torstai 13. helmikuuta 2014

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Kuva: Gummerus
Varoitus heti alkuun - juttuni Taivaslaulusta sisältää spoilereita. Jos haluat juonesi puhtaana, lue tämä vasta jälkikäteen.

Olen lämmennyt Taivaslaulun koko idealle aika hitaasti. Uskonnolliset yhteisöt eivät ole ihan ominta aluettani...  enkä hirveän suurella innolla tartu myöskään raskautta ja vauva-aikaa ruotiviin kirjoihin. Vauvat OVAT ihania, kyllä joo ja tottakai, mutta kaksosten kanssa ihanuus oli vahvasti nääntymyksellä maustettua. Pienet ihmeeni nukkuivat vuoroissa. Kaikista Neitien kanssa viettämistäni upeista ajoista unohtaisin mieluimmin ensimmäiset seitsemän kuukautta. Ja olen siinä jo melkein onnistunut.

(Tiesittekö että pitkäaikaista univajetta on käytetty sotavankien kuulusteluun? Ja että se voi aiheuttaa psykoosin?)

No, äitiyteni vuonna nolla minulla oli tapana lohduttautua ajattelemalla, että huonomminkin voisi mennä. Jos nimittäin olisi jo yksi taapero valmiina ja sitten saisi kaksoset.

Taivaslaulussa käy vähän siihen malliin paitsi enemmän.

Vilja ja Aleksi ovat syvästi uskonnollisia kumpainenkin ja kuuluvat lestadiolaiseen uskonyhteisöön. Nuori pari saa ensimmäisen vauvansa ennen kuin vuottakaan on häistä kulunut, ja kolme lisää seuraa tiiviissä tahdissa. Vilja ei ehdi hengähtää, hädin tuskin hengittää. Kaksosraskaus on viimeinen pisara. Hän haluaa tehdä niin kuin on oikeaksi opetettu ja oikeaksi kokee, ottaa vastaan jokaisen Jumalan lähettämän lahjan, mutta miten? Kun ruumis ei jaksaisi ja sielua särkee väsymyksestä; kun oma minuus on hukkumassa kohinaan; kun riittämättömyys nöyryyttää jo neljän lapsen kanssa?

Kuten sanottu, Taivaslaulun idea ei alkuunsa innostanut, mutta kirjablogeissa kirjoitettiin siitä varsin innostuneeseen sävyyn nimenomaan äitiyden uupumuksen runollisena kuvauksena. Alkoihan se väkisinkin kiinnostaa. Kun Taivaslaulu vielä nappasi äskettäin Blogistanian Finlandian, odotukset olivat jo kohtuullisen korkealla kun vihdoin sain tämän kirjastosta näppeihini.

Näin pitkän johdannon jälkeen soisin osaavani sanoa jotain järisyttävää ja uutta tästä kirjasta. Enpä taida osata.

Taivaslaulu on kirjoitettu rehellisen runollisesti; sen kieli on hallitusti valloilleen päästettyä arjen runonlaulantaa, sukua kansanlauluille, joita teksti välillä lainaa. Rauhala punoo Viljan mielikuviin visuaalisia ja vaikuttavia kiinnikkeitä luontoon. Luonnosta kumpuava teksti itsessään muodostaa jännitteen aiheensa kanssa. Nämä sanat ovat luonnollisia, nämä sanat ovat kauniita - tämä elämä on luonnollista, tämä elämä on kestämätöntä.

Vaikka Taivaslaulu pursuaa pienten lasten äidin iloa ja ahdistusta, ei se ole pelkästään äitiyden kirja. Se on myös kaunis tarina rakastavasta perheyhteydestä. Aleksi tosin kuvataan vahvemmin hänen Viljaa kohtaan tunteman rakkautensa kuin isyyden kautta, mutta kirjasta syntyy silti vahva vaikutelma jaetusta vanhemmuudesta, yhteisestä unelmasta elää hyvää elämää.

