perjantai 22. maaliskuuta 2013

Sirpa Kähkönen: Vihan ja rakkauden liekit

Kuva / kansi: Otava / Piia Aho
Vanha kotikirjastoni kutsui lukupiirin yllyttämänä Sirpa Kähkösen kirjailijavieraaksi. Siitä sain kimmokkeen lukea viimeisen lukulistalta vielä puuttuneen Kähkösen kirjan. Vihan ja rakkauden liekit: Kohtalona 1930-luvun Suomi ei varsinaisesti kuulu Kuopio-sarjaan, eikä ole edes romaani, mutta suosittelen ehdottomasti kaikille sarjan lukijoille, ja toki myös muuten vain aikakaudesta kiinnostuneilla.

Liekit kuvaa alaotsikkonsa mukaisesti kohtaloita 30-luvun Suomessa. Vaikka sisällissodan vankileirit on purettu, ei epäluulo kapinallisia kohtaan ole laantunut. Kommunistit ovat valkoisten silmissä vaarallista väkeä, jonka taltuttamisessa kovatkin keinot ovat ilman muuta oikeutettuja. Ilmapiiri on nykyajan liberaalista* vinkkelistä tunkkainen ja armoton.

Kähkönen kertoo Liekeissä paljolti isoisänsä Lauri Tuomaisen ja hänen veljiensä tarinaa, mutta mukaan on otettu myös muita, etäisempiä hahmoja. Näistä kiinnostavimpia ovat Sulo Kokkonen, nuori kommunisti, jonka tie vei Tammisaaren pakkotyölaitoksesta Neuvostoliittoon, sekä Mary Pekkala, varakas brittinainen, joka kiinnostui kommunismista opiskeluaikoinaan ja päätyi Suomeen kansanedustajan vaimoksi.

Minulle Liekeissä tuli paljon uutta tietoa. Vaikka olen toki ollut tietoinen 20- ja 30-luvun poliittisesta skenestä Suomessa, ja Tammisaaren vankilakin oli Kuopio-sarjasta tuttu, esimerkiksi pakkosyötöt, vankien kohtelu ja eduskunnassa asiasta käydyt keskustelut olivat minulle uutta. Ja Pengerkadun salainen kirjapaino! Sehän on sijainnut aivan entisillä kotinurkillani.

Kirja myös herätti miettimään oman sukuni vaiheita, oikeastaan enemmän kuin aihepiiriä käsittelevät romaanit. Huomaan olevani kateellinen Kähköselle: hänellä on hyvät tiedot isovanhempiensa vaiheista Suomen vaikeina aikoina. Minä en tiedä juuri mitään. Isoäitini setä kuulemma selvisi hengissä vankileiriltä sillä, että saman kylän poika keittiöllä livautti hänelle perunankuoria. Eipä ole kummoinen infodump! Minun sukuni ei näitä asioita esille ottanut, enkä minäkään älynnyt kysyä. Nyt on liian myöhäistä. Isoisoäitini opetti minut juomaan maitokahvia ja tamppaan vieläkin isoisoisoäidin kutomia mattoja... mutta vanhojen albumien kasvoista kovin moni on vieras. Mitä aatteita he kannattivat 30-luvulla?

Kirjana Liekit on minusta onnistunut muttei loistava sillä tavalla kuin Kuopio-sarjan viimeisimmät romaanit ovat. Tämä on varmaan makuasia. Itse pidän pikkuisen enemmän sellaisista historiankirjoista, joissa lähteet mainitaan alaviitteissä ja asioiden epävarmuus näkyy selvemmin.

Voin kuitenkin kuvitella, että Kähkösen suora ote on monelle enemmän mieleen kuin koukeroisempi lähdeviitailu. Ja kyllähän Kähkösenkin teksti perusteelliseen tutkimukseen perustuu. Kas näin hän kuvaa syömälakkolaisten pakkosyöttöä:
[--] jos vanki vastusteli, vartijat painoivat hänet väkivalloin penkkiin. Tässä yhteydessä vankien kertoman mukaan oli väännelty leukoja, puristettu poskista, kuristettu ja myös runnottu kiveksisä, jotta vangin vastarinta olisi saatu murrettua. Vanki saatiin pysymän aloillaan, kun vartijat istuivat hänen päälleen. Tämän jälkeen letku pujotettiin suun tai sieraimen kautta vatsaan ja maitoa valettiin suppiloon ja siitä letkun kautta sisään. [--] (s. 214-215)
Yh.

Pitääpä muuten kehaista: Kähkönen on erinomainen puhuja. Kirjastomme pieni mutta korkealaatuinen harrastajaporukka kuunteli hiiskahtamatta hänen tarinointiaan... ja kuulkaas, meidän lukupiiriltä kunnioittava hiljaisuus on hieno kohteliaisuus! Noin keskimäärin olemme puheliasta porukkaa.

