Kirjastojen puolesta

Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice –blogista.

***

Jos tosiaan käy niin, että kunnat jatkossa saavat itsenäisesti päättää missä määrin kirjastoihin panostavat,  on vastuu kirjastojen kohtalosta entistä enemmän meidän tavisten käsissä. Kuntapäättäjät kuuntelevat kyllä kuntalaisia... mutta vain jos kuntalaiset pitävät meteliä. Tiukan talouden aikoina kaikki ei-laissa-pakollinen on karsintaharkinnassa.

Jos haluat, että sinulla on jatkossakin kirjasto, käytä sitä. Kerro kaikille käyttäväsi. Kerro erityisesti kotikaupunkisi päättäjille. 

***

Väitän ihan pokkana, että ilmainen, laaja-alainen ja asiantunteva kirjastolaitos on iso tekijä suomalaisten korkeassa osaamistasossa ja sitä kautta myös elintasossa. Nykyään paperinen kirja on vain yksi tiedon, taidon ja viihteen välitin, mutta se ei tarkoita, että kirjastot ovat käymässä turhiksi. Päinvastoin: tarvitsemme entistä tasokkaampia kirjastoja ja entistä enemmän informaatioalan ammattilaisia kirjastoihin, jotta pysymme muutoksissa mukana.

Jos tieto ei ole kaikkien saatavilla, siitä tulee harvojen etuoikeutettujen yksinoikeus. Jos kirjoja ei pääse lukemaan ilmaiseksi, ei kaikilla kohta ole mahdollisuutta lukea. 

Sitä paitsi kenelläkään ei ole varaa ostaa tarpeeksi kirjoja... 

***

Oma kotikirjastoni on Seinäjoen kaunis Apila.  Sen vieressä komeilee vastikään remontoitu Alvar Aallon vanha kirjasto. 

Molemmissa on töissä mukavaa ja avuliasta väkeä. 

***
Nautitaan kirjastoista. Pidetään niistä kiinni.

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi

Kuva: CrimeTime

Tämän kirjan kanssa kävi raivostuttava juttu... Luin kirjan lähes kuukausi sitten ja kirjoitin heti isoimmat mietteet muistiin, koska tiesin, että tästä haluaisin blogata. Sitten hävitin luonnokseni jotenkin. Se siitä syvällisestä ja oivaltavasta jutusta sitten - sellaisiahan kadonneet tekstit aina ovat! - mutta laitan kumminkin lyhyen mainospalan.

Tyttö ja pommi ei ollut minusta absurdisti hauska niin kuin Särkyvää, se on sanottava alkuunsa. Pommi oli kumminkin vähintään yhtä inhimillinen ja etenee erittäin koukuttavasti. Se on osittain osittain dekkari, osittain toimintajännäri. Suurvaltaintressien asemesta vastakkain ovat omia pelisääntöjään noudattavat graffititaiteilijat ja heitä jahtaavat vartiointiliikkeiden miehet.

Pommissa yhden maalarin ja yhden vartijan välille syntyy syvenevän vihan kierre. Järvelä antaa vuorotellen äänen kummallekin. Ratkaisu osoittaa riipaisevasti, miten kaukana toisistaan ovat Metron ja Jeren maailmat - ja toisaalta niin lähellä, kosketusetäisyydellä. Metron ja Jeren vastakkainasettelu luo melkein pelottavan jännitteen, joka sai ainakin minut taas vaihteeksi miettimään, miten vaikea on nähdä näitä vaihtoehtoisia todellisuuksia. Samassa maailmassa eletään ja silti nähdään se kukin omalta kulmaltamme.... Kuten usein elämässä, Pommin tarinassa pahiksia on vaikea nimetä; hyvä ja paha ovat auttamatta sekaisin.

Kirja toimii sekä dekkarina että romaanina. Suosittelen! Myös Kirsi ja Hanna ovat tästä tykänneet. Metron tarinalle on ilmestynyt myös jatkoa: Tyttö ja rotta. Sekin on aikomus lukea.

Jari Järvelä 2014. Tyttö ja pommi. CrimeTime. E-kirja. 9789522891648.

Graeme Simsion: Vaimotesti ja The Rosie Effect

Graeme Simsionin menestysteos on kait jäänyt kirjablogeja selatessa mieleen; Vaimotesti tuli napattua mukaan, kun 1) kirjakaupassa oli sellainen viettelevä nipputarjous pokkareista 2) minulla oli sattumoisin lahjakortti ja 3) halusin jotain hymyilyttävää.

Taisin tykätä, sillä työreissulla tulin vielä ostaneeksi lentokentältä jatko-osan The Rosie Effect.

Kirjojen kertoja on vakavista sosiaalisista rajoitteista kärsivä älykkö, joka kaipaa elämänkumppania. Donille ei ole kuitenkaan ihan helppoa löytää sopivaa naista, sillä kriteerit ovat tiukat eikä selvästi yhteensopimattomien kanssa seurusteluun ole mitään järkeä tuhlata aikaa. Keneltäkään ei varmaan Vaimotesti spoilaannu, jos mainitsen, että alkujaan täysin sopimaton Rosie osoittautuu lopulta täysin sopivaksi... ja että The Rosie Effect kertoo pariskunnan myöhemmistä vaiheista.

