keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Nuoren opettajattaren varaventtiili

Löysin äskettäin Hilja Valtosesta ihanteellisen välipalakirjailijan; hilpeää ja kipakkaa romanttista hupsutusta, rautaisella ammattitaidolla. Tällä kertaa poimin kirjastosta Valtosen esikoisen, Nuoren opettajattaren varaventtiilin.

Varaventtiili olikin minulle erityisen sopiva kirja, sillä tarinassa Valtosen sankaritar, kirpeän tarmokas nuori Liisa muuttaa Pohjanmaalle kansakoulunopettajattareksi. Uusi koti on Mörskän kylä kuvitteellisessa Latomeren kunnassa. Kuvauksesta päätellen Latomeri ei ole kovinkaan kaukana nykyisestä kotipaikastani: "Latoja, latoja ja vain latoja, niin kauas kuin jaksaa ja viitsii katsoa"! Myös samojen murresanojen kanssa olen ensimmäisinä vuosina täällä pähkäillyt. Miten ihmeessä itikka voi olla lehmä?

Tehdäkseni aidoille eteläpohjalaisille oikeutta pitänee lisätä, että muita Liisan kokemia koettelemuksia ei ole kohdalleni osunut:
"Jahah, jahah! Tässä siis on meidän uusi opettaja-neitimme. Kuinka nimi taasen olikaan? Harju! Jahah, jahah!"
Herra rovasti Jahah nosti mustasankaiset lasit nenälleen ja tutki minut "kannelta mastonhuippuun". Tuollaisilla vanhoilla rovastisedillä on omat erikoiset vapautensa, jotka eivät aina satu olemaan syrjäisestä erittäin miellyttäviä. Tunsin olevani silli, jota ostaja pyrstöstä riiputtaa, haistaa ja maistaa.
Salissa tervehti meitä pitkä, pyöreä ja harmaa ruustinna Jahah. Vielä kerran nostettiin silliä pyrstöstä ja tutkittiin. (s. 60)
Teräväkielisellä ja nykyaikaisella Liisalla on hankalat hetkensä vanhakantaisella paikkakunnalla. Varsinkin poikamiestohtorin osoittama kiinnostus saa pahat kielet laulamaan ja kylän nuoret neidit paheksumaan kilpailua. Päiväkirja toimii huumorintajuisen opettajattaren varaventtiilinä, jolle uskotaan nekin salaisuudet, joita kylässä ei osata aavistaa.

Liisa ei - Valtosen sankaritar kun on - tietenkään alistu lauhkeasti juoruilun kohteeksi tai edes juopon isännän tanssitettavaksi. Pari miestä saa kirjaimellisesti korvilleen ja juoruakat puhuttavaa. Romanttisen viihteen kaikkien lakien mukaisesti Liisa saa loppujen lopuksi sydämensä valitun ja päälle komeat naurut; viime töikseen hän härnää koulunsa vanhoillista johtokuntaa uhkaamalla jäädä sinne toiseksikin vuodeksi.

Varaventtiili oli juuri sellainen kuin osasin Vaimokkeen jälkeen odottaa: raikas, hauska ja turvallinen, mukavasti historialta tuoksuva makupala. Latomeri, tai siis sitä muistuttavat paikat täällä päin, ovat muuttuneet Liisa Harjun päivistä. Mutta jotkut asiat ovat ennallaan: miehet ovat edelleen "taivaallisen isän luomia suuria kysymysmerkkejä, joiden selvä järkeily ei jaksa koskaan naiselle täysin valkeaksi selvitä".

Tarja Kytönen arvioi gradussaan, että Valtosen suosion jatkumisen salaisuus saattaa olla hänen sankaritartensa edustaman rakkauden diskurssin jatkuva ajankohtaisuus. Ehkäpä! Ainakin allekirjoitan täysin Kytösen arvion, että Valtosen romaanit ovat osa erityisesti suomalaisen naisen historiaa.

