sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Muovikassimies

Kansi: Myllylahti Oy
Hilkka Ravilosta vaahtosin jo äskettäin luettuani hänen romaaninsa Yö yllä viljan. Samassa lainauserässä tuli jo otettua kirjastosta myös Ravilon uusin, Muovikassimies.

Muovikassimies on tarina Tarmosta, miehestä joka elää naisten siivellä. Nimi on ironinen, sillä Tarmo on on tarmoton loinen. Ravilo johdatteleekin rinnastamaan auervaaran lapamatoon. Kumpikin porautuu uhrinsa sisuksiin ja hyödyntää haluamansa. Miksi nähdä vaivaa, kun tarpeensa saa tyydytettyä vähemmälläkin?

Tarmolle runsaat naiset ovat kirjaimellisesti runsaudensarvi, ruoan ja tyydytyksen lähde, josta hän itseoikeutettuna ammentaa. Joillekin kirjan naisista peli on yhteinen - he käyttävät Tarmoa hyväkseen melkein siinä missä hänkin heitä - mutta useimmilla on mielessään haave, halu olla haluttu ja rakastettu. Tarmo maksaa väärällä rahalla; hän on kiinnostunut omasta nautinnostaan ja edustaan eikä häikäile valehdella. Hän etsii ihannenaistaan, sellaista joka olisi oikean muotoinen ja näköinen, hivelisi hänen itsetuntoaan sopivalla keskustelulla, ja tietysti vielä elättäisi. Lapsia ei saisi olla eikä tulla.
Aamulla Tellervo syötti lastaan rinnasta. Vastenmielisyytensä peittääkseen Tarmo katseli muualle. Oli luonnollista, että mies pureutui naisensa rintoihin, mutta tuota oliota Tarmo ei pystynyt katsomaan. (s. 235)
Ehkäisy on naisen ongelma: miksi Tarmo siitä murehtisi, naisethan ne raskaiksi tulivat, tuumii Tarmo, ja väittää olevansa steriili samalla kun kylvää siementään pitkin ja poikin. Samalla hän pohtii, miksei naisille riitä sama kuin hänelle (Miksi naiset halusivat aina sitoa ja sitoutua?). Tarmo ei edes huomaa olevansa ammentaja, ottaja.

Tarmon ja hänen naistensa kautta kirjassa pureudutaan laajempiin nyky-yhteiskunnan teemoihin: itsekkyyteen, välineellisyyteen, kohtuuttomiin ulkoisiin vaatimuksiin, laihuuden standardiin. Tarmon saalistuspuuhat onnistuvat, koska hän jahtaa muhkeita naisia, jotka muuten jäävät painonsa tähden paitsioon. Kovin suorapuheisesti kuvataan myös yksinhuoltajan arkea.
"Mut mä rupeen silti laihduttaan", Kata itki.
"Sä oot laiduttanu monta kertaa", Pirjo tiuskaisi.
"Mut pakko sen on joskus onnistuu."
"Mä näin semmoisen televisio-ohjelman, jossa kerrottiin, että lihavuusgeeni on perinnöllinen", Pirjo sanoi. "Jos se on sulla perimässä, et sä sille mitään voi. Vaikka joisit kymmenen vuotta pelkkää vettä, et silti laihtus. Kuolisit, mutta kuolisit lihavana."
Pirjo nousi keittiön pöydän äärestä. "Sori etten jaksa olla kovin empaattinen. Mä oon surru miten pääsen eroon tästä roikkumahasta, mut nyt ois enemmänki tarpeen kolkyt kiloo vararavintoo, ei kuluis niin paljon rahaa ruokaan. Kun pitää yksin suoriutuu niistä laskuista, jotka ennen jaoin Kaitsun kanssa. Lankapuhelimen panin jo poikki, mut en haluis luopuu sähköpostista ja internetistä. Pornosivuilla on ainoot mulkut, jotka nykyään näen... ja laskut on niin kätevää hoitaa nettipankissa. Vuokra on pakko maksaa. Ja vesilaskut... ja kaikki." (s. 218)
Lihavuuden ongelmassa Tarmo näkeekin tienestimahdollisuuksia tavalla jos toisellakin. Kirjan positiivisin juonne on yksinhuoltajanaisten pyrkimys järjestää asiansa paremmalle tolalle yhteisvoimin. Arjen käsittämättömästä paineesta voi selviytyä joukkovoimalla, toinen toistaan tukien.

Mutta Muovikassimiehen ydin on Tarmo, ja Tarmo on oikeasti pelottava. Mitä enemmän häntä miettii, sitä enemmän värisyttää, sillä tavalla ikävästi. Mistä Tarmot tulevat? Sitä ei tiedä kukaan, vaikka lopuksi Tarmon isä puheleekin pojalleen näin:
(--) Uskon, että olet syntynyt pahaksi. En halua olla missään tekemisissä kanssasi. Kerron poliisille mitä ne kysyvät ja minkä tiedän, mutta minun kotiini sinulla ei ole enää tulemista. Mene minne menet, se ei minulle kuulu. Ja avaimet, kaikki avaimet jätät lähtiessäsi. Jos sinulle jokin avain jää, on turha tulla kokeilemaan. Tilaan lukkosepän sarjoittamaan lukot uudelleen." (s. 320)
Pahuus, ihmissuhteiden välineellisyys, itsekkyys, vastuuttomuus; ei mitään kevyttä lukemistoa. Jo alkujaksossa otetaan luulot pois (en viitsi spoilata mutta rankkaa tavaraa). Tähän kirjaan ei kannata tarttua viihdemielessä. Muovikassimies on myös vahvasti ajassa mukana. Kerronnallisista sivujuonteista löytyy yhtäläisyyksiä ainakin Päivi Alasalmen ja Kirsti Ellilän teoksiin.

