikeaa. Olen lukenut parikymmentä 2013 ilmestynyttä kaunokirjallista teosta, ja niistä useimmat olivat hyviä. Lyhyellä listallani oli ensin kymmenen (huoh) ja sitten vielä lyhyemmällä kuusi. Viimeinen karsintakierros vaati lasin viiniä ja pari syvää henkäystä. Mutta tässä se on:

3 pistettä: Johanna Sinisalon Auringon ydin
Eheä, uskottava ja kiinnostava kotimainen dystopia. Sinisalo hallitsee hommansa suvereenisti.

2 pistettä: Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa
Röyhkeän suuri ja samalla yksinkertainen idea. Raadollinen ja armoton toteutus. Kirja, jonka luen vielä uudestaan, vaikka jo tiedän miten se loppuu.

1 piste: Asko Sahlbergin Herodes
Niin pätevä lajissaan, ettei haittaa vaikka ranteita alkaa lukiessa särkeä.  Hyvä historiallinen romaani on hieno asia.

Blogistanian Globalia

Globalian kirjojen kanssa on tavallaan helpompaa - en ole lukenut tuoreita suomennoksia kuin kourallisen. Niistä tarjoan palkintoa kahdelle.

3 pistettä: Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo Kersti Juvan suomennoksena.
Mitä tästä voi sanoa? Saako laittaa vaan sydämenkuvia?

2 pistettä: Gillian Flynnin Kiltti tyttö.
Oikeasti vetävä jännäri. Näitä ei ole liikaa.

Nyt tuloksia jännittämään! Blogistanian Finlandia ratkeaa huomenna täällä ja Globalia täällä.

Kymmenen kysymystä

Tarukirjan Margit muisti minua kymmenellä kysymyksellä, kiitoksia! Tykkään kysymyksistä, joihin on vain tosia ja todempia vastauksia. Ei tarvitse pelätä vastaavansa väärin...

1. Muistatko jonkun voimakkaan kirjakokemuksen lapsuudestasi?

Varhaisin voimakas kirjakokemus on vuodelta 1974. Äitini oli hakemassa pikkuveljeä sairaalasta (siellä jaettiin vauvoja, ajatelkaas!) ja toi samalta reissulta minulle Peter Panin. Hän oli merkinnyt tavuviivat kirjaan ja ajatteli kai opettaa minua lukemaan. En oppinut, opin vasta koulussa. Mutta luetutin kyllä Peter Pania äidillä monta, monta kertaa. Sillä konstilla sai hetkeksi riistettyä äidin uudelta tulokkaalta itselleen.

2. Millainen oli ensimmäinen kirjasto, jonka asiakas olit?

Ensimmäinen kirjasto, jonka muistan, on Hakunilan kirjasto. Sieltä on luettu Neiti Etsivät ja Narniat ja Noidan veli. Ja Susan Cooperin Pimeä nousee. Vastikään uusiksi kierrätysmateriaaleja hyödyntäen tuunattu kirjasto oli kantikseni aina vuoteen 1987, jolloin siirryin iki-ihanan Kallion kirjaston asiakkaaksi. Hmm. Kallion kirjasto kelpaisi vastaukseksi myös neljänteen kysymykseen....

3. Luetko muilla kielillä kuin suomeksi?

Englanniksi. Valitettavasti en oikein saa ruotsiksi luettua mitään. Lyhyet lehtijutut menettelevät, mutta kirjallisuus ei pelitä toisella kotimaisella.

4. Voitko suositella jotakin kirjallista matkakohdetta (kirjasto, kirjailijamuseo tms.)?

Kuopion korttelimuseoon on sisustettu Minna Canthin huone, joka oli näkemisen arvoinen ainakin Canthia fanittavalle. Virtuaalimatkailijalle hyvä vaihtoehto on virtuaalinen Minnan salonki. Porvoon kävijän kannattaa viivähtää tovi Runebergin kotimuseossa.

Jos tykkäät Seppo Jokisen dekkareista, matkusta Tampereelle, mene bussilla Hervantaan ja tee kunnon kävelylenkki komisario Koskisen entisissä kotimaastoissa. Pisteitä saa kun pongaa rikospaikkoja.

Äh, näitä olisi vaikka kuinka monta. Lisään vielä yhden: Helsingin yliopiston pääkirjasto, se aito ja alkuperäinen, Senaatintorin kulmalla. Kirjastojen ystävän kotimainen pyhiinvaelluskohde!

5. Mihin kirjoihin liittyvään kohteeseen haluaisit matkustaa?

Saako sanoa kolme? Ensin Oxfordiin. Sinne sijoittuu monta hyvää kirjaa, esimerkiksi Dorothy L. Sayersin Gaudy Night. Toiseksi Botswanaan. Mma Ramotswe -kirjoista tiedän, että siellä on hienoa karjaa, hienoja ihmisiä ja rooibos-teetä. Viihtyisin varmasti. Kolmanneksi Charlestoniin. Pat Conroyn Salaliiton jälkeen kaupunki tuntuu jo valmiiksi tutulta, vaikken ole siellä koskaan käynytkään.

6. Mikä kirja on tehnyt sinuun säväyksen seuraavissa genreissä: klassikko?

Jos nyt en vaihteeksi sanoisi että Austenin Y & E... nostetaanpa esille jotain vähän vieraampaa: Elizabeth Gaskellin North and South.

7. Dekkari/jännitys?

Juuri tällä hetkellä säväystä tekevät Jokisen Vihan sukua ja Nesbøn Poliisi. Mutta niistä ei ole nyt blogijuttuja, joten kehaisenpa vanhaa suosikkiani Rex Stoutia. Hänen dekkarinsa tehoavat minuun edelleen, vaikka tarinat ovat pysyneet hyvin mielessä.

