Paula Havaste: Tuulen vihat

Paula Havasten Tuulen vihat osui käsiin ihan sattumalta kirjastossa: se oli tyrkyllä pikalainahyllyssä. Vaikka usein päädynkin palauttamaan tällaiset herätelainat lukemattomina kirjastoon, jokin pikalainoissa viekottelee. Yllätyksellisyys? Tunne että tekee löytöjä? Ehkä uskon, että kirjan on pakko olla hyvä, jos sitä täytyy pitää tarjolla pikalainoissa.

Kalenteri on ollut niin täynnä, että ankara kahden viikon laina-aika oli osoittautua ylivoimaiseksi, mutta ehdin kuin ehdinkin lukea Vihat. Luettuani olin sen verran utelias, että googlailin kirjailijaa; ilmeisesti Havaste on kirjoittanut näitä historiallisia romaaneja vaikka kuinka monta, mutta minulta ne ovat jotenkin jääneet silmien väliin. Nimi kuulosti tutulta, siinä kaikki. Höh.

Tuulen vihat kertoo yhden talon ja etenkin yhden nuoren naisen elämästä 1100-luvulla. Äiditön Kertte on isänsä perijä ja joutuu lopulta hakemaan vävyn taloa pitämään. Kertte on keskushahmona vähän etäinen eikä erityisen sympaattinen tyyppi.  Havastella on kuitenkin taito saada lukija eläytymään vahvasti erilaiseen maailmankuvaan. Kirjaa lukiessani uskoin ilman muuta henkinaisiin ja -lapsiin, joiden kanssa Kerttekin seurustelee.

Tuulen vihat toi taas mieleen ajatuksen, että ympäristöllä todella on merkitystä... Kukahan itse mahtaisin olla, jos olisin kasvanut lukutaidottomana pikkuriikkisessä perheyhteisössä? Jos lähin naapuri olisi päivän matkan päässä? Jos olisin värjännyt omat lankani ja neulonut omat nuttuni ja haaveillut lasihelmestä suurenakin aarteena?

Hmm. Mitähän mahtavat pitää "lasihelminä" 2900-luvulla? Tai mitä tuumisi isoisoisoäitini (jonka kutomaa mattoa voi ihailla kirjan alla kuvassa) HD-kanavista?

Asiaan eli kirjaan. Itse tarina on juonellisesti vähän olematon, mutta loppupuolen ovela käänne oli kutkuttava. Mitä kieleen tulee, vanhaa puheenpartta tavoittava (?) tyyli antoi se oman sävynsä. Havasten tietojen runsaus on kirjan suuri rikkaus. Erilaista loitsu- ja uskomustietoutta suorastaan tirisee sivuilla. Yhtään enemmän ja tarina tikahtuisi taikoihin!

Tässä tyyli- ja taikanäyte:

- Pian karjaa on kahden lehmän verran, jos Leppä pyöräyttää lehmäisen vasikan. Lampaat lisivät sitäkin enemmän. Ajatteles, Kertte, maitoa ja piimää niin paljon kuin vain jaksetaan juoda, ja villalankavyyhtejä! Ja mikä määrä makkaroita ja suolalihaa, ajatelkaa sitä! 

- Älä puhu tuollaisia ääneen, Sule kähisi taljaltaan. - Kade iskee, kun paljosta onnesta puhutaan. Koputa äkkiä puuta! (s. 179)

Ehkei tässä ihan kaikki ole niin paljon muuttunutkaan.

Tuulen vihoja voi suositella aikakaudesta ja kansanperinteestä kiinnostuneille ja miksei myös vahvoista naishahmoista tykkääville. Minulle tämä kolahti sen verran, että panin varaukseen myös seuraavan osan.

Paula Havaste (2014). Maan vihat. Gummerus. 987-951-9718-0.


Arvioita:

Morren makuun Havasten arjen magia osui tismalleen.
Amma nosti esiin luonnonkierron merkityksen kirjassa, peesaan.

Kate Atkinson: Elämä elämältä

Kuva/kansi: Schildts&Söderstöms/Anders Carpelan

Kirjoitanpa vihdoin ylös ajatukseni tästä kirjasta, joka itse asiassa tuli luettua jo viikkoja sitten. Elämä elämältä on kumminkin pysynyt kirkkaana mielessä; juonen idea on kiinnostava ja toteutus taidokas.

