tiistai 18. tammikuuta 2011

Seuraava pysäkki sosiaalitoimisto

Ihan totta, täytyy lopettaa tämä spontaani kirjojen poiminta kirjastosta. Tämän kirjan otin, koska takakansi näytti lupaavan ironista tulkintaa selviytymisestä sosiaalitukijärjestelmän ja käsistä karanneen projektihelvetin kanssa.

Kyllä tässä lähinnä vedetään punkkua kimppakämpällä, härnätään ilmeisesti loputtoman seksinnälkäisiä sosionomeja ja eletään fattan rahoilla. Kun krapulalta ehditään, podetaan masennusta ja uskonnolliseen kotikasvatukseen liittyviä traumoja.

Myönnetään, peruslähtökohta on tosi; ei Suomessa henkisesti sairastuvaa nuorta fiksusti auteta. Mutta eipä asioita sekään paranna, että tehdään alan työntekijöistä pellejä ja masennuksesta kärsivistä opiskelijoista löhöäviä lutkuja.

Seuraava pysäkki sosiaalitoimisto ei jäänyt kesken, joten kai se oli minusta vähemmän ärsyttävä kuin Salmelan 27 (joka jäi). Vähältä piti kyllä. Odottelin koko ajan, että jokin ovela tarkoitus löytyisi kaiken taustalta (ei löytynyt). Mutta toisaalta, teksti ei varsinaisesti vaatinut syventymään.
Lissun laskujen mukaan meidän määrärahamme ei voinut millään riittää jatkuvaan juhlimiseen (missä se oli tietysti ihan oikeassa). Mihin Netta Lissun saarnaan täysin vittuuntuneena ja aikalailla humaltuneena pamautti vastaan:
- Mä kävin myymässä persettä Itiksen parkkihallissa.
Mikä sai Lissun kirkumaan täyttä kurkkua ja lähettämään meidät huoneisiimme. Aikuisten primitiivireaktio lasten suhteen näyttää olevan sama kuin mitä on käytetty niitä itseään kasvatettaessa, ja Lissulla oli juuri silloin sekä huono päivä itsellään, että keinot vähissä meidän kanssamme. Melkein kävi sitä sääliksi.
Minä menin suosiolla, sillä sain kaapattua Lissun huomaamatta mukaani toisen vastakorkatuista perhekossuista, josta otin siivuja pitkin iltaa käyden autiossa keittiössä välillä hakemassa vettä lantringiksi, ja välillä tietenkin vessassa, kunnes nukahdin. Lissu oli jäänyt sohvalle vahtimaan, mikä oli minusta aika lapsellinen juttu. (s. 54)
Olisi ollut kiva kehua; omakustanne kysyy pokkaa. Mutta aika lapselliselta jutulta maistui.

Matti Koski (2010). Seuraava pysäkki sosiaalitoimisto. Omakustanne.

Kirjoittajan oma taustoitus kirjasta löytyy täältä.
EDIT: Tämä on saatava ilmaisena e-kirjana (tai ainakin pdf:nä tekijän sivuilta täältä.

maanantai 17. tammikuuta 2011

The Culture of the New Capitalism

The Culture of the New Capitalism tuli tilattua syksyllä Amazonilta Hesarista nähtyjen Eeva Berglundin kehujen perusteella. Pitkään kesti ennen kuin tilasin, ja vielä pidempään ennen kuin luin. The Culture ei kuitenkaan vanhentunut odottaessaan; ihan niin nopeaksi ei muutos ole vielä mennyt.

The Culture'ssa Sennett tarkastelee ihmisen suhdetta yhteiskuntaan ja sen instituutioihin. Mielenkiinnon kohteena ovat uudet taloudelliset ideaalit ja rakenteet, sekä muutoksen myötä muuttuvat tavat rakentaa omaa minuutta. Avainargumentti liittyy Weberin byrokraattis-militaristisen instituution korvautumiseen muuntautuvalla, joustavalla ja suoran viestinnän kautta keskitetyllä organisaatiolla. Uuden kapitalismin instituutiot edellyttävätkin työntekijöiltään erilaisia ominaisuuksia ja erilaista orientaatiota kuin entiset: nyt ei ole arvossa osaaminen tai meriitit, vaan oppiminen, sosiaalinen joustavuus ja ennen kaikkea potentiaali.

