maanantai 17. lokakuuta 2011

Säädyllinen murhenäytelmä


Tämä Helvi Hämäläisen kuulu klassikko on niitä ikuisia 'pitäisi lukea' -kirjojani, ja nyt se on luettu. Kannet kiinni paukautettuani paistattelen paitsi aikaansaamisen tyydyksessä myös siinä hiljaisessa ilossa, jota tuottaa tasapainoinen, vaativa ja loppuun asti kantava teos.

Huh ja puh! Tämän kirjan lukeminen on ollut työläämpää kuin minkään kirjan pitkään aikaan. Myönnän, että Murhenäytelmä palkitsee loppujen lopuksi... mutta luulen, että ilman 101 naisten kirjan listaa olisin luovuttanut ja jättänyt sikseen, niin keskittynyttä lukemista Murhenäytelmä minulta vaati. Hetken epäilin, että tässä on nyt käsillä suomalainen, kauniiseen kieleen naamioituva särmätön ihmissuhderomaani - mutta ei, särmättömyydestä Murhenäytelmää ei voi syyttää, vaikka ihmissuhderomaanikin tämä on.

Säädyllinen murhenäytelmä kertoo kahden sivistyneistöperheen elämästä vuosina 1938 ja 1939. Tohtori ja hänen Elisabet-vaimonsa, tohtorin sisar Naima ja tämän entinen mies Artur vanhan äitinsä kanssa muodostavat piirin, jonka elämää Hämäläinen tutkii patologin tarkkuudella. Mikroskooppisen pienet poikkileikkaukset hetkistä, joissa tomu kimaltaa auringon valaisemissa huoneissa, sävähdyttävät ja ärsyttävät. Murhenäytelmä tosiaan tapahtuu, mutta sekin on esteettinen, säädyllinen, hillitty. Mehukkainkin, väkevinkin emootio purkautuu paperille hienoina piirtoina, ohuina siivuina, lehmuksentuoksuisen teen kera.

Vain kauneus on sallittua. Ruma on sietämätöntä, loukkaavaa. Ja samalla rumuus on tulkinnasta kiinni. Hyvää makua voi osoittaa niin monella tavalla. Hyvän maun rajat kulkevat sukuperintönä, niiden sijaintia uuden ajan ja uusien tunteiden maastossa kartoitetaan uudelleen ja uudelleen. Etenkin Elisabetin ja hänen miehensä näkemysten välillä on juopa. Näennäisestä sielujen kosketuksesta huolimatta on näiltä kahdelta jäänyt huomaamatta perinpohjainen ero: Elisabetin ura on hänen perheensä elämäntapa, tohtori ammentaa myös erillisestä, ammatillisesta lähteestä. Naima taas potee rakkauden kauneutta, Artur kauneuden rakkautta. Arturin äitivanhus tekee jo pesäeroa elämään, mutta ottaa silti huvinsa niin kauan kuin voi.

Kaikkien tragedia on erilainen; Murhenäytelmässä niitä yhdistää mahdottoman kaipuu ja tietty kokemisen ulkoisuus. Hämäläisen kuvauksessa syvinkin tuska muuttuu sietämättömän kauniiksi.
Ruusu, jonka terä oli jo hiukan kuihtunut, levitti huoneen hiljaiseen ilmaan kuivunutta, makeaa tuoksuaan. Huilu, jonka läpiin auringonsäteet olivat ryömineet kuin kimalaiset, oli kuumentuntut ja makasi äänettömänä odottaen soittajaa. Pianon kiiltävällä kannella surisi kärpänen. Viereisessä huoneessa oli hiljaista, mutta äkkiä sieltä tunkeutui tuohon medenkarvaiseen ilmaan, jossa leijailivat kuivuneen ruusun tuoksu ja auringossa lepäävän, hiljaisen huilun puhaltamattomat säveleet, pitkä epätoivon äännähdys, raskas, omituinen kuin jonkin oudon linnun huuto. Se ei ollut ihmishuulilta, vaan toivottomasta, katuvasta sydämestä kohonnut intohimoinen voihkaisu. 
Se värisi hiljaisessa ilmassa kuin haavoittunut, putoava lintu. (s. 323)
Tuosta lukunäytteestä makuani tunteavat ymmärtävät, miksi lukeminen oli etenkin alkupuolella otsa hiessä puurtamista. Adjektiivit. Runsaus. Kielikuvien upottava hetteikkö. Syytänkin kirjaa paljosta teeskentelystä ja valheellisuudesta, jotka ovat hävittäneet, häväisseet ja heikontaneet elämää... sillä Hämäläisen runollinen, koukeroinen ja runsas tekstifiligraani tekee henkilöistä vaikeita hyväksyä. Heitä lähestyy kuin Yusupovin palatsia Pietarissa: hämmästellen sen röykeää ylenpalttisuutta, epäillen, voiko mikään noin koristeellinen kätkeä sisäänsä mitään aitoa. Niin perusteellinen, niin tyyliltelty, niin tekopyhästi hienovarainen on henkilöiden sisäinen maailma, ettei siihen helpolla uppoa.