Molemmat kirjat olivat helppolukuisia ja viihdyttivät liiaksi pollaa rasittamatta. Pidin siitä, että humoristista romanssia tehtiin tässä vaihteeksi erilaisesta näkökulmasta. Don on kieltämättä vähän epäuskottava hahmo, mutta eihän chicklittiä voi lukea ollenkaan, jos uskottavuutta vaatii? Itse tykkäsin kovasti siitä, miten Don kirjan kuluessa oppii uutta itsestään ja muista.

Vaimotestin ydinjännite on rakkauden ja järjen ristiriidassa. The Rosie Effectissä siirrytään sitten enemmän käsittelemään vanhaa kunnon mikseivät-he-puhu-toisilleen -teemaa. Mutta vaikka jutut ovat tuttuja, tuo epäkonventionaalinen kertoja tarinaan uuden kierteen. Molemmissa kirjoissa on myös kivasti esillä kysymys soveliaasta ja epäsoveliaasta ajattelusta. Kun Don, joka ei hallitse sosiaalisia koodeja eikä osaa lukea ihmisiä, törmää itsestäänselvyyksiin, hän tulee samalla osoittaneeksi, miten ahtaita arkiset normimme usein ovat, ja miten vahvasti päivittäinen viestintämme perustuu erilaisiin sanattomiin sopimuksiin.

"Voi luoja", hän sanoi. "Minä tarvitse drinkin." 

En ollut varma, miksi hän kertoi tämän tiedon jollekulle, jonka oli tuntenut vasta neljänkymmenenkuuden minuutin ajan. Aioin itsekin nauttia alkoholia kotiin päästyäni, mutten nähnyt mitään syytä informoida asiasta Julieta. (s. 19)

Sitä paitsi, itsekin (vähän Donia lievemmin!) sosiaalisesti rajoittuneena oli hauska lukea hahmosta, jolla on vaikeuksia ymmärtää, miten ihmisten väliset keskustelut toimivat... En nyt ihan samaistunut mutta tiettyä empatiaa väkisinkin heräsi.

Minusta Vaimotestiä ja sen jatko-osaa voi suositella kevyen lukemisen nälkään melkein kenelle vain. Tiedän varmasti yhden miehenkin lukeneen Vaimotestin ja siirtyneen sitten myös jatko-osaan...

Hauska, romanttinen, pikkuisen ajatteluttava kirja, josta ei tarvitse ottaa päänsärkyä. Juonta on tarpeeksi ja sävy on kärjekäs mutta sujuva. Inka Parpolan suomennos toimi.

Graeme Simsion (2014). Vaimotesti. Otava/Seven. Suomentanut Inka Parpola. 978-951-1-28726-1.
Graeme Simsion (2014). The Rosie Effect. Michael Joseph/Penguin. 978-0-718-17948-9.

Arvioita:

Tästä tykkäsivät mm. Minna (Oota mä luen tämän loppuun) sekä Susa (Järjellä ja tunteella).
Vähemmän huvittui Ilselän Minna.

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana

Kuva: Noxboox

Viimeinen sana yhtä aikaa kiinnosti ja hirvitti. Siteeraan kerrankin reilusti takakantta: tämä on ...ensimmäinen kotimainen romaani, joka pureutuu suoraan koulutradgedioiden pahoihin ytimiin - kirja kaikille, jotka haluavat ymmärtää. 

Kouluampumiset ovat liipanneet vähän liian läheltä, jotta osaisin nähdä niissä mitään viihdearvoa. En myöskään tahdo löytää sydämestäni ymmärryksen hiventäkään näitä tekijöitä kohtaan. Tuumin kumminkin, että ehkä asian käsittely kaunokirjallisuuden kautta avaisi jotain lukkoja, ja päätin lukea kirjan.

(Älyllä tajuan, että tragedia on kaikkien tragedia, tekijänkin. Silti, en oikeasti ymmärrä tippaakaan. Ei tee mieli edes ajatella koko asiaa; se tekee surulliseksi ja vihaiseksi ja toivottomaksi.)

Sanassa näkökulma on Franzin, joka käy lukiota Nietzschen kirja kainalossa, ainoana kaverinaan aseharrastaja Kolehmainen.  Franz visioi tulevaisuutta suurena filosofina: siihen hän saa lisäpotkua kun kaunis Virpi kurottaa jumalaisen kätensä ja koskettaa ("sä oot ihan liikkis") ja filosofian kurssilla käsitellään rakkauttaa. Ehkä filosofian opettaja Helenakin vielä näkee Franzin potentiaalin?

