torstai 31. lokakuuta 2013

Pekka Hiltunen: Iso

Kuva: WSOY
Tästä kirjasta on hankala kirjoittaa. Mutta toisaalta tämä on juuri sellainen kirja, josta haluaisin kirjoittaa.

Se nimittäin herätti paljon ajatuksia.

Pekka Hiltunen, joka kahdessa aiemmassa romaanissaan liikkui trillerimaastossa, on Ison kanssa tehnyt jotain aivan muuta. Iso on romaani lihavuudesta, lihavuuden kokemisesta ja kohtelusta. Päähenkilö Anni Kantto on älykäs, koulutettu nainen, jota työelämä ja parisuhdemarkkinat hylkivät. Anni on yksinkertaisesti liian suuri mahtuakseen mihinkään.

Iso tarkastelee Annin näkökulmasta ympäristön suhtautumista lihavuuteen ja sitä, miten ympäristön suhtautuminen vaikuttaa yksilöön. Jääkö ihmiselle omanarvontuntoa ollenkaan, kun ystävät haluavat "korjata" ylipainon, kun esimiehen mielestä ei sovi firman imagoon, kun parisuhde kaatuu ahdistukseen, kun ministerikin julistaa lainsuojattomaksi? Anni kaapii itsensä kokoon ja ryhtyy vastarintaan.

Ison suurin anti minulle oli, että se sai miettimään omaa ajatusmaailmaani ja suhdettani ylipainoon. Sanottakoon heti selvyyden vuoksi, että minua ei kiinnosta, noin lähtökohtaisesti, kenenkään muun paino: omassa on tarpeeksi ihmettelemistä. Kehoni on upean tehokas kone, joka huolella tallettaa kaiken liikenevän energiaa tulevaa tarvetta varten. Sitä varten se on perustanut lanteilleni pankin. Mutta minun pankkini on pieni syrjäkylän sivukonttori vain; olen ns. normaalipainoinen.

Ei siis ehkä pitäisi puhua tästä kirjasta mitään. Haluan kuitenkin ajatella tässä ääneen, sillä Iso sai minut huomaamaan, miten itsestään selvänä olen oppinut pitämään ajatusta normaalipainosta. Kummallista kun sitä pysähtyy ajattelemaan: on siis jokin normi, josta poikkeaminen voidaan määritellä häiriöksi, riippumatta siitä minkälainen ihminen muuten on.

Painonvartioinnista on tullut jonkinlainen moderni talismaani. Terveyden, viehätysvoiman ja kansanterveyskustannusten minimoinnin nimessä meidän kaikkien pitäisi olla osapuilleen standardipainoisia. Viis siitä, että olemme jokainen omanlaisiamme genetiikan, aineenvaihdunnan, persoonallisuuden, historian ja tuhannen muunkin seikan suhteen. Painossa on normi ja normin noudattamisesta on tullut oletusarvo, lähestulkoon velvollisuus. Normaalipainosta poikkeaminen voidaan tulkita kapinoinniksi, uhmaksi, piittaamattomuudeksi. Siitä voidaan ilmeisesti syyllistää tuhannella pienellä tavalla.

Iso pyrkii purkamaan terveyden ja normaalipainon välisen automaattisen yhteyden tuomalla esiin sen, että on paljon ylipainoisia ja täysin terveitä ihmisiä. Silti jokainen tavallista suurempi ihminen on, ainakin Hiltusen kirjan perusteella, vapaata riistaa kaikenlaisille henkilökohtaisille huomautuksille. Käsittämätöntä.

Okei - itse en usko, että paino on terveyden kannalta yhdentekevä asia. Mutta entä sitten? En myöskään usko, että ymmärrämme täysin miten kroppamme toimii tässä avaruusajan ympäristössä. Istumatyö on tappavan vaarallista, hiiret kai saavat syöpää matkapuhelimista ja ihan vaan oikein elämisen stressiin kuolee enemmin tai myöhemmin.