Tärkeämpää kuin se mitä olet tehnyt on se minkälaiseksi tulevat mahdollisuutesi nähdään. Hyvin tekeminen (craftsmanship) voi olla tuhoisaa uudessa kapitalismissa; hyvin tekeminen edellyttää keskittymistä, sitoutumista objektiiviseen normiin, aikaa. Nyt arvostetaankin kykyä tehdä vähän kaikkea, nopeasti, vaihtuvissa yhteistyösuhteissa. Joustavassa kapitalismissa objektiiviset mittarit, joilla voitaisiin tarkastella yksilön ansioita, muuttuvat häilyviksi ja organisaatioiden jatkuva muutos katkaisee johtaja-alaissuhteet, joiden puitteissa aikaa vaativa tulos voidaan havaita ja tunnustaa. Valta ja vastuu irtautuvat toisistaan. Kiinnostava on myös huomio siitä, että vaikka uuden kapitalismin piirissä toimivia organisaatiota on itse asiassa vähän ja rajatuilla markkinatalouden aloilla, niiden toiminta- ja ajattelumallit ovat tarttuneet; nyt julkistenkin organisaatioiden odotetaan toimivan kuin ne olisivat mukana globaalissa, sähköisen tiedonvälityksen nopeudella muuttuvassa taloudessa.

Työelämän muutokseen kytkeytyy ikuinen tyydyttämätön kuluttajuus niin yksityisessä kuin julkisessakin sfäärissä. Sennett argumentoi hienosti, että rakastamme hyödytöntäkin potentiaalia. Voiko kukaan käyttää iPodinsa koko tallennuskapasiteettia? Tarvitaanko citymaasturia Saharan ylittämiseen vai kauppareissuihin? Lyhytjännitteistä ja pinnallista suosivat ideaalit nostavat mahdollisen todellista arvokkaammaksi myös työn ulkopuolella. Poliittisesta valinnastakin tulee markkinointikysymys; politiikan kuluttaja täyttää itse aukkopaikat projisoimalla poliitikan viesteihin toivomansa sisällön. Samalla valinnan vapaus todellisuudessa katoaa.
So familiar are we with this crossover from consumer to political behavior that we lose sight of the consequences: the press's and public's endless obsession with politicians' individual character traits masks the reality of the consensus platform. In modern political performances, the marketing of personality further and frequently eschews a narrative of the politician's history and record in office; it's too boring. He or she embodies intentions, desires, values, beliefs, tastes - an emphasis which has again the effect of divorcing power from responsibility. (s. 165)
The Culture oli kiinnostava ja lukemisen arvoinen kirja, ja samalla melko masentava. Ennakkoimattomuus ja hyödyttömyyden pelko leimaavat aikamme työelämää. Oman elämän kulttuurinen rakentaminen on vapaampaa mutta myös vaikeampaa kuin koskaan. Vaikka Sennett näyttää itse löytävän myös positiivisia mahdollisuuksia uuden kulttuurin kautta, niiden esittelystä puuttuu se vakuuttavuus, jolla uuden kulttuurin identiteetille aiheuttama eroosio perustellaan. Myöskään Sennettin ehdottamat keinot tilanteen parantamiseksi eivät vakuuta. Hänen mielestään esimerkiksi kansalaispalkka olisi edistämisen arvoinen vaihtoehto, mutta Soininvaaran viimeisimmän jälkeen siihen on vaikea uskoa.

Sennett puuttuu suuriin kysymyksiin ja tarkastelee niitä suhteellisen abstraktilla tasolla. Teksti ei kuitenkaan karkaa mahdottomaksi, vaikka keskittynyttä lukemista vaatiikin.

Richard Sennett (2006). The Culture of the New Capitalism. New Haven & London: Yale University Press.

Simon Cooperin arvio kirjasta tiivistää pääasiat paremmin kuin itse osasin, ja yhdistää uuden kulttuurin myös kirjallisuuteen - kiinnostavaa!  Christopher Newfield arvioi älykkäästi ja vähän kriittisestikin.

