lauantai 15. tammikuuta 2011

Umpikuja

Minulle on jäänyt päälle pienoinen Minette Walters -putki, joka alkoi Kuvanveistäjällä. Lisäksi on tullut luettua Waltersin esikoinen Ruumis jääkellarissa, ja nyt sarjaa jatkaa 2002 suomeksi julkaistu Umpikuja.

Umpikuja on perushyvää Waltersia, vaikka ei minun makuuni ihan yhtä hyvin kuin Kuvanveistäjä. Aihe vivahtaa enemmän yhteiskunnalliseen jännäriin kuin perinteiseen dekkariin. Tarinan näyttämö on paikallinen "jakomäki", pahamaineinen ja ränsistyvä kaupunginosa, josta huolimaton kaupunkisuunnittelu on tuottanut kapinointiin kutsuvan umpikujan. Walters kehittelee tarinan asujaimiston mellakasta, jonka nostattavat pohjimmiltaan alemmuudentuntoinen huomionkipeys ja yhteiskunnan laitamille ajautuneiden nuorten turhautunut toiminnankaipuu. Syylliset keitetään samassa padassa kuin syyttömätkin; irti päässyttä vihan petoa ei hevin pysäytetä.
Hän ehti huomata että Franek oli pystyssä, hän oli jo ojentamassa miehelle kättään tueksi, kun ikkuna räsähti sisään ja sirpaleet puhkoivat ohuet verhot niin että sisään virtasi auringonsäteitä. Kaikki tapahtui sekunnin murto-osassa, mutta Sophie näki sen niin tarkasti että kuva piirtyi lähtemättömästi hänen mieleensä. Kaunista tilanteesssa oli se miten valo puhkoi huonetta. Traagista taas se mitä tapahtuisi väistämättä seuraavaksi. Vanha mies murhattaisiin. (s. 90)
Umpikujassa ei varsinaisesti selvitetä jo tapahtunutta murhaa, vaikka rikoksena tutkitaan kotoaan kadonneen tytön kohtaloa. Murhia kyllä tapahtuu, mutta ei siihen harkittyyn tyyliin, jonka yleensä yhdistää dekkariin. Juoneen on rakennettu sisään ovelaa ironiaa monella tasolla; siinä leikissä tekijä on mestari. Walters ei olisi Walters, jos juttuun ei sisältyisi odottamattomia käänteitä ja hyvin kuvattuja hahmoja.

Yhdeksi sankariksi nouseva vankilakundi Jim on herttainen, vaikka vahvemmilla Walters onkin vähemmän sympaattisten henkilöiden kuvaajana. Kirjan kuva maailmasta on kuin synkkä pilvi ohuin kultareunuksin. Kovin raadollisena näyttäytyy ihminen Umpikujassa - piittaamattona, tietämättömänä ja useimmiten kykenemättömänä ajattelemaan tekojensa seurauksia. Hyvän viihdyttäjän tavoin Walters osaa kuitenkin lopettaa tarinan oikein: Umpikujan synkällä tarinalla on keventävä loppu siinä missä Kuvanveistäjän arvoituksellisuus päättyi epäilyksen siemeniin.

Vielä olisi pari Waltersia odottelemassa, huikopalaksi muiden kirjojen väliin.

Minette Walters (2002). Umpikuja. Helsinki: WSOY. Suomentanut Tiina Ohinmaa.

WSOY:n sivuilta ei näin vanhasta kirjasta löytynyt enää selostetta; BookCrossing.comin merkinnöistä tosin löytyy kuva kannesta ja takatekstit. Vähissä ovat myös lehtiarviot, mutta blogeissa ainakin Kuutar on näemmä lukenut ja tykännyt, samoin Mette.

perjantai 14. tammikuuta 2011

Kirja tienhaarassa vuonna 2020

Tästä tulikin pitkä juttu.

Kai Ekholmin ja Yrjö Repon Kirja tienhaarassa on ollut mielessä talven mittaan. En enää muista missä Kirja ensimmäisen kerran tuli silmiini, mutta nähtyäni Marjiksen postauksen päätin hankkia - ja päätökseksi se jäi. Aktivoiduin vasta joulun jälkeen. Pukin tuoma iPad sai näet punnitsemaan ensimmäisen kerran vakavasti mahdollisuutta, että e-kirja kuuluu elämääni.

