maanantai 30. heinäkuuta 2012

Jos jättäisit minut (ja pari sanaa rakkausrunoista)


Runoprojektini on jatkunut vaihtelevissa merkeissä. Sallan minulle osoittama haastekirja eli Spoon River antologia on yhä kesken. Olen lueskellut sitä vuoroin suomeksi ja vuoroin englanniksi, mutta valmista ei ole tullut. Liisakin heitti kovalla haasteella - pitäisi miettiä rakkaimpia rakkausrunoja! Iiks.

Mutta heinäkuussa on tapahtunut myös pieni ihme. Törmäsin kuopiolaisessa kirjakaupassa/divarissa Suvi Aholan kokoelmaan Jos jättäisit minut ja ostin sen. (Minä! Ostin runoja!) Mikä vielä hurjempaa, luin kokoelman kertaistumalta ja pidin siitä kovasti. Jälkeenpäinkin on tullut palattua useaan otteeseen lehteilemään ohutta kirjaa. Ehkä tämä runojuttu vielä tästä.

Runoista kirjoittaminen ei ole muuttunut sen helpommaksi. Jos jättäisit minut on minusta sellaista helpohkoa runoutta, jossa asiat sanotaan aika suoraan. Tarkoitus on aseteltu sanoiksi, sanat lauseiksi, lauseet runoiksi. Runomaisuus tulee väljyydestä ja rivinvaihdoista ja kielikuvista. Harva näistä runoista yllättää vahvasti... mutta minulle ne puhuvat selvää kieltä, sillä teemat istuvat niin hyvin omaan elämääni. Kokoelman alaotsikko on Runoja keski-iästä, parisuhteesta, perheestä - ja juoksemisesta.

Jep. Ei ihme, että Aholan sanat osuvat. Jos tilaisin runokokoelman mittatilaustyönä, listassa voisi olla vielä kirjoista ja golfista, mutta aika lähelle menee näinkin. Itse asiassa joissain runoissa kirjat vilahtavat, kenties siksi että ne ovat väkisinkin iso osa kriitikon elämää.
En pidä tästäkään päähenkilöstä,
hänen kapeasta ja aistillisesta suustaan. 
Samastun lihavaan vuokraemäntään,
joka lakkaa olemasta jo sivulla viisi,
ja sosiopaattinaiseen
joka ryhtyy vajaapäisen poikansa panopuuksi.
Hän tekee sen rakkaudesta, mutta kirjailija ei käytä sitä sanaa.
Eikä hän tunne sitä? Eikö hän osaa edes keksiä?
(Runo sivuilta 26-27)*
Tuossa on jotain hyvin tuttua. Juuri noin lukeminen joskus menee; ei pääse harhamaailmaan vaan jää itseensä. Kirjan kupla laimenee oman elämän kohinaan. Minä luen kirjaa eikä minä luen kirjaa.

Sama ja vielä vahvempi tunnistamisen olo tulee monista muistakin Aholan runoista. Sivun 32 kertoo katoavasta vyötäröstä. Sen lopussa kertoja menee astianpesukoneen viereen hukkalämmön syleiltäväksi. Auts. Kyllä.

Sivun 33 runossa kertoja lähtee yleisestä vallankäytöstä ja tulee lopussa yksityiseen:
Ja mikä tärkeintä: en osaa riidellä.
Meillä kotona ei opetettu sellaisia asioita, kun olin pieni. 
Vihaa kyllä riittää, mutta se ei ole sama asia.
Ei ole, ei.

Voisin siteerata vaikka kuinka montaa runoa. Pidin tästä kokoelmasta oikein kaksin käsin. En kokenut sitä liian vaativaksi, eikä se jättänyt minua jatkuvasti ymmälleen. Ehkä runous uppoaa helpommin silloin kun aiheet ovat oikeasti "omia".  