Integraation johtaminen - kulttuuriset voimat yrityskaupassa

Täytyy myöntää, tämän kirjan lukeminen on ensimmäisen kolmanneksen jälkeen sujunut kuin se kuuluisa tervanjuonti. Pokka ei pidä enää uusia tätä neljättä kertaa. Pakotin siis itseni istumaan alas ja lukemaan loppuun ainakin silmäilemällä. Monet taulukot ja kuviot tosin tekivät hutaisten lukaisemisen helpoksi.

Vikaa ei ole aiheessa eikä asiassakaan, vika on siinä että on liikaa houkuttelevampia kirjoja käsillä. Yrityskauppojen jälkeiseen integraatioon ei kovin paljon suomenkielistä kirjallisuutta löydy, ja Teerikangas tekee hyvää ja perusteellista työtä. Paha vain, että olen lukenut viimeisen puoli vuotta enimmäkseen hyvää kaunokirjallisuutta tai äärimmäisen tiiviitä artikkeleita. Integraation johtaminen puolestaan on väitöskirjan pohjalta kirjoitettu käsikirja, suorastaan tuskallisen perinpohjainen sellainen. Tai siltä se ainakin näyttää pilalle hemmotelluissa silmissäni.

Kävi mielessä, että kirja tavoittaisi yleisönsä paremmin, jos sen tiivistäisi noin puoleen nykyisestä laajuudesta. Samalla on myönnettävä, että Teerikangas onnistuu tekemään asiansa jokseenkin selväksi myös ilman kirjallisuusviittauksia - monelle tutkijalle lähes ylivoimainen uroteko. Asiaa on vain turhan paljon.
Ongelmana nykyajan yritysostoissa on, että organisaatioiden näkyvät, mitattavissa olevat tekijät osataan jotakuinkin ottaa huomioon. Näin ollen strateginen, taloudellinen, teknis-operatiivis-rakenteellinen evaluointi tehdään. Sen sijaan hankalammin nähtävissä ja mitattavissa olevat inhimilliset tekijät jätetään lähes tyystin huomiotta. Näihin kuuluvat niin kulttuuriset, inhimilliset, tunteelliset kuin osaamiseen liittyvät tekijät. Oston kannalta tämä lähes huomiotta jättäminen on merkittävää siksi, että oston onnistumiseen vaikuttaa koko organisaatiokokonaisuuksien kirjo - niin näkyvät kuin näkymättömätkin tekijät. Pitkällä tähtäimellä näkymättömien tekijöiden huomiotta jättämisellä on niin taloudelliseen tuloksellisuuteen kuin inhimilliseen onnistumiseenkin liittyviä seurauksia. (s. 64-65)
Teerikankaan viesti on erinomaisen tärkeä. Monet yritysostot menevät pieleen - kukaan ei tiedä tarkkaan kuinka monet - ja yksi keskeinen selitys on varmasti Teerikankaan esiinnostamissa hiljaissa voimissa. Yritysjohdossa tavataan ajatella loogis-rationaalisen kaavan mukaan. Silloin emotionaaliset ja kulttuuriset asiat jäävät yritysten integraatiossa helposti liian vähälle huomiolle, usein hämmästyttävän vakavin seurauksin. Viime vuosikymmeninä on tosin enenevässä määrin puhuttu johtamisen ja liiketoiminnan inhimillisistä puolista. Tunteiden merkitys tuloksenteossa tunnustetaan yleisemmin, mutta tuntuu ettei oivalluksia saada ihan helpolla käytäntöön.

Integraation johtamista voisi suositella sellaisille, jotka ovat joutumassa tai pääsemässä yritysostotilanteisiin. Teerikankaan jäljiltä on paremmat valmiudet selviytyä hyvin niin integroijan kuin integroitavankin roolista. Tai ainakin tietäisi mikä meni pieleen.

Satu Teerikangas (2008). Integraation johtaminen - kulttuuriset voimat yrityskaupassa. Helsinki: WSOYPro.

Hmm... löytyi blogikirjoitus, jossa kehuttiin toista kotimaista kirjaa aiheesta paremmaksi, pitääpä tutkia.

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Mielensäpahoittaja

Tästä kirjasta olen kuullut hyvää monelta taholta, ja kyllä minä niin mieleni pahoitin kun kuulin kirjastossa että monta varausta oli ennen minua jonossa. Mutta tulihan se sieltä lopulta.