Tutustuin sattumalta Atkinsoniin alkusyksystä dekkaristina ja tykästyin - pari Brodie-pokkaria lisää odottaa joululomaa rannalla. Myös tämä erilainen Atkinson houkutti ihan sillä perusteella, vaikka jälleensyntymä ei aiheena ole lemppareitani. Mutta Elämä lupasi myös kiinnostavaa ajankuvaa 1900-luvun alkupuolelta... ja jotenkin ajattelin, että Atkinsonilta voisi odottaa keskivertoa freesimpää tulkintaa vanhasta kunnon "mitäs jos..." -kuviosta.

Elämä elämältä kertoo nuoresta naisesta nimeltä Ursula. Ursula murhaa Hitlerin ennen kuin tämä pääsee edes valtaan, ainakin jos kaikki menee tismalleen oikein. Useimmiten ei mene: Ursula elää elämä elämältä kohtaloa, joka on jotenkin väärä. Hän myös itse tiedostaa sen, tuntee potentiaalisten tulevaisuuksien värinän hämärästi arjen takana, mutta kuolee ja elää silti kerta toisensa jälkeen löytämättä oikeaa polkua.

Paitsi kerran? Lopulta?

"Unohda konekirjoitus", Pamela kirjoitti Leedsistä, "sinun pitäisi lukea filosofiaa yliopistossa, sinulla on siihen oikeanlainen mieli. Vähän niin kuin terrieri uskomattoman väsyttävän luun kimpussa." (s. 236)

Romaanin ydin on sinänsä simppeli. Elämä kertoo siitä, että kaikki on kovin pienestä kiinni. Lähtö on aina lähellä (totta kai!) mutta lisäksi pitäisi muistaa, että pienimmilläkin päätöksillä voi olla arvaamattomia seurauksia. Ursulan tarinoissa tulee taas todettua, että kuolema ei ehkä ole aina se pahin vaihtoehto. Joskus on seuraavaan päivään eläminen voi tuntua vielä kovemmalta.

Vähän samaa haarautuvien polkujen ideaa käytti Shriver romaanissaan Syntymäpäivän jälkeen, mutta Elämä oli yhtä aikaa sekä kevyempi että raskaampi luettava. Atkinsonin tempo on nopeampi ja teksti kulkee kepeästi kuplien raskaillakin poluilla. Toisaalta Ursulan ja hänen lähipiirinsä kohtaloissa on tietty masentava myllynkivien väliin jäämisen tuntu, joka Shriverin tarinasta puuttuu. Enimmäkseen Ursulan käy huonosti. Siinä on jotain ankean vääjäämätöntä... mutta toisaalta kiehtovaa.

Noh, lukijahan pääsee lopulta aina karkuun. Ja hyvillä mielin - Elämä oli siitä mukava romaani, että lukiessani olin tukevasti koukussa mutta loppuun päästyäni silti tyytyväinen. Usein tällaisen polveilevan tarinan loppu on jonkinasteinen lässähdys, mutta tässä kaikki meni juuri niin kuin pitikin.

(Itse asiassa mieleeni tuli tietokonepeli. Tiedättehän, sellainen jossa yritetään selviytyä sokkelosta tai etsitään aarretta tai sen sellaista. Hirviöt syövät sinut, putoat kuiluihin, rakennukset romahtavat niskaasi ja aina välillä kuolet nälkään unohdettuasi poimia hillopurkkeja matkalla. Mutta lopulta - aloitettuasi sadannen kerran alusta - pääset perille! Game over. Jää tyhjä mutta tyytyväinen olo.)

Atkinsonin proosa on kirkasta muttei ylenmäärin tyyliteltyä. Eläväistä tekstiä, joka antaa tarinalle tekstuuria. Suomentaja Kaisa Kattelus on minusta tehnyt hyvää työtä.

Jos tykkäät historiallisista romaaneista ja perheromaaneista, etkä vieroksu pientä irrealismia, tämä on lukemisen arvoinen.

Kate Atkinson (2014). Elämä elämältä. Suomentanut Kaisa Kattelus. Schildts&Söderströms. 978-951-52-3358-5.