Tästä pääsenkin vaikeaan kohtaan. Jouduin tämän kokoelman ja Liisan haasteen myötä miettimään, että puuttuuko minulta mahdollisesti jokin romanttisen, palavan rakkauden lihas? Vai olenko mahdollisesti antanut sen surkastua kaikkien näiden yksinkertaisen aviorakastamisen vuosien aikana? En oikein osaa nimetä suosikkiani rakkausrunojen joukosta. Ehkä en ole lukenut riittävästi runoja viime vuosina, jotta pystyisin puhumaan itselleni (teistä puhumattakaan!) rakkaudesta runoin.

Tässä ja tänään voisin ilkikurisesti valita vaikkapa Aholan runon sivulta 17, joka päättyy
Tähän anniskelupaikkaan tulet aina kuin ensimmäistä kertaa.
Ujosti ja siivosti kosketat, rykäiset ja sanot: 
Anteeksi, ei ole varausta,
mutta pääsisinkö taas siihen tuttuun nurkkapöytään?
Arjen rakkaudessa on jotain tuollaista.

Onko noloa, jos ei osaa rakastaa rakkausrunoja? Juuri nyt ei ole neljännesvuosisadan takaisesta runotytössä minussa jäljellä kuin haalistunut riepu siivouskomerossa. Raasusta ei ole edes matonkuteiksi. Kuka enää mattoja kutookaan? Olemme ulkoistaneet senkin.

Kun olin nuori, suosikkini oli tämä katkelma John Donnea:

Fire ever doth aspire,
And makes all like itself, turns all to fire.
But ends in ashes; which these cannot do,
For none of these is fuel, but fire too.
This is joy's bonfire, then, where love's strong arts
Make of so noble individual parts
One fire of four inflaming eyes, and of two loving hearts.
En ole sen enempää lukenut Donnea... tämän lainauksen on poiminut Dorothy L. Sayers erääseen kirjaansa. Pidin siitä niin paljon, että opettelin sen ulkoa.

Nyt rakkausrunon kuva on mielessäni toinen, rakkauden kuva on toinen. Rakkaus ei olekaan sielujen tulta; se on arkea ja se on erotiikkaa, se on sanatonta ja vaistonvaraista. Rakkaus hajoaa käsiin kuin savu tai tuhka, kun sitä sanoin tavoittaa. Yhtä hyvin voisin ammentaa haarukalla vettä.


En enää tiedä mitä rakkausruno tarkoittaa. Ja olen lukenut liian vähän runoja viime vuosina. Mutta valitsen kumminkin haasteen hengessä suosikin. Södergranin Rakkaus houkuttaisi, mutta rehellisyyden nimissä valitsen yhden Aholan lähes raaoista runoista. Se puhuu vain yhdestä rakkauden puolesta, mutta on siinä jotain toisestakin. Muihin puoliin en nyt yllä.

Käsi hiljaa, käsi. 

Kun iso eläin liikuttaa lapojaan,
rytmiin on pakko mukautua. 

Miehen kaunein kohta on kuoppa selän alla,
pehmeä kuin hevosen turpa,
yhtä suojaton ja altis. 

Hiljaa, käsi, hiljaa.
(s. 18)
Suvi Ahola (2006). Jos jättäisit minut. Kirjastudio. ISBN 952-482-013-7.

Arvioita:
Janna Kantola Hesarissa

*Sellainen bloggaajan kannalta harmillinen piirre kokoelmassa on, että runoilla ei enimmäkseen ole nimiä. Ehkä ajatus oli, että kokoelman osat (Forver and ever, Patterikohinaa, Toisaalla, Naisia, Sadonkorjuu ja Tuulisilla mailla minä juoksen) ovat kokonaisuuksia. No, sivunumerolla löytyy...