Ja palkitsi odotukset. Herkku mikä herkku. Mielensäpahoittajan sisältöä ja tyyliä on kuvattu hyvin ja fiksusti niin monessa blogissa (Morren, Inan, Susan ja Zephyrin muutaman poimiakseni), ettei minulla ole siihen juuri lisättävää.

Vain yksi puoli Mielensäpahoittajassa yllätti, sen humorin monisyisyys. Osasin odottaa, että Kyrö nauraa vanhan jääränsä kautta nykyajalle ja vähän vanhoille jäärillekin, mutta mielensäpahoittaja meni vielä askelen pidemmälle, nauroi vähän itselleenkin. Näiden pienten tarinoiden komiikka saattaa olla paljosta velkaa alkuperäiselle formaatilleen, kuunnelmalle. Ajoitus on pettämätön, sävy yksinkertaisen puhutteleva. Tyyli oli melko erilainen kuin 700 grammassa, mutta suomalaisen (miehen) ymmärrys sama. Kyrö kurkistelee syvään kaivoon ja ammentaa sieltä kirkkainta ilolientä.
Kolehmaisen mielestä jokamiehenoikeutta pitäisi kaventaa koskemaan vain suomalaisia. Siinä se onkin oikeassa, että jokamiehenoikeus pitäisi poistaa. Mutta sen tilalle täytyy tuoda jokamiehenvelvollisuudet. Hän, jonka tiluksilla kasvaa marjoja tai sieniä, ne kerätköön, säilököön, syököön tahi pienellä katteella myyköön. Jos ei itselle tämä raha kelpaa niin sen verran pitää lahjoittaa hyväntekeväisyyteen, esimerkiksi Thaimaahan, kyllä luulen että sieltä löytyy joku jolta puuttuu jotain. (s. 71)
Tämä oli tarkoitus lukea hitaasti. Ei kyllä siitä mitään tullut. Ja lyhytkin se oli.

Tuomas Kyrö (2010). Mielensäpahoittaja. Helsinki: WSOY.

Hesarissa Majander tykkäsi erityisesti äänikirjaversiosta. Muistelen että tästä olisi ollut joulun alla isompikin juttu, mutta siihen en löytänyt linkkiä. Mari Viertola Turun Sanomissa nautti myös.

lauantai 15. tammikuuta 2011

Myyrä

Jari Tervoa olen lukenut vuosien mittaan melko vähän; muutama on hyllyyn lahjoina kertynyt vuosituhannen vaihteen tienoilla. Uudempi Koljatti tuli luettua joulukuussa, mutten siitä innostunut niin paljon, että olisin enempää lähtenyt etsimään. Sen sijaan Tervon pukkasivat lukulistalle Jorin kehut; Sallan vinkistä otin käsittelyyn ensimmäisenä Myyrän. 

Myyrä osoittautuikin koukuttavaksi kirjaksi. Suomettuneen Suomen historia on kiehtovaa pohdittavaa. Miten bysanttilaiseen kaksoiselämään siinä päädyttiinkään! Tervon teksti tuo vallattomine vapauksineenkin nuorallatanssin ajat lähelle. 

Päähenkilö on näennäisesti Jura Karhu, kommunistiperheen riveistä Suojelupoliisiin livennyt mies, mutta keskeiseksi hahmoksi nousee Presidentti, ikioma historiallinen voimamiehemme. Reaalipoliitikko kansansa asialla vai maansa pettänyt neuvostovakooja? Ja onko sillä väliä jos historia todistaa tuloksen hyväksi? Tervo pyöräyttää herkullisen keitoksen Stalinin näköisen Karhun puuhailusta kulissien takaisissa verkostoissa. Mikään ei ole ihan sitä miltä se näyttää, ja isien hyvät ja pahat teot periytyvät pojille.