Niin - se hyvä elämä. En oikein osaa sanoa mitään lestadiolaisesta elämäntavasta tai uskosta. Se on minulle suljettu kirja; en tavoita sitä eläytymällä enkä järjelläkään. Taivaslaulu sai kuitenkin minut oivaltamaan yhden asian: uskonnollisessa yhteisössä voi tosiaan olla kysymys yhteisöllisestä minuudesta. Kenties yhteisön ja sen arvojen varjeleminen todellakin on silloin niin itsestään selvää, ettei sitä tarvitse edes miettiä. Jollain tavalla tuo ajatus tekee esimerkiksi Aleksin isän käsitettävämmäksi.

Myös Vilja on tätä kautta paremmin minun käsitettävissäni. Viljan vahva usko muuntaa väsymyksen synniksi. Vilja miettii miksi hän on niin heikko ja etsii vikaa sisältään. Aleksi kyseenalaistaa ulkoisia normeja.

Viimeiseksi sitaatti. Valitsin tämän, vaikkei se kirjan tyypillisimpiä kohtauksia olekaan, koska pidin siitä.
Kaikkein vahvin on nainen joka juoksee. Valitsee itse reittinsä, antaa auringon paistaa ja sateen sataa kasvoilleen. Minä juoksen lauhassa talvi-illassa ja lenkkarini liiskaavat sohjoa asfalttiin. Keltainen jättikuu kellottaa kenollaan kuusten lumisissa latvoissa. Jäätyneet pihlajanmarjat vilistävät tien reunalla, puut suhahtavat sivuitseni ja tutut talot lipuvat hiljaa piiloon takaviistoon. Tuolla tulee vastaan silta. Silta on merkki. Sitä ylittäessäni ohitan itseni ja kaiken. (s. 116)
Taivaslaulu on hieno kirja. Se sai minut muistamaan, että kukaan meistä ei valitse vanhempiaan, ei sitä ominta yhteisöä, jonka normeihin kasvamme.  Ja että vauvan nauru on maailman onnellisin ääni.

Pauliina Rauhala (2013). Taivaslaulu. Gummerus. 978-951-20-9128-7.

Arvioita:
Näitä on niin paljon.... mutta linkitän nyt kolme. Kirsin juttu kuvaa vahvasti hänen lukukokemustaan; Sallan tuore kirjoitus on viiltävän analyyttinen; Paula kiittelee ja linkittää moneen muuhun.

14 kommenttia:

  1. Pitkään jatkuva univaje on hirveää! En epäile hetkeäkään, etteikö pakkovalvottaminen olisi tehokas kidutusmuoto. Toivottavasti univelkasi on jo kuitattu ;)

    Taivaslaulu oli upea kirja, kaikin puolin. Minulle lestadiolaisuus on sivusta nähtynä tuttua, mutta tämä kirja auttoi ehkä ymmärtämään sitä paremmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maija, on todellakin! Ja kun tämä nukkumisasia oli saatu pois päiväjärjestyksestä, kaksosten kanssa oli oikein mukavaa. :-)

      Minulle lestadiolaisuus on varsin etäistä, mutta jotenkin sain ainakin sellaisen illuusion itselleni rakennettua, että ymmärsin pikkuriikkisen jotain. Ehkä.

      Poista
  2. Hienosti oivallettu tuo mitä sanot yhteisöllisestä minuudesta. Minulle tämä aihe, uskonnollisten yhteisöjen kahleet, on niin puistattava että en usko tarttuvani tähän vaikka tietenkin jokainen on jonkun yhteisön normien kahleissa. Mutta ei ihan noin epämukavissa kuitenkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, se ei ollut oma oivallukseni vaan löytyi kirjasta, mutta se avasi minulle uuden näkökulman... jotenkin olen ollut taipuvainen ajattelemaan, että Suomen kaltaisessa maassa ihmiset tekevät valintojaan itsenäisemmin, mutta ehkä eivät. En itsekään ollut miljööstä alkujaan innoissani, mutta kävikin niin, että tämä oli oikeastaan kiinnostava tutustumismatka hyvin erilaiseen (ja silti niin läheltä löytyvään) elämänpiiriin. :-)