Huomaan että kuvasin Muovikassimiestä paljolti lainausten kautta. Ehkä tuntuu ettei omia sanoja ole. Tämä kirja oli paljon epämiellyttävämpää luettavaa kuin vaikkapa Yö, sillä Tarmon näkökulma tekee ihmisistä järjestään kaameita. Yhtään mukavaa, onnellista ihmissielua ei ole. Kaikki ovat eläimellisiä. Yön Vappu oli paljon inhimillisempi kertoja, älykäs ja katkeruudessaankin lämmin ihminen. Muovikassimiehessä ei ole keventävää huumoria; Tarmo ei naurata. Lisäksi kirjan teki raskaaksi mutkikas naiskaarti, joka ei ihan pysynyt kasassa.

Vaikka Muovikassimies ei ollut ihan niin hyvä kuin Yö yllä viljan, en yhtään epäile aikomustani lukea loputkin. Nämä ravilot ovat syvyyspommeja. Ne jäävät pyörimään päähän. Kielellä ja tarinalla on pimeää imua. Molemmista lukemistani Ravilon romaaneista on täysin jäänyt puuttumaan sellainen sievistelevä ja hurskasteleva sivumaku, joka monessa elämän epäkohtia käsittelevässä kirjassa jälkeenpäin ajateltuna on. Ravilo ei sano: katsokaa millaista, eikö olekin väärin. Hän sanoo toteavasti: elämä on. Luettuaan on pakko kysyä itseltään - tämmöistäkö? Onko? (Apua!)

Hilkka Ravilo (2009). Muovikassimies. Suomussalmi: Myllylahti.

Arvioita:
Helena Miettinen Savon Sanomissa
Salla Etelä-Saimaassa
Me Naiset
Susan kirjasto

lauantai 19. maaliskuuta 2011

The Confession of Fitzwilliam Darcy


Mary Streetin The Confession of Fitzwilliam Darcy on kolmas osa minisarjassani; edelliset osat löytyvät täältä ja täältä. Kuten The Diary, The Confession on selvästi Darcyn näkökulmaan painottuva. Se ei kuitenkaan ole, kuten taisin aiemmin antaa ymmärtää, päiväkirja. The Confession on minä-muodossa kerrottu romaani, joka noudattelee uskollisesti Ylpeyden alkuperäistä tarinaa. Vain näkökulma on eri.

Tällaisen kirjan lukemiseen alkuperäisen jälkeen tai rinnalla liittyy haaste; lukija tutustuu keskeisemmässä roolissa hahmoihin, jotka alkuperäisessä esitellään kokonaan tai melkein kokonaan kuulopuheen kautta. Ylpeyden lukijalla ei juuri ole kosketusta vaikkapa Darcyn sisareen Georgianaan. Uusi versio antaa paljon perusteellisemman kuvan, joka voi poiketa  lukijan aiemmin muodostamasta käsityksestä. Siitä tulee helposti ristiriitainen olo; ainahan kiinnymme oman mielikuvituksemme luomuksiin. Niistä luopuminen on tuskallista.

Street onnistuu kuitenkin hyvin omissa hahmoversioissaan. Hän käyttää esimerkiksi Bingleytä oivallisesti valottamaan keskeistä persoonaa; Darcy muuttuu ymmärrettävämmäksi Bingleyn kautta.
'Do you never tire of being displeased, Darcy? Upon my soul, I believe you take pleasure in finding fault and looking at the world with disdain.'
I was taken aback, for even a hint of temper in Bingley was most unusual: as a rule, he is the most amiable of men. 'Am I so disagreeable?' I asked.
'Sometimes you are.' Then he grinned. 'You know you are.'
'Have you determined what is to be done about it?'
'There is nothing to be done about it,' he said seriously. 'You are too clever. You will descend to the level of ordinary mortals only by falling violently in love and making yourself ridiculous.' (s. 17-18)
Darcyn persoonallisuus on ehdottomasti Streetin kirjan kiinnostavinta antia. Siinä missä Ylpeyden Darcy on vähän kiiltokuvamainen tyyppi, The Confession marssittaa areenalle ristiriitaisen, vaikean ja kiinnostavan ihmisen. Darcy on oman aikansa julkkis, tyyppi josta supistaan kun hän astuu huoneeseen. Naismaailmassa hän on jahdattu palkinto ja tiedostaa sen itsekin. Oman markkina-arvon tunnistaminen vaikuttaa selkeästi vuorovaikutukseen etenkin naimattomien naisten kanssa. Darcy on kirjan alussa ylpeä ja samalla arka, itsekeskeinen vähän hellyyttävällä tavalla. Älykkään miehen huumorintajua rajoittaa taipumus ottaa itsensä (ja asemansa) aivan tolkuttoman vakavasti. Ujo julkkis siilipuolustuksessa? Tähän saumaan osuu Elizabeth, joka antaa avaimet itsetuntemukseen.