Tämän Iso sai aikaan: koitan opetella pitämään painon, omani ja muiden, pois yleisestä keskustelusta. En halua olla osa minkäänlaista sosiaalista painoilmapiiriä. Muistan esimerkiksi sanoneeni jollekulle vaikkapa vau, oletpas sinä laihtunut. Kokisin sen kohteliaisuutena jos joku niin minulle sanoisi, joten ilmeisesti oletan että niin voi sanoa muille… vaikka huomautus oikeastaan sisältää olettaman, että paino oli jotenkin pielessä aikaisemmin.

Opettavainen kirja siis, vaikkei kaunokirjallisena elämyksenä napakymppi kumminkaan. Romaanina Iso kärsii lievästä ylipainosta. Hiltunen on tehnyt ansiokasta taustatutkimusta ja ottaa mukaan paljon tietopuolista ainesta. Toisinaan tarina hieman hyydähtää tutkimustietoon. Tieto oli minulle osittain uutta enkä oikeastaan pannut sitä pahakseni. Jäin lukiessani miettimään myös Hiltusen tekemien haastattelujen vaikutusta Annin persoonan rakentumiseen; välillä Anni tuntuu suorastaan hämmentävän ristiriitaiselta tyypiltä, välillä taas monomaaniselta.

Toisaalta, mutkikkaitahan me ihmiset olemme… ja on oikeastaan aika ansiokasta, että yhden teeman varaan syntyneen tarinan päähenkilö on sen teemansa kanssa särmikäs eikä ensinkään simppeli. Inhimillistä. Annin kohtalo jaksoi kiinnostaa eivätkä infodumpit siksi uuvuttaneet.

Kirja, joka saa ajattelemaan jotain asiaa, on hyvä kirja.

Lopetan sitaattiin:
Eivät ihmisen tärkeä luvut, määrät ja mitat ole laskettavissa kilogrammoissa. 
Niitä ovat:
Veroprosentti.
Elämän aikana nostetut maljat.
Luetut kirjat.
Puhki kävellyt kengät.
Vanhat puut, jotka näkee läheltä.
Ikä jossa löytää sieluntoverinsa.
Muilta kuullut salaisuudet, jotka pitää omanaan.
Tanssiaskeleet, joita kokeilee.
Passiin kertyneet leimat.
Lapsen käden pienuus omassa kädessä.
Ahneuden tilaisuudet, joihin ei tartu. [--] (s. 332)

Pekka Hiltunen (2013). Iso. WSOY.978-951-0-39964-4.

Arvioita:
Tuija Kirjavinkeissä tunnistaa asian tärkeyden
Minna Ilselässä poimi saman sitaatin. Ja kaunis se onkin!
Amman lukuhetkessä kirja kosketti.



17 kommenttia:

  1. Minäkin bloggasin tästä juuri, ja pidin myös kirjasta. Anni tosin ärsytti minua välillä todella paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marile, hieno juttu! Ymmärrän mitä tarkoitat Annista. Hyökkäävyyttäkin hänestä löytyy, ja haluttomuutta nähdä yhtälön toinen puoli. Minustakin hän oli vähän monijakoinen, mutta asiaa ajateltuani päätin, että ehkä se on oikeastaan hyvä. Jos joku pääsisi minun pääni sisään ja kirjoittaisi tunnetilat ja tavoitteet auki tunti tunnilta, varmaan lukija pitäisi kokonaisuutta vähän hajanaisena... :D

      Poista
    2. Oho, se olikin Marile, joka oli ärsyyntynyt Annista, mulla menee jo tekstit sekaisin kun koetin lukea kaikkien arvostelut yhdellä kertaa...