Mutta. Näin armotonta ja häijynterävää elämäntapakuvausta harvoin näkee. Henkilöt piirtyvät esiin verkkaisesti, mutta he elävät ja hengittävät kirjassa kokonaisia, kammottavan tosina, johdonmukaisina typeryydessäänkin. Ja kun antautuu tekstin vietäväksi, kun hyväksyy sen vaatiman keskittyneen lukutavan, joutuu viimeisellä sivulla notkistamaan niskaansa ja seisomaan nöyränä todella suuren kirjan edessä. Ensimmäisen viidenkymmenen sivun tuskaisen etenemisen jälkeen olisin melkein halunnut olla hurmaantumatta tästä kirjasta... mutta näin vain kävi. Joskus vaivalloinen kirja on vaivan arvoinen.

Loppuun päästyäni en osaa kuvitella, miten tämän tarinan olisi voinut kertoa toisin. Näiden henkilöiden ajatuksista ei voisi kirjoittaa vähäeleisesti; heidän surunsa ja ilonsa eivät taipuisi niukkaan ilmaisuun. Säädyllisen murhenäytelmän teho ja voima syntyvät kielestä ja tarinasta yhdessä. Elisabetin, Taunon, Naimin ja Arturin persoonat ovat sidottuja omaan estetiikkaansa, kyvyttömiä kokemaan maailmaa sen ulkopuolella. Siinä heidän tragediansa kai piileekin. Elisabetin käytännönläheisin näkemys on samalla toimivin.

Suosittelen varauksetta kaikille, joita lukunäytteen kieli viehettää! Kertomusvetoisten lukijoidenkin käsiin tämä sopii... tietyin edellytyksin. Sisäänpääsy Murhenäytelmän näyttämölle oli ainakin minun lunastettava työllä; jos ei huvita, säästä sopivampaan aikaan!

Helvi Hämäläinen (1988, alkuperäinen 1941). Säädyllinen murhenäytelmä.  WSOY. ISBN 951-0-10676-3.

Arvioita:
Lauri Viljanen Hesarissa vuonna 1941
Timo Pankakoski Kiiltomadossa
Salla Sallan lukupäiväkirjassa
Päivi Kannisto Kirjatohtori-blogissa

17 kommenttia:

  1. Luin Helvi Hämäläiseltä muistelman muistaakseni Ketun kivillä -nimiset, ja oli Helvi aika rohkea, kun julkaisi lukemasi teoksen, jota en itse ole lukenut.

    VastaaPoista
  2. Jokke, luin jälkikäteen että kirjan henkilöillä on nähty olleen aikansa sivistyneistössä todellisia esikuvia... siinä mielessä tietysti rohkeaa. Mutta tuollaiset yhteydet ovat jollain tavalla vähän toissijaisia minusta, samoin kuin kirjailijan taustatkin, suhteessa lukukokemukseen: siinä kirja on omillaan.

    (Rehellisyys pakottaa myöntämään: lukemiseen tämän kirjan kohdalla kyllä vaikutti, että takakansikin julistaa kirjailijan nahkurin tyttäreksi. Ilman sitä tietoa ei ehkä niin nopeasti huomaisi, miten rajusti sivistyneistön elämäntapaa ironisoidaan tässä :D Mutta ironiassa on seassa hyppysellinen ihailuakin, ehkä... voiko mihinkään täysin halveksimaansa eläytyä näin perinpohjaisesti kuin Hämäläinen on tehnyt?)

    VastaaPoista
  3. Kirjan henkilöillä on tosiaan esikuvat todellisuudessa ja aikanaan kirja nostatti jonkin sortin skandaalin ja kirjan jatko-osa "Kadotettu puutarha" näki päivänvalon vasta 1990-luvulla, sillä Murhenäytelmän pelottama kustantaja ei uskaltanut julkaista teosta aiemmin.