Darcyn ja Elizabethin suhteen kehityksen avain ovat Ylpeydessäkin erilaiset väärinymmärrykset. The Confession tuo aika herkullisesti Darcyn vinkkelin niihin. Ylpeydessä jää helposti huomaamatta, että Darcylla on koko kirjan ajan käytössään aivan toisenlainen faktasetti kuin lukijalla ja Elizabethilla. Street spekuloi näppärästi erilaisilla mahdollisuuksilla ja rakentaa Darcylle paikoin huimankin erilaisen kuvan tapahtumista. Tätä perspektiivieroa hyödynnetään Darcyn syvenevän rakkauden kuvauksessa tehokkaasti. Darcy, joka The Confessionissa on rakastanut osapuilleen ensisilmäyksellä, kituu kuvitellessaan Elizabethia vuoroin Collinsin, vuoroin Wickhamin ja lopulta myös serkkunsa Fitzwilliamin käsivarsilla. Kosintaan ajaakin polttava mustasukkaisuus.

Ylpeyttä ja ennakkoluuloa on luonnehdittu kasvukertomukseksi. Alkuperäisessä Darcyn kasvu tapahtuu näkymättömissä; lukija saa vain havaita tulokset. The Confession puolestaan jättää Elizabethin muutoksen sivuun ja purkaa auki Darcyn kasvukivut. Kieltäytyessään kunniasta Darcyn ensimmäisellä kosinnalla Elizabethin pitelee peiliä hänen edessään; Darcy joutuu myöntämään karkean ristiriidan syväarvojensa ja toimintansa välillä.
'...your arrogance, your conceit...'
In justice to myself I have to say I was not conceited enough to imagine Elizabeth returned my feelings with the same fervour I felt for her. But I had, I confess, been persuaded she liked me well enough. And I had thought the material advantages of marriage to me would have been enough to secure any woman in her circumstances.
(--) it would have given her riches, it would have given her consequence in the world and it would have secured the financial comfort of her family.
'...do you think any consideration would tempt me...?'
Yes of course I did. I am a man of the world, I know how matters are arranged. I knew her situation. With her want of fortune, her vulgar connections, she must know she had little hope of making a good marriage. To secure the affection of a man like myself, an affection strong enough to overcome every rational objection would, for a woman in her circumstances, be considered a triumph indeed.
'...I had not known you a month before I felt you were the last man in the world I could ever be prevailed on to marry.'
I flinched, knowing that even in the bitterness of my resentment I was moved to a new admiration and respect. (s. 118-119)
Kuten esimerkeistä ilmenee, Street tavoittaa Austenin tyylin huomattavasti paremmin kuin Grange, jonka töksäyttely oli raivostuttavassa ristiriidassa alkuperäisen dialogin kanssa. Streetinkin kirjoittaa tämän vuosisadan lähtökohdista, mutta ilmaisu, vaikka suoraviivaisempaa kuin Austenin, on silti luettavissa alkuperäisen rinnalla ilman pahempaa tuskastumista. Street ei myöskään syyllisty Austenin hahmojen raiskaukseen tai ryöstöviljelyyn, kuten helposti voisi käydä. Mikään kenenkään käytöksessä ei ole ristiriidassa Ylpeyden antaman kuvan kanssa.

Mietin tätä kirjoittaessani Kertomus jatkuu -blogissa esitettyä kommenttia, että lukija haluaa itselleen jätettävän oivaltamisen iloa; kaiken kertominen ei ole aina hyvästä. Vähän ristiriitaisiin tunnelmiin huomaan samasta syystä päätyväni The Confessionin kanssa. Romanttinen Darcy-fani minussa nautti täysin siemauksin tästä hyvin toteutetusta syväkurkistuksesta ah-niin-ihanasti-rakkauden-kiduttaman miehen kokemuksiin... mutta olisiko Ylpeys ja ennakkoluulo ollut parempi kirja, jos Austen olisi tasapainoisemmin huomioinut myös Darcyn kasvun? Ei olisi. Osa sen viehätyksestä on siinä, että saamme itse arvailla syitä ja motiiveja. The Confession on täydentävää viihdettä.

En ole pahoillani että luin tämän kirjan (vaikka Grangen Diaryyn käytettyjä hetkiä vähän harmittelen). Ainakin se sai minut miettimään vaistomaisen negatiivista suhtautumistani klassikoiden jatko-osiin ja uudelleentulkintoihin. Street toi jonkinlaista lisäarvoa Ylpeyden tarinaan, vahingoittamatta mitenkään suhdettani Austenin kirjaan. Miksi ei siis tällaistakin? Itse tarinahan on sama ja edelleen briljantti, Streetin versiosta löytyi huumoriakin, eikä kieli ärsyttänyt.

Salla heitti hyvän jatkohaasteen: Ylpeydestä on kirjoitettu myös vampyyri- ja zombie-versiot. Kun ensimmäisen kerran törmäsin tuohon zombie-juttuun blogeissa (missä? en enää muista!), ajattelin itsekseni yök!, mutta nyt taidan ajatella toisin. Ylpeys on yksi länsimaisen kulttuurin kanonisoituja tarinoita, joilla leikittely on luvallista. The Diaryn myötä oivalsin, että suurempi rikos on ikonin harras, tosikkomainen (ja taitamaton) replikointi kuin reipas iloittelu sen kanssa. Rehellisesti sanottuna, ottaen huomioon että The Diary on kirjoitettu vuosia huomattavasti paremman The Confessionin jälkeen, en voi käsittää sen tuottamiseen muuta motiivia kuin äärifaneilta rahastuksen. *huoh* Vampyyri- ja zombie-variaatioissa siitä ei ainakaan ole kyse!

Mary Street (2008, alkuperäinen 1999). The Confession of Fitzwilliam Darcy. Naperville: Sourcebooks.