16 kommenttia:

  1. No jopas jotakin! Tämä kuulostaisi sellaiselta rakkausrunokirjalta, johon minäkin vanhana kyynikkona voisin tarttua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Morre, hihii, ehkä! Tai voi olla että joudut odottamaan vielä vuoden pari... mutta kokeile ihmeessä. :-)

      Poista
  2. Tämä oli aivan mainio vastaus haasteeseen :) Sillä vaikka on mielenkiintoista lukea ihmisten suosikkirunoja, vielä mielenkiintoisempaa on kuulla yleisemmin suhteesta (rakkaus)runoihin.

    Itsekin mietin haasteeseen vastatessani, että halusin rakkausrunosuosikin jotenkin kuvastavan omaa käsitystäni rakkaudesta. En koe ihan omakseni kovin hempeitä tai toisaalta hurjan intohimoisia rakkausrunoja, vaikka ne runoina hienoja ja koskettavia olisivatkin. Huomasin myös, että monet muut aiheet taitavat runoudessa usein vedota minuun rakkautta enemmän.

    Kiinnostuin myös tuosta Aholan kokoelmasta, eli tuplasti antoisa postaus.

    (Ja tiedän tietysti tasan tarkkaan, mistä Sayersin kirjasta tuo Donnen runo löytyy, ja mistä kohdasta :) )

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisa, arvelinkin että tunnistat tuon Donnen... :-)

      Mutta vakavasti, tämä oli oikeasti vaikea haaste, joten pitää kiittää; tulipahan hetken verran ajateltua asiaa. Voi olla, että minulla olisi fiksumpi & tyylikkäämpi vastaus vuoden parin kuluttua, jos jatkan runojen lukemista, mutta voi olla että ei... joten näillä nyt mennään!

      Katsotaan mitä saan Saarikoskesta irti, kun hänen vuoronsa tulee.

      Olisi hauska kuulla mielipiteesi Aholan runoista, toivottavasti bloggaat siitä jos luet!

      Poista
  3. Sitaattien perusteella tuo teos koskettaisi minuakin, tykkään Aholan tyylistä. Kiitos!

    VastaaPoista
  4. Auts, toivottavasti haasteen suorittaminen ei käy liian puuduttavaksi! :)

    Suvi Ahola on tainnut julkaista muitakin kaunokirjallisia teoksia, itse en kyllä ole lukenut yhtään... Myönnän olevani hieman epäluuloinen, kun kirjallisuuskriitikkona profiloitunut henkilö siirtyykin kirjailijaksi. Tuntuu (tyhmästi) siltä, että lopputuloksen pitäisi kai olla suurin piirtein maailman paras kirja. Vaikka eihän se näin mene, sitä paitsi monet kirjailijat kirjoittavat myös kritiikkiä.

    Eroteema taas tuntuu tulevan vähän liikaakin välillä läpi Aholan nykyisissä kirjoituksissa Hesariin. Tuntuu että aihe kuin aihe muuttuu avioerotilitykseksi.

    Mutta missä kirjassa onkaan "sosiopaattinainen joka ryhtyy vajaapäisen poikansa panopuuksi"? Kuulostaapa kiitettävän pimeältä kirjalta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Salla, nääh, kyllä se siitä - mutta ei se minua sillä tavalla ole villiinnyttänyt, että yötä myöten valvoisin sitä lukemassa, siitä ehkä hitaus. Osittain johtunee myös siitä, että tosiaan selailen välillä Gutenbergin englanninkielistä versiota. Oikeastaan aika mielenkiintoista, mutta samalla tekee lukemisesta sen verran vaativampaa, että etenen mannerlaatan nopeudella.

      En ole minäkään muita Aholan kirjoja lukenut, enkä olisi tätäkään varmaan napannut, ellei takakanteen laitettu runo olisi napannut niin hyvin.

      (Onpas kiinnostavaa että olet huomannut tuollaisen puolen hänen arvioissaan! Hah, pidetäänpäs silmällä.)

