keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa


Pysähdyn lomamatkoillani sen verran Neitien kotona, että pääsen tarkistamaan jääkaapin tilanteen ja lataamaan nettiin tämän juttuni Vera Valan uusimmasta. Kosto ikuisessa kaupungissa palaa contessa Ariannan kuulumisiin. Muistinmenetyksestä, menneisyyden salaisuuksista ja orastavasta rakkaudesta kärsivä punatukkainen yksityisetsivä selvittää tällä kertaa assyrologian apulaisprofessorin salaisuuksia tämän sisaren pyynnöstä. Yliopiston laitoksen sisäinen elämä osoittautuu mutkikkaaksi. Ja onko professoressa associatalla kytköksiä anarkistiliikkeeseen? Jäljet johtavat intohimoisen uteliaan Ariannan taas vaarallisiin paikkoihin.

Kosto on Hesarin kolumnistinakin tutun Vera Valan toinen dekkari. Esikoisen, Kuolema sypressin varjossa, ostin viime vuoden kirjamessuilta ja tykkäsin – Arianna de Bellisin tarinan jatko oli siis ilman muuta lukulistalla sekin. Molemmat ovat värikkäitä, epätodellisia ja varsin mainioita omassa lajissaan. Väkevällä kädellä vedetty italialainen paikallisväri on näiden dekkareiden suola.
[--] Romanttisen kadun kruununa oli Michelangelon suunnittelema holvikaari, jonka ikivihreä viiniköynnös oli ottanut syleilyynsä. Paavi Julius II:n rakennuttama katu oli lähes kilometrin mittainen ja suoruudessaan hämmästyttävä poikkeus Rooman historiallisen keskustan, centro storicon, mutkittelevien kujien joukossa. 
Arianna käveli kohti toimistoa, kun hän kuuli jonkun lähestyvän nopein askelin. 
- Mi scusi, contessa de Bellis! (s. 17)
Arianna itsehän on jonkinlainen Modesty Blaisen ja Angelikan italiansuomalainen nykysisko, joka on vain sattumoisin asettunut vähän perinteisempiin dekkarikehyksiin, eikä siis ehdi peuhata lakanoissa tai ampua pahiksia ihan edeltäjiensä tahtiin. Mutta vanhan maailman dekkaritradition näissä romaaneissa maistaa. Yksityisetsivät ja perhesotkut ovat lajityypillisiä elementtejä jos minulta kysytään… Valan tapa sirotella joukkoon italian sanoja sekä Lähi-idän tutkimuksen laitoksen arkeologinen sivumaku tuntuvat melkeinpä kumarrukselta murhamamma Agathan suuntaan.

Kostossa ja Kuolemassa on mukana myös laajempi tarina, nykyaikaisen poliisisarjan tyyliin. Samalla kun yksittäinen jakso (kirja) ratkaisee yhden arvoituksen, (kirja) sarjassa selvitellään laajempia kysymyksiä. Katsoja (lukija) jää koukkuun miettiessään mitä Ariannan muistinmenetyksen aikana oikein on tapahtunut ja miten hänen rakkaussuhteensa kehittyy. Ja Koston loppu jättää oikein mukavasti lukijan roikkumaan viimeisen sivun reunalta...

Kosto tuntuu Kuolemaan verrattuna tiiviiltä ja nopeasti etenevältä. Voi olla että vaikutelma on omassa päässäni, Ariannan taustan mysteeri kun on jo tiedossa eikä sekoita kirjan päärikokseen keskittymistä. Heh, keskittymistä - ehkä se on väärä ilmaus tällaiselle kesäsukellukselle roomalaiseen suihkulähteeseen. Kosto solahti vaivattomasti poutapäiviin. Oikeastaan ainoa mikä jäi hampaankoloon oli nimi; sitä en ihan ymmärrä (paitsi että se sopii hyvin yhteen edellisen kirjan nimen kanssa!).