P.S. Näitä versioita riittäisi kyllä luettavaksi: törmäsin tällaiseen pelottavaan listaan. Halutessaan voisi viettää vuosikaudet lukien vain variaatioita Ylpeydestä ja ennakkoluulosta...

perjantai 18. maaliskuuta 2011

Mr. Darcy's Diary

Kirja lepää nojatuolissa.
Kerroin pari päivää sitten pienestä Ylpeys ja ennakkoluulo -projektistani: luen iki-ihanan alkuperäisen lisäksi kaksi myöhempien aikojen versiota, joissa paneudutaan haluttavan herra Darcyn sielunelämään. Ei, älkää innostuko liikaa: myös tässä päiväkirjaversiossa elellään siivolla ja siveellisellä tasolla.

Mr. Darcy's Diary on nimensä mukaisesti Darcyn päiväkirja tai oikeammin otteita siitä. Formaatti on kuitenkin vähän puolitekoinen; päiväkirjaksi teos sisältää suorastaan kammottavan paljon dialoginpätkiä. Oikeasti, ei kukaan voisi mitenkään pitää tämäntyyppistä päiväkirjaa kulkematta ympäriinsä viimeisin diginauhuri taskussa.

Mutta unohdetaan se. Tässähän on kyse tutun tarinan uudelleen elämisestä eri näkökulmasta. Kirjailija on ymmärtänyt, että fanit haluavat tuttuja paloja. Tähän ei tartuta kylmiltään, ilman että Ylpeys on ensin luettu kertaan tai kolmeen. (Hmm.. mitähän näistä päiväkirjoista tuumisi lukija, joka ei alkuperäistä tunne? Vapaaehtoisia?)

Grangen esittämä tulkinta Darcyn mielenliikkeistä ei ole psykologisesti ihan kehno. Darcy on tässä lapsellisempi mustasukkaisuudessaan ja omanarvontunnossaan kuin lukija ehkä Austenin romaanin perusteella ajattelisi, mutta miksikäs ei; hänhän on asemansa ('consequence') puolesta väkisinkin melko hemmoteltu miekkonen. Romantikko nauttii tietenkin täysin siemauksin hänen nöyryytyksestään Rakkauden Alttareilla. Alkuun tärkeä herra kompuroi jalustaltaan komeasti alas.
I was conscious of a need to be on my guard during this last day. I had paid Elizabeth too much attention during her stay, and I was belatedly aware that it could have given rise to expectations. I resolved to crush them, if any such expectations had been formed. I scarcely spoke ten words to her throughout the course of the day, and when I was unfortunately left alone with her for half an hour, I applied myself to my book and did not look up once. (s. 73)
Mutta kas, viitisen kuukautta myöhemmin:
This was to be the end of all my struggles? To be rejected? And in such a manner! I! A Darcy! To be answered as though I was a fortune-hunter or an undesirable suitor. My astonishment quickly gave way to resentment. So resentful did I feel that I would not open my lips until I believed I had mastered my emotion. (s. 154)
Ja vielä myöhemmin...  mutta ei. Sanotaan tässä nyt vain, että ylpeä herra Darcy kärsii aivan riittämiin niiden sekuntien aikana, jotka Elizabeth miettii vastaustaan hänen vetoavaan puuskahdukseensa, you are too generous to trifle with me.  *huokailee onnesta*

Oli aidosti mielenkiintoista lukea tätä tarinaa uudesta näkökulmasta. Tajusin vasta tämän version myötä konkreettisesti miten kova sana kyky älykkääseen keskusteluun varmaan oli noihin aikoihin. Ei nettiä, televisiota, radiota, säätyläisille ei edes pubeja...  romaanejakaan ei oikein pidetty asiallisena ajankäyttönä... (?!)

Ilman hyvää keskusteluseuraa on vaarana, että illat joutuu viettämään ikuisessa korttipelissä tai saarnakokoelmia tavaillen. Grange rinnastaa säkenöivän Elizabethin seurapiirityttöön, joka ei kykene puhumaan kuin kissanpoikasistaan - voilá, rakastuminen maaseudun pelottomaan sanailijaan on aivan ymmärrettävää. Grangen Darcy rakastuu Elizabethiin, koska tämä on haastava, kiinnostava, hauska, peloton - ja lopuksi ehkä hiukan myös siksi, että vaikeasti saavutettava on aina arvokasta. Austenin perinteistä selitystä ei siis ole hylätty, mutta sitä on täydennetty.

Minusta Darcyn myöhempi täyskäännös on sen sijaan ollut aina hurja; ensin 'et-kelpaisi-muuten-mutta-olen-mielenhäiriössä' ja sitten suututaan ja taas ollaankin tassut ilmassa antautuneena. Mutta Grange kuvaa pala palalta miten Darcy oivaltaa virheensä erilaisten ärsykkeiden kautta. Plussaa tästä, Grange on käärinyt hihat ja heiluttanut lapiota, yrittänyt kaivautua miehen mieleen. Tämä versio minun kannatti lukea vaikka vain Darcyn kuuluisan kirjeen, sen joka muutti Elizabethin mielen, tähden. Darcyn sisäinen vuoropuhelu kirjoitustyössä on elävää. Jokainen, joka on tuskaillut vaikean henkilökohtaisen tekstin kanssa, tunnistaa itsensä Darcyn ahdingosta.

Mutta.

