Jari Tervoa olen lukenut vuosien mittaan melko vähän; muutama on hyllyyn lahjoina kertynyt vuosituhannen vaihteen tienoilla. Uudempi
Koljatti tuli luettua joulukuussa, mutten siitä innostunut niin paljon, että olisin enempää lähtenyt etsimään. Sen sijaan Tervon pukkasivat lukulistalle
Jorin kehut; Sallan vinkistä otin käsittelyyn ensimmäisenä
Myyrän.
Myyrä osoittautuikin koukuttavaksi kirjaksi. Suomettuneen Suomen historia on kiehtovaa pohdittavaa. Miten bysanttilaiseen kaksoiselämään siinä päädyttiinkään! Tervon teksti tuo vallattomine vapauksineenkin nuorallatanssin ajat lähelle.
Päähenkilö on näennäisesti Jura Karhu, kommunistiperheen riveistä Suojelupoliisiin livennyt mies, mutta keskeiseksi hahmoksi nousee Presidentti, ikioma historiallinen voimamiehemme. Reaalipoliitikko kansansa asialla vai maansa pettänyt neuvostovakooja? Ja onko sillä väliä jos historia todistaa tuloksen hyväksi? Tervo pyöräyttää herkullisen keitoksen Stalinin näköisen Karhun puuhailusta kulissien takaisissa verkostoissa. Mikään ei ole ihan sitä miltä se näyttää, ja isien hyvät ja pahat teot periytyvät pojille.
Kirjan voisi tulkita Kekkosen pilkaksi ja suomettumisen irvailuksi, mutta minusta se oli samalla pöydän puhdistusta, naurua yrityksille tehdä historiasta liian johdonmukaista, liian periaatteellista. Ihmisethän siinä pyörivät, pienemmästä suurempaan, ja pelaavat kukin peliään. Myyrää lukiessa tulivat elävästi mieleeni Paasikiven päiväkirjat ja joskus vuosia sitten lukemani kokoomateos neuvostojohtajista. Jälkimmäisen lainasin kerran venäläiselle ystävälle ja sille tielleen se taisi jäädä; kirjan nimeä en enää muista, mutta sen kuvaus vaikkapa höpertyneen Breznevin arjesta oli masentava - yhdestä Myyrän kohtauksesta tuli mieleeni, että onkohan Tervo lukenut samoja juttuja. Näitä kirjoja yhdistää Myyrään suurten miesten inhimillisen pienuuden paljaus. Hyvä ja paha ovat sekaisin itse kussakin, jokainen on enemmän tai vähemmän aikansa tuotos ja tekojensa vanki. Yksi ei uskalla kieltäytyä laittomasta teloituksesta, toinen ei voi vastustaa verevää naista, kolmas pettää aatteensa, neljäs keikaroi itsensä ulos suuresta pelistä -
En tarkoita että Myyrä inhimillistää Stalinia tai hirmuvaltaa yleensä. Kyllä Myyrässä tuomitaan pelolla hallitsevat, mutta samalla Tervo minusta suomii tekopyhyyttä. Siihen ei ole syytä nytkään, jälkiviisaana. Ennen kuin irvistelee Tehtaankadulla juosseille, on syytä olla sydämessään varma ettei itse sortuisi samaan.
Pitkän kirjan rakenne oli todella haastava. Putosin kärryiltä useamman kertojaminän seuratessa toistaan, vuosiluvuista huolimatta. Tai välillä ehkä niiden takia. Kesti aina aikansa ennen kuin onnistuin asettumaan oikeaan kontekstiin monikerroksisessa tarinassa. Tätä olisi pitänyt lukea jonkinlainen kaavio kourassa... Viimeisellä neljänneksellä tunsin olevani osapuilleen oikealla kartalla, kun matkan varrelle sijoitettujen juonipommien shrapnellit alkoivat osua kohteisiinsa.
Presidentin syntymäpäivälahjaa pohtiva valiokunta huvitti, kuten myös elämäniloisen Armandon cameo-rooli. Henkilöistä etäisimmäksi jäi, outoa kyllä, Jura itse. Kuten Koljatissakin, Tervo antaa kertojansa puhua jotenkin etäisesti, itsestään vieraantuneena. Myyrässä Tervon juonikas ja hersyilevä tyyli teki silti puolet työstä, naulasi kirjaan sokkeloista huolimatta. Otan synkänpuoleisen lukunäytteen:
Me huolsimme ja muonitimme maailman kaikkien aikojen suurinta ja menestyksekkäintä keskitysleiriä markkinahintaan. Koneita ja laiteita, vaatteita ja elintarvikkeita. Loputtomat markkinat. Me kättelimme teurastajia ja maahamme hyökkääjiä ja vakuutimme ikuista ystävyyttä saalistajan ja saaliin välillä ja muille maille me kerroimme varjelevamme vain isänmaamme etua. Me vahdimme keskitysleirin porttia ja huolestuimme sananvapauden tilasta Yhdysvalloissa. Me olimme muka kesyttäneet Siperian karhun. Me opetimme muille, miten sen kanssa pärjää. Me nauroimme ettei se pure, kun se karjuu. Me nauroimme ettei se syö kun se puri. Me nauroimme että tätä me halusimmekin, kun se söi. (s. 404)
Mietin kirjan suljettuani miten sen mahtaisin lukea, jos olisin syntynyt 40-luvulla? Tai vaikka vuonna 1985, ilman muistoja kylmän sodan Suomesta. Uskoisinko että maan tapa oli tällainen, tajuaisinko miten varovaisuudesta voi tulla moraalin syövyttävä tapa? Nyt kuulun vielä siihen sukupolveen, jonka lapsuudessa Kekkonen oli itsestään selvästi presidentti, joka opiskeli YYA-sopimuksen sisällön peruskoulussa. Olen jopa käynyt Leningradissa, maistelemassa synnintuntoisena alaikäisenä halpaa shamppanjaa ja hihittämässä kerrosvahdeille.
Jotain vapauttavaa on Myyrän iloittelussa ilottoman historian kanssa. Kiehtova kirja, paini mielestäni eri sarjassa kuin Koljatti.
Jari Tervo (2004).
Myyrä. Helsinki: WSOY.