lauantai 9. lokakuuta 2010

Rikoksia ja hiekkakakkuja

En olisi eläissäni valinnut tätä kirjaa, ellei tätä olisi kehuttu Sallan lukupäiväkirjassa. Olisi ehdottomasti jäänyt hyllyyn. Nyt satuin näkemään tämän kirjastossa ja muistin, että kannen ja nimen luvattiin hämäävän. (Kuka ihmeessä keksi suomentaa Goodnight Nobodyn "Rikoksia ja hiekkakakkuja"?)
Kiitos vain Salla Brunoulle. Rikoksia ja hiekkakakkuja on viihdyttävä, hauska eikä ollenkaan niin tyhjäpäinen romaani kuin myyntipakkaus antaa ymmärtää. Jännärijuoni ei ole aivan järisyttävä, mutta ei huonokaan. Pienet puutteet antaa anteeksi alemmuuskompleksista kärsivän päähenkilön terävän kielen takia, ja yksi toisensa jälkeen näennäisen yksiulotteisista päähenkilöistä löytyy toinenkin ulottuvuus. Vain Watsonin side-kick roolia vetävä Janie säilyy uskollisesti uskottamattomana. Mutta ei se mitään. Hauskaa oli, enkä tunne mitään tarvetta vaatia näitä tunteja takaisin. 
Weiner kirjoittaa hilpeän purevasti, tuikkaa terän kylkiluiden väliin aina kun katse välttää.
Avioliitto tuntui aika lailla samanlaiselta kuin naimattomuuskin, lukuun ottamatta sitä että sormessani oli hyvin iso säkenöivä timantti ja sitä pikku yksityiskohtaa, etten voinut käydä ulkona muiden miesten kanssa. Vaikka en minä aviomiestänikään kovin paljon nähnyt. Ben oli ilmeisesti käyttänyt elämänsä kaiken vapaa-ajan minun kosiskeluuni. Kun kaupat oli tehty, hän teki töitä iltaisin ja viikonloppuisin ja koko kesän, paitsi satunnaisina viikonloppuina, jolloin hän ajoi lauantaina tapaamaan minua ja Janieta Syn taloon Bridgehamptoniin, vietti koko päivän uima-altaan laidalla ja ajoi takaisin sunnuntaina kasvot palaneina ja valkoinen läikkä korvan kohdalla, missä hän oli pidellyt matkapuhelintaan. [s. 199]
To do -listalle saman kirjoittajan Tietyt tytöt.
Jennifer Weiner (2008). Rikoksia ja hiekkakakkuja. Helsinki: WSOY. Suomentanut Hilkka Pekkanen.

Aura

Aura on nyt ensimmäinen puhtaasti blogikirjoittelun takia valitsemani kirja. Kun bloggaa kirjoista, lukee muidenkin blogeja - tai niin on ainakin minulle käynyt. Netissä tulee liikuttua enemmän. Jossain kehuttiin kovasti Anja Snellmanin Parvekejumalia, joten varasin sen kirjastosta. 
Poimin myös mukaani kolme Snellmanin muuta kirjaa. Valkkasin hyllystä 2000-luvun puolella kirjoitettuja. Ajattelin, että pääsen niillä Snellmanin tyylin makuun. En ole lukenut yhtään Snellmanin kirjaa sitten opiskeluaikojen. Silloisen Kaurasen Sonja O. kävi täällä ei innostanut.
(Suomalaiset kirjat eivät muutenkaan innostaneet siihen aikaan - ja vierastin automaattisesti kaikkea, mitä kriitikot kehuivat. Me viestinnän laitoksen lahjakkaat nuoret naiset yliopistossa emme kuollaksemmekaan olleet yhtä mieltä jonkun Jukka Kajavan genreen kuuluvan kanssa. Oi niitä aikoja! Oi Jumalan Teatteria ja Pengerkadun divaria!)
Mitä sitten Aurasta? Kirja on lyhyt, sen anti on tunnelmassa. Aina välillä siihen imeytyy mukaan kuin vahvaan viiniin, hetkeksi. Sitten taas putoaa pois ja ihmettelee: mitä tässä tapahtuu? Kuka tuo on? Huh?? 
Tätä lukiessani muistin taas miksi harvoin nautin runoista. Jotain köyhää ja kaksiulotteista on varmaan mieleni maisemassa, en vain pääse sisään tämän tyyppisiin kirjoihin.  Haluaisin mieluummin draamalle kaaren. Ja ainakin yhden henkilön, jonka tunteisiin tai tilanteeseen pystyn eläytymään.  
Teksti on kaunista.
Jokaisen suomalaisen sydämessä asuu karhu, hän sanoo. Katsopa vaikka meidän albumikuvia, siellä ne näkyvät, joka iikan takana tumma varjo.
Mitä ne karhut ovat?
Unelmia jotka ovat kasvattaneet turkin, hän vastaa.
[s. 97-98]
Muuta ei oikein voi sanoakaan.
To do -listalla silti vielä kolme Snellmanin kirjaa...  Petri Tammista luettuani lupasin itselleni etsiä suomalaista naisproosaa, josta tulisi sama oivalluksen tunne. Yritän nyt oikein perusteellisesti ensin Snellmanin kanssa. Oli Aurassa pieniä elämänilonkin häivähdyksiä. Jos ei Snellman tärppää, yritetään muita. 
Anja Snellman (2000). Aura. Helsinki: Otava.   
Mervi Kantokorpi Hesarissa tykkäsi kirjasta, arviointi täältä.

