tiistai 17. kesäkuuta 2014

Erik Axl Sund: Varistyttö

Kuva: Otava
Tämä kirja on jostain blogista jäänyt mieleeni, sillä kun näin sen kirjastossa pikalainana tarjolla, oli pakko napata mukaan. Sitä paitsi Varistytön kansi on kiehtovan ikoninen. Takakannen arviositaatti, jonka mukaan tämä pyyhkii lattia Stieg Larssonilla, vaikutti sekin... sillä minusta Stieg Larssonilla ei ainakaan kovin likaista ja märkää lattiaa pitäisi pyyhkiä, olkoonkin etten totaalisesti Millenium-trilogiasta jaksanut intoutua.

Varistytössä on kaksi ja puoli tarinalinjaa. Ensimmäisessä rikoskomisario Jeanette selvittää sarjaa lapsenmurhia, jossa uhrit ovat nimettömiä ja historiattomia. Toisessa psykologi Sofia yrittää ymmärtää traumatisoituja lapsia ja itseään. Puolikkaassa Jeanette seuraa avioliittonsa luhistumista.

Kaikki linjat jaksavat kiinnostaa, sillä Sund palastelee kirjansa juonikkaasti ja pitää lukijan sopivan hämmentyneessä mielentilassa. Sirpaleita saa asetella päässään monenlaisiin asentoihin ennen kuin kokonaisuus vähitellen valkenee.

Minulle juoni oli kieltämättä vähän, noh, liiankin mielikuvituksellinen, mutta eipä kai kaikkien dekkareiden tarvitse niin jumalattoman realistisia olla. Kun haluan vähän yhteiskunnallisempaa ja tylymmin arkista, voin aina palata Arne Dahlin ja hänen hengenheimolaistensa pariin. Sundin Varistyttö on toimiva tarina hulluudesta ja väkivallasta. Siinä sivussa se on myös melko uskottava kuvaus ihmissuhteista... Jouduin oikein miettimään miksi olen tätä mieltä, koska mitään maata mullistavaa Sund ei loppujen lopuksi tarjoa, eikä kielikään ole järisyttävää.

Syy on varmaan siinä, että Sundin henkilöt ovat tunteistaan irrallaan ja vieraantuneita. Joskus ajattelen, että Jonathan Franzenin kaltaisten taidokkaiden kirjailijoiden maalailemat syvät, vivahteikkaat kuvaukset tunteista ovat aidompia kuvauksina kuin tunteina; elämässä tunteita (valitettavan?) harvoin tulee palasteltua kovin perusteellisesti edes sisäisesti. Vahva, yksityiskohtainen taustoitus välittää tunteen hyvin... tyyliin "tältä tuosta henkilöstä tuntuu"... mutta se ei välttämättä vastaa sitä miltä tunnetilanteet tuntuvat.

Äh, en selitä tätä kovin hyvin. Aloitan alusta.

Usein huomaan, etten tiedä mitä ajattelen ennen kuin olen yrittänyt pukea ajatukseni sanoiksi. Erik Axl Sund sai minut miettimään, tiedänkö mitä tunnen ennen kuin näen mitä tunteelle teen. Epäilen, että enemmän tunteet realisoituvat tekojen kautta myös sisäisessä todellisuudessa - kysymyksinä, joita kysymme tai jätämme kysymättä; valintoina, joita teemme kun rakennamme agendaamme. Tunteet kiteytyvät kuin sadepisarat pienten yksittäisten asioiden ympärille. Tällaisia kiteytyksiä Sund käyttää taiten, haaskaamatta niihin liikaa sanoja.

Kas tässä sitaatti kohtauksesta, jossa Jeanette on miehensä kanssa ravintolassa:
Jeanette tajusi, että Åke ikävystytti häntä. Hän yritti vaihtaa puheenaihetta, mutta Åke ei vaikuttanut kiinnostuneelta, ja hän tajusi, että luultavasti hänkin ikävystytti Åkea. 
Tunnin kuluttua Jeanette saattoi todeta, että ruoka oli itse asiassa ainoa asia josta he olivat puhuneet, eikä sekään ollut muuta kuin uusinta keskustelusta, jonka he olivat käyneet varmasti kymmenen kertaa aiemmin, viisitoista vuotta sitten. 
Pysähtyneisyys, hän ajatteli ja katseli Åkea. (s. 192)
Tulinpa kirjoittaneeksi melkein koko jutun jostain muusta kuin itse kirjasta, ja lainauskin liittyy taustajuoneen. Ups. Muistutan siis lopuksi varmuuden vuoksi, että tämä on ensisijaisesti vetävä mutta rankka tarina väkivallasta ja hulluudesta... ja sen verran hyvä, että kakkososakin on ehdottomasti luettava. Ei kumminkaan sovi ihan herkimmille sieluille.

Erik Axl Sund (2014). Varistyttö. Otava. Suomentanut Kari Koski. 978-951-1-27183-3.