Näin juhlallisesti pyhitettynä valitsenkin seuraavaksi Valtoselta muut Kytösen analysoimat kirjat: Hätävara, Kunnankirjuri ja Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa!.

Hilja Valtonen (2006, alkuperäinen 1926). Nuoren opettajattaren varaventtiili. Helsinki: Otava.

Arvioita:
Sallan lukupäiväkirjassa
Tuuli Mäenpää Hesarissa (kiinnostava arvio, 9. luokkalaisen tekemä)
Aikalaisarvioista voi pongailla otteita linkittämässäni gradussa

tiistai 8. helmikuuta 2011

Time Travelers Never Die

Alkoi olla vähän ikävä scifiä, joten otin hyllyltä jo pitkään odottaneen Jack McDevittin romaanin. Tilasin  alkutalvesta pari McDevittiä Amazonista. Hän kirjoittaa yleensä luotettavaa, klassista perusscifiä. Tosin vain pari hänen kirjoistaan on tehnyt suuremman vaikutuksen - mieleen ovat jääneet erityisesti Alex Benedict -kirjat - mutta kaikkien kanssa olen viihtynyt.

Time Travelers Never Die on nimensä mukaisesti kertomus aikamatkustelusta. Adrian Shelbornen isä katoaa mystisesti. Pojalle selviää, että fyysikkoisä on kehitellyt aikamatkustuslaitteen ja kadonnut tavallista perusteellisemmin; mies on hukassa niin ajassa kuin paikassakin. Yhdessä klassisia kieliä opettavan ystävänsä Daven kanssa nuorempi Shelborne ryhtyy jäljittämään isäänsä. Aikamatkustus muuttaa vähitellen miesten maailmankuvaa eikä voi olla vaikuttamatta heidän ihmissuhteisiinsakaan.

Juonellisesti Time Travelers on korkeintaan keskikastia, ainakin alan harrastajalle. Kun on lukenut jo iät ajat sitten Poul Andersonin Time Patrol -tarinat, Simon Hawken Time Wars -jutut ja Spider Robinsonin Callahan's Crosstime Saloon -sarjan, puhumattakaan Asimovin The End of Eternity'stä, Heinleinin The Door into Summer'sta ja Willisin Domesday Book'sta, ei McDevittin laiha versio perusparadokseista enää säväytä. Michael Crichtoninin Timeline (suomennettu nimellä Aikamatka) oli sekin juonen puolesta terävämpi kuin Time Travelers. Höh.

Mutta tämä nyt on tällaista kärttyisän kävyn puhetta. Ihastukseni aikaseikkailuihin on näemmä jo vakiintunut arkiseksi suhteeksi... jos olisin voinut lukea tämän utuisin ja uteliain aikamatkustusneitsyen silmin, voisi mielipiteeni juonesta olla ihan toisenlainen.

Myöskään henkilöistä en suuremmin nauttinut. Minusta Dave ja Shel olivat aika pintapuolisia kaikesta näennäisestä stressaamisestaan huolimatta, ja naishahmoilla oli varsin klassinen avustava rooli. Oli tietysti mukava tavata reissussa historiallisia hahmoja, esimerkiksi Alexandrian kirjaston hoitaja Aristarkhos, vaikkei heitäkään erityisen syvällisesti kuvattu.

(Ai niin, mainostetaanpa vähän kotimaistakin: J. Pekka Mäkelä on muuten kirjoittanut karhean ja synkän aikamatkustusjutun nimeltä 391, jossa Aleksandrian kirjastolla on keskeinen rooli.)