Neito ja yksisarvinen

Helmikorvakorun  jälkeen halusin lukea muutkin Chevalierin suomennetut työt. Ne saikin lähikirjastoon muutamassa päivässä.
Neito ja yksisarvinen osoittautui erilaiseksi kuin Tyttö ja helmikorvakoru, mutta yhtä mukavaksi lukukokemukseksi. Rakenne on erilainen. Useamman kertojan käyttö antaa monipuolisuutta tarinalle. Seinävaatteiden tarinassa punotaan samaan kudelmaan erilaisten ihmisten kohtaloita, ja monet heistä pääsevät puhumaan omalla äänellään.  Pidän kovasti Chevalierin tyylistä ottaa historiallinen tausta mutkattomasti mukaan. Ympäristöllä ja ajankuvalla ei röyhistellä, se vain on, yhtä vastaansanomattomasti kuin nykyaika on oman elämämme ympärillä. 
Kertojan vaihtuessa kullekin antaa elävyyttä heidän havaintomaailmansa erilaisuus. Ihmiset huomaavat erilaisia asioita, ja samatkin asiat eri tavalla. Heidän sisäinen elämänsä on erilaista. Kieli ei muutu merkittävästi, mutta sävy vaihtelee silti.
En liikahtanut. Olen oppinut vuosien kokemuksesta, että koirat ja haukat ja naiset palaavat luokse, jos pysyy siinä missä on. Kuulin kuinka hänen jalkansa läiskähtelivät viereisen huoneen lattian poikki, pysähtyivät sitten. Hetken kuluttua askelet kuuluivat taas ja hän ilmestyi takaisin ovelle. "Oletko tulossa?" Hän hymyili edelleen.
"Tulenhan minä, kaunokainen, jos kävelet kanssani etkä kiiruhda edeltä niin kuin olisin lohikäärme jota sinun on paettava."
[s. 18]
Hyllyssä on vielä yksi Chevalier. Ehkä huomenna. 
Tracy Chevalier (2005). Neito ja yksisarvinen. Helsinki: Otava. Suomentanut Arja Gothoni.
Kuvia seinävaatteista, joiden tarinan kirja kertoo, voi ihailla täällä.
Kotilieden arvioinnissa täällä kirja tulkittiin dekkariksi, mikä vähän hämmästytti.