Ironian ja huumorin sijoittaminen melko tosikkomaisen miehen (so sorry, Darcy dearest) päiväkirjaan on vaikea tehtävä. Grange ei epäonnistu puuhassa täysin, sillä Darcyn mielenmuutoksen kuvauksessa on tiettyä rivien välistä pilkistävää virnuilua, mutta Austenin häijynhilpeään komediaan tässä ei ylletä, ei likimainkaan. Darcyn päiväkirjasta puuttuu täysin se Bennetin perheen sisäinen komiikka ja jännite, joka tekee Ylpeydestä briljantin yhdistelmän romantiikkaa ja realismia.

Kaamea herra Collins, terävä Charlotte, huonokäytöksinen Lady Catherine - kalpeita aavistuksia verrattuna alkuperäiseen. Enemmän etualalle nousevat Bingleyt ja Georgiana-sisar ovat heikko korvike.

Osa dialogista, ja lähestulkoon kaikki keskeiset repliikit, on suoraan lainattu Austenilta, toisinaan lyhennellen. Grangen oman tekstin sanasto on minun ulkomaalaiseen silmääni linjassa Austenin sanaston kanssa, mutta lauseiden rytmi ja tyyli ovat pahasti pielessä. Koska Ylpeyttä lukiessani nautiskelen erityisesti muodollisesta ja huolitellusta kielestä, on kontrasti murskaava. Grange kirjoittaa suoraviivaisesti. Monitasoisuus on mutkikasta. Lyhyet lauseet ovat selkeitä. Sopivat paremmin nykylukijalle.

Okei, okei, lukunäytteistäkin näkee, ettei se ihan noin pahaa ollut... Ehkei ole ihan reilua syyttää nykykirjailijaa kyvyttömyydestä toisintaa 1700-luvun lopun kielellisiä malleja. Toisaalta, kuka käski astua kehään hanskat kädessä? *pörhistelee vihaisena* Kirjoittamalla Austen-version asettaa itsensä nimenomaan tälle vertailulle alttiiksi. Ja turpiin tulee.

Tätä kirjaa ei, toden sanoakseni, kannata lukea ellei Ylpeyden ja ennakkoluulon tarina aidosti kiehdo. Paljon. Vain fanaatikoille siis.

Ja sitä paitsi - se toinen päiväkirja on parempi. Raportti tulossa.


Amanda Grange (2007). Mr. Darcy's Diary. Naperville: Sourcebooks Landmark.

Arvioita:
Publishers Weekly
Ardent reader

tiistai 15. maaliskuuta 2011

Pride and Prejudice

Joihinkin kirjoihin palaa uudestaan ja uudestaan. Olen joskus tainnut sanoakin, että Jane Austenin romaanit kuuluvat vuodenkiertooni. Silloin kun pää on väsynyt, aikataulut töissä pahimmillaan ja viikonloput täynnä ohjelmaa (lue: keväällä), on huojentavaa palata vanhan kirjarakkauden pariin. Ennestään jokaiselta yksityiskohdaltaan tuttu tarina kietoon lempeään syliinsä kuin lapsen lohtuhuopa. Se ei vaadi yhtään enempää kuin jaksaa juuri sillä hetkellä antaa.

Kuoliaaksi rakastettu pokkari.
Siksi taas kerran luettavaksi nousi, kirjaston pinoista huolimatta, Pride and Prejudice eli Ylpeys ja ennakkoluulo. En tiedä montako kertaa olen tämän lukenut, mutta selvästikin on aika hankkia uusi kappale: kannet ovat irronneet ja noin viidesosa on irtolehtinä. (Postausta onkin yllättävän vaikea kirjoittaa tällaisesta kirjasta... tuntuu kuin olisin jo ajatellut kaiken tuhanteen kertaan, eikä mitään lisättävää voi olla!)

Tällä kertaa päätinkin lukea kirjaa ihan tietystä näkökulmasta. Työn alla on nyt kolminkertainen lukukokemus. En aio toistaa Ylpeyden kohdalla Sallan urotyötä (Sieppari ruispellossa kolmeen kertaan!), mutta luen alkuperäisen lisäksi kaksi uudelleentulkintaa: Amanda Grangen Mr. Darcy's Diary'n ja Mary Streetin The Confession of Fitzwilliam Darcy'n.

Ylpeys ja ennakkoluulo on ilmeisesti kirjoitettu 1796-1797 vuosien tienoilla, vaikka se julkaistiin vasta 1813. Se on rakkaustarina mutta myös tapa- ja yhteiskuntakomedia. Rikas ja ylpeä herra Darcy herättää ennakkoluuloja kauniissa ja nokkelassa neiti Elizabeth Bennetissä. Ennen kuin sankaripari voi saada toisensa, on Darcyn nöyrryttävä ja älyynsä tyytyväisen Elizabethin myönnettävä erehtyneensä pahan kerran. Kummankin perisynti on pohjimmiltaan turhamaisuus.

Tarina on niin tunnettu, että juoni tuskin on monellekaan vieras. Koska aion puhella tarinasta kolmeen kertaan, otan mukaan juoniselostuksen varmuuden vuoksi, mutta jätän sen iiiiiihan viimeiseksi. Skrollaa siis loppuun jos kaipaat kertausta.

Ylpeyden juonihan on peruskuvioiltaan sisäsiistiä ja siveellistä hömppää, oikea 'naisten' kirja. Ei siis sitä tavallisinta klassikkoainesta. Henkilöiden vivahdeikkuus, ilkukurinen huumori ja herkällä viivalla piirretty teksti antavat onneksi riittämiin perusteluja statukselle. Austenin henkilöistä saa paljon irti; melkein aina kun ihmettelet hetken jotain elettä, tapahtumaa, ratkaisua, siihen löytyy miettimällä pätevä psykologinenkin pohja.