Kenties he tekisivät tulevaisuudessa yhteistyötä, kirjoittaisivat tieteellisiä artikkeleita ja painavia kirjoja, ja signeeraisivat ne yhdessä. Tietenkin tämä vaatisi, että Helena hyväksyisi Franzin filosofiset näkökannat ja olisi tätä valmis muuttamaan omiaan. (s. 26)

Tarina kantoi paremmin kuin olisin ehkä odottanut. Franzin vieraudesta aukeaa vähitellen uusia puolia ja potentiaalisia sivujuonteita riittää. Tekstikin on yllättävän luettavaa. Franzin sisäisen maailman mutkikas ja koukeroinen sävy kontrasteineen on kieltämättä rasittava: filosofiaa, julistusta, pornoa ja uikutusta kaikkea sekaisin... mutta lukeminen ei kuitenkaan töki kielen takia. Ilmaisu toimii.

Ahdistavaa tässä on itse asia. Syyt äärimmäiselle teolle ovat niin triviaaleja ja harhaisia, että oikein inhottaa. Mutta niinhän se toki onkin: ei ole hyviä syitä, ei käsitettäviä perusteita.

Luin jonkin aikaa sitten Tiina Raevaaran perhesurmaa kuvaavan Laukaisun, ja sen kanssa tunnereaktiot jäivät vähän vaisuiksi rankasta aiheesta huolimatta. Viimenen sana tehosi kait paremmin, sillä tunteita kyllä heräsi. Mutta en edelleenkään löydä itsestäni ymmärtäjää.

En tiedä osaanko suositella tätä kenellekään... en ainakaan kenellekään, joka on joutunut kouluampumisten kanssa tekemisiin. Viimeinen sana on taidokas mutta ahdistava. Itse en tainnut olla kypsä lukemaan kirjaa, jossa näkökulma on tämä.


Pärttyli Rinne (2015). Viimeinen sana. Noxboox. 978-952-68009-4-3.

Arvioita:
Hesarissa Majander kutsuu painajaismaiseksi, mutta ilmeisesti hyvässä mielessä.
Lukutoukan Krista piti vaikuttavana.
Tuijata kiinnitti huomiota karmivaan perhemekaniikkaan, joka hätkäytti minuakin.

Kappas, tästä on myös kirjatraileri...

Gillian Flynn: Teräviä esineitä

Gillian Flynnin Teräviä esineitä lähti matkaan kun alkuviikosta vietin hetken laatuaikaa kirjakaupassa. Jotenkin se kiri käsillä olevien dekkareiden ohi... Syy on varmaan siinä, että  Kiltti tyttö ja Bad Places kolahtivat mukavasti toissa kesänä. Nyt halusin lukea jotain takuuvarmasti vetävää, ja sitä Esineet kyllä oli.

Esineiden kertoja on suuressa kaupungissa asuva toimittaja Camille, joka lähetetään piskuiseen kotikaupunkiinsa tekemään juttua lapsia jahtaavasta murhaajasta. Camille lähtee matkaan mutta ei riemurinnoin: tien päässä odottavat selvittämättömän murhan lisäksi hänen omat selvittämättömät traumansa. Ja perhe...

Flynnin kirjoissa ihmiset ovat sellaisia, joita mieluummin tapaa vain kirjoissa. Esineitä ei poikkea linjasta. Lisäksi tällä kertaa teemat ovat ahdistavia: sisarkateus, itsekäs äitiys, kiusaaminen...

Oikeastaan Flynnin ihmiset ovat keskimäärin niin karmivia, että on vaikea selittää itselleen, miksi kirjoista silti pitää. Ehkä siksi että kummallisimmatkin tosielämän ihmiset vaikuttavat näiden kirjojen jälkeen aivan käsittämättömän normaaleilta, tasapainoisilta ja mukavilta?

Tai sitten salaisuus on siinä, että Flynnin rikkinäiset hahmot ovat kiehtovia samalla vähän pelottavalla tavalla kuin vääristävät peilit: heissä näkee hetken itsensä sijoiltaan vääntyneenä. Kun on viimeisen sivun kääntänyt, voi palata arkiseen tavallisuuteensa helpottuneena.

Flynn myös tarjoilee henkilönsä ja heidän ongelmansa ovelasti. Ongelmat ja niiden syyt kuoriutuvat esille vähän kerrassaan. Lukijalle jää aikaa ihmetellä. Tässä esikoisessaan Flynn ei ehkä ole ihan niin hienostunut kuin Kiltissä tytössä... ironian häivähdykset puuttuvat ja henkilöt ovat asteen yksioikoisempia. Mutta mikään valitu tuskin kävisi mielessä, ellen olisi aloittanut kirjailijan uudemmista teoksista. Suomennoskin on toimiva; kääntäjä ylläpitää kirjailijan luoman jännitteen tarkoilla sanavalinnoilla.

Mainio psykologinen trilleri, joka tulee iholle ja nostaa niskakarvat pystyyn. Dekkariviikolla tämän lukivat myös Leena ja Tuijata. 



Gillian Flynn. 2015. Teräviä esineitä. Suomentanut Maria Lyytinen. WSOY. 9789510411803.