Ennen totuuden hetkiä Dickensin seurassa olin vakaumuksellinen paperinainen, ehdoton e-kieltäytyjä. Ehdottomuus meni ohi viimeistään takutessani toisen e-kirjani kanssa. Se näet on vieläkin kesken. Ei siksi että se on sähköinen, vaan siksi että se on keskinkertainen. Ikiomalla naisenlogiikallani katson tämän todistavan että kirja se on e-kirjakin. (Ja kun oikein asiaa ajattelee, e-kirja on enemmän perinteisen kirjan kaltainen kuin äänikirja. Äänikirjassa on kuitenkin jo tulkintaa mukana.)

No, Kirja tienhaarassa on ollut minulla ihan perinteisenä versiona. Taas kerran kirjaston väki hoiti homman - etsi, löysi, hankki ja soitti hakemaan. Rakastan kirjastoja, etenkin omaa lempeää ja ymmärtäväistä lähikirjastoani. Kirja sai taas vaihteeksi muistamaan, miten isosta asiasta kirjastossa on kysymys, ja miten itsestään selvänä tätä erinomaista instituutiota tulee pidettyä. Uudet mahdollisuudet ja tarpeet tulevat lähivuosina teettämään kirjastoilla työtä. Tsemppiä sinne!

Heti kun lakkasin olemasta kirjakonservatiivi, muutuin *simsalabim* moderniksi, vaativaksi kuluttujaksi: siitä tarve lukea Kirja tienhaarassa. Halusin tietää, miten ja koska Suomi kehittyy myös sähköisesti toimivaksi kirjamarkkina-alueeksi. Haluan Riikka Pulkkisen viimeisimmän iPadiini yhtä helposti kuin Stephen Kingin viimeisimmän. Jos sitä en saa, ajaudunko ennen pitkää englanninkieliseen lukemiseen? Olin jo hyvää vauhtia menossa siihen suuntaan Amazon.co.uk:n viettelemänä. Vasta blogistanian houkuttelevat kotimaiset tärpit käänsivät suunnan. Entä lapseni? Lukevatko he nelikymppisenä kirjoja suomeksi?

Huoli pienen kielialueen kirja-alan elinvoimaisuudesta on käynyt mielessä ennenkin, kun olen miettinyt tieteen englannistumista. E-kirja ja verkkoviestinnän lisääntymisen ovat yhdessä sellainen muutosvoima, joka voisi ajaa suomalainen kirja-alan kannattamattomaksi, kurjistumaan.

Kirja tienhaarassa ei antanut suoria vastauksia. Sen sijaan se kysyi hyvin ja taustoitti kysymyksiä perinpohjaisesti. Lukunäytteen otan johdannosta:
Kirja-alalla tapahtuu: kustantamot tehostavat tai karsivat toimintaansa, uusia yrittäjiä syntyy, lukijoiden liikkeistä on monenlaisia arvailuja ja Google-sukupolvi näyttää luovan omat lukutapansa. Tänään on tarjolla kirjahistorian tasokkaimmat teokset, mutta kaikkien mielessä on vain yksi kysymys: onko kirjalla tulevaisuutta? (s. 12)
Mutta älkää saako väärää käsitystä: Kirja tienhaarassa ei ole mikään synkkä yksinpuhelu. Ekholm ja Repo ovat onnistuneet tuomaan esiin muutoksen positiivisen puolen. Sähköinen maailma on myös mahdollisuus,  ei pelkästään uhka. Kirjan luettuani oivalsin, miten monimuotoistuva kirja voisi parhaimmillaan palvella myös perinteistä lukijaa, ja perinteinenkin kirja pysyä kannattavana. Me konservatiivit ja/tai ahmatit, jotka haluamme nauttia paperintunnusta ja lukea myös jauhelihaa paistaessamme (tai tiskatessa?), tarvitsemme edelleen paperikirjoja. Uima-altaankaan reunalle ei iPad istu. Mutta jos e-kirjan hinnoittelu-, tuotanto- ja jakelujärjestelmät saadaan kohdalleen, voi kirjoille löytyä verkon kautta uusia uusia olomuotoja.