Arvioita:
Kirsi Kirjanurkassaan totesi synkäksi mutta koukuttavaksi
Leena Lumi kiteyttää sanoin vapaa pudotus pimeään - hyvin sanottu!
Taika Kirjasfäärissä haistoi hyvän tekniikan alta pientä markkinoinnillista laskelmointia.





12 kommenttia:

  1. Booksy, kirjoitit ihan hämästyttävästi, sillä jäin lukemaan sadepisaroista oikein innolla, miten jatkat. Minusta tuntuu, että olemme kirjasta samoilla linjoilla, paitsi se yksi, että minusta tämä dekkaripari tarjoaa ainakin minulle jotain uutta: En ole aikaisemmin lukenut näin rankkaa - kera lasten. No, ehkä Oatesin Sisareni, rakkaani...juu, kyllä se, mutta Varistyttö antoi ymmärtää jotain vieläkin pahempaa tapahtuvan.

    Tästä oli todellakin vaikea kirjoittaa, sillä päätin ehdottomasti varoa spoilaamasta Varistytön kovimpia kurveja. Olisinpa minä keksinyt nuo tunteet ja sadepisarat...ja tuo ikävystyneen pariskunnan kohtaus oli hyvä sitaattivalinta.

    Täysin samaa mieltä, että tätä en suosittelisi ihan kaikille. Siis todellakin. Minäkin putosin pimeään, mutta pääsin sieltä ylös, sillä kestän lukea paljon rankempaa kuin katsoa.

    Kiitos♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi Leena, juttusi Varistytöstä oli hengästyttävä! Olen samaa mieltä, että lapsiin kohdistuva julmuus nimenomaan tällaisena kuin se tässä esiintyy, on rankkaa...luettunakin.

      Poista
  2. Hieno teksti! Varistyttö kiinnostaa, minä olen juuri vinksahtaneen jännärin ystävä. Minä yritin aikoinaan lukea Milleniumia, mutten pääsyt kolmeakymmentä sivua pidemmälle. Harvinaista kohdallani. =D Nauratti muuten tuo "kaksi ja puoli" tarinalinjaa! =D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D Mulla oli Irene aikoinaan Millenium-trilogiasta kaksi osaa lenkkiseurana puhelimessa, kyllä se sillä tavalla meni... mutta tuntui kovin kliseiseltä. Tosin täytyy sanoa, että monet (etenkin käännös)kirjat eivät ole kuunneltuina parhaimmillaan.

      Poista
  3. Varistytön kohdalla mietin vielä pystynkö tätä lukemaan. Harvoja kirjoja passaan rankkuuden takia mutta tämän kanssa taitaa käydä niin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pihi nainen, jos epäilyttää niin jätä väliin... Tässä on joitain erittäin ahdistavia jaksoja kyllä :-/

      Poista
  4. Tuossa kannessa on jotakin minuun vahvasti vetoavaa, kai tämä on pakko lukea, vaikka rankkuus mietityttää. Nyt taidetaan kuitenkin olla jonkin todella poikkeuksellisen äärellä, niin paljon tästä on kuulunut hehkutusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marile, kansi on minustakin aivan huima, ja sopii kirjaan mainiosti. Juuri tuollaista sielä löytyy... Mutta kuten kaikista kirjoista, löytyy tästäkin niin vähemmän hehkuttavia näkemyksiä! Tsekkaa vaikka tuo linkki Taikan juttuun, minusta täysin perusteltuja mielipiteitä siellä(kin).

      Poista
  5. Tuijotin tuota kantta eilen kirjastossa. Onneksi jätin lainaamatta, sillä kuulun kai tuohon "ei herkemmille sieluille" - joukkoon. Eipä silti, erittäin mukaansa tempaavasti taas kirjoitit!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kirjanainen <3! Tämän kanssa tosiaan saattaa mennä yöunet jos on sellaiseen taipumusta... Väkivalta-asetelma on jossain mielessä poikkeuksellinen ja kun kohteena ovat lapset niin -

      (Heh, alan miettiä mikähän minussa on vikana kun se ei enempää hätkäyttänyt! Olen varmaan lukenut liikaa raakoja kirjoja :D)

      Poista
  6. Vaikka tämä on varmasti väkevä ja vetävä, en usko että pystyn lukemaan. Kirja ei oikeastaan kiinnostakaan, mutta paljon se on saanut huomiota. Kirjoitit kirjasta tosi hyvin - kuten aina. :)

    Kannet tässä kirjasarjassa ovat pysäyttäviä. Huikeitakin tavallaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, kansi on pysäyttävä - se pakotti ainakin minut katsomaan tarkemmin, ja silloin muistin jostain blogista kehuja lukeneeni. Tosin - jos pitäisi veikata - sinun kirjasi tämä ei välttämättä ole. :-)

      Poista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.