Tarinalla ei ole minä-kertojaa, mutta näkökulma on paljolti Elizabethin. Lukija seuraa Elizabethin kehitystä itseensä tyytyväisestä, hyväntuulisesta tytöstä onneaan arvostavaksi ja heikkoutensa tiedostavaksi naiseksi. Elisabethin itsetutkiskelu avataan askel askelelta.
(--) Had I been in love, I could not have been more wretchedly blind. But vanity, not love, has been my folly. Pleased with the preference of one, and offended by the neglect of the other, on the very beginning of our acquaintance, I have courted prepossession and ignorance, and driven reason away, where either were concerned. Till this moment I never knew myself. (s. 162) 
Darcyn sen sijaan tunnemme enimmäkseen Elizabethin tulkitsemana. Ja Elizabeth katselee Darcya alussa arvostelijan, lopussa katujan silmin:
What a triumph for him, as she often thought, could he know that the proposals which she had proudly spurned only four months ago, would now have been gladly and gratefully received! He was as generous, she doubted not, as the most generous of his sex; but while he was mortal, there must be triumph. (s. 239)
Elizabethin mielenmuutos kuvataan yksityiskohtaisesti, mutta Darcy pääsee varsin vähän ääneen. Alussa saamme viitteitä hänen yrityksistään vastustaa ihastumista Elizabethiin, mutta mitä todella liikkuu miehen mielessä? Onko luottaminen Elizabethin omaan selitykseen Darcylle?
(--) The fact is, that you were sick of civility, of deference, of officious attention. You were disgusted with the women who were always speaking and looking and thinking for your approbation alone. I roused and interested you, because I was so unlike them. Had you not been really amiable, you would have hated me for it; but, in spite of the pains you took to disguise yourself, your feelings were always noble and just; and, in your heart, you thoroughly despised the persons who so assiduously courted you. (s. 293)
Elizabeth siis arvelee erilaisuuden ja vähän välinpitämättömyydenkin herättäneen Darcyn kiinnostuksen. Mutta jos näin on, miksi Darcy niin luottavaisesti odotti Elizabethin suostuvan kosintaansa? ("I believed you to be wishing, expecting my addresses.") Hmm. Tunnustaako romanttinen kaksikkomme siis, että Darcy on luottanut arvoonsa avioliittomarkkinoilla vakaasti ja ollut samalla täysin halukas naimaan naisen, joka haluaa vain hänen rahansa ja asemansa? Ei kovin romanttista! Onkin kiinnostavaa tutkiskella muiden Austen-fanien tulkintoja Darcyn käytöksestä ja ajatuksista. Palaan asiaan...

Paitsi Darcyn toimia ja luonnetta, pähkäilin tällä lukukerralla Ylpeydessä ilmeneviä monitasoisia maineen ja luonteen käsitteitä.  Consequence ? Character? Honour? Properiety? Manners? Austenin kuvaamassa maailmassa on tiettyjä yleisesti oikeiksi tiedettyjä arvoja, joiden mukaista toimintaa ja ajattelua pidetään tärkeänä  - mutta samalla arvojen substanssista poikkeaminen on sosiaalisesti täysin hyväksyttyä kunhan siitä ei pidä liiaksi numeroa. On paljon tuomittavampaa kertoa naivansa rahasta kuin tehdä niin, ja paljon tuomittavampaa olla häijy tärkeälle kuin mitättömälle henkilölle. Muodon ja sisällön leikki on tässä(kin) suhteessa verrattoman taidokasta.

(Austenin kieli onnistuu lumoamaan minut yhä uudelleen ja uudelleen. Tekstistä oikein henkii, että se on ajateltu ääneen, luettavaksi toisille. Tunnustan, joskus sorrunkin lukemaan itsekseni mutisten näitä elegantteja ilmaisuja. Kuin tärkättyä korupitsiä: muodollista, haurausta, kaunista.)

Vielä viimeinen huomio: toisin kuin vaikkapa Minna Canth, Austen ei suoraan kyseenalaista aikansa normeja, mutta hän ottaa niistä kyllä kaiken ilon irti. Rivien väleistä paistavat tarkkasilmäisen ihmisluonnon tutkijan ironiset ajatukset. Päällisin puolin hän näyttää hyväksyvän avioliiton säätyläisnaisen ainoaksi uraksi, mutta samalla osoittaa miten absurdiin tilanteeseen se naiset asettaa. Austenin säätyläisnaiset ovat realisteja kaikki tyynni. Antamalla sankaritartensa saavuttaa rakkauden ja onnen Austen alleviivaa samalla lukemattomien muiden kirjoissa esiintyvien naisten ikävämpää tilannetta. (Mikä muu selittäisi juonellisesti täysin hyödyttömän herra Hurstin?)

Yhtä perusteltu voisi tosin Ylpeyden kohdalla olla tulkinta, että Austen ottaa kantaa luonteiden yhteensopivuuden puolesta avioliitossa; ulkoisiin ominaisuuksiin tai taloudellisiin seikkoihin perustuvat avioliitot tuomitaan esimerkein. Tämä on tietenkin 2000-luvun jälkiviisautta. Austenin kirjat on kirjoitettu aikalaisyleisölle, eikä ole helppo arvailla onko taustalla ollut muuta tarkoitusta kuin viihde ja ansiot - ja kirjailijan oma halu paeta vaikeita elämäntilanteitaan fantasian maailmaan.