    Itseäni kirjassa viehättää Hämäläisen tarkkaakin tarkempi ihmiskuvaus, joka kaivaa esiin koko ihmisluonnon raadollisuuden. Samoin viehättää se mentaalinen maailmankuva, jota kirjan henkilöt kaikessa estetiikan ja sivistyksen janossaan edustavat, mutta eivät kaikkineen pysty kuitenkaan elämään sen kuvan mukaan.

    Tosi kivaa, että olit ottanut kirjan lukulistallesi ja teit siitä hienon arvion.

    VastaaPoista
  4. Kiitos Jaana! Minustakin tämän ihmiskuvaus oli viiltävän tarkkaa ja ankaraa. Samalla koko ajan mieleni kapinoi sen kauneutta vastaan; työläisgeeninen minäni kai saa hepulia kun ryyppyputkikin onnistuu olemaan esteettinen. :-)

    Mutta kaikesta kiukuttelustani huolimatta Hämäläinen vakuutti silti... tämä oli niin monella tasolla tosi ja sisäisesti konsistentti romaani, että olin loppupeleissä ihan myyty!

    Jatko-osa... hmm... varmaan sekin pitää lukea. Mitenköhän ajan kuluminen on vaikuttanut Hämäläisen kirjoittamiseen? Pakko panna varaukseen!

    VastaaPoista
  5. Minullakin tämä on vielä lukematta. Olen omistanut tuon jatko-osan lähes 20 vuotta, mutten ole sitä lukenut, kun on tämä edeltäväkin vielä TBR-listalla. Tekstinäyte kyllä karmi vähän minuakin... Huh. :)

    VastaaPoista
  6. Tekstinäytteen kieli ei ihan täysillä houkutellut minua, mutta tämä arviosi teki. Nyt ihan soimaan itseäni, etten vieläkään ole lukenut tätä. Miksi miksi miksi? Lupaan lukea. Joskus.

    Katsoimme kirjoittamisen tunnilla Helvi Hämäläisen haastattelun ja siitäkin ilmeni, että kirja aiheutti skandaalin ja Hämäläinen menetti ystävänsä ja muutenkin erakoitui kirjan takia. Hän sanoi, ettei mikään ollut liian suuri hinta siitä, että hän sai kirjoittaa - tai että hänen piti kirjoittaa, maksoi mitä maksoi. Hän myös sanoi, ettei välittänyt, että hänet ikään kuin laitettiin syrjään tuotantonsa takia, mutta emme olleet kurssilla aivan varmoja, puhuiko hän totta. Mielenkiintoinen persoona kuitenkin, ja mitä ilmeisemmin hyvin mielenkiintoisia teoksia.

    VastaaPoista
  7. Tämä on kasvavassa määrin houkuttanut, koska tuollaiset särmikkäät tapakomediat ja -draamat joihin tämäkin ilmeisesti kuuluu ovat kirjallisuudenlajina mitä parhain...mutta tuo koukeroinen kieli taas ei ole mitenkään minun juttuni.
    Laitetaan nimi mieleen odottamaan sitä hetkeä kun haluaa tarttua isoon kirjaan.

    VastaaPoista
  8. Karoliina, hih, vannon kautta kiven ja kannon, että tekstinäyte on aito! Siitä huolimatta, luulen että saattaisit arvostaa Murhenäytelmää - jos sinulla joskus on riittäväsit aikaa rauhassa lukea tämä :-) Minä jouduin oikein tosissani panostamaan normaaliin verrattuna, rauhoittamaan pari tuntia kerrallaan tavallisen puikahtelun asemesta...

    Jenni, mielenkiintoista tuo mitä kerrot Hämäläisen haastattelusta. Itse en oikein tajua tuota, tai siis tarkemmin, en tajua aikalaisten reaktiota: romaani on aina romaani. Hämäläinen ei kirjoittaessaan ole kenenkään pään sisässä paitsi omansa... jos kirjasta nousi kohu, alkaa melkein epäillä, että hänen näkemyksensä on ollut osuvampi kuin esikuvat haluaisivat ajatella!

    VastaaPoista
  9. hdcanis, tämä on sellaista proosamuotoista runoa koko kirja. Meikäläiselle laukkalukijalle hidastaminen oli ponnistus, jollekulle muulle voi olla hyvinkin luonteva. Ja terää on, se vain on siellä pitsiliinan alla jemmassa...