Kirsi arvioi toisessa yhteydessä, että Vera Valan kirjat flirttailevat avoimesti chick lit -genren kanssa. Se on minusta hyvin sanottu. Nämä ovat lajissaan mainioita yksilöitä. Jos ei lajista tykkää niin sitten ei; kukin päättää omasta kirjaruokavaliostaan. Valan kirjojen parissa viihtyy sellainenkin, jolle ruotsalaistyyppiset realismilta löyhkäävät ja yhteiskunnallisia ongelmia säntillisesti pureskelevat dekkarit ovat huonoa pakoa arjesta. Toki näissäkin vähän irvistellään joillekin italialaisen yhteiskunnan heikkouksilla, mutta vähän ja kevyesti. Huomattavasti suuremman painoarvon minun lukukokemuksessani saivatkin ruokailut. Arianna laittaa kauhean hyvältä kuulostavaa munakoisojuttua siinäkin yhdessä kohtauksessa... nam. 

Punaviiniä ja juustoa sopii muuten nauttia tämänkin kirjan kanssa. (Suklaa olisi liikaa!)

Vera Vala (2013). Kosto ikuisessa kaupungissa. Gummerus. 978-951-20-9296-3.

Arvioita:
Kirsiäkin harmitti tämän lopun jälkeen että jatkoa pitää odottaa
Amma tunnustautuu Arianna-faniksi
Karoliinan mielestä tämän kanssa viihtyy antidekkaristi



6 kommenttia:

  1. Mainio määritelmä tuo Angelikan ja Modesty Blaisen yhdistelmä, olen itsekin miettinyt miten Ariannaa kuvaisi. Erityisen suomalaiselta hän ei minun kuvitelmissani kyllä tunnu, mutta eipä tuo haitanne.

    Mainio kirja kyllä, missähän välissä ehtisin siitä blogata!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Norkku, hih, sama ongelma koko ajan, ihan kuin maailmasta olisi äkkiä aika loppunut ;-) Onneksi tämä ei ole palkkatyö...

      Arianna ei varsinaisesti minustakaan tunnu suomalaiselta, mutta hän viittaa itse suomalaisiin juuriinsa aina silloin tällöin. Nyt kun tuon mainitsit ja aloin asiaa miettiä, ehkä onkin niin että juuri suomalaisen on vaikea havaita milloin joku on suomalaisenoloinen - vieraus on tunnistettavampaa? Hm. Pitääpä pohtia tätä. Juuri luin kirjan, jonka keskeiset henkilöt tuntuvat psykologisesti hyvinkin vierailta, mutta johtuuko se kirjan tapahtuma-ajasta (1600-luku) vai vieraasta kulttuurista (turkkilainen/italialainen) vai sukupuolesta (miehiä)....? Pahus, pakko ottaa tämäkin mietintään!

      Poista
  2. Booksy, tämä on ihan loistava kuvaus Kostosta! Nostit kaikki asiat, jotka siitä tuleekin nostaa - tai jotka ainakin minun mieleeni siitä jäivät - ja kirjoitit hyvin ja terävästi (kuten aina). Olipa kiva lukea, kiitos. Ruotsalaistyyppiset realismilta löyhkäävät jne. dekkarit oli hyvin sanottu :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arja, kiitos! Olipas mieltälämmittävästi sanottu <3!

      Poista
  3. "Valan kirjojen parissa viihtyy sellainenkin, jolle ruotsalaistyyppiset realismilta löyhkäävät ja yhteiskunnallisia ongelmia säntillisesti pureskelevat dekkarit ovat huonoa pakoa arjesta."

    Tuo on tosiaan ihan upea ja osuva määritelmä.
    Minä tosin viihdyn siellä "ruotsalaistyyppisten" parissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi, kaikenlaisia dekkareita tarvitaan... ainakin jos minulta kysytään! Viihdyn sekä fantastisten että realististen dekkareiden kanssa, aina mielialasta riippuen. Jotkut ns. kultaisen kauden brittidekkaritkin alkavat nykynäkövinkkelistä olla aika fantastisen makuisia - selvästikin Christiet ja Marshit sijoittuvat maailmaan, jota ei enää ole. Eikä ehkä ole koskaan ollutkaan.:-)

      Poista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.