      Poista
  2. Kiitos Booksy, tämä on ilmeisimmin kiinnostava kirja. Omat kokemukseni "paino-ongelmista" ovat toisesta päästä: lapsena ja nuorena naisena en saanut millään painoa nousemaan ja vanhempi poikani on perinyt geenini sen suhteen. Nyt kun olen normaalipainoinen, tunnen itseni usein isoksi :). Täytyy myös muistaa, hoikkuuden ihannointi on historiallisesti suhteellisen nuori ilmiö, ennen meidän langanlaihoja malleja ei olisi pidetty esteettisesti kauniina. Monissa nykykulttuureissakin "iso" vaimo on yhä vaurauden ja hyvinvoinnin merkki, ie. miehellä on varaa syöttää vaimoaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Krestomania, niinpä! Tiedän lähipiiristä, että "liian laihana" on myös vaikea olla. Ja totta kai olet aivan oikeassa tuon hoikkuuden ihannoinnin suhteen. Ehkä onkin niin, että aina sitä ihannoidaan, mikä on vaikea saavuttaa. Ennen oli vaikea olla tukeva, kun ruokaa ei ollut niin helposti ylenmäärin saatavilla; nyt on vaikeaa olla hoikka, kun kaikki maailman herkut laulavat seireeninlaulujaan joka kulmalla. Huoh.

      Poista
  3. Elämän krestomatian tavoin olen nuoruudessani "kärsinyt" liiallisesta laihuudesta ja saanut siitä jatkuvia kommentteja. Poikani on nyt 16-vuotiaana samassa tilanteessa. Hän haluaisi vähän "massaa", mutta kaikki energia on mennyt pituuskasvuun. Juuri tänä aamuna hän otti jääkaapista jukurtin (aktivia) ja kysyi: "ei kai tämä ole sellainen laihduttava jukurtti" (hyvin on mennyt mainokset perille). Eli oli niin tai näin, niin aina väärin päin.

    Toki myönnän, että kulttuurisesti liian laihana oleminen on sallitumpaa kuin liiallinen lihavuus. Myönnän myös olevani oman painoni suhteen melkoinen natsi, haluan pysyä hoikkana, mutta olen pyrkinyt välttämään muiden painon kommentointia. Esimerkiksi molemmat tyttäreni ovat aivan eri mallisia kuin minä ja heille kertyy lanteille "vararavintoa", mutta siitä ei olisi koskaan tullut mieleenkään mainita. He stessaavat asiaa muutenkin tarpeeksi, kun vertailevat itseään kavereihin ja mainosten naisiin.

    Tuosta kirjasta vielä. En ole sitä aikonut lukea, mutta ihana oli tuo lopun sitaatti. Monia mukavia laskettavia asioita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaana, kommentoit fiksusti kuten aina! Perinnöllisyydestä on paljolti kysymys; toinen minun tyttäristäni on perinyt minun "formaattini" ja toinen ilmeisesti isoisänsä ja enonsa… Toivon kovasti, että kumpikin ennen kaikkea on onnellinen kehossaan. Se ei ole helppo homma etenkään nuorelle naiselle, ei kai missään eikä koskaan. Nyt vain on enemmän ja haastavampia "esikuvia" tarjolla koko ajan.

      Laihuus on tosiaan kulttuurisesti hyväksyttävämpää - mutta olen alkanut uskoa, että tyytyväisyys omaan ulkonäköön taitaa tulla enemmän sisältä kuin ulkoa. Muistan että 80-luvulla ihan kaikki halusivat kiharat hiukset. Paitsi ne joilla oli luonnonkiharat. :D

      Minustakin tuo sitaatti oli kaunis! Jotenkin se meni asian ytimeen. Ihmisistä on kyse, ei ihmisen kuvista.

      Poista
  4. Tämä on kököttänyt hyllyssä jo hyvän tovin, mutta olen arkaillut lukemisen kanssa.
    Minä olin alipainoinen siihen asti, kun aloin ensimmäisen kerran seurustella. Ei se seurustelu lihottanut, sattuivat vain samoihin aikoihin. Sittemmin olen jatkanut pulskistumista, vaikka ajoittain olen ollut normaalipainoinenkin. Muiden paino ei minua hetkauta, mutta omasta kyllä joskus stressaan. Kuten nyt, kun eilen erehdyin kaupassa sovittamaan paria vaatetta. (Olen, paitsi pulska, myös mittasuhteiltani vinksallaan.)

    Mutta tosiaan, kirja kiinnostaa ja haluan sen lukea. Ehkä syön pari piparia ensin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maija, lue vain! Piparin päälle vähän homejuustoa, nam…

      Mittasuhteet ovat myös minun harminani. Ilmeisesti vaatesuunnittelijat käyttävät jotain ihan omaa painoindeksiään, sillä maatiaismuotoni eivät tahdo soveltua mihinkään valmishousuihin, normaalipainoinen eli ei. Huoh. Joskus toivon, että pitäisin hameista vähän enemmän.