Ajatelkaa miten upea olisi kansallisen tason sähköisten kirjojen jakelujärjestelmä! Kirjablogin linkitys voisi viedä suoraan suomalaiseen "e-kirjakaupastoon", sellaiseen kirjaston ja kirjakaupan yhdistelmäportaaliin, josta jäsenet voisivat kohtuulliseen hintaan ladata sähköisen kappaleen kuuminta uutuutta, edulliseen hintaan kirjailijan aiempia teoksia, ja ilmaiseksi vanhemmat klassikot. Kirja tienhaarassa kuvaa muutaman mielenkiintoisen viritelmän maailmalta. Saksaa taitavat, käykääpä kurkkaamassa Librekaa - muut löytävät lyhyen selostuksen ideasta täältä.

Esteenä uuden kehitykselle Suomessa näyttäisi tällä hetkellä olevan kirja-alan epävarmuus tulevaisuudesta ja yleinen hajanaisuus. Ekholmin ja Repon tärkein viesti olikin, että kirja-alan yksityisten ja julkisten toimijoiden pitäisi kiireellä laatia yhteinen strategia, jota soveltaen voitaisiin edetä. Muuten on vaarana, että kirjan infrastruktuuri Suomessa murenee.

Osa tekijöiden yksityiskohtaisemmista ehdotuksista tuntui ainakin minusta henkilökohtaisesti vastenmielisiltä. Tuskin innostuisin vaikkapa kirjan lopun kimppakirjoittamisesta netissä uusiksi seuraavaan painokseen. Haluan kirjani valmiina kokonaisuuksina, kiitos! Mutta meitä on moneksi... ehkä tällaista on tulollaan.

Tulevaisuuden skenaarioiden pohdinnan ja alan rakenteen tarkastelun lisäksi Kirja sisälsi mielenkiintoista yleistietoa suomalaisen kirjan historiasta ja nykytilasta. Erityisesti lukijan muotokuva huvitti. Kirjamarkkinoiden tukipilari ovat ne 650 000 lukijaa, jotka ostavat yli kymmenen kirjaa vuodessa (Ekholm & Repo 2010, 50). Heistä
- 400 000 on naisia (jep),
- 400 000 on 30-59 vuotiaita (jep),
- 400 000:lla on opisto- tai korkeakoulututkinto (jep),
- 400 000 katsoo televisiota alle 12 tuntia viikossa (jep),
- 500 000 käyttää päivittäin internettiä (jep),
- 350 000:lla on kotona yli 400 kirjaa (jep) ja
- 440 000 lainaa kirjoja myös yleisestä kirjastosta (jep).

Jee, olen täydellinen tukipilari! Minä ja lajitoverini ostamme 54 prosenttia kaikista kirjoista.  Ja jos joskus kuolen, leskeni joutuu vaihtamaan alaa ja perustamaan antikvariaatin.

Entä Kirja tienhaarassa lukukokemuksena? Melko tyypillinen nykypäivän oppikirja/tietokirja, siis vähän sirpalemainen. Se on kenties tarkoitettu osittain luettavaksi tai selattavaksi, ei yhtenäiseksi lukukokemukseksi. Kannesta kanteen lukeminen ei ollut tuskallista muttei nautinnollistakaan. Tekstissä on jonkun verran toistoa, ja lopun skenaarioluvun rakenne hämmensi. Kauppatieteellistä ja tietoteknistä terminologiaa käytetään niukalti; sanastoon tuskin hyytyisi humanistikaan.

Kirja-alan tulevaisuutta odotellessa... luetaan lisää.

Kai Ekholm & Yrjö Repo (2010). Kirja tienhaarassa vuonna 2020. Gaudeamus: Helsinki.