8. Scifi?

Vaikka mikä! Tykkään niin monista, että on vaikea mainita yhtä. Ehkä säväyttävin on kumminkin ollut ensimmäinen lukemani scifi-kirja, Isaac Asimovin Itse jumalat. Siitä se lähti.

9. Fantasia?

Tulen ja jään laulu. On se vaan niin hyvä. Seuraavaa osaa odotellessa voi muistella viimeisintä.

10. Runous?

Runous on minulle hankalaa. Työlästä. Sattuu aivosoluihin. Ihanaa kun siihen pääsee sisään - mutta ei mitenkään rentouttavaa. Samaan hengenvetoon on myönnettävä, että Edith Södergranin runoista kyllä sain melkoiset sävärit kun pari vuotta sitten yrittämällä yritin.

***

Rikon taas vaihteeksi ketjun enkä laita haastetta kunnolla eteenpäin, kun en ole varma ketkä kaikki ovat jo vastanneet. Sen sijaan osoitan omat kysymykseni kaikille vapaaehtoisille. Olkaa hyvät!

1. Villasukat vai pörrösukat talvilukuvarusteina?
2. Mikä on paras juoma kirjan seuraksi?
3. Mikä kirja sinun olisi pitänyt saada joululahjaksi mutta et saanut?
4. Ketä kirjallista etsivää kutsuisit apuun jos sinua epäiltäisiin murhasta?
5. Mitä äänikirjaa kuuntelisit ajomatkalla Helsingistä Sallaan?
6. Hienoin kirjallinen junamatka?
7. Kirjallinen eläin, jonka haluaisit lemmikiksi?
8. Henkeäsalpaavan ihana kirjankansi?
9. Missä kirjallisessa kaupungissa haluaisit asua?
10. Mitä vuoden 2013 kirjatarjonnasta suosittelisit lukulistalleni?

Rattoisaa viikonloppua!

Miina Supinen: Säde

Kuva: WSOY

Jokunen vuosi sitten tykkäsin kovasti Miina Supisen Apatosauruksen maasta ja esikoisromaani Liha tottelee kuria oli sekin hykerryttävä tapaus. Säde, Supisen toinen romaani, aiheutti melkoisia ennakkoväristyksiä sisuskaluissani.

Säde on kirjan nimihahmo ja nimensä mukainen: kaunis nuori nainen, joka tuntuu hohtavan omaa valoaan, ainakin monien miesten silmissä. Mutta Säde hakee vielä paikkaansa maailmassa. Mihin voi uskoa kun kodin perintönä on ankara ateismi - kelpaisiko kotimainen metsäkultti? Ketä voisi rakastaa kun tarjolla on vain keskinkertaisia vaihtoehtoja - opiskelijoita jahtaava professori ja viestintärajoitteinen nörtti? Mitä pitäisi tehdä kun kasvaa isoksi - arkeologian opiskelija ei kai saisi rikkoa ruukkuja?

Kirjana Säde on yllätyksellinen ja helppo luettava. Siinä on samanlaista viehkoa sekavuutta kuin Lihassakin, mutta rehellisesti sanottuna pidin aiemmista enemmän. Säde on juonellisesti viimeistellympi ja eheämpi; silti se jotenkin jätti vähän tyhjän fiiliksen. Liikaa odotuksia varmaan. Jos olisin lukenut tämän ensimmäisenä Supiselta, olisin luullakseni, noh, en ehkä ihan villinä ilosta laulaa lurittanut mutta kenties vähän säveltä tapaillut. Nyt odotukset tekivät lukukokemuksesta pliisumman kuin se muuten olisi ollut. Absurdia ja kiehtovaa mutta ei niin absurdia ja kiehtovaa kuin toivoin.

Teemat sinänsä ovat kiinnostavia ja Säteessä hahmona on tiettyä tenhoa. Hän tekee ja toimii ja vaikuttaa, eikä vaikutus ole aina sitä perinteistä naisen kosketusta. Ei voi olla pitämättä naishahmosta, joka osaa nylkeä jäniksen. Mietin ohimennen voisiko hänessä nähdä sukupolvisymboliikkaa: siinä missä edeltävä sukupolvi on opetellut hakemaan omaa nautintoaan ja uskomaan varmoihin totuuksiin, seuraava on vain rehellisesti ja reippaasti eksyksissä. Njaah... Joka tapauksessa Säde ja hänen nörttinsä Antti ovat molemmat kiinnostavalla tavalla rajoittuneita.

Hienoa tässä kirjassa on aiemmistakin tuttu aito Supisen fiilis detaljeissa. Niin kuin vaikka tässä:

"Mitä uhrikalliolla on?" Ripa kysyi. "Tiedätkö sinä jo?"
[--] "Siellä on varmasti portti aliseen. Siellä on voinut olla umpilampi, saivo. Niiden pohjassa on reikä maailmaan, joka on niin kuin tämä muta toisinpäin", Ripa sanoi.
"Minusta kyllä tuntuu", keskeytti Säde, "että siellä on ufo, jossa on Kekkonen." (s. 177)

Kun ei ole enää Kekkosta, pitää vaan yrittää itse kunkin keksiä mitä tehdä.

Miina Supinen (2013). Säde. WSOY.  978-951-0-39962-0.

Arvioita:
Morre viihtyi loistavasti
Lumiomena totesi sujuvaksi ja sekavaksi
Kirjasfäärin Taika löysi nokkelan pinnan alta salaviisautta.