Kirjan voisi tulkita Kekkosen pilkaksi ja suomettumisen irvailuksi, mutta minusta se oli samalla pöydän puhdistusta, naurua yrityksille tehdä historiasta liian johdonmukaista, liian periaatteellista. Ihmisethän siinä pyörivät, pienemmästä suurempaan, ja pelaavat kukin peliään. Myyrää lukiessa tulivat elävästi mieleeni Paasikiven päiväkirjat ja joskus vuosia sitten lukemani kokoomateos neuvostojohtajista. Jälkimmäisen lainasin kerran venäläiselle ystävälle ja sille tielleen se taisi jäädä; kirjan nimeä en enää muista, mutta sen kuvaus vaikkapa höpertyneen Breznevin arjesta oli masentava - yhdestä Myyrän kohtauksesta tuli mieleeni, että onkohan Tervo lukenut samoja juttuja. Näitä kirjoja yhdistää Myyrään suurten miesten inhimillisen pienuuden paljaus. Hyvä ja paha ovat sekaisin itse kussakin, jokainen on enemmän tai vähemmän aikansa tuotos ja tekojensa vanki. Yksi ei uskalla kieltäytyä laittomasta teloituksesta, toinen ei voi vastustaa verevää naista, kolmas pettää aatteensa, neljäs keikaroi itsensä ulos suuresta pelistä -

En tarkoita että Myyrä inhimillistää Stalinia tai hirmuvaltaa yleensä. Kyllä Myyrässä tuomitaan pelolla hallitsevat, mutta samalla Tervo minusta suomii tekopyhyyttä. Siihen ei ole syytä nytkään, jälkiviisaana. Ennen kuin irvistelee Tehtaankadulla juosseille, on syytä olla sydämessään varma ettei itse sortuisi samaan.   

Pitkän kirjan rakenne oli todella haastava. Putosin kärryiltä useamman kertojaminän seuratessa toistaan, vuosiluvuista huolimatta. Tai välillä ehkä niiden takia. Kesti aina aikansa ennen kuin onnistuin asettumaan oikeaan kontekstiin monikerroksisessa tarinassa. Tätä olisi pitänyt lukea jonkinlainen kaavio kourassa... Viimeisellä neljänneksellä tunsin olevani osapuilleen oikealla kartalla, kun matkan varrelle sijoitettujen juonipommien shrapnellit alkoivat osua kohteisiinsa. 

Presidentin syntymäpäivälahjaa pohtiva valiokunta huvitti, kuten myös elämäniloisen Armandon cameo-rooli. Henkilöistä etäisimmäksi jäi, outoa kyllä, Jura itse. Kuten Koljatissakin, Tervo antaa kertojansa puhua jotenkin etäisesti, itsestään vieraantuneena. Myyrässä Tervon juonikas ja hersyilevä tyyli teki silti puolet työstä, naulasi kirjaan sokkeloista huolimatta. Otan synkänpuoleisen lukunäytteen:
Me huolsimme ja muonitimme maailman kaikkien aikojen suurinta ja menestyksekkäintä keskitysleiriä markkinahintaan. Koneita ja laiteita, vaatteita ja elintarvikkeita. Loputtomat markkinat. Me kättelimme teurastajia ja maahamme hyökkääjiä ja vakuutimme ikuista ystävyyttä saalistajan ja saaliin välillä ja muille maille me kerroimme varjelevamme vain isänmaamme etua. Me vahdimme keskitysleirin porttia ja huolestuimme sananvapauden tilasta Yhdysvalloissa. Me olimme muka kesyttäneet Siperian karhun. Me opetimme muille, miten sen kanssa pärjää. Me nauroimme ettei se pure, kun se karjuu. Me nauroimme ettei se syö kun se puri. Me nauroimme että tätä me halusimmekin, kun se söi. (s. 404)
Mietin kirjan suljettuani miten sen mahtaisin lukea, jos olisin syntynyt 40-luvulla? Tai vaikka vuonna 1985, ilman muistoja kylmän sodan Suomesta. Uskoisinko että maan tapa oli tällainen, tajuaisinko miten varovaisuudesta voi tulla moraalin syövyttävä tapa? Nyt kuulun vielä siihen sukupolveen, jonka lapsuudessa Kekkonen oli itsestään selvästi presidentti, joka opiskeli YYA-sopimuksen sisällön peruskoulussa. Olen jopa käynyt Leningradissa, maistelemassa synnintuntoisena alaikäisenä halpaa shamppanjaa ja hihittämässä kerrosvahdeille. 

Jotain vapauttavaa on Myyrän iloittelussa ilottoman historian kanssa. Kiehtova kirja, paini mielestäni eri sarjassa kuin Koljatti. 

Jari Tervo (2004). Myyrä. Helsinki: WSOY.

Hesarissa Myyrä sai hyvän vastaanoton Kantokorvelta, eikä Lauri Oinokaan Turun Sanomissa pahemmin moittinut.