      Ja kirja kuulostaa kiinnostavalta tosiaan - en ole lukenut tai uskon että muistaisin... :-)

      Poista
    2. Muistelen lukeneeni ainakin tilitystä siitä, kuinka yksin asuessa menee ruokaa hukkaan (protestiääni! pyöritin vuosia huushollia yksin ja minulta meni erittäin vähän ruokaa hukkaan ja söin HYVIN!) ja kuinka eron jälkeen ihmissuhteet menevät uuteen uskoon... Mikäs siinä, toki avioero koskettaa monia ihmisiä ja varmasti on hyvä saada vertaistukea Hesaria lukemalla.

      Poista
    3. Lisää todisteita siitä, että kriitikotkin lukevat kirjoja ihmishahmossa?

      Joo, nyt kun mainitset tuon ruoka-asian, kuulostaa tutulta, mutta en yhdistänyt Aholaan. Taidan olla aika heikosti "kriitikkotietoinen" kun en useinkaan huomaa kuka on arvion kirjoittanut... vaikka blogeissa useimmilla tuntuu olevan kovasti omanlaisensa ääni. Ehkä siksi, että blogeissa on paremmin tilaa?

      Tosin Penjamin kritiikkisarja saattaa tässä vielä kouluttaa minutkin tunnistamaan kriitikot juttujen takana. ;-)

      Poista
  5. oi! tämä täytyy etsiä käsiin! kiitos, nuo lainaamasi pätkät ja arviosi vakuuttivat minut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, anni.M, toivottavasti tykkäät!

      Poista
  6. Kiinnostaa minuakin, olen Aholalta lukenut esseitä (ja lehtijuttuja tottakai) ja vaikutti kiinnostavalta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. hdcanis, olisi tosi kiinnostavaa kuulla mitä tästä ajattelet. Useimmassa yhteyksissä en usko mies/naisnäkökulmalla olevan kummoistakaan sisäänrakennettua eroa... mutta Aholan runojen suhteen voisi kyllä olla. Ainakin osan kanssa. :-)

      Poista
  7. Kiva kun kirjoitit tästä, muistin äkkiä itsekin lukeneeni tämän - enkä ole mikään runotyttö. En ole blogannut kirjasta, kun runot tuntuvat aika vieraalta alueelta, josta en osaa enkä uskalla paljon sanoa, mutta muistan pitäneeni näistä. Aiheet ja kokemuspohja kolahtivat myös minuun. Iljan äidiksi -kirjasta kirjoitin, että Aholan kirjoissa on "hyvin henkilökohtainen ote, mikä tekee niistä helppoja luettavia", voisi päteä runoihinkin. Vaikken hänen kritiikkejään todellakaan pidä aina helppoina luettavina! Mutta ainakin Tietokone ja silitysrauta -kirja on kans kiinnostava. Vaikka minäkin suhtaudun skeptisesti kriitikon ja kirjailijan roolin yhdistämiseen, Ahola on kuitenkin enemmän tietokirjoittaja, joka ei kirjoita fiktiota, ei siten "kilpaile" kritikoitaviensa kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arja, kiva! Minustakin runoista kirjoittaminen on hankalaa; sanoi sitten mitä tahansa, se tuntuu liian paljolta tai liian vähältä tai muuten vain kummalliselta.

      Tuo kriitikon ja kirjailijan roolien yhdistäminen on jännä kysymys. Ymmärrän suomalaisen häveliäisyyden kautta mikä siinä tuntuu väärältä... siinä tulee sellainen "luuleko tuo sitten itse pystyneensä parempaan?" -sivumaku. Toisesta vinkkelistä taas, miksi ihmeessä kirjoittaminen tekisi jostakusta kykenemättömän lukemaan ja tarkastelemaan toisten tekstejä? Voiko olla, että salaa odotamme (vaadimme?), että viralliset kriitikot ovat jotain ihmeellisiä Delfoin oraakkeleita eivätkä ihmisiä ensinkään? Hm. Pitää miettiä tätä vielä!

      Poista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.