McDevittin kirjallinen tyylikään ei tässä päätä huimannut, mutta siitä ei sovi pahastua, sillä hän kirjoittaa yleensä juuri näin: suorasanaisesti ja kuljettaen juttua paljolti dialogin kautta.
"Dad, I don't think you understand. You're going back there to Renaissance Italy, or wherever, and something happened. Happens. Probably the Inquisition gets you, too."
"No," he said. "Nothing will happen."
"How can you say that?"
"Because when I'm done with my visit, instead of coming back here, I'll return in, say, two weeks."
Shel's head was starting to spin again. "Then the reason you disappeared is because I warned you you'd disappear." 
"Sure." He grinned. (s. 55)
Kaikesta rutinasta huolimatta oikeastaan pidin Time Travelers'sta. McDevitt nimittäin onnistui tavallista paremmin tuomaan aikamatkustukseen melkein spinozalaisen säväyksen. Aikamatkustajat eivät koskaan kuole, mutta eipä kuole kukaan muukaan, tavallaan. Nerous, ääliömäisyys, arkipäiväisyys - kaikki on ikuista jos asiaa onnistuu katsomaan ei-kronologisesta perspektiivistä. Jokainen hetki ja valinta on lopullinen, sillä "samaan virtaan astumme, emmekä astu, me, emmekä me". (Herakleitos. Saarikosken kääntämänä wikipedian mukaan. Oli vaan pakko googlettaa miten se oikeasti menee.)

Tässä kirjassa muutos ja muuttumattomuus ovat saman kolikon eri puolia: tajunnalla on vain yksi kronologia eikä entropiaa voi kääntää, mutta samalla kaikki jo tapahtunut pysyy, on ikuisesti tapahtunutta. Eletty elämä on, pääsi sitä katsomaan tai ei. Niinpä Shel ja Dave, jotka alkuun käyttävät aikamatkustusta melkeinpä lapselliseen historiaturismiin, päätyvät oivaltamaan, että aikaa on jokaisella; tärkeää on käyttää se hyvin. Tai ainakin niin, ettei tarvitse hävetä jos tulee myöhemmin aikakoneella katsomaan mitä tuli tehtyä.

Ihan hyvä läksy itse kullekin, vaikka tässä ollaankin vain yksisuuntaisella aikamatkalla.

Jack McDevitt (2010). Time Travelers Never Die. New York: Ace Books.

maanantai 7. helmikuuta 2011

Murha laitumella

Penjamin mainitsi tämän kirjan kevään lukulistansa yhteydessä: "lampaat (!) ratkovat rikoksia"... Lampaat? Tietysti se oli pakko lainata.

Ajattelin jotenkin epämääräisesti, että lampailla olisi kirjassa pienehkö rooli. Tiedättehän, tyyliin koira-joka-ei-haukkunut. Olin väärässä.

Kyse on todellakin dekkarista, jossa lammaslauma päättää selvittää miten heidän paimenensa George päätyi laitumelle elottomana lapio ruumiissaan. Muitakin rikoksia ja outouksia lampaiden setvittäväksi tulee, sillä totisesti ihmisten tiet ovat mutkikkaita. Onneksi lauma ei ole ihan tietämätön ihmisten maailmasta, sillä George on pitänyt tapanaan lukea lampailleen. Iltasadut ovat hyväksi lapsille, mikseivät siis lampaillekin? Ainakin neiti Maple, mahdollisesti maailman viisain lammas, on selvästi ottanut opiksi kuulemansa rikosromaanin puolikkaan.

Swann onnistuu mainiosti kehittelemään lampaille oman varsin uskottavan ja johdonmukaisen tavan hahmottaa maailmaa. Rakenteellisesti Murha laitumella on yksioikoinen, lukuunottamatta muutamia unijaksoja. Takautumien virkaa tekevät joidenkin lampaiden muistot, jotka Georgen kuoleman jälkeen osoittautuvat merkityksellisiksi.