Hesarista löytyy kirjasta juttua parinkin linkin takaa, täältä ja täältä.

torstai 13. tammikuuta 2011

Ruumis jääkellarissa

Luin viime viikolla Minette Waltersin Kuvanveistäjän; se oli niin hyvä että heräsin etsimään lisää. Lainasin pari uudempaakin, mutta kun äsken tuli luettua yksi esikoisdekkari, päätin ottaa seuraavaksi Waltersin esikoisen, Ruumis jääkellarissa. Tajusin pian aloitettuani, että olen itse asiassa lukenut tämän ennenkin, joskus ennen ajanlaskumme alkua. Pikainen tutkimus osoitti epäilyt oikeaksi: kirja löytyy äitini SAPO-kokoelmasta, jota luin läpi urakalla ensimmäisinä lukiovuosina. Ei haitannut lukukokemusta lainkaan, sillä tarinan ratkaisu ja yksityiskohdat olivat onnellisesti haihtuneet mielestä.

Walters on sitä paitsi niitä harvinaisia dekkarikirjailijoita, joiden arvoituksia lukisi mielikseen vaikkei arvoitusta olisikaan. Hän on myös siitä poikkeuksellinen, että jokaisessa kirjassa esiintyvät eri hahmot. Tuttuun sarjaan sukeltamisen ilo jää kokematta, mutta henkilöiden kiinnostavuus korvaa sen runsain mitoin.

Ruumis jääkellarissa on Kuvanveistäjään verrattuna perinteisempi, sillä tapahtumapaikkana on kuin onkin englantilainen kylä ja kylässä kylän kartano. Ruumiita pyörii tarinassa peräti kolme - yksi tosin osoittautuu eläväksi - ja hengissä olevat kyläläiset muodostavat varsinaisen parisuhdekuvaelman. Alun asetelmat ehtivät keikahtaa nurin moneen kertaan.

Pientä ylenpalttista ihanuutta kartanon kauniissa ja älykkäässä naiskolmikossa ehkä on, mutta onneksi kaikki kykenevät jonkinasteiseen häijyyteen tai hölmöilyyn. Hyvä, klassinen dekkari terävällä brittisanailulla; perinnerooleja murretaan tässä lempeästi. Esikoishaparointia ei juuri näy, mitä nyt rytmi on vähän takapainoinen. Ei ihme että Ruumis jääkellarissa sai ilmestyessään parhaan esikoiskirjan palkinnon. Ei se silti ihan Kuvanveistäjän veroinen ollut.

Ihmissuhdedynamiikkaa kirjaan tuo yhden epäillyn ja tutkimuksiin osallistuvan ylikonstaapelin välinen vetovoima.
"Luuletko sinä että vain naiset kärsivät biologisesta ohjelmoinnista? Miesten suorituspaineet ovat monenkertaisesti kovemmat. Jos meitä ei olisi ohjelmoitu kylvämään siementämme, naisten seksikielteisyys olisi pyyhkäissyt koko ihmissuvun maan päältä jo vuosisatoja sitten. Sitä yrittää houkutella naisen sänkyyn. Se kysyy rahaa, ponnistuksia, tunnesitetitä ja palkkana on jatkuvan torjunnan aiheuttamia traumoja. Jos mies haluaa hoitaa oman osansa yhteiskunnan eteen, hän joutuu eliniäksi kahleisiin, raataa kieli pitkällä että nainen pysyisi tyytyväisenä ja hyvässä lihassa ja suostuisi sitten synnyttymään miehelle jälkeläisiä ja pitämään niistä huolen." McLoughlin kääntyi katsomaan Annea. "Se on nöyryyttävää ja alentavaa", hän sanoi kitkerästi. "Minun ja koiran lisääntymiskemialla ei ole mitään eroa. Luonto vaatii meitä kumpaakin ruiskuttamaan siemenemme hedelmälliseen naaraaseen; ainoa ero on siinä ettei koiran tarvitse perustella miksi se haluaa tehdä niin, minun taas täytyy. Mieti sitä, kun seuraavan kerran tekee mieli ilkkua miesten itsetuntoa. -- (s. 275)
Pitkä näyte mutta en voinut vastustaa... Aikomuksissa olisi lukea Kaari Utrion Kiilusilmä feministi tässä kevään mittaan (jos saan käsiini), joten menköön tuo lainaus vastapainosta.