Jane Austen (1994, alkuperäinen 1813). Pride and Prejudice. London etc.:Penguin Books.

---
Juonitiivistelmä:
Tausta: Elizabeth on toiseksi vanhin Bennet'n perheen viidestä tyttärestä. Esikoinen Jane on lempeä kaunotar, kolmas sisar Mary koominen hurskastelija, neljäs sisar Kitty tyhjänpäiväinen ja saamaton otus, kuopus Lydia hemmoteltu hupakko. Koska perhe ei ole varakas, ja tilukset periytyvät miespuoliselle serkulle (sietämätön pastori Collins), on neidoille löydyttävä aviomiehet elättäjiksi. Tyttöjen äiti metsästääkin puolisoja lapsukaisilleen kuin pahin naarastiikeri, valitettavasti taidot eivät yllä innon tasolle. Isä-Bennet, joka nuoruudessaan itse teki virheen naimalla mieluummin kauneutta kuin aivoja, varallisuutta tai hyvää sukua, pakenee naisväkeään kirjastoon milloin ei huvittele kiusaamalla rahvaanomaista ja typerää vaimoaan.

Ensimmäinen vaihe. Tällaisen asetelman kohtaa läheiseen kartanoon syksyllä asettuva herra Bingley, joka tuo tullessaan häijyt sisarensa neiti Bingleyn ja rouva Hurstin, jälkimmäisen puolison, sekä ystävänsä Darcyn. Ylpeyden ensimmäisessä vaiheessa Neiti Bingley jahtaa Darcya, Bingley rakastuu Janeen, herra Hurst rakastaa vain ruokaa ja Elizabeth nauraa kaikille - paitsi salaperäiselle Wickhamille, jota Darcyn kerrotaan kohdelleen kaltoin. Todellisuudessa Wickham on kohdellut kaltoin Darcya ja yrittänyt naida salaa tämän sisaren. Kauhea Collins kosii Elizabethia mutta tyytyy rukkaset saatuaan tämän vähemmän kauniiseen ystävättäreen Charlottaan, joka puolestaan mieluummin nai ikävän miehen kuin jää naimattomana perheensä rasitteeksi. Darcy ja Bingleyn sisaret taas estävät Bingleyta kosimasta Janea, koska Bennetit eivät ole tarpeeksi hienoja. Jane riutuu. Darcy kiinnostuu Elizabethista, Elizabeth ei kiinnostu Darcysta.

Toinen vaihe. Jane riutuu Lontoossa, Elizabeth viettää aikaansa Charlottan (nyk. rouva Collins) luona. Naapurissa asuu Darcyn täti, diktatoorinen Lady Catherine, jonka luona Darcy serkkunsa Fitzwilliamin kanssa vierailee. Darcy sortuu, julistaa rakastavansa Elizabethia vastoin tahtoaankin, tämän surkeasta perheestä huolimatta. Elizabeth syyttää Darcya sisarensa onnen pilaamisesta, komean Wickhamin perikadosta ja herrasmiehelle sopimattomasta käytöksestä. Darcy puolustautuu kirjeitse. Elizabeth alkaa epäillä erehtyneensä.

Kolmas vaihe. Elizabeth matkustelee kesällä sukulaisseurassa ja vierailee turistina Darcyn omassa komeassa kartanossa. Se on upea. Darcy tulee kotiin odotettua aikaisemmin. Nolo tilanne. Darcy käyttäytyy herrasmiehelle sopivalla tavalla. Elizabethin sydän pamppailee. Huonot uutiset kotoa pilaavat kaiken: pikkusisko Lydia on karannut Wickhamin kanssa, tuhoten maineensa ja sisartensakin aviomahdollisuudet. Elizabeth kiiruhtaa kotiin siinä uskossa että on menettänyt Darcyn, Darcy kiiruhtaa etsimään Wickhamia ja Lydiaa estääkseen skandaalin. Kaikki ovat surkeita. Darcy pelastaa tilanteen järjestämällä Lydian ja Wickhamin avioliiton, mutta ei halua Elizabethin tietävän sitä.

Neljäs vaihe. Bingley palaa kartanoonsa Bennetien naapurustoon. Darcyn eteenpäin tyrkkäämä Bingley kosii Janea. Elizabeth saa selville Darcyn osuuden Lydian avioliitossa. Darcy ja Elizabeth ujostelevat toisiaan. Lady Catherine on kuullut huhuja sisarenpoikansa kiinnostuksesta ja ilmaantuu vaatimaan Elizabethilta lupausta olla koskaan naimatta Darcya. Elizabeth kieltäytyy, Darcy rohkaistuu kosimaan uudestaan. Hääkellot soivat. Molemmat parit elävät onnellisena elämänsä loppuun asti.


sunnuntai 13. maaliskuuta 2011

Anna-Liisa

Ensimmäiseksi pitää tunnustaa, että harvoin pidän näytelmistä paperilla - teatterissa kylläkin. Canthin  teoksia lukiessani jätin Anna-Liisan väliin juuri tämän asenteeni tähden. (Työmiehen vaimoa en sentään voinut vastustaa.)