Arvioita:
Kirsille kolahti
Myös Lumiomenan Katja tykkäsi

Matti Alahuhta: Johtajuus - kirkas suunta ja ihmisten voima

Kuva/kansi: Docendo/Mikko Puranen

Kauppatieteiden populaaripuolella on tänä vuonna yksi kirja ylitse muiden. Kun Koneen ja Nokian johtopesteistä tunnettu Matti Alahuhta kertoo mistä johtajuudessa on kysymys, pitää itseään kunnioittavan suomalaisen liiketaloustieteilijän lukea kirja, käytännön johtajista nyt puhumattakaan. Alahuhdan ura - ja ennen kaikkea hänen luotsaamiensa yritysten tulokset hänen kausillaan - hakevat vertaistaan. Niinpä Johtajuus - kirkas suunta ja mielen voima on pakko lukea ihan vain varmuuden vuoksi. Jospa siellä paljastettaisiin globaalin kasvun salaisuus...? Ehkä miljardibisnes odottaa ihan kulman takana?

Minuakin kirja uteloitti sen verran, että kävin sen kirjakaupasta koppaamassa syyslomaviikolla. Hinta on vähän suolainen (34,90€) mutta sisältö oli siinä määrin kiinnostava etten koe tulleeni ryövätyksi. Antoisan kirjasta tekevät monet Alahuhdan lyhyet ja lakoniset kiteytykset käytännön havainnoistaan ja tietenkin Alahuhdan poikkeuksellinen positio. Jos tismalleen samat johtamisopit kirjailisi kauppoihin dosentti Antti Akateeminen, ei tuotoksesta varmaankaan otettaisi lisäpainosta parissa viikossa. Vaikka Johtajuudessa on melko paljon tarpeetonta toistoa, Alahuhdan henkilö ja hänen tekstinsä henkilökohtaisuus tekevät kirjasta hyvän.

Sanomassa ei ole varsinaisesti mitään kamalan uutta: selkeä tavoitteiden viestiminen, ihmisten kuunteleminen, suunnitelmallinen ja systemaattinen kehittäminen ja niin edelleen ovat melko peruskauraa nykyjohtamisessa. Tai ainakin johtamisopeissa.

Erikoisempaa on, että Alahuhta on niitä harvoja, jotka voivat omiin näyttöihinsä vedoten sanoa, että taantumakin on mahdollisuus ja lamassa voi menestyä. Silloinkin kun talous sakkaa, jotkut yritykset löytävät oikean fokuksen, kasvavat, tekevät yhä parempaa tulosta.

Miksi? Itse tulkitsin Alahuhdan keskeiseksi viestiksi sen, että toimiva organisaatio toimii vaikeissakin olosuhteissa erinomaisesti... ja siinä se tärkein niksi onkin. Firmaa on kehitettävä armotta niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina. Vaikka menestys on usein vähän tuuristakin kiinni, ei tuurista ole iloa jos ei ole valmiutta sitä hyödyntää. Tässä kirjassa organisaation valmius on ennen kaikkea ihmisten valmiutta. Siitä tykkäsin: Alahuhdalle johtaminen on tosiaan ihmisten johtamista.

Mukana on runsaasti opettavaista käytännön kokemusten kuvailua Koneen ajoilta ja monta lupaavaa muistilistaa. Nyt tiedän globaalin yrityksen johtamisen viisi kulmakiveä, esimerkiksi. Ja laadun kehittämisen neljä periaatetta. Koska maksoin niistä pitkän pennin, pidän ne itselläni, ja jaan sen sijaan kanssanne pari sitaattia loppuosasta, jossa Alahuhta tarjoaa ajatuksia seuraavan sukupolven vastuunkantajille.

Me tarvitsemme yhteisen näkemyksen siitä, mitkä ovat hyvinvoivan Suomen tulevaisuuden peruspilarit. Itse uskon siihen, että kantavimmat pilarit ovat koulutus, tutkimus ja jatkuva oppiminen. Koulutuksen tulee olla mahdollisimman laadukasta peruskoulun ensimmäisestä luokasta lähtien ammattikouluihin, lukiohin ja aina tohtoriopintohin saakka. Tämä tarkoittaa sitä, että koulutusta on uudistettava ja kehitettävä jatkuvasti. Kaikki, mitä ei kehitetä koko ajan aktiivisesti, alkaa ajan myötä hiipua. [--] (s. 188)

Nih. Taidan lähettää kirjan Juha Sipilälle. Koulutuksen ja tutkimuksen leikkaaminen ei ole fiksua.

Ja vielä:

[--] positiivisuuden voima vie aina pidemmälle kuin turhautuminen, oli tilanne kuinka vaikea tahansa. Positiivinen asenne avaa aina uusia mahdollisuuksia. Kyynisyys ja turhautuminen sen sijaan heikentävät niin ihmistä, organisaatiota kuin kansakuntaa. (s. 187)

(Tupla-nih. Taidan sittenkin pitää itselläni. Sipilä ostakoon oman kappaleensa.)