Minette Walters (1995, alkuperäinen 1992). Ruumis jääkellarissa. Porvoo: WSOY. SAPO 391. Suomentanut Tiina Ohinmaa.

Virallista sivua ei kirjasta löydy, mutta takakansi on kopioitu tänne BookCrossing-sivuille.

tiistai 11. tammikuuta 2011

Sinun lapsesi eivät ole sinun

Olen etsiskellyt suomalaista naispuolista nykykirjailijaa, jolla olisi jotain omaan kokemusmaailmaani relevanttia sanottavaa. Pirjo Hassisen Sano että haluat ei kolahtanut, mutta sain komenttiosiossa vinkin Laura Honkasalosta. Ensimmäiseksi luettavaksi valikoitui Sinun lapsesi eivät ole sinun.

Sinun lapsesi käsittelee historiaa opiskelevan Nellin suhdetta perheeseensä ja lapsuuteensa. Nelli on kasvanut taistolaisessa kodissa, josta isä loikkasikin yllättäen lännen kultamaille ja äiti sopeutui keskiluokan elämänmenoon. Nelli tavataan aatteellisena orpona; hänen sisäistetty tarpeensa tehdä maailmasta parempi paikka ei istu uuden vuosituhannen Suomeen, jossa kommunismista on tullut huvittavaa ja solidaarisuudesta vanhanaikaista. Nellikin väsyy ponnisteluun, joka ei tuota tuloksia. Henkistä kotia ei enää ole, joten helpoimmalta tuntuisi vieraissa paikoissa vaeltaminen. Kaivattu isäkin osoittautuu kypsemmällä silmällä katsottuna lähinnä itsekkääksi.

Lopussa Nelli pääsee jonkinlaiseen sopuun juuriensa kanssa. Koti onkin ihmisissä, ei periaatteissa. Nellin elämänkulku noudattelee siten yhteiskunnallisen muutoksen suuntaa; päädyttiin aatteista ja yleisestä konkreettiseen ja yksityiseen. Individualismista (ja kuluttajuudesta?) tuli hiljaisesti tunnustettu yleisideologia. Sinun lapsesi voi lukea myös nuoren kehityskaarena. Siinä pyristellään lapsuuden ehdottomuudesta nuoruuden energisyyden kautta aikuisen suhteellisuuteen.

Nellin nykyhetki vuorottelee kirjassa lapsuuden ja lukioaikojen kuvausten kanssa. Rakenne oli minusta toimiva, joskin mietin olisiko kirjaa voinut tiivistää. Etenkin lapsuuskuvaus tuntui paikoin pitkitetyltä, ja seksuaalisuuden identiteetin käsittely kokonaisuuteen nähden puolitekoiselta; joko se olisi ansainnut enemmän tilaa tai se olisi kannattanut jättää vähemmälle.

Kieli ei ollut hätkähdyttävää suuntaan eikä toiseen, mutta se istui romaaniin mainiosti, päästi lukijan 'läpi' siihen, mitä tunteen ja tapahtumien tasolla on tekeillä.
Katselin äidin tuttuja silmiä ja syntymämerkkejä ja pisamia ja ryppyjä silmäkulmissa ja ajattelin, että hän oli ollut niin energinen ja intohimoinen, että oli halunnut muuttaa kaiken.
"Siksi sitä teidän taistolaisnostalgiaanne on välillä niin vaikea kestää", äiti sanoi. Konjakki oli nostanut poskille hehkua. "Tulee sellainen olo, että on itse menettänyt uskonsa."
Äidin käsi oli pöydällä. Laitoin oman käteni sen päälle. (s. 389-390)
Sinun lapsesi puhutteli henkilökohtaisellakin tasolla. Se vei vahvasti mukanaan 70-luvun tunnelmiin ja rauhanmarsseille. Muistatteko kun lapasparia vielä piti yhdessä virkattu ketju, joka kiersi haalarin sisällä niskan yli hihasta toiseen? Muistatteko vielä kun pelättiin ydintuhoa eikä ilmaston lämpenemistä? Viisitoista vuotta sitten tämä olisi voinut olla juuri sitä mitä etsin. Nyt tuntuu, että Sinun lapsesi tavoittaa jonkun nuoremman minäni, ei niinkään tätä nykyistä. Nellin kysymykset on käsitelty liian kauan sitten. Ei siis tarvitse vielä lopettaa etsintäprojektiani. Olisiko Honkasalon Eropapereissa ainesta? Siitä on blogeissa tykätty.