      Poista
  3. Kuvauksesi ja kokemuksesi kaksosten hoidosta antoi kyllä ihan uuden säväyksen Viljan kokemuksiin... Juoksusitaatti oli hyvin valittu! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Salla, heh, oma kokemukseni oli huomattavasti vähemmän runollinen kuin Viljan... en olisi osannut kirjoittaa siitä kauniisti. Mutta lopussa kiitos jne; kuvittelisin että kaksoset ovat keskimäärin noin vuoden vanhasta alkaen luullakseni jopa helpompia kuin yksinäinen esikoinen. Pitävät toiselleen seuraa... ;-)

      Poista
    2. Itselläni on 11-vuotiaat kaksoset lapsenlapsina. Olet oikeassa siinä, että vauvavaiheen jälkeen kaksosten hoidossa on etua kaksosuudesta. Minähän olen näitä lapsia seuratessani kulkenut toitottamasssa, että kaikkien lasten pitäisi saada syntyä kaksosina! Onnea sinulle Neideistä!

      Taivaslaulusta en pitänyt monestakin syystä. Tuo mitä lopussa sanot on niin totta ja viisaasti kiteytetty: me synnymme johonkin yhteisöön ja sen arvoihin.

      Poista
    3. Marjatta, jouduin miettimään samaa asiaan vähän eri kantilta kun viime kesänä kävin Intiassa; olin aika ajoin vihainen ja peloissani... vaikka en usko kulttuurirelativismiin, se reissu (ja tämä kirja) ovat omalla tavallaan hyviä muistutuksia siitä, että omat arvoni eivät ole automaattisesti muiden.

      (Neidit ovat uskottoman upeita kumpainenkin; on ollut etuoikeus seurata heidän kasvamistaan! Ja tosiaan, suosittelisin itsekin kaksosia kaikille. Kunhan on apua saatavilla ensimmäisen puoli vuotta tai sinne päin :D)

      Poista
  4. Minä kärsin univajeesta..hmm..sellaiset vajaan 1.5 vuotta todella pahasta ja siitä kun vähän helpotti, meni vielä pari vuotta normalisoitumiseen. Rakas esikoiseni kun nukkui elämänsä ekat 1.5 vuotta maksimissaan 3 tunnin pätkissä. Jälkeenpäin olen ajatellut (ja kiitellyt), ettei mitään sattunut, sillä olin todellakin kyllä ihan omissa sfääreissäni väsymyksen takia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Susa, hih, minulle on neljä-viisi vuotta jälkeenpäin tultu juttelemaan tapauksista, jotka kuulema sattuivat Neitien vauva-aikaan - eikä minulla ollut mitään käsitystä mistä puhuttiin, vaikka ilmeisesti olin ihan aktiivisesti tehnyt kaikenlaista... onneksi en sentään mitään kovin kummallista ollut puuhannut! Joka tapauksessa vakuutuin, että tarvitsen säännöllisesti kohtuullisia määriä unta. :-)

      Poista
  5. Minuunkin vetosi nyt tuo mainintasi yhteisöllisestä minuudesta, ajattelin asiaa kirjaa lukiessa, mutta en noin seikkaperäisesti.

    Minulla ei ole mitään kokemusta pitkästä univajeesta, jo kaksi tai kolme rikkonaista yötä saavat olon tuntumaan niin ikävältä että en halua edes kuvitella pahempaa :D.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tessa, pidän peukkuja että univaje ei koskaan osu kohdallesi. Eihän se mikään luonnonlaki ole, sattuman kauppaa... Ja tosiaan, jotenkin tuo ajatus yhteisöllisestä minuudesta on, noh, ei nyt lohdullinen varsinaisesti, mutta käsitettävissä. Se tekee muuten minulle käsittämättömän oudoista valinnoista edes etäisesti ymmärrettäviä. :-)

      Poista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.