Voin vilpittömästi suositella Johtajuutta kaikille, joita aihe tai Alahuhta henkilönä kiinnostavat, ja tietysti kaikille, jotka haluavat olla kärryillä ajan ilmiöistä. Johtajuus on helppoa ja suoraviivaista luettavaa vaikkei lukija olisikaan alan ihmisiä.

Jos ajankohtaisuudella ei niin ole väliä, kannattaa odottaa tovi. Yleensä uutuuksien kanssa käy valitettavasti / onneksi niin, että puolen vuoden kuluttua kirjan saa puoleen hintaan ja vuoden kuluttua viitosella. Alahuhdan sanoman arvo ei laske yhtä nopeasti.

Muita arvioita:
Levoton lukija tykkäsi
Kauppalehti poimi hyviä otteita

Matti Alahuhta (2015). Johtajuus - Kirkas suunta ja ihmisten voima. 
Yhteistyössä Martti Häikiö ja Pekka Seppänen. Docendo. 978-952-291-202-2.

Carl Hiaasen ja muita syyskesän kirjakokemuksia

Pitkästä aikaa höpisen hetkisen kirjoista, tai jos tarkkoja ollaan, enimmäkseen dekkareista, sillä niitä olen viime kuukaudet enimmäkseen lukenut. Kahden duunin loukussa ei ole riittänyt virtaa vaativampaan, mutta viis siitä - eipä ole ensimmäinen kerta kun dekkarit kannattelevat vaikean kauden yli.

Sillä selväähän on, että jotain on luettava. Muuten kuolee.

Niistä dekkareista sitten. Ensimmäisenä pitää mainita Vera Valan Tuomitut, joka jatkoi Ariannan tarinaa kiinnostavalla tavalla. Olen tähän mennessä pitänyt kaikista Valan kirjoista, enkä kyllä näe syytä mielipidettäni korjailla tämänkään jälkeen. Nämä ovat iloisen kohtuuttomia ja erinomaisen viihdyttäviä romaaneja.

Tuomitut johdatti uusintakierrokselle Ngaio Marshin dekkareiden pariin, sillä Ariannan kohtaamasta lahkosta tuli mieleeni Spinsters in Jeopardy, jonka olin lukenut vuosia aiemmin. Spinsters jäi kuitenkin lukematta, sillä Marsh-pinossa on paljon houkuttelevampiakin niteitä...

Minusta Ngaio Marsh on omimmillaan teatterin parissa: hänen intohimonsa teatteriin maistuu teksteissä mukavasti. Nuorena tyttönä olin itsekin vuosia mukana harrastajateatterissa, joten takahuoneiden tohina tuntuu kotoisan nostalgiselta. Päädyinkin lukemaan kaikki Marshin teatteridekkarit, jotka kotihyllystä löytyvät: Light Thickens, Death at the Dolphin, False Scent, Opening Night ja Enter a Murderer. Tai no, tuosta taitaa puuttua ainakin Vintage Murder, mutta ehdin jo hieman hyydähtää.

Nyt luetuista romanttinen Opening Night on suosikkini, mutta Enter a Murderer taitaa olla murhamysteerinä parempi. Ja ikilempparini on ilman muuta himpun hupsu ja häpäilemättömän snobbaileva Surfeit of Lampreys.  Varmuuden varoiksi luin tällä kerroksella vielä yhden Marshin (Artists in Crime, jossa Roderick Alleyn tapaa Agatha Troyn: rakastan näitä englantilaisten hienostoetsivien kohteliaita romansseja!).  Joka tapauksessa - jos Marsh ei ole tuttu, kannattaa tutustua. Kirjat ovat vähintään yhtä tunnelmallisia kuin Christien ja yltävät paikka paikoin Sayersin tasolle.

Sitten ihan toiselle laidalle genreä.

Kesän löytö eli Carl Hiaasen ilmaantui ystävän kirjahyllystä kun kerjäsin jotain helppoa ja hauskaa luettavaa. Sitä sain. Näitä Hiaasenin kirjoja tuli luettua nyt useampi (Skinny Dip, Koirankuria, Pintaviiltoja, Basket Case, Strip Tease, Onnenkoukkuja, Nature Girl).