Lopuksi pieni motkotus: tämän kirjan kansi sopi sille mielestäni harvinaisen huonosti. Manga-vaikutteilla maustettu sosialistista realismiako tuo on? En olisi ikimaailmassa lainannut tätä kirjaa ilman suosituksia, joten kiitokset Sallalle ja Susalle! Ja tämä kirja kannatti lukea.

Laura Honkasalo (2001). Sinun lapsesi eivät ole sinun. Jyväskylä: Gummerus.

Merja Marjamäki Kiiltomadossa piti kirjasta, myös Hannu Marttilan arvio Hesarin sivuilla on pääosin positiivinen.

maanantai 10. tammikuuta 2011

Avain

Tämän kirjan luin Lukupiirin valintana. Mainio valinta: erikoinen ja kiinnostava kirja. Avain on 1950-luvulla kirjoitettu kuvaus japanilaisen keski-ikäisen avioparin seksuaalisesta elämästä. Lukupiirin keskustelu tuo varmasti hyvin esille kirjan eri puolet, joten en sano sisällöistä tämän enempää - sen sijaan suosittelen lämpimästi vierailuja Lukupiirissä lähipäivinä.

Minulle kirja oli kaikkiaan positiivinen yllätys. En tiedä miksi odotin pettyväni - kenties aihe kuulosti ikävältä - mutta Avain osoittautui helppolukuiseksi ja samalla kuitenkin ajatuksia herättäväksi.

Miellyttäväksi kirjaa ei voi kutsua. Kaikki sen henkilöt olivat jollain tavalla vastenmielisiä, mutta heidän mielenliikkeensä kuvattiin niin tarkkapiirtoisesti ja kirkkaasti, että kokonaisuus tuntui harmoniselta kuin... noh, japanilainen kukka-asetelma. Tanizaki taittelee henkilöidensä psyyken auki kuin purkaisi origamin alkutekijöihinsä, kerros kerrokselta ja petos petokselta.

Lukunäytteen otan ensimmäisiltä sivuilta, vaimon päiväkirjaosuuksista.
Tietenkin minun täytyy tyytyä häneen, koska hän on minun laillinen aviomieheni. Mutta toisinaan minua tympäisee kun vain näenkin hänet. Niin se on, eikä tämä ole mikään uusi tunne. Se tuli minuun avioliittomme ensimmäisenä yönä, tuona kuherruskuukauden yönä ajat sitten, kun ensi kerran menin vuoteeseen hänen kanssaan. Muistan vieläkin miten kavahdin kun näin hänen kasvonsa hänen pantuaan pois paksulinssiset silmälasinsa. Silmälaseja käyttävät ihmiset näyttävät aina vähän oudoilta ilman niitä, mutta mieheni kasvot näyttivät silloin yhtäkkiä tuhkankarvaisilta kuin kuolleen. Sitten hän kumartui likelle, ja minä tunsin miten hänen katseensa porautui minuun. En voinut olla tuijottamatta vastaan, silmiäni räpytellen, ja samassa hetkessä kun näin tuon sileän, liukkaan, vahamaisen ihon, kavahdin taas. (s. 13)
Tällä kertaa täytyy erikseen muistaa kiitellä suomennosta: kyllä Tuomas Anhava on mestari. Minulla oli lukioaikaan oikea tanka-kausi hänen hienojen kokoelmiensa kanssa.

Junichiro Tanizaki (1962, alkuperäinen 1956). Avain. Helsinki: Tammi. Keltainen kirjasto (38). Suomentanut Tuomas Anhava.