Kaksoset

Kun on kotona kaksoset, pitää ilmeisesti lukea kirja, jonka nimi on Kaksoset. Arvasin jo takakannesta kirjastossa, ettei tästä jännäristä suuria elämyksiä saa. Mary Higgins Clarkin kirjat ovat lähes järjestään olleet sellaisia lue-ja-unohda -tapauksia, eikä tämä ollut poikkeus.
Tapahtumat etenevät, joten sivuja tulee käännettyä. Henkilöhahmoilla ei ole luonnetta ja juoni on epäuskottava, mutta pelastuuhan se toinenkin söpö pikkutyttö sitten onneksi telepaattisen kaksossiteen avulla. (Anteeksi vaan spoileri. Et olisi itse arvannut?) 
Kirja toimii jonkinlaisena NCIS-tyylin tv-sarjan painettuna vastineena. Aivot narikkaan, tämä on tunnissa ohi, ei tarvitse keskittyä. 
Itse asiassa parempi jos ei kovasti keskity. Keskittynyttä lukijaa häiritsee enemmän tekstin laatu. 
Vielä kymmenen minuuttia ja hän olisi perillä. Liikennettä ei ollut kovin paljon. Hänen verensä jähmettyi, kun hän huomasi liikkuvan poliisin auton. Hän vilkaisi nopeusmittaria: hän ajoi kuuttakymppiä viidenkymmenenviiden alueella. Ei huolta. Hän pysyi oikealla kaistalla eikä puikkelehtinut edestakaisin. Clint oli kyllin kaukana, jotta kukaan edes ajattelisi hänen seuraavan tätä. [s. 109].
Mary Higgins Clark (2007). Kaksoset. Helsinki: Tammi. Suomentanut Heikki Kaskimies.

perjantai 8. lokakuuta 2010

Liha tottelee kuria

Viime viikolla nautiskelin Miina Supisen Apatosauruksen maan kanssa, ja lupasin itselleni, että kaivan esiin myös Supisen esikoisromaanin, Liha tottelee kuria. Ja kirjastosta löytyi! 
(Onko kukaan kirjoittanut oodia kirjastolle? Täytyy varmaan penkoa runopalstat ja -blogit)
Mutta asiaan. Huoh.  Nyt kun olen lukenut tämän kirjan, harmittaa todella, sillä Supiselta ei kait ole vielä ilmestynyt kuin nämä kaksi. Joten hupi on ohi. 
Liha tottelee kuria on ihan yhtä herkku kuin Apatosauruskin, vaikka vähän eri tavalla. Tarina on armottoman tarkkanäköinen. Keskusperheen hullunhauskat hahmot etsivät vakaata pintaa kuka mistäkin: yksi on turvassa jos on tarpeeksi iso, toinen jos vapauttaa itsensä vapauden taakasta, kolmas jos kaikki näyttää siltä kuin pitääkin, niin ja neljäs näyttääkin olevan turvassa, koska ei edes kuulu omaan elämäänsä. Tervein ja ympäristöään parhaiten hallitseva perheenjäsen on neljän vanha. 
Kuulostaa ehkä masentavalta, mutta ei ole.  Liha tottelee kuria on sekä poikkeuksellisen hauska että poikkeuksellisen realistinen  kuvaus nykyisestä elämänmenostamme... jos absurdi heijastaa totuutta parhaiten, vika on totuudessa!  Ei se olisi huvittavaa, ellei se olisi totta. Supinen nauraa rehellisesti sille, mikä onkin naurettavaa, muttei silti ihmisen hyvälle kipinälle. Se on siellä jossain, ehkä istumassa jättilumpeenlehdellä.
Kieli on ehkä hintsun maneerisempaa kuin Apatosauruksen niukemmassa tyylissä, mutta who cares? Kaiken saa anteeksi ihminen, joka käyttää adjektiiveja näin:
Nuorena Launo oli tuonut Katriinalle mieleen Ruotsin lipun, koska hiukset olivat keltaiset, silmät siniset ja mies hulmusi huoletta. Mutta nyt vanhemmiten Launo oli alkanut näyttää kummituseläimeltä. Launolla oli niin suuret silmät. Varsinkin kalpeana ja silmäpusseissa, niin kuin nyt, mies näytti aivan kummituseläimeltä, viidakkojen oudolta yöeläimeltä.  [s. 62-63] 
Jesh. Eikä vain kerran tai kaksi, pitkin kirjaa! Tuosta noin vain! To do -listalle: ala seurata Supisen kirjallisuusblogia täällä. 
Miina Supinen (2007). Liha tottelee kuria. Helsinki: WSOY. 
Yksi arvio(Uusi Suomi)
ja toinen (Hesari, Antti Majander)