    Nyt aloin miettiä, onko tämä tapakomedia vai tapadraama. Hui, en tiedä. Pakko sanoa draama, sillä komedia on kevyempää.

    (Mitähän mahdan ajatella tästä kirjasta viikon kuluttua - tai vuoden? Ainakaan tämä ei unohdu ihan äkkiä :D)

    VastaaPoista
  10. Mahtavaa että luit tämän ja vielä arvostit. Totta, ei tämä mikään helppo välipalakirja ole. Minuun teki erityisen vaikutuksen juuri tuo näkijämäinen tarkkuus, jolla Hämäläinen havaintojaan teki ja niistä kirjoitti.

    VastaaPoista
  11. Keskustelun tueksi, Hesarin arkistosta löytyy vastaukset, siellä lukee "Hän siirsi perheen skandaalin Säädylliseen murhenäytelmään. "Kerronnan ironia on vaate, johon verhosin liian suuren, naiivin ihailuni."

    Tuli välirikkoja ja muuta, asiassa oli Hämäläinen oli nuori äiti, rahaa oli tiukalla, suhde Paavolaiseen, elettiin eri aikaa.

    Artikkelin otsikko on Ritva Haavikko – Helvi Hämäläinen: Ketunkivellä. Helvi Hämäläisen elämä 1907–1954

    VastaaPoista
  12. Arviosi sai minut muistamaan, että minulla olisi tämä lukemattomana hyllyssä, mutta lukunäyte... No joo, jätetään murhenäytelmä sinne hyllyyn lukemattomaksi vielä joksikin aikaa:)

    VastaaPoista
  13. Jokke, kiitos: tuo oli kiinnostava juttu. Laitan tähän vielä linkin niin on helposti saatavilla kaikille. (Kaikkialle tuo Olavi Paavolainen sitten onkin ehtinyt, juuri luin hänen ja Katri Valan suhteesta!)

    Susa, *grin* jonain päivänä tunnet sen kutsuvan...

    VastaaPoista
  14. Kiva aina kuulla, että joku on nauttinut kirjasta, josta itse on saanut palkinnoksi vain pääkivun:)

    Säädyllinen murhenäytelmä taitaa olla puuduttavin kirja, jonka olen koskaan lukenut. Hienous ei sitten millään auennut minulle. Muistelen kastepisaran pudonneen parin sivun verran ja aiheutti turhautumista:)

    VastaaPoista
  15. Sonja, tiedätkö olen tainnut aikoinaan jättää jonkun Tolstoin kesken samalla syyllä - en enää muista olisiko ollut Sota ja rauha? - siinä nimittäin päivällisillä yksi haarukallinen kesti sivukaupalla, kun syöjä harhautui ajatuksiinsa...

    Mutta myönnän auliisti, että oli tämä minustakin työläs kirja; se omaperäinen tunnelma mikä tässä on (ainakin normilukemistooni verrattuna) alkoi tehota täysillä vasta loppupuoliskolla. Alkuosan painoin ihan sisulla :-)

    VastaaPoista
  16. Minulle tämä oli Suuri Kirja. Luin tämän jo ennen blogiani, joten sieltä sitä ei löydy. Katsoin myös kirjasta tehdyn tv-sarjan, joka oli loistava!

    "Naimi potee rakkauden kauneutta, Artus kauneuden rakkautta..." Hyvin sanottu! Olin aivan hulluna näihin tyyppeihin ja tietenkin Artur on Olavi Paavolaisen alter ego.

    Tämän kirja henkilöt ovat Helsingin hienostosta ja kun teos julkaistiin, moni lakkasi tervehtimästä Helvi Hämäläistä.

    Etenkin perhe 'Elisabet' ja heidän sukunsa raivostui.

    Tämän kirjan takia istutin kuunliljoja sekä luin myös kirjan jatko-osan: Kadotettu puutarha.

    VastaaPoista
  17. Leena, kiitos ja arvaa mitä: löysin kirjamessureissulla divarista sen Kadotetun puutarhan :-)

    Tulee siis lukuun minullakin jossain vaiheessa, ehkä kuitenkin keväällä kun valoa on vähän enemmän.

    Sinänsä kyllä kurjaa, että Hämäläinen joutui tästä kärsimään. Minusta silloin ei kannattaisi hermostua kun ei nimiä ole käytetty; fiktio on fiktiota on fiktiota...

    VastaaPoista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.