Nyt Anna-Liisa valikoitui luettavaksi Lukupiirin takia. Siitä ollaan yhtä mieltä, että näytelmä on edelleen ajankohtainen! Itse asiassa Anna-Liisasta on viime päivinä tullut niin monta analyyttista juttua Lukupiiri-blogin kommentoijilta, ja niin hyvää nettikeskustelua, että tuntuu vaikealta lisätä mitään.  Pidän kuitenkin härkäpäisesti kiinni omatekoisesta säännöstäni ja kirjoitan edes jotain...

Anna-Liisa on talon tytär, hyvätapaisena pidetty ja monien haluama vaimoehdokas. Hän on menossa naimisiin Johanneksen kanssa, kun monta vuotta aiemmin lähtenyt Mikko palaa. Mikko on ollut renkinä Anna-Liisan kotitalossa, ja sitten hylännyt raskaana olevan 15-vuotiaan Anna-Liisan, joka on paniikissa surmannut salaa synnyttämänsä lapsen. Mikko haluaa Anna-Liisan takaisin ja vaatii äitinsä tukemana tätä purkamaan kihlauksensa Johanneksen kanssa, paljastumisen uhalla. Anna-Liisa ei enää halua Mikkoa ja kieltäytyy. Mikko toteuttaa uhkauksensa ja kertoo totuuden Anna-Liisan perheelle ja Johannakselle. Asia aiotaan ensin salata, mutta Anna-Liisa mieluummin tunnustaa julkisesti tekonsa kuin suostuu salailuun ja avioliittoon Mikon kanssa. Anna-Liisa joutuu vankilaan, mutta kokee onnellisena vapautuksena tunnustuksesta syntyvän mielenrauhan.

Canthin kieli on puhuttelevaa ja yksinkertaista. Se on minusta kestänyt aikaa hyvin verrattuna moniin klassikoihin.
ANNA LIISA. Äitisi kaivoi haudan ja peitti kaikki jäljet. Sekin oli niin kauheata, ettei hän, raukka, tullut edes siunattuun multaan. Kastamatta kuoli ja metsään haudattiin.
MIKKO. Eikö tuo liene yhdentekevä. Moni makaa meren pohjassa, ja voi olla autuas siltä. Ja mitä kastamiseen tulee, niin siitäkään ei mahda olla kovin suurta taikaa, koskapa muutamat lakkolaiset jättävät lapsensa järkiään kastamatta. Pääasia oli, että sinä pelastuit. Ettei tullut mitään ilmi. Se se oli oikein Jumalan onni. Ei niin että epäilystäkään kellään. Pääsit kerrassa rauhaan.
ANNA LIISA. Rauhaan? Pääsinkö minä rauhaan? Voi, mitä puhut!
MIKKO. Niin, niin! Tarkoitan, ettet joutunut kiinni, ettei kukaan sinua hätyyttänyt. Ja se oli kaikki äidin ansiota se.
ANNA LIISA. Parempi kun olisin tullut linnaan yksin tein. Sillä se, mikä sitten seurasi, oli niin kamalata, etten ymmärrä kuinka sitä kestin. Etten tullut hulluksi tykkänään.
Kaikkiaan sain tässä näytelmässä paljon paremmin kiinni naisista - etenkin Anna-Liisasta ja Pirkosta - kuin mieshenkilöistä. Tekstin ominaisuuksia? Todennäköisemmin lukijan!

Jos vertaan Anna-Liisaa Työmiehen vaimoon, näytelmänä Anna-Liisa on paljon intensiivisempi ja myös haastavampi. Hahmoissa on jonkin verran yhtenäisiä arkkityyppisiä piirteitä, mutta tässä näytelmässä hyvikset ja pahikset eivät enää olekaan ihan niin yksioikoisia. Mikko ja hänen äitinsä ovat tietysti vastenmielisiä omanvoitonpyynnissään. Vaikea on nähdä Mikon toimissa rakkautta, mutta olisiko kyseessä jonkinlainen tunne kuitenkin... Anna-Liisa on vielä mutkikkaampi hahmo, erilaisten paineiden kautta ihan hajalla. Anna-Liisan tilanne onkin se elementti, johon nuori nainen voi nykyäänkin samaistua.

Vaimossa Canth oikein läiskäisee yleisöä naamalle yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden märällä rätillä... ja Anna-Liisassa ollaan hienovaraisemmin psykologisen jännitteen ja henkisen kasvun poluilla. Anna-Liisa on ensin pelännyt yhteisön tuomiota, mutta joutuessaan silmikkäin sen kanssa huomaakin, että pohjimmiltaan hän on kavahtanut omaa syyllisyyttään. Viesti on siis aivan eri sävellajissa. Pelastus tulee sisäisestä pyrkimyksestä hyveeseen ja yhteydestä Jumalaan, ei asioiden ulkoisen tilan korjaamisesta. Anna-Liisan pitää heittää mielestään muiden odotukset ja tarpeet voidakseen saavuttaa onnen - sisäisesti voi kokea onnen ulkoisista puitteista huolimatta.

Eipä silti, kyllä tässäkin on yhteiskunnallinen piikkinsä. Mikko pääsee kovin silmiinpistävästi pinteestä... ja viattomat kärsivät. Jep, realismiksi sitä kai kutsuttiin.

(Pitäisiköhän joskus kokeilla Juhani Ahoakin, kun nyt näemmä itseopiskelen näitä väliin jääneitä suomalaisia klassikoita?)

Minna Canth (alkuperäinen 1895). Anna-Liisa. Project Gutenger e-book.

Anna-Liisaa Ylen arkistossa täältä

Blogeissa:
Lukutoukkailua
Amman kirjablogi
Susan kirjasto
Kirjahullun mietteitä
Lukuhetket