tiistai 8. helmikuuta 2011

Time Travelers Never Die

Alkoi olla vähän ikävä scifiä, joten otin hyllyltä jo pitkään odottaneen Jack McDevittin romaanin. Tilasin  alkutalvesta pari McDevittiä Amazonista. Hän kirjoittaa yleensä luotettavaa, klassista perusscifiä. Tosin vain pari hänen kirjoistaan on tehnyt suuremman vaikutuksen - mieleen ovat jääneet erityisesti Alex Benedict -kirjat - mutta kaikkien kanssa olen viihtynyt.

Time Travelers Never Die on nimensä mukaisesti kertomus aikamatkustelusta. Adrian Shelbornen isä katoaa mystisesti. Pojalle selviää, että fyysikkoisä on kehitellyt aikamatkustuslaitteen ja kadonnut tavallista perusteellisemmin; mies on hukassa niin ajassa kuin paikassakin. Yhdessä klassisia kieliä opettavan ystävänsä Daven kanssa nuorempi Shelborne ryhtyy jäljittämään isäänsä. Aikamatkustus muuttaa vähitellen miesten maailmankuvaa eikä voi olla vaikuttamatta heidän ihmissuhteisiinsakaan.

Juonellisesti Time Travelers on korkeintaan keskikastia, ainakin alan harrastajalle. Kun on lukenut jo iät ajat sitten Poul Andersonin Time Patrol -tarinat, Simon Hawken Time Wars -jutut ja Spider Robinsonin Callahan's Crosstime Saloon -sarjan, puhumattakaan Asimovin The End of Eternity'stä, Heinleinin The Door into Summer'sta ja Willisin Domesday Book'sta, ei McDevittin laiha versio perusparadokseista enää säväytä. Michael Crichtoninin Timeline (suomennettu nimellä Aikamatka) oli sekin juonen puolesta terävämpi kuin Time Travelers. Höh.

Mutta tämä nyt on tällaista kärttyisän kävyn puhetta. Ihastukseni aikaseikkailuihin on näemmä jo vakiintunut arkiseksi suhteeksi... jos olisin voinut lukea tämän utuisin ja uteliain aikamatkustusneitsyen silmin, voisi mielipiteeni juonesta olla ihan toisenlainen.

Myöskään henkilöistä en suuremmin nauttinut. Minusta Dave ja Shel olivat aika pintapuolisia kaikesta näennäisestä stressaamisestaan huolimatta, ja naishahmoilla oli varsin klassinen avustava rooli. Oli tietysti mukava tavata reissussa historiallisia hahmoja, esimerkiksi Alexandrian kirjaston hoitaja Aristarkhos, vaikkei heitäkään erityisen syvällisesti kuvattu.

(Ai niin, mainostetaanpa vähän kotimaistakin: J. Pekka Mäkelä on muuten kirjoittanut karhean ja synkän aikamatkustusjutun nimeltä 391, jossa Aleksandrian kirjastolla on keskeinen rooli.)

McDevittin kirjallinen tyylikään ei tässä päätä huimannut, mutta siitä ei sovi pahastua, sillä hän kirjoittaa yleensä juuri näin: suorasanaisesti ja kuljettaen juttua paljolti dialogin kautta.
"Dad, I don't think you understand. You're going back there to Renaissance Italy, or wherever, and something happened. Happens. Probably the Inquisition gets you, too."
"No," he said. "Nothing will happen."
"How can you say that?"
"Because when I'm done with my visit, instead of coming back here, I'll return in, say, two weeks."
Shel's head was starting to spin again. "Then the reason you disappeared is because I warned you you'd disappear." 
"Sure." He grinned. (s. 55)
Kaikesta rutinasta huolimatta oikeastaan pidin Time Travelers'sta. McDevitt nimittäin onnistui tavallista paremmin tuomaan aikamatkustukseen melkein spinozalaisen säväyksen. Aikamatkustajat eivät koskaan kuole, mutta eipä kuole kukaan muukaan, tavallaan. Nerous, ääliömäisyys, arkipäiväisyys - kaikki on ikuista jos asiaa onnistuu katsomaan ei-kronologisesta perspektiivistä. Jokainen hetki ja valinta on lopullinen, sillä "samaan virtaan astumme, emmekä astu, me, emmekä me". (Herakleitos. Saarikosken kääntämänä wikipedian mukaan. Oli vaan pakko googlettaa miten se oikeasti menee.)

Tässä kirjassa muutos ja muuttumattomuus ovat saman kolikon eri puolia: tajunnalla on vain yksi kronologia eikä entropiaa voi kääntää, mutta samalla kaikki jo tapahtunut pysyy, on ikuisesti tapahtunutta. Eletty elämä on, pääsi sitä katsomaan tai ei. Niinpä Shel ja Dave, jotka alkuun käyttävät aikamatkustusta melkeinpä lapselliseen historiaturismiin, päätyvät oivaltamaan, että aikaa on jokaisella; tärkeää on käyttää se hyvin. Tai ainakin niin, ettei tarvitse hävetä jos tulee myöhemmin aikakoneella katsomaan mitä tuli tehtyä.

Ihan hyvä läksy itse kullekin, vaikka tässä ollaankin vain yksisuuntaisella aikamatkalla.

Jack McDevitt (2010). Time Travelers Never Die. New York: Ace Books.

2 kommenttia:

  1. Ah, aikamatkailu! Ainut aikamatkailukirja jonka olen lukenut on loistava Aikamatkustajan vaimo, josta jopa vähän lukeva mieheni piti. Ehkä pitäisi suositella hänelle muitakin aikamatkailukirjoja, pitää toki vaan lukea ne ensin itse :). Kiitos hyvästä vinkkilistasta!

    VastaaPoista
  2. Ajatella, Aikamatkustajan vaimo ei käynyt mielessänikään! Siinä oli tosiaan ihan ovela aikamatkustusjuoni, vaikka ei ihan perusgenreä ollutkaan.

    VastaaPoista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.