perjantai 12. huhtikuuta 2013

Olli Löytty: Kulttuurin sekakäyttäjät

Kuva/kansi: Teos/Timo Ketola
Olli Löytyn Kulttuurin sekakäyttäjät päätyi lukulistalleni kun innostuin Mitä essee tarkoittaa? -teoksen jälkeen ostamaan esseekokoelmia. Niin vain sai kirjaparka lojua aika pitkään vuoroaan odottamassa... mutta sisältö ei mitenkään hapantunut hyllyssä.

Kulttuurin sekakäyttäjät ei pohdi kukkahattutätien hennatatuointipiirejä vaan kulttuurien erillisyyttä, yhtenäisyyttä ja rajapintoja. Minkälaista on suomalaisuus? Miten se eroaa tamperelaisuudesta? Miten tehdään maailmanrauha? Löytty tutkii stereotyppejä, pureksii ne palasiksi, kokoaa uudelleen ja asettelee oikeisiin mittasuhteisiinsa.

Kokonaisuus on harvinaisen hauska, rauhallinen ja punnittu puheenvuoro, sellainen joka tuntuu äärimmäisen tarpeelliselta Suomessamme. Täällähän leimahtaa rasismi- ja maahanmuuttokeskustelu keskimäärin joka kolmas viikko, aina vuoroviikoin sukupuolisyrjintäkeskustelun ja homokeskustelun kanssa.

Yleensä keskustelu vain tarkoittaa mutapaakkujen viskomista vakiintuneesta bunkkerista toiseen vakiintuneeseen bunkkeriin ja takaisin. Sitten molemmat osapuolet vetäytyvät voitonjuhliin omiin leireihinsä, seuraava me vs. muut -ottelua odottamaan.

Löytty onnistuu olemaan terävä, provokatiivinen ja hauska olematta juurikaan alentuva, elitistinen tai vaikeaselkoinen. Bravo. Ei ole helppoa hommaa kun aihe on niinkin pyhä kuin tässä. Sekakäyttäjät koostuu 12 esseestä, jotka kaikki avaavat omalta kantiltaan kulttuurien ja niiden arkikäytön olemusta: aika- ja historiakäsitystä, luokittelujen logiikkaa, vastakohtaisuuksien välttämättömyyttä toisilleen. Löytty todistelee vakuuttavasti, ettei kulttuureissa ole tehdasasetuksia, jotka palauttamalla päästään takaisin lähtötilanteeseen, autenttisuutta uhkuvaan alkupisteeseen.

En malttanut lukea yksi kerrallaan. Nauroin ääneen. Pakotin viattomat sivulliset kuuntelemaan otteita.

Jokunen pilkka osui omaankin nilkkaan, sillä vaikken laiskuuttani kuulu palautepalstoilla päivystäviin vapaaehtoisiin kielenturvajoukkoihin, jaksan noin muuten rutista kielen muuttumista vastaan. Ainakin possessiivisuffiksit haluaisin laminoida turvaan.
Nationalistisesta näkökulmasta katsottuna kulttuurikin näyttäisi kaipaavan tarkoin säädeltyä "kielioppia" ja puristista "kielenhuoltoa". Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen rinnalle pitäisi perustaa kulttuuritoimisto, Kotimaisten kulttuurien tutkimuskeskus, jonka neuvontapuhelimesta voisi tarkistaa, edustaako jokin ilmiö korrektia suomalaisuutta. Siihen loppuisi lätinä, kun virkailijalta saisi yksiselitteisen vastauksen kysymykseen, mikä on maan tapa[--] (Sanoista tehty, s. 18)
Miksi ihmeessä olen niin saamaton tarttumaan esseisiin? Tämäkin kokoelma oli suorastaan mainio lukukokemus. Henkistä laiskuutta varmaan, tai kenties riittämättömyyden pelkoa. Kun kohtaa kirjojen ihmemaassa Löytyn esseeminän kaltaisia hiottuja tyyppejä, tuntee väistämättä itsensä hetken hieman nukkavieruksi yksilöksi. Joka tosin on kehityskelpoinen. Koska osaa lukea.

Lukekaa tekin. Suosittelen Kulttuurien sekakäyttäjiä jokaiselle, joka ajoittain tuntee olonsa epämukavaksi kun puhutaan rasismista, maahanmuutosta ja siitä miten kaikki oli ennen paremmin.

Olli Löytty (2011). Kulttuurin sekakäyttäjät. Teos. 978-951-851-388-2.

Arvioita:
Ville Miettinen Kouvolan Sanomissa
Juha Haataja Valopolku-blogissa

4 kommenttia:

  1. Kiitos suosittelusta, alkoi kiinnostaa kyllä tämä! Nimikin on aivan ihana, samaistun vahvasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erja, minustakin nimi on houkuttava! Ja sisältö vastaa sitä ovelasti; en ollut varma mitä odotin kirjalta, mutta se oli erilainen kuin kuvittelin ja samalla vähintään yhtä hyvä kuin kuvittelin. :-)

      Poista
  2. Laitanpa tämän lukulistalle. Tykkäänn lukea esseitä, vaikka minunkin tulee niihin liian harvoin tartuttua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisa, kiva! Sama täällä, harmillisen vähän tulee esseitä luettua, vaikka kokemukset ovat olleet hyviä :-)

      Poista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.