Kähkönen tuo historian iholle, tässä siinä missä romaaneissaankin. Liekit onkin erinomaista oheislukemistoa Kuopio-sarjalle. Se olisi pitänyt oikeastaan lukea jo aikaisemmin, sanotaan nyt vaikka joskus Mustien morsiamien ja Rautaöiden välillä. Nyt noiden ensimmäisten romaanien yksityiskohdat ovat jo ehtineet haihtua päästäni, joten en ehkä saanut intertekstuaalisuudesta täysiä efektejä irti.

Silti, kiinnostava ja koskettava historiateos. On jotenkin henkilökohtaisesti palkitsevampaa lukea ihmisenkokoisesta elämästä ennen. Suurmiesten ja -naisten kohtalot voivat vavahduttaa, mutta tavallisen taapertajan kokemuksiin voi eläytyä enemmän.

Sirpa Kähkönen (2010). Vihan ja rakkauden liekit: Kohtalona 1930-luvun Suomi. Otava. 978-951-1-24275-8.

Arvioita:
Seppo Kononen Savon Sanomista piti puhuttelevana.
Jaana Täällä toisen tähden alla arvosti Kähkösen kykyä nähdä myös punaisten virheet
Ammalta Lukuhetkissä kirja sai jopa pasmat sekaisin

*Kyllä. Minusta me suomalaiset olemme edelleen keskimäärin liberaalia porukkaa. Sinä aikana kun kirjoitin tätä, kansalaisaloite tasa-arvoisen avioliittolain puolesta keräsi taas 382 puoltoa lisää. 

6 kommenttia:

  1. Kähkönen tosiaan on loistava esiintyjä, olin myös häntä kuuntelemassa jokin aika sitten. Meni ihan kylmät väreet hänen lukiessaan katkelmia kirjoistaan.

    Minuakin harmittaa, etten tiedä oman sukuni vaiheista paljoakaan ja tosiaan noihin aikoihin liittyvää on enää myöhäistä kysyäkään.

    Minustakin alaviitteet ovat ehdottoman hyviä, mutta monet kustantajat eivät niitä halua kirjoihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaana, hyvä pointti tuo mitä sanot kustantajista... Voi tosiaan olla, että alaviitteet ovat hyvä lukijakarkotin ja siksi kustantajalle vastenmielinen lisä. Eipä silti, minulla tuli Kähkösen kirjasta kyllä sellainen vahva mielikuva, että teksti perustuu perinpohjaiseen tutkimukseen; alaviitekaipuu johtuu vain satunnaisesta uteliaisuudestani lähteiden suhteen.

      Ja Kähköstä kuunnellessa tosiaan meni ihastuksesta mykäksi. Hurjaa että joku osaa puhua niin ilmeikkäästi ja värikkäästi.

      Poista
  2. Minä haluaisin kovasti lukea tämän kirjan. Kerran meinasin sen ostaa omaksi, mutta Anttilassa olikin jotakin virhepainoksia, joissa noin neljännes sivuista oli väärin päin.

    Oman suvun historia on sekin mielenkiintoista. On harmillista (ja samalla ymmärrettävää), ettei kipeistä asioista yleensä paljoa puhella, eikä niistä sitten osaa oikein kysyäkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maija, niinpä... ei osaa kysyä. Ja rehellisyyden nimissä, silloin kun olisin vielä voinut asiasta jotain mustavilta kysellä, minua kiinnostivat enemmän lumilinnat ja mummon mökin takana kasvavat ketunleivät, vuodenajasta riippuen. :-) Nyt ei voi kuin veikkailla.

      (Haa- tuli mieleeni että kummitädilläni saattaa olla ainakin toisen käden tietoa. Pitääpä ottaa kesällä puheeksi kun seuraavan kerran tapaamme!)

      Kirjaa suosittelen!

      Poista
  3. Komppaan Jaanaa; oli elämys kuunnella Kähkösen lukevan otteita romaaneistaan Prosakissa noin kuukausi sitten. Ihanan kuuloinen lukupiiri teillä!

    Haluaisin lukea Vihan ja rakkauden liekit, mutta jo pelkästään tuo pakkosyöttämissitaatti tekee pahaa, kerään vielä rohkeutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, Maria, yksi lukupiiriläisistämme oli varmaan käynyt samassa tilaisuudessa kuin sinä. Hänkin huokaili onnesta. :-)

      Todellisista kauheuksista lukeminen on jotenkin sydämeenkäyvempää kuin kuvitelluista.. dekkarien hullut murhaajat eivät tunnu missään mutta historialliset hirvitykset on pakko ottaa vakavammin, jotenkin. :-/

      Poista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.