Hiaasen kirjoittaa ivallisen hillittömiä rikostarinoita, joissa paha saa palkkansa tai ainakin päätyy kiinteistövälittäjän hommiin. Tarinoissa ei pääse kiintymään hahmoihin, sillä jokaisessa kirjassa on oma henkilökaartinsa - ja siitäkin osa takuuvarmasti tapattaa itsensä ennen kuin sivut loppuvat. Ainoa pysyvämpi elementti on Florida ja sen luonto: suot, rannat, auringonlaskut ja tietenkin hervottoman hullunkurinen asujaimisto.

Kirjoille on yhteistä myös piilevä ekologinen asemasota ja tapahtumien hallittu kaoottisuus. Hiaasenin kirjoissa asiat puolihuolimattomasti ja kumman uskottavasti vain.... eskaloituvat. Tienpientareelle huolimattomasti viskatusta roskasta tai romanttiselta risteilyiltä mereen tipautetusta vaimosta voi seurata mitä vain. Tyylilaji on eräänlainen absurdi sarkasmi, jossa oikeuden voitto ei välttämättä toteudu sillä perinteisellä tavalla.

Näitä voisi suositella vähän ronskimmasta huumorista tykkääville. Todisteeksi sitaatti:

[--] että onnistuu pudottamaan jonkin nopean ja kauniin otuksen taivaalta, Maen isä selitti. Siinä on koko metsästyksen ydin! 

Nyt minä ymmärrän, Twilly sanoi. 

Ja samana iltana, kun Maen isän vuokrakone nousi ilmaan pieneltä Montgomeryn kentältä, joku läheisessä metsikössä piileskellyt ampuja tikkasi automaattikiväärillään siistin X-kirjaimen lentokoneen toiseen siipeen puhkaisten polttoainetankin, niin että kone joutui kääntymään takaisin ja tekemään hätälaskun. 

(Koirankuria, s. 71)

Mitäs muuta? Loppukesän mittaan tuli luettua myös mm. ensimmäinen Kate Atkinsonini (Eikö vieläkään hyviä uutisia, mutta siitä lisää myöhemmin) ja viimeinen  Jessie Burtonini (The Miniaturist, oli myös ensimmäiseni enkä vieläkään tiedä miksi luin sen loppuun).

Lisäksi luin vihdoin ja viimein loppuun jo pari vuotta sitten aloittamani William Uryn kirjan Myönteinen ei - kuinka sanoa toiselle ei ja päästä silti myönteiseen lopputulokseen.

Ei hullumpi. Vähän toisteinen, vähän ilmeinen... mutta Urylla oli kyllä hyviäkin huomioita. Jos kirjasta oli jotain apua, löydän varmaan paremmin aikaa myös bloggaamiseen tulevaisuudessa.

Kirjastojen puolesta

Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice –blogista.

***

Jos tosiaan käy niin, että kunnat jatkossa saavat itsenäisesti päättää missä määrin kirjastoihin panostavat,  on vastuu kirjastojen kohtalosta entistä enemmän meidän tavisten käsissä. Kuntapäättäjät kuuntelevat kyllä kuntalaisia... mutta vain jos kuntalaiset pitävät meteliä. Tiukan talouden aikoina kaikki ei-laissa-pakollinen on karsintaharkinnassa.

Jos haluat, että sinulla on jatkossakin kirjasto, käytä sitä. Kerro kaikille käyttäväsi. Kerro erityisesti kotikaupunkisi päättäjille. 

***

Väitän ihan pokkana, että ilmainen, laaja-alainen ja asiantunteva kirjastolaitos on iso tekijä suomalaisten korkeassa osaamistasossa ja sitä kautta myös elintasossa. Nykyään paperinen kirja on vain yksi tiedon, taidon ja viihteen välitin, mutta se ei tarkoita, että kirjastot ovat käymässä turhiksi. Päinvastoin: tarvitsemme entistä tasokkaampia kirjastoja ja entistä enemmän informaatioalan ammattilaisia kirjastoihin, jotta pysymme muutoksissa mukana.

Jos tieto ei ole kaikkien saatavilla, siitä tulee harvojen etuoikeutettujen yksinoikeus. Jos kirjoja ei pääse lukemaan ilmaiseksi, ei kaikilla kohta ole mahdollisuutta lukea. 

Sitä paitsi kenelläkään ei ole varaa ostaa tarpeeksi kirjoja... 

***

Oma kotikirjastoni on Seinäjoen kaunis Apila.  Sen vieressä komeilee vastikään remontoitu Alvar Aallon vanha kirjasto. 

Molemmissa on töissä mukavaa ja avuliasta väkeä. 

***
Nautitaan kirjastoista. Pidetään niistä kiinni.