      Poista
  5. Kiinnostuin kirjasta aluksi kannen perusteella, mutta aihe myös on mielenkiintoinen. Niin vain kirja odottaa edelleen lukemistaan. Toivottavasti löydän kirjalle sopivan hetken!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Villasukka, vau, minua taas kansi ei olisi houkuttanut ensinkään. Elleivät blogijutut olisi innostaneet, olisi saattanut jäädä kokonaan väliin. Toivottavasti luet, olisi kiva kuulla mielipiteesi siitä mitä kansien välissä on!

      Poista
  6. Hih, ylipainoinen kirja... Minä ajattelin kirjaa enemmän kannanottona ylipäänsä erilaisuuden sietämiseen. Kun joku poikkeaa ns. normista, siihen suhtautuminen on hankalaa. Ja kun nykyisin " pitää" hyväksyä kaikkea, jotta ei olisi ahdasmielinen, miksi ylipaino on asia, jota on niin vaikea hyväksyä? Vai vain helppo paheksua, kun se näkyy niin selvästi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arja, luulen että juuri painon "näkyvyys" on yksi iso tekijä. Ulkoisesti näkyvän piirteen perusteella on helppo eristää ja erotella… väärän värinen, väärän kokoinen jne.

      Ehkä on kyse myös osittain jonkinlaisesta lähes uskonnollisesta terveysherätyksestä. Ikään kuin jokaisen velvollisuus olisi yrittää elää ikuisesti. Jos tupakoi tai ei liiku tai syö kermaleivoksia, tekee syntiä. Ja taustalla on ajatus, että meidän verorahoista tuonkin sairaudet sitten maksetaan ja (vielä pahempaa!) kuinka tuo kehtaa nauttia jostain epäterveellisestä kun minäkin tässä yritän pinnistellä ollakseni mallikelpoinen? Okei, yksinkertaistan nyt rankasti, mutta jonkinlainen syntipukkiajattelu tuossa saattaa olla taustalla.

      Ehkä tämän voisi yleistää tosiaan kaikenlaiseen erilaisuuden sietämiseen. On totta vie hämmästyttävää, miten liberaalit ihmiset voivat olla epäliberaaleja… :D

      Poista
  7. Kirjoitit mielenkiintoisesti normeista. Jokin aika sitten lanseerattu "sallittu vyötärönympärysmitta" on myös oikea tyhmyyden huippu, naisilla 80 ja miehillä 90!
    Tämä on kehitelty tietysti jossakin, missä on kapeita ihmisiä. Suomalaiset ovat leveää kansaa, mutta niin vain pitäisi sopia samaan malliin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjatta, kiitos! Ja tuosta vyötärönympäryksestä olen niiiiin samaa mieltä. Jos meikäläisen lantioon liittäisi 80 sentin vyötärön, näyttäisin Jessica Rabbitilta… :P

      Poista
    2. Joo, ja sitten toinen juttu, mistä paasataan, että nykytytöt eivät ole enää tyyppiä Marilyn ja vyötärönmitta on kasvanut 10 senttiä. Niin onkin, minun nuoruudessani 60 - 70 -luvuilla likat olivat laihoja, ei ollut oikein ruokaa ja kuntosalilla ei käyty. Mutta mitä nämä nykytytöt sille voivat, että elävät eri aikaa? Antaa tyttöjen olla ja hyvä, että kuntoilevat poikien rinnalla, juoksevat maratoneja ja uhkuvat terveyttä.

      Poista
  8. Minuakin Anni ärsytti hetkittäin! Ja olen samaa mieltä hahmon ristiriitaisuudesta, veikkaan että Hiltunen on lisännyt häneen piirteitä vähän jokaisesta haastateltavastaan. Kiintoisia nuo pohdintosi aiheen ympäriltä, siitä riittäisi juteltavaa vaikka kuinka.

    VastaaPoista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.