Kieli on hyvää ja sujuvaa. Alkuteos on ilmeisesti ollut saksankielinen. Lukunäytteen otan ihan alusta:
"Se on voinut olla vain ihminen - tai erittäin iso apina." Othello oli viettänyt hyvin järisyttävän nuoruuden Dublinin eläintarhassa, johon se muisti viitata aina tilaisuuden tullen. 
"Ihminen." Maple nyökkäsi tyytyväisenä. Epäiltyjen määrä väheni nopeasti. "Minusta meidän on selvitettävä, millaisesta ihmisestä on kyse. Sen olemme vanhalle kunnon Georgelle velkaa. Kun kulkukoira raateli jonkun karitsoistamme, hän yritti aina löytää syyllisen. Sitä paitsi George oli meidän. Hän oli meidän paimenemme. Ei kellään ole oikeutta iskeä häneen lapiota. Tämä on sudetusta, murha!" (s. 14)
Juonta ei kannata paljastaa, sillä tarina saa makunsa lampaiden pyrkimyksistä ymmärtää ihmisten kummallisia toimia ja tarkoituksia, siitä miten ne tulkitsevat ja reagoivat tapahtumiin. Hykerryttäviä hetkiä riittää myös lampaiden omien keskinäisten suhteiden kehityksessä.

Tuskin haluaisin lukea tusinoittain dekkareita, joissa lampaat ovat pääosassa - mutta yksittäisenä erikoisuutena Murha laitumella oli herkku. Jos piti Ruohometsän kansasta, tai tykkää leppoisista dekkareista, nauttii luultavasti myös tästä.

*ei onneksi tykkää lampaanlihasta*

Leonie Swann (2007). Murha laitumella. Helsinki: WSOY. Suomentanut Helen Moster.

Arvioita:
Milla Autio Hesarissa
Antti Nisula Savon Sanomissa

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Kosto: Rakkaustarina

Tämän kirjan juonesta ja ideasta en sano mitään - niin moni bloggaaja on siitä kirjoittanut. Mari A:n juttu Oatesista sai lopulta varaamaan tämän kirjastosta. Linkitänpä lisäksi muutamaan paljon kommentteja keränneeseen kirjoitukseen: anni.m, Lumiomena ja Järjellä ja tunteella käyvät pikajohdatuksesta blogiroihuun. Blogeissa oli niin innostavia kuvauksia, että ennakkoluuloistani huolimatta hommasin tämän, vaikka edellinen Oates-kokemus ei innostanut. En nimittäin oikein tykännyt Blondista. (!)

Pakko myöntää: en pitänyt Kostostakaan mitenkään erityisesti. Se oli, oikein tappavaa ilmausta käyttääkseni, ihan hyvä kirja. Sen pidemmälle en pääse.

Raiskaus ei ole KOSKAAN raiskatun vika. On hyvä, että Oates sanoo sen tavalla, jonka mahdollisimman moni tuntee munaskuitaan myöten. Siinä mielessä olen iloinen, että tämä kirja on kirjoitettu. Koston pitäisi kaiken järjen mukaan olla myös minulle järisyttävän merkittävä kirja, sillä tarina painelee kaikkia tehonappeja: teini-ikäisen tytön kasvua ja äitisuhdetta, yhteiskunnallisen ja yksityisen oikeustajun kysymyksiä, median roolia, naiseutta ja naiseuden epäreiluja vaaroja, sodan vaikutuksia sotilaisiin...

Silti en kyennyt vaikuttumaan Kostosta. Reaktio on niin vaistomainen, että sain kaksin käsin etsiä syytä - mikä ihme mättää? Samanlainen fiilis jäi Blondista. En keksi muutakaan selitystä kuin että jokin kerronnassa vieraannuttaa minut, ja todennäköisesti se jokin on ainakin Koston kohdalla Oatesin käyttämä sinä-kertoja.
Et saa nukuttua jos äiti ei nuku. Et saa syötyä jos äiti ei syö. Et hymyile jollei äitikin hymyile turvonneella, revityllä suullaan.
Käytöksesi taantuu lapselliseksi, haluat vain kömpiä sänkyyn äidin viereen, haluat päästä kainaloon. Vaikka äidin voimat eivät riitä halaamiseen tai lohduttamiseen, eivät edes suukottamiseen jollet työnnä kuumeisia kasvojasi ihan lähelle, vasten hänen haavoittunutta suutaan.
Ja sinun käsivartesi! Krunts, se oli riuhtaistu sijoiltaan niin että kuvittelit kuulleesi rusahduksen. Nyt se on vedetty paikoilleen mutta silti siihen sattuu suurimman osan ajasta, koko käsivarsi tuntuu hyödyttömältä, kuin kuolleen kädeltä. Silmäsi ovat punaiset itkusta. (s. 53)
En ilmeisesti osaa eläytyä johonkuhun joka on "sinä". Myös tiheä tason vaihtelu jotenkin jysäyttää ulos tarinan virrasta. Valitsin tämän lukunäytteeksi, koska juuri tässä kohdassa huomasin miettiväni mitä sanoja alkuperäistekstissä käytetään: saman "sinän" sisälle eivät tunnu yhtä aikaa sopivan sanat taantuu ja krunts. Kirjoittiko Oates regresses ja cruntch? Tietenkin kertojahan se tässä laittaa sanoja 12-vuotiaan suuhun, eikä siis kyse ole sikäli uskottavuusrikkomuksesta; "sinä" ei ole kahdentoista. Silti, en vain pääse tyylilajin makuun.

(En enää muista käyttikö Oates myös Blondissa sinä-kertojaa paikka paikoin, lukemisesta on jo aikaa. Odotin siltä kirjalta aiheen takia paljon, ja olin vähän pettynyt kun en pystynytkään siitä pitämään. Ei se huono toki ollut, mutta ei kyllä innostanutkaan erityisesti; loppuosa meni jo melkein suorittamisen puolelle.)

Joyce Carol Oates (2010). Kosto: Rakkaustarina. Helsinki: Otava. Suomentanut Kaijamari Sivill.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Joonas Säntti Turun Sanomissa

lauantai 5. helmikuuta 2011

Troikka

Runebergin päivälle sopiikin hyvin suomalainen. Tammikuussa luin Myyrän ja Ohranan, nyt oli vuorossa viimeinen osa tästä Tervon löyhästä trilogiasta. Troikka on ihan kunniakas lopetus hyvälle kokonaisuudelle. Ja kyllä, kaikki kolme kannattaa lukea.

Troikassa palataan Suomen sisällissodan päiviin. (Vai veljessodan, vapaussodan, punakapinan? Riippuu kuka puhuu ja missä seurassa, eikös?) Tappion kärsineet punakaartilaiset pakenevat lahtareita työläisen ainoaan oikeaan kotiin, mutta Venäjälläkin taistellaan sisällissotaa, eivätkä punapakolaisten päätä silitä edes kommunistit. Eljas Rossi, punakomentaja ja rauhallinen mies, yrittää selvitä hengissä ja noudattaa äidille annettua lupausta: ei saa tappaa ihmisiä. Suomessa odottaisi surmaamista arkkilahtari Mannerheim, jonka ikonisen charmin läpi näkee tarkkasilmäinen varatuomari Ellen Kataja, uranainen ennen aikojaan.      

Tässäkin kirjassa on minusta tervomainen sanoma, eräänlainen ihmisen ajopuuteoria: yksilö on toisaalta avuton ajelehtija historian virrassa, toisaalta omien tekojensa absoluuttinen monarkki. Eljas Rossiakin ajavat tapahtumat kuin poroa aitaukseen, mutta viime kädessä hän päättää itse, pienintä piirtoa myöten. Olosuhteet on jokaiselle annettu, mutta niin on myös mieli. Samaa viestivät kirjan naiset, puna-Juliska ja Ellen.
- - Ukko alkoi neuvottomuuttaan vetistellä. Pientä lasta voi lohduttaa, älä nyt, kaikki muuttuu hyväksi, mutta ei vanhaa miestä. Se tietää että sille valehdellaan. Se on itse valehdellut lapsilleen koko elämänsä. Yritettiin tyynnytellä ukkoa. Haimme Valppaasta proletaarista simaa ja leipää, ja tarjosimme niitä hänelle Hengellisen seminaarin kellarissa" punakomentaja Eljas Rossi kirjoitti vuosia myöhemmin.
Ukko teki ristinmerkkejä.
Te olette ihmisiä, ukko kiitti syötyään. (s. 121)
Niinpä, ihmisiä ollaan.

Mielenkiintoani Troikkaan lisäsi ennakkoon marskikytkentä, sillä Mannerheimin ura ja persoona ovat kiehtovia; myös Mannerheimin vankka symboliarvo ja sen moninainen käyttö erilaisissa suomalaisissa teoksissa ovat kiinnostavia. Tervo lunasti tässä suhteessa odotukset, sillä hänen tulkintansa Mannerheimista tunnistaa sekä ihmisen että tietoista imagotyötä tekevän historiallisen johtajan. Tervon marskissa ei ole minusta varsinaisesti aitoutta, mutta siinä luetaan älykkäästi Mannerheimia sellaisena kuin mitä hänestä loppujen lopuksi tuli, elämää suurempana, ja palataan myytin juurille.
  
Tervon osakkeet ovat nousseet silmissäni kohisten tämän kirjakolmikon myötä. Myyrän myötä jotenkin 'löysin' Tervon kielellisen rikkauden. (En ainakaan muista sen tehneen erityistä vaikutusta, kun tuhat vuotta sitten luin Tervolta... öh, mitähän minä luin? Ainakin Rautapään. Eikä kieli säväyttänyt Koljatissakaan, vaikka siinä olikin samaa hiipivää huumoria kuin tässä kolmikossa.) Ehkä uusi innostus kotimaiseen kirjallisuuteen, ja sen myötä tullut suomeksi lukeminen, on herkistänyt kielen vivahteille. Myyrän mutkikkuus myös pakotti lukemaan keskittyen, ja kyllähän paneutumisella on osansa lukunautinnossa.

Pohtiessani kirjakolmikkoa tulee mieleeni ihanan rapea, aromikas lehtitaikinasta tehty piiras. Ihan totta. Nämä ovat kuin suomalaisilla metsäsienillä täytettyjä piirakoita, joissa taikina on moneen kertaan käännetty ja kaulittu; päällekkäin tulevat ohuet kerrokset ovat vähän irrallaan mutta kuitenkin kiinni toisissaan. Niistä tulee yhdessä rapsahdellen suuhun lohkeileva kokonaisuus, jonka ydin on ainutkertaisesti suomalainen. Päälle tujaus venäläistä smetanaa. *nälkäinen*

En tosin voi olla miettimättä mahtoiko Tervo tietoisesti vähentää kerronnan kerroksellisuutta Myyrän jälkeen. Ehkä palaute Myyrän rakenteen haastavuudesta sai miettimään liudennusta - vähemmän vaativa romaani saattaa tavoittaa suuremman yleisön. Ohranassa ja Troikassa on tavallaan leivottu vähemmän; ehkä se vähentää teosten kulinaarista arvoa, mutta saattaa myös tehdä niistä helpommin sulatettavia.

Ohrana oli näistä kolmesta minulle eniten mieleen; ehkä siksi että Attila Rahja tuli niin lähelle. Miltäköhän maistuu näiden jälkeen erilainen Tervo, 90-luvulla kirjoitettu rikosromaani?

Off topic - lukulistalle päätyy myös Juha Seppälän Suomen historia. Onkohan Mannerheimin käyttöä kulttuurisena symbolina tutkittu? Luulisi Uralin perhosen inspiroineen jotakuta, mutta eipä sitä kai monikaan mieltänyt muuksi kuin henkilöön viittavaksi. Seppälä kuulema yrittää Mannerheimia ravistella.

Jari Tervo (2008). Troikka. Helsinki: WSOY.

Hannu Marttila arvioi Hesarissa, Hannu